Chapter 5

Kynnetty pelto. _Kylväjät_ vakat kädessä.

KYLVÄJÄ: Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kullaiset kedolle, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset sikesi, ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta. Tule Väinö, kylvä maata, sirota siementä Suvannon, Luojan sormien lomitse, käden kautta kaikkivallan.

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

KYLVÄJÄT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

_3:s näky_.

Hääpirtti sulhoineen, morsiamineen ja häävieraineen.

HÄÄVIERAS: Syttyi jo sydänten lempi, kimposi kipunat Kirkin, nuoret itse naurusuulla, vanhat mielellä hyvällä Tule Väinö, laula Väinö, laula menneistä ajoista, muinaisista hääpidoista jumalaisten juomingeista.

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

HÄÄRAHVAS: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

_4:s näky_.

Kangas. Sota joukko tapparat tanassa.

SOTILAS: Tuli miehet turmalaiset, polttivat kylän poroksi, veivät naisemme veroina, surmasivat suuren kansan, -- tule Väinämö väkevä, joudu joukon johtajaksi, kohota Kalevan kalpa, kosta kohlut maan ihanan.

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

SOTILAAT: Voi meitä, voi sinua, Voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

_5:s näky_.

Uhrilehto. Uhrisaatto.

UHRAAJA: Suuttunut on suuri Luoja, taivas kaikki kauhistunut, ei pirise pilven rinta, eikä hattarat haserra, kaikki kuivavi poroksi, niitut, pellot, otrat, kaurat. Tule, Väinämö väkevä, lepytä jumalten viha!

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

UHRIKANSA: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

_6:s näky_.

Sampomatkalaiset koskella.

SAMPOMATKALAINEN: On tässä urosta monta, monta miestä miekallista, sankarta sotijaloa, -- ei ole melaista miestä, purren puisen haltiata, näissä koskissa kovissa, näissä kuolon käppyröissä. Tule Väinö, astu Väinö, melan vaskisen varaksi!

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

SAMPOMATKALAISET: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

_7:s näky_.

Pirtti. Sairaita sängyt, lavitsat, lattiat täynnä.

SAIRAS: Katso Väinö kansoasi! Tässä kuolema tulevi Louhen luomissa kivuissa, taudeissa tavattomissa; kell' on riisi, kellä ähky, kellä luuvalo lujempi, kenellä sydämen pisto, kellä paisehet pahimmat. -- Astu Väinö, auta meitä!

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

SAIRAAT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

_8:s näky_.

Talvinen metsä. Miehiä suksilla karhun tappoon menossa.

KARHUNTAPPAJA: Mesikämmen, meidän otso, tuiki tuhmaksi rupesi, kaatoi lehmän kankahalle, toisen rimpehen repeli, päätyi naiset itkemähän, muu väki murajamahan. Astu Väinö, auta Väinö, tempaise terävä keihäs, satanut on uutta lunta, nyt on Metsola metinen.

VÄINÄMÖINEN kuin edellä.

KARHUNTAPPAJAT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

_9:s näky_.

Meri. Aino aaltojen seassa.

AINO: Hyvä on Vellamon eleä, veden neidon vieritellä, tuuli neitosen vetävi, laine lapsen lennättävi. Tule, astu, Ainon armas, kanssani kisailemahan, näille väljille vesille, lakeille lainehille.

VÄINÄMÖINEN: Aino! Aino! Armahani! -- En jouda. Valoa vaadin. (Kaatuu permannolle.)

AINO: Voi minua! Voi sinua! Voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

Esirippu.

TOINEN KUVAELMA.

Väinölän pirtti. _Väinämöinen_ nukkuu sikeästi lautsalla. Hänen vieressään seisovat _Ilmarinen_ ja _Lemminkäinen_. Avoimesta ovesta virtaa kuun valo huoneeseen.

ILMARINEN: Hoi Väinö, heräjä veikko, jo on päivä päässyt irti!

LEMMINKÄINEN: Kuuletko huutoa pihalta! Kansa tervehtii sinua.

KANSA (ulkona): Terve vanha Väinämöinen, valon sankari väkevä!

VÄINÄMÖINEN (heräten): Min' olen mies surujen syömä. -- Mitä tahdotte minusta?

