Chapter 3

LEMMINKÄINEN Kansako? Mitä minulla tekemist' on kansan kanssa? Sinä siitä huolen pidät. Kansa kaikki tanssimahan, se neuvoni maan hädässä. Hoi, pojat, koreat piiat, kunne tanhumme takertui!

(Istuu kivelle soittamaan. Karkelot alkavat, ensin hitaammin, sitten yhä kiihtyen, muuttuen lopuksi hurjaksi karjalaiseksi tanssiksi. Naiset hehkuvat, miehet hihkuvat, Lemminkäinen itsekin yhtyy tanssiin, yhä vetopeliä soittaen.)

LEMMINKÄINEN: »Pitkä poara», »pitkä poara», parit metsähän, mäelle!

VÄINÄMÖINEN: Kauko, sua varoitan, katso: yö on lämmin, metsä musta, veret vellomat kisojen -- nyt ei aika »pitkän poaran».

LEMMINKÄINEN: Pien' asia piian poika silloin kuin maailmat palavat! (Hurjasti lakkiaan heiluttaen.) Leimutkoon pyhäinen lempi joka kuusen kuoppurassa, kirvotkoon elon kipuna joka aarnihongan alta, syttyköön suureksi tuleksi, paisukoon maailman paloksi, polttakoon poroksi kaikki, jotta loppuu luomakunta yhtehen yrön ilohon, yhden naisen nauruloihin!

(Pois. Parit hajoavat metsään.)

VÄINÄMÖINEN (päätään pudistaen): Hurja on ilon humina, kun on murhe lietsomassa.

TIERA: Tässä tulee toinen joukko.

VIROKANNAS (tulee vuorensolasta soihtu kädessä, hänen jälessään paljon kansaa): Voi tätä kansoa Kalevan! Voi tätä syntistä sukua! Tehkäätte parannus kaikki! Katso, sankari tulevi, saapuvi Karjalan kuningas, kultamiekka miehustalla. Niin sen loistaa kengän kanta kuin keväisen päivän nousu, niin sen paistaa paidan kaulus kuin joutsen meren selällä; päästävi Suvannon päivän, pelastaa Kalevan kansan. Ken häntä halaapi nähdä, hän minua seuratkohon.

(Pois. Kansa seuraa.)

VÄINÄMÖINEN: Noh, mitä sanot sa seppo?

ILMARINEN: Kun ei kansalla valoa, kansa seuraa virvatulta.

VÄINÄMÖINEN: Toden oikean todistit. -- (Äkkiä kiihkeästi taivaan puoleen kääntyen.) Oi, Ukko ylijumala, kuule nyt laulajan rukous, kun tässä suuressa surussa puolehes äänen koroitan. Sinä mun kasvatit katalan. nostatit norosta miehen, työnsit aalloille elämän, tyyntä, tuulta soutahaman; imetit ilon nisistä, juotit riemun rintasista, tuudit lemmen lehtipuussa ja puussa vihaisen viiman. Teit minusta täyden miehen, urhon rautaisen rakensit, panit kansan kaitsijaksi, suojaksi Suvannon saaren. Annoit vielä viime armon, liekin puhtahan puhalsit rinnassani ryönäisessä -- laulun kirkkahan kipunan. Kipuna tuikahti tuleksi, tuli nousi taivahalle, pois poltti povesta ryönät, kaiken maailman valaisi -- miksi nyt sammutit tulen? Miksi nyt päiväni pimensit? Oisinko erehtynynnä? Enkö oisi laulun seppo? Eikö ois elämä tämä, jonka annoin kansalleni, muuta kuin sumua yössä, hallan hengen nostamata? Katsohan minuhun Ukko! Tässä seison taivas-alla, en ylety ylemmä minä, astuos sinä alemma! Opeta minua Ukko! Mitä vaadit vielä multa? Annoinhan sinulle kaikki, mit' oli mulla antamista. Vai onko jotakin jäänyt pohjahan poveni tämän, joka viel' on maan omoa? Anna vainen merkki, kohta senkin uhraan ma sinulle. Vaan anna pikainen merkki! Kansani katoopi yöhön, minä myöskin. Puhu! Lausu! jos olet elossa vielä. Katso, kaikkea epäilen. Anna varmuutta minulle! Anna yks valoisa pilkku tässä yössä synkeässä?

ILMARINEN: Turhia anelet Väinö. Kuollut on ilmojen kuningas.

(Pitkä valojuova näkyy takaisella taivaalla niinkuin tähdenlento. Väinämöinen ja Ilmarinen katsovat toisiaan hämmästyneinä.)

VÄINÄMÖINEN: Näitkö?

ILMARINEN: Näin.

VÄINÄMÖINEN: Valo valahti yläisistä taivahista alaisihin maa-emihin -- lie ollut kuun kehänen?

ILMARINEN: Taikka päivän pyöryläinen?

TIERA: En minä mitänä nähnyt.

VÄINÄMÖINEN: Se oli Ukolta merkki. Läkkän tuota katsomahan. Sinä Tiera, kunnon veikko, käy, kutsu käräjät kansan juurelle Jumalan vuoren. Siellä päivästä puhumme.

TIERA lähtee.

ILMARINEN: Löytäisin työtuleni, entisen eloni liekin, siit' oisi ilo ikuinen sepon Ilmarin pajassa. Ijät kaiket kalkuttaisin, kuita, tähtiä kuvaisin kansalleni kallihille -- ehkä kerran auringonkin. Lähtekäämme!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Ruotuksen tupa. Seinillä kilpiä, miekkoja y.m. sota-aseita. Oikealla pöytä, jonka ääressä rengit iltaruoalla. Vasemmalla toinen pitempi pöytä, jonka alla permanto on verhottu punaisella veralla. Sen päässä _Ruotus_ itse paitahihasillaan, syrjään sysätty ruoka edessään, synkästi tuijottaen.

Tuli takassa. _Ruoja_ kädet puuskassa laahoo lattialla piikoja komennellen. Ovipielessä jauhinkivet, joita _Sokea vaimo_ pyörittää.

SOKEA VAIMO (laulaa): Pimeä tähetön taivas, pimeämpi orjan onni, raskahat rikasten kirstut, raskahampi köyhän kuorma. Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian, koittavaksi köyhän päivän, köyhän kuun kumottavaksi, laulavaksi köyhän linnun, köyhän riemun raikuvaksi. Eip' on kuu kumottanunna eikä päässyt köyhän päivä, laulanut ei köyhän lintu, köyhän riemu raikahtanut, tuli Tuonen yö ikuinen, huusi huuhkajat salossa --

RUOTUS: Heitä herja vinguntasi!

SOKEA VAIMO vaikenee äkisti.

1:NEN RENKI: Ruotus on pahalla päällä.

2:NEN RENKI: Myrsky on otsalla isännän.

3:S RENKI: Kellehän myrähtänevi?

4:S RENKI: Siunattu Jumalan vilja.

(Nousevat pöydästä. Piiat korjaavat ruoan pois. Koira haukahtaa ulkona. Kaikki kuuntelevat.)

RUOJA: Katso piika pikkarainen, mitä halli haukkunevi?

PIIKA PIKKARAINEN (pyörähtää ulos ja tulee hetken päästä takaisin): Se on meidän Marjattamme, joka mierolle ajettiin.

RUOJA: Mitä hän tahtovi talosta?

PIIKA PIKKARAINEN: Raukka kylpyä kysyvi. Ei tohdi tupahan tulla.

RUOJA: Ei kylyt kylähän jouda. Menköön toisehen talohon.

PIIKA PIKKARAINEN: Käynyt on joka talossa, saanut kiellon kaikkialta. Oi, häntä armahda emäntä! Kovin on kurjassa tilassa tyttö rukka: kengät rikki, riepuina hamehen helmat, paita aivan aukinainen, siihen vielä syntymätön alla ankean sydämen. Suo hälle kyly emäntä.

RUOJA: On kyly kytömäellä lautan lapsia latoa.

PIIKA PIKKARAINEN: Kylmä on kytöinen kangas, yö kolkko, pimeä korpi, pakkanen vain paukkelevi -- varmaan hän kuolevi viluhun.

PIIAT: Armoa hyvä emäntä, armoa osattomalle!

RUOJA: Onhan siellä vanha talli, kaksi kaakkia sisällä. Min heponen hengähtävi, se on löylyä hänelle.

PIIAT pillahtavat itkemään.

RUOJA: Tää sana perille saata taikka tukkaasi varokin.

PIIKA PIKKARAINEN menee.

VANHIN RENGEISTÄ: Pahoin teit emäntä parka.

RUOJA: Itsepä työni mä tilitän. Min' olen emäntä, minä!

PIIAT itkevät ja voihkivat.

RUOTUS (lyöden nyrkillä Pöytään): Tupa tyhjäksi, sanon ma. Kuulla en jaksa ruikutusta.

RUOJA: Astukaa alitupahan! On aika levolle käydä.

VÄKI lähtee.

RUOJA (hommailee yhtä ja toista, vilkaisten väliin Ruotukseen. Vihdoin): Etkö siirry jo sinäkin vuotehelle?

RUOTUS ei vastaa.

RUOJA: Minä käyn, lukitsen aitat.

(Ottaa soihdun uunin raosta ja menee; näyttämö pimenee.)

RUOTUS (nousee, kävelee mietteissään edestakaisin, Pysähtyy ja astuu jälleen): Paljon on lankoja ajassa, kuka löytäis kultalangan? Väinön päivä on pimennyt, kansa on kaikki kuin akanat, sodassa Suvanto, Lappi -- luulen, tässä ois lihoa, kun ois lihan keittäjätä.

LOUHI (astuu esiin ovensuun pimennosta ruhtinaallisessa asussa, kruunu päässä) Terve Ruotus ruotsalainen, terve Karjalan kuningas!

RUOTUS: Ken olet tulija outo? Miksi tervehdit minua nimellä, jot' en omista?