ILMARINEN: Kansa vaativi sinua valon juhlahan jalohon ylimmäiselle sijalle -- siellä kerto'os enemmän yöstä Pohjolan tuvassa.

VÄINÄMÖINEN: Mit' olen tehnyt, mies poloinen?

LEMMINKÄINEN: Päästänyt Suvannon päivän. Se oli työ urohon työtä. Vaan kuink' on asias, veikko? Olethan varsin vanhentunut.

(Väinämöinen koettelee tukkaansa ja partaansa. Ne ovat lumivalkeiksi muuttuneet.)

VÄINÄMÖINEN: Älköhön sinä ikänä uros jääkö yksinänsä yöksi Pohjolan tupahan! Siellä hapset haalistuvat, kuluvi elämän kulta, kaikki kallehin katoopi, mik' antaa elolle arvon: kansa, ystävät, toverit, ihmisten ilot ja surut, linnunlaulu laaksoloissa, kummun kukkien kukoistus, kaikki, kaikk' on hältä mennyt eikä muuta hälle jäänyt kuin yksi valoisa pilkku keskellä yön pimeyttä. --

(Horjahtaa. Ilmarinen ja Lemminkäinen tukevat häntä.)

Viekätte minua miehet pyhän Päivävuoren päälle, jotta auringon näkisin, ennen iltani tuloa.

(Menevät.)

KANSA (ulkona): Terve vanha Väinämöinen, päästäjä Suvannon päivän!

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

Päiväkumpu, jonka alle etualalla pistää vesi. Rannalla pientä metsää. Kummun päältä loistaa kuu. Lämmin kevät-yö.

MARJATTA (veden vartta kulkien): Oi, kuuhut, Jumalan luoma, etkö nähnyt poiuttani, armasta omenuttani? Panin poian polvelleni, poika polvelta putosi, lienee jo susien suussa taikka karhun kämmenissä.

KUUTAR (ilmestyy kuun sakaralle istumaan): Mistä tunnen poikuesi?

MARJATTA: Tuosta tunnet poikueni: juur' hetkellä syntymisen tähti taivaasta putosi päälle kurjan kuopukseni. Siitä on povella poian niinkuin merkki polttoraudan.

KUUTAR: Tunnen, tunnen kuopuksesi. Hänpä on minutkin tehnyt näiden ilmojen iloille, näille tanhutanterille. Nyt on suossa suonivyöstä -- käy, etsi! Enemmän vasta. (Katoaa.)

MARJATTA: Kiitos kuu, Jumalan luoma! -- Älä itke kuopukseni, katso, jo äitisi tulevi vakka kaunis kainalossa tuopi sulle tuomisia, marjoja, makeisiakin -- jo tulenkin, jo tulenkin! (Pois.)

VÄINÄMÖINEN (nousee kansan saattamana kummulle): Terve kuu kumottamasta, kaunis kasvot näyttämästä, näille kankaille Kalevan! Nousit kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kannoit viestin kansalleni, saattelit sanan ihanan, sanan päivästä, kesästä, voitosta valon väkevän. (Kansan puoleen kääntyen.) Katsokaa, kalevalaiset, kuink' on kaunis kuun opetus! On useinkin autuaampi olla auringon sanoma kuin olla itse aurinkona. Auringon sotia täytyy edestä oman valonsa, kuulla ain' on armas tieto: Jos minä hukunkin, hukun eestä toisen voimakkaamman.

KANSA: Laulaos enemmän Väinö! Soitto neuvos sorjentavi.

(Saatetaan kannel Väinämöisen käteen.)

VÄINÄMÖINEN (hiljaa soittonsa kieliä näppäillen) Mitä vanha lauleleisi, ellei kiitosta elämän! Elämä ylintä onpi armo-Luojan antimista niinkuin kirkas Pohjantähti ylin on taivahan tähistä. Elämä on Luojan silmä, Luojan hengen heijastaja läpi usmien, utujen; kun se silmä sammunevi, silloin kaikkeus katoopi, tummuvi värien välke, valkenee sävelhelinä avaruuden aaltoloilla: yksin yössä Tuonen pursi merta maailman melovi mies musta perässä purren, vilu viikate kokassa.

KANSA: Kaunis on virsi Väinämöisen. Loista silmä Luojan silmä!

MARJATTA (tunkeutuu joukon läpi lapsi sylissään ja heittäytyy polvilleen Väinämöisen eteen): Armoa, väkevä Väinö! Kuule kurjan huokausta.

VÄINÄMÖINEN: Ken olet? En sinua tunne, vaimo.

MARJATTA: Tunsit ennen.

VÄINÄMÖINEN: Ehkä ennen. Nyt en tunne.

MARJATTA: Mitä teen ma lapselleni, min löysin suolta äsken?

VÄINÄMÖINEN: Kun lie poika suolta saatu, poika suolle vietäköhön!

MARJATTA: Ankara olet sa, sääli itkuja isättömäisen?

KANSA: Armoa hänelle Väinö! Ota poika polvellesi!

VÄINÄMÖINEN: En huoli pojasta porton.

MARJATTA: Älköhön sinä ikänä Luoja kostako kovuuttas! (Aikoo lähteä.)

VIROKANNAS (joka on tullut edellisen vuoropuhelun aikana): Ohoh sinua, ukko utra, jop' olet tuhmin tuominnunna! Ei ole poika porton poika. Taatto häll' on taivahassa. (Marjatan puoleen.) Tule vaimo onnellinen, näytä lapsesi minulle, jotta kastan kaunoisesi Suomen virtojen vedellä. (Ottaa lipillä vettä virrasta ja riioittelee sitä lapsen Päälle.) Suureksi sukeuva olet, voittava meriä, maita, ei ole toista taivas-alla sinun vertaistas väessä. Vallat eessä vaunujesi polvistuvat maan tomussa. kunniatas kuuluttavat harput, symbalit soreat. Ylenet ylemmä vielä, Isän ylhän istuimelle, voiman oikeelle kädelle, hallitsemaan, tuomitsemaan eläviä, kuollehia. Muista silloin meitä myöskin, muista pientä Suomen nientä!

(_Kansa_ katsoo hämmästyneenä outoa toimitusta. _Väinämöinen_ on vaipunut mietteisiinsä. _Ilmarinen_ ja _Lemminkäinen_ katsovat kysyvästi häneen. Päivä nousee.)

VÄINÄMÖINEN (puoli-ääneen): Hän on miesi onnellinen. Hän puhuvi toisen eestä.

ERÄS LAPSI: Päivä! Päivä! Katsokaatte!

(Yleinen riemu. Kaikki tunkevat katsomaan aurinkoa. Marjatta häviää hämillään kansan sekaan.)

VIROKANNAS: Kiitos ilmojen jumala, jotta sallit mun poloisen nähdä näillä silmilläni nousevan Kalevan päivän. Tehty on nyt työ eloni. Nyt käyn rauhassa kotihin nukkumahan nurmen unta toivossa ilon ikuisen. Olen nähnyt Herran aamun. (Pois.)

ILMARINEN (äkkiä): Katsokaa, kajastus outo lännen taivaalla näkyvi.

LEMMINKÄINEN: Totta, päällä metsän puiden säihkyy kuin tuliset säilät.

VÄINÄMÖINEN: Valo täällä, toinen tuolla -- tässä on liiaksi valoa.

ERÄS KALEVALAINEN (tulee): Airut Väinöä kysyvi.

VÄINÄMÖINEN: Ken hänet lähetti?

KALEVALAINEN: Ruotus ruotsien kylästä.

VÄINÄMÖINEN: Tulkoon!

AIRUT (tulee): Oletko vanha Väinämöinen, tietäjä Kalevan kansan?

VÄINÄMÖINEN: Se olen. Mi asias?

AIRUT: Siispä kuule mun sanani. Katsoen hätähän siihen, joka on kansalla Kalevan, Ruotsin on Ruotus päättänynnä tarjota apunsa teille. Näin hän tahtonsa julistaa: Jos kansa kalevalainen luopuvi jumalistansa, lupaa tuoda uskon uhrit Pyhän Neitsehen pojalle, joka syntyi joulu-yönä maailman vapahtajaksi -- Ruotus, lapsen holhojana, lupaa järjestää olonne, tuoda teille valkeuden, tiedon ja totisen taidon.

ILMARINEN: Väinö jo valon vapahti: ei ole enempi tarvis.

AIRUT: Mepä päässä miekkojemme nostimme Suvannon päivän.

LEMMINKÄINEN: Päivä jo idästä nousi.

AIRUT: Lännen päältä hengen päivä. -- Kuulkaa, kuin puhuvi vielä Ruotsin Ruotus: Mutta jos Kalevan kansa vasten onnea omoa ynnä Luojan säätämistä ei suostu hyvällä siihen, Ruotsin on Ruotus päättänynnä pakottaa pahalla teidät. Siks hän on varustanunna sata miestä miekallista, tuhat rautaista urosta Karjalata kastamahan. Katsokaa, Kalevan miehet, tuolla jo joukkomme tulevat.

(Yleinen hämmästys.)

TOISET: Aseisiin Kalevan kansa! Jo tulevat turmalaiset! (Rientävät pois.)

TOISET: Tässä heitä uottakaamme. He tuovat valon ikuisen.

ILMARINEN: Puhu Väinö, lausu Väinö! Päästithän Suvannon päivän?

LEMMINKÄINEN: Katso, kansa on hajalla. Virka jo sana väkevä!

VÄINÄMÖINEN: Mitä lienen päästänytkin, tuota muista en enempi. Tunne en tätä valoa. Uus on aika koittamassa. Niin seison ajassa tässä niinkuin honka kankahalla, satavuotinen salolla, katsellen kevättä nuorta ympäri yleneväistä: On kuin ois minun kevättä, toisakseen taas kuin ei oisi. -- Käy airut väkesi luokse, kerro: Jo erosi Väinö näiltä ilmoilta ijäksi. En kadehdi kruunupäitä.

(Airut pois.)

LEMMINKÄINEN: Mitä? Aiotko erota? Jätätkö Kalevan kansan?

ILMARINEN: Jalkoihin vihollisenko jätät Suomesi sorean?

VÄINÄMÖINEN: Ei ole minusta näihin ajan uuden myrskylöihin. Louhi ol' viholliseni, hänet voitin. Mitä minulla viel' ois maassa voittamista? Katsokaa taivahan laelle, siellä paistaa Luojan päivä niin minunkin mielessäni. Kuut kuluvi, vuodet vierii, vaihtuu sukupolvein sarjat, ei vaihdu valo ikuinen pohjassa inehmon poven: se palavi siellä täällä, idässä ja lännen päällä, palmupuistoissa etelän, pohjolan poloisen jäillä, kaikkialla, kussa sydän sykkivi vapaana, suurna, kuolon vallan voittaneena. (Ojentaa kätensä kohti virtaa.) Tule pursi Tuonen herran, saattele urosta täältä yläisihin taivahisin, alaisihin maa-eroihin, sieltä kauvan katsellani ilmojen ikuista merta.

(Purrenperä purjeineen ilmestyy rantaan.)

ILMARINEN: Yksinkö eroat Väinö? Ota meidätkin mukahan!

VÄINÄMÖINEN: Kumppanit olimme ennen elon pienillä poluilla, kun tulevi Tuonen pursi, sepä ystävät eroittaa. Jääkätte hyvästi veikot.

LEMMINKÄINEN: Mitä heität lapsillesi tuskihin ajan tulevan?

VÄINÄMÖINEN: Jätän kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, sitä hellin hoidelkaatte tuskissa ajan tulevan. (Lähtee.)

ILMARINEN: Näinkö läksit Suomen suurin, valon sankari väkevin, Tuonen tummille vesille, Manalan alantehille?

LEMMINKÄINEN: Ei, vaan kohti aurinkoa katso, purtensa menevi, vana kultainen jälessä, kokassa hopean hohto.

(Katsovat hetkisen Väinämöisen jälkeen. Kummun takaa kuuluu aseiden kalsketta.)

LEMMINKÄINEN: Kuuletko kumua seppo?

ILMARINEN: Arvaanpa ajatuksesi. Nyt säilä säkentä lyö'ös!

LEMMINKÄINEN: Nouse säilä ja säkenöi, kirjoita tuliset kirjat Luojan taivahan laelle: Ei ole nähty näillä mailla, ei ole nähty eikä nähdä sinä ilmoisna ikänä suurempata tietäjätä, laajempata laulajata, kuin oli vanha Väinämöinen, valon sankari väkevä.

ILMARINEN: Toden oikean todistit. Jää hyvästi viljon veikko!

(Kättelevät ja syöksyvät taistelun pauhinaan. Aseiden kalsketta. Kansa odottaa ahdistuksissa. Taistelijat tulevat näkyviin kummun takaa. _Ilmarinen_ ja _Lemminkäinen_ kaatuvat. Kalevalaiset voitetaan. Vankien saatto rantaan. Torvet torahtavat. _Ruotus_ ilmestyy kummun kukkulalle pyhä lippu kädessään. Tausta ja oikea sivusta peittyy rautapukuisin ritarein.)

RITARIT: Terve Ruotus ruotsalainen, terve Karjalan kuningas!

RUOTUS: Kiitos te ritarit Ruotsin! Olen teihin tyytyväinen. Saatte palkaksi parasta, mitä maamme tarjoavi, maita, riistoa rikasta ynnä kyllin kystä syödä. Te olette Suomen herrat. Tervetullehet ritarit!

RITARIT: Terve sulle Ruotsin Ruotus! Terve Karjalan kuningas!

RUOTUS: Ja te, Kalevan miehet, kuulkaa tarkasti sanani! Pystytän lipun pyhäisen rannalle Suvannon saaren, lippuhun on kirjaeltu poika neitsehen sylissä, Ruotsin neitten neulomana -- hän on nyt Jumala Suomen.

KANSA: Sehän on meidän Marjattamme! Kah, katso, korea kuva!

RUOTUS: Minä Ruotus ruotsalainen, sijainen Jumalan täällä, näin nyt tahtoni julistan: Kaatakaa Kalevan tammet, lyökää maahan lyylilehdot, Ukon uhrit unhottakaa, maan, metsän, merenkin uhrit. Kuka taikoja tekevi tai apua, neuvokkia arvalta, seulalta anovi -- rangaistakoon rankapuulla.

KANSA nurisee.

RUOTUS (jalkaansa polkaisten): Vait! Totelkaa, koska ette itse käskeä osanneet. -- Tulkatte ritarit Ruotsin!

(Pois joukkoineen. _Kansa_ jää ääneti seisomaan.)

ÄÄNI KANSASTA: Isä meidän, joka olet taivaassa --

Esirippu.

JOHAN WILHELM

Kolminäytöksinen näytelmä

(1900)

HENKILÖT:

KERTTU KUUSSALO. VIKTOR GRANSKOG. ALLI WIIK.

Esitetty ensi kerran Turnée Hilma Rantanen -- Kaarle Halmeen näytännössä Viipurissa 21 p. toukok 1900. Roolijako seuraava:

Kerttu Kuussalo Hilma Rantanen. Viktor Granskog Kaarle Halme. Alli Wiik Helmi Tähtinen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS,

Johan Wilhelmin työhuone. _Kerttu_ selaillen papereita kirjoituspöydän luona. _Alli_ tulee oikealta.

KERTTU: Kah, joko olet noussut ylös? Minä luulin sinun nukkuvan parhaassa unessa. Käskin Maijun pitämään aamiaisen sinulle lämpimänä.

ALLI: Siskokulta!

KERTTU: Mikä nyt? Itkuko ilon jälkeen? Minkälaiset tanssiaiset ne ovat, joiden jälkeen nyyhkitään?

ALLI: Minusta on niin vaikea nähdä sinun aina selailevan noita hänen papereitaan täällä hänen ikävässä työhuoneessaan. Ymmärrätkö sinä niitä kaikkia?

KERTTU: Osan ymmärrän, osaa en ymmärrä. Enkä minä niitä sen vuoksi luekaan.

ALLI: Miksi sinä niitä luet?

KERTTU: Luen ollakseni hänen läheisyydessään.

ALLI: Minulla on niin paha mieli siitä, että menin eilen illalla tanssiaisiin.

KERTTU: Tanssi sinä vaan, siskokulta. Se on sinun elämääsi.

ALLI: Kuinka minä voin tanssia, kun sinä aina olet surullinen? Miksi et sinä laula enää?

KERTTU: Olenhan minä lupautunut avustamaan huomisessa hyväntekeväisyyskonsertissa.

ALLI: Niin sellaisessa. Mutta et itse anna mitään konsertteja.

KERTTU: Enhän minä ole antanut sen jälkeen kuin menin naimisiin.

ALLE: Niin, mutta siihen aikaan sinä edes lauloit kotona. Nyt et sinä laula koskaan. Suret vain.

KERTTU: Suremaan tulen minä ikäni. Mutta minä koetan ottaa osaa sinun iloosi niin paljon kuin mahdollista.

ALLI: Ja minä sinun suruusi. Kuule, ensi kerralla minä myös tulen häntä katsomaan.

KERTTU: Ei, hyvä Alli, ei se näky ole sinua varten.

ALLI: Onko -- hän niin -- hirveän näköinen?

KERTTU: Kerro nyt minulle hiukan tanssiaisista.

ALLI: Luuletko sinä, että hulluillakin on iloja ja suruja?

KERTTU: Olivatko herrat kohteliaita sinulle? Kenen kanssa sinä tanssit franseesin?

ALLI: Sano minulle: Tunteeko hän sinua?

KERTTU: Ei hän tunne minua eikä hänellä ole iloja eikä suruja. Niinkuin eläin hän on, muiden ruokittava ja muiden juotettava, ei hän kykene itse edes paikaltaan liikkumaan. Kun minä tulen hänen luoksensa ja vartiat ovat hänet tuoneet kopistaan esisaliin, istuu hän tuolilla liikkumattomana kuin hengetön lihamassa, silmät tylsinä, kädet hervottomina, ilman tahtoa, tietoa, tuntoa ja puhekykyä --

ALLI: Lopeta, sisko, lopeta!

KERTTU: Ymmärrätkö nyt, miksi minä näistä vanhoista papereista etsin hänen läheisyyttään?

ALLI: Ruumiillisesti hän toki voi hyvin?

KERTTU: Hän on lihonut ja hänen kasvoihinsa on ilmestynyt punaisia näppyjä. Minun mieheni, minun mieheni, minun kaunis, kalpea Johan Wilhelmini!

ALLI: Siskokulta! -- Luuletko, että hän koskaan enää tulee järkiinsä? Oletko äsken puhutellut hoitolan lääkäreitä?

KERTTU: Puhuttelin heitä viime kerrallakin. Sama säälivä päänpudistus. Eräs sanoi lohdutukseksi: Ei hän enää tule kauan elämään.

ALLI: Hyi, kuinka ihmiset voivat olla raakoja.

KERTTU: Hän oli oikeassa. Se olisi tietysti onni. Enkä minä kuitenkaan toivoisi hänen kuolevan. Niin kauan kuin hän on maan päällä, on minusta hiukkasen toivoa --

ALLI: On toivoa, on toivoa.

KERTTU: Mutta sitten on kaikki mennyt. Ja onhan se mennyt nytkin. Hyvä Jumala, kun minä ajattelen, että hän istuu nyt siellä neljän seinän sisässä, tylsänä ja toimettomana, hän, jota juuri nyt parhaiten tarvittaisiin.

ALLI: Sinun rakas, rautainen miehesi!

KERTTU: Muistatko sinä hänet?

ALLI: Kuinka minä en häntä muistaisi

KERTTU: Muistatko sinä, millainen hän oli, kun hän seisoi puhujalavalla suuren kansajoukon keskellä, vartalo hiukan eteenpäin nojassa, silmät syvällä päässä? Sano, muistatko sinä hänet niin?

ALLI: Muistan.

KERTTU: Muistatko sinä hänen naurunsa ystävien parissa, hänen kirkkaan, leveän, syvän naurunsa, joka kuului läpi talon?

ALLI: Muistan.

KERTTU: Entä kun hän istui yksin illalla tämän pöydän ääressä, pää käteen nojaten, katse kaukaisuuteen tähtäävänä? Muistatko sinä hänet niin?

ALLI: Muistan.

KERTTU: Sano: Eikö hän ollut oikea mies?

ALLI: Oli.

KERTTU: Sano: Eikö sellaista miestä voi nainen rakastaa kuolemaan asti?

ALLI: Voi.

KERTTU: Sano: Voiko se nainen, joka kerran on sellaista miestä rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?

ALLI ei vastaa.

KERTTU: Sinä et vastaa? Miksi et sinä vastaa?

ALLI: Suo anteeksi, minun ajatukseni olivat toisaalla. Mitä sinä sanoit?

KERTTU: Minä sanoin: Voiko se nainen, joka on sellaista miestä rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?

ALLI: Ei samallaista.

KERTTU: Hänen laisiaan on vaan yksi.

ALLI: Mutta on toisellaisiakin miehiä, joita voi rakastaa.

KERTTU: Millaisia miehiä sinä tarkoitat?

ALLI: En tiedä, uskallanko sanoa sen sinulle. Se on niin toista kuin sinun rautainen miehesi.

KERTTU: Toista?

ALLI: Niin. Minä jumaloin sellaista miestä, mutta en minä häntä ikinä voisi rakastaa.

KERTTU: Et voisi?

ALLI: Enhän minä uskaltaisi koskaan edes istua hänen sylissään. Kun miehesi kerran suuteli minua otsalle, niin minä olin vaipua maan alle. Kuinka sinä voit suudella sellaista miestä?

KERTTU: Juuri sellaista miestä voi suudella.

ALLI: En minä. Toisellaisesta miehestä minä uneksin.

KERTTU: Minkälaisesta miehestä sinä uneksit?

ALLI. Maailmanmies hänen pitää olla, ivallinen ja itsetietoinen, muille kylmä kuin jää, minulle kuuma kuin tulivuori. Lennosta pitää hänen ampua minun lempeni, leikillä tulee hänen totta puhua. -- Maita ja meriä on hän matkustellut, paljon lukenut, paljon oppinut, mutta kun hän tahtoo unohtaa, niin unohtaa hän kaikki, ja muistaa yksin minua. Niin, hän muistaa vain minua.

KERTTU: Kenestä sinä puhut?

ALLI: Hänestä, josta minä uneksin.

KERTTU: Ja oletko ehkä jo hänet löytänyt?

ALLI: Kuule, nyt Maiju varmaankin suuttuu, ellen minä heti mene syömään aamiaista. Päästä minut!

KERTTU: Mene. Vasta puhumme me enemmän näistä asioista.

ALLI (menee oikealle, seisahtuu ovelle ja katsoo Kerttuun epäröiden): Kerttu!

KERTTU: Mitä?

ALLI: Mitä se merkitsee, jos joku herra ottaa naisen viuhkan ja sanoo: Niin nuori ja niin paatunut.

KERTTU: Ottiko joku herra sinun viuhkasi?

ALLI: Otti.

KERTTU: Ja sanoi siten?

ALLI: Niin.

KERTTU: Ja mitä sinä siihen sanoit?

ALLI: Minä sanoin: Mitä te sillä tarkoitatte? Hän vastasi: Nyt teidän valtikkanne on minun kädessäni. Minä sanoin: Antakaa se minulle takaisin. Mutta hän ei antanut sitä.

KERTTU: Mitä hän teki?

ALLI: Hän taittoi sen.

KERTTU: Taittoi? Se oli pahasti tehty.

ALLI: Ei ollenkaan pahasti. Hän lupasi tuoda uuden sijaan.

KERTTU: Mikä hänen nimensä oli?

ALLI: Sitä minä en sano.

KERTTU: Miksi et?

ALLI: Siksi, että hän kielsi sanomasta. Hän tulee itse tänne tänään.

KERTTU: Saanhan minä sen kuitenkin tietää. Tunnenko minä sen herran?

ALLI: Tunnet hyvinkin.

KERTTU: Onko se insinööri Borg?

ALLI: Ei.

KERTTU: Tahi maisteri Lumme?

ALLI: Ei, et sinä arvaa.

KERTTU: Niinpä annan olla arvaamatta. En minä ole utelias.

ALLI: Minä kuiskaan sen sinun korvaasi.

KERTTU: Kuiskaa!

ALLI: Arkkitehti Granskog.

KERTTU: Hän!

ALLI: Niin. Lankosi.

KERTTU: Onko hän palannut ulkomailta?

ALLI: On. Jo kuukausi sitten.

KERTTU: Ja sinä tunnet hänet?

ALLI: Totta kai. Tunsinhan minä hänet jo ennen hänen ulkomaamatkaansa.

KERTTU: Oletko sinä tavannut hänet ennenkin?

ALLI: Muutamia kertoja.

KERTTU: Ja mitä hän puhui?

ALLI: Hän kyseli sinusta.

KERTTU: Minusta?

ALLI: Niin ja veljestänsä ja kuinka hän voi.

KERTTU: Ja sinä vastasit...

ALLI: Kyllä sinä kuitenkin olet hirveän hyvä, kun kutsuit minut sieltä maalta tänne pääkaupunkiin! Siitä on jo kokonainen vuosi. Sinun miehesi oli juuri sairastunut...

KERTTU: Sinä vastasit...

ALLI: Että sinä olet yhä surullinen. Hänen veljensä kohtalosta minä puhuin niin vähän kuin mahdollista, sillä minä pelkäsin, että häntä liiaksi liikuttaisin.

KERTTU: Se oli siis hän, joka sinun viuhkasi taittoi?

ALLI: Niin. Miksi sinä sitä noin kysyt?

KERTTU: Ja hän lupasi tulla tänne tänään?

ALLI: Niin. Etkö luule hänen tulevan?

KERTTU: Kyllä hän tulee. Nyt minä ymmärrän kaikki. -- Alli!

ALLI: Mitä?

KERTTU: Hän on paljon matkustellut.

ALLI. Niin hän sanoo.

KERTTU. Hän on maailmanmies, ivallinen ja itsetietoinen.

ALLI. Niin.

KERTTU. Paljon lukenut ja paljon oppinut, mutta tehnyt sen aikansa kuluksi --

ALLI. Mitä sinä nyt tarkoitat!

KERTTU. Hän laskee leikkiä kaikesta --

ALLI. Ei kaikesta.

KERTTU. Mistä hän ei laske leikkiä?

ALLI. Rakkaudesta.

KERTTU. Alli! Rakastatko sinä tuota miestä?

ALLI. Minä en tiedä.

KERTTU. Rakastaako hän sinua?

ALLI. Hän sanoo niin.

KERTTU. Ja sinä uskot sen?

ALLI. Ei, ei -- en minä tiedä. -- Minua niin pelottaa. Anna minun nyt mennä! (Poistuu. Kerttu yksin.)

GRANSKOG (tulee): Hyvää huomenta rakas kälyni. -- Terveisiä mannermaalta.

KERTTU. Kuinka te, herra arkkitehti, uskallatte astua tämän talon kynnyksen yli?

GRANSKOG: Vastaanotto sukulaistalossa ei juuri näytä olevan kohtelias. »Slägten är värst» -- sanotaan. (Tarjoo kättä.)

KERTTU. Niin tosiaankin. Sentähden, ennenkuin minä ojennan teille käteni, sallikaa minun kysyä: Tuletteko ystävänä vai vihamiehenä?

GRANSKOG: Tulen rakkaana sukulaisena, joka juuri on palannut pitkältä matkalta. (Kättelevät.)

KERTTU. Istukaa.

GRANSKOG: Kiitoksia. -- No, ilokseni näin minä sanomalehdistä, että te tulette esiintymään huomisessa hyväntekeväisyyskonsertissa. Koko pääkaupunki puhuu siitä.

KERTTU. Te tulette minun sisartani tapaamaan?

GRANSKOG: Kuinka voi minun rakas veljeni? Onko mitään toiveita?

KERTTU: Te tulette minun sisartani tapaamaan?

GRANSKOG: Niin. Eräs vähäpätöinen seikka --

KERTTU: -- antaa teille tilaisuuden tunkeutua tähän taloon. -- Te olette taitava mies, arkkitehti Granskog.

GRANSKOG: Jahah, te alatte imarrella, rakas kälyni. Minulla on siis syytä olla varoillani.