LOUHI: Terve Karjalan kuningas, terve Suomen suurivalta!

RUOTUS: Oletko onneni lähetti vai enne lopun edellä? Kuka? Mistä? Puhu!

LOUHI: Olen armahin ajatuksesi sydämmesi syövereistä: Terve Ruotsi ruhtinaamme, terve Karjalan kuningas!

RUOTUS: Väinö on Karjalan kuningas.

LOUHI: Huomenn' on käräjät kansan.

RUOTUS: Sinne ei kutsuttu minua.

LOUHI: Kuninkaaksi kutsutahan.

RUOTUS: Kansa vaativi valoa.

LOUHI: Valoa on monenlaista.

RUOTUS: Mutta mulla ei mitänä.

LOUHI: Kuka uskoo, se voittaa, kuka toivoo, se toteuttaa. Huomiseksi jää hyvästi! (Katoo.)

RUOTUS: Odota, korea aave! Viivy vielä! -- Hän on poissa. Kuka liekin ollut outo? Arvasi ajatukseni. Minäkö Karjalan kuningas? Mahdotonta! -- Mahdollista.

RUOJA (tulee): Kuka oli tuvassa toinen?

RUOTUS ei vastaa.

RUOJA: Onko kielesi lukossa vaiko korvas lumpehessa? Kuuletko?

RUOTUS: Mitä kysyitkään?

RUOJA: Kenen kanssa sa puhelit, kun tulin pihalta äsken?

RUOTUS: Puhelinko? Yksin olin.

RUOJA: Sen varsin valehteletkin. Et ollut tuvassa yksin. Tunsin helmat hulmahtavan ohitse ovessa tullen.

RUOTUS: Omat on helmas hulmunnehet.

RUOJA: Kiertelet, kuvatteletko, vaikka tiedän tarkoillehen: se oli se samainen akka, jonk' olen joskus ennen nähnyt täällä luonas luikehtivan.

RUOTUS: Kun tiesit, mitäpä kysyit?

RUOJA: Miks olet muuttunut minulle? Et ole armas niinkuin ennen. Päivin et mulle päätä käännä, öin et kutkuta kuvetta. Sanot sanasen, senkin ärjyt. Mikä mielesi masensi? Enkö oo ihana enää? Eikö oo rintani ripeät? Eikö poskipäät päreät? Lienen varsin vanhentunut. Sano: olenko, olenko, sano, sano kulta, kulta Ruotus!

RUOTUS: Joutavia!

RUOJA: Jos olen vanha, sie älä sillä silmällä minua katso! Jos rypyn posella näätkin, sie se suutele sileeksi! Jos lie sylini kylmä, sie se kuumaksi syleile! Katso, minuss' on nuoren tuli, nuoren hehku ja halutkin. Elä etsi kylän iloja! On sinulla iloja koissa.

RUOTUS: Laittau jo levolle siitä löpisemästä, vanha lörppö!

RUOJA: Niinkö! Kavahda, kavala Ruotus vihaani tulipunaista! Et tunne kipuja Kirkin. Luuletko mun luppakorvin istuvan sopessa silloin, kun sinä kisoja kuljet kylän kaunojen keralla. Tuokin vaimo vatsallinen, joka kylpyä kyseli -- luuletko, etten ma tiedä, ken on porton poian isä? Sinä! Sinä! Sinä! Sinä! Siksi en antanut kylyä, siksi et tohtinut sinäkään sanaa sanoa äsken, vaikka näinkin silmistäsi, kuinka suutuit ja häpesit. Kuuletko, kuuluisa isäntä? Lapsesi mäellä syntyy, porton poika kankahalla.

RUOTUS: Vaimo! Sua varoitan --

RUOJA: Varro, vielä kun sanasen sanon. Luuletko, etten ma tiedä haluas suurta ja salaista, joka ei sinulle anna yön unta, lepoa päivän? Mielesi sinun tekevi Karjalan kuninkahaksi! Haa, enkö oikein arvannunna? Sinäkö kuningas? Houkka! Sinäkö Väinön voittajaksi? Tiedä, tiedä, Ruotsin Ruotus: Väinö on suurempi sinua, niin suurempi, korkeampi kuin taivas tasaista maata.

RUOTUS: Vaikene! Ulos utala, kehno vaimo! Et käsitä sankarin suuria haluja, vain omat pienet pyytehesi. Suur' Jumala! Onko mulla aika akkoja halata, kun minulle vilkuttavi kunnian ikuiset immet? Mik' on nainen? Paidan solki, tiuku vempeleen nenässä, luotu hetken heilumahan ja toisen lakastumahan. Te ette tunne myrskyn kieltä soipoa korvissa urohon! Sydän, mökki, syli, suukko -- se matala maailmanne. Kenen te kerran kahlitsette, sen te sotkette mutahan, viette miesten miekan voiman, sankarin sydämen lennon, äiteinä! vaimoina! lapsina! siskoina! -- aina kahleina urohon. Vaan minä katkon kahlehenne, irti itseni julistan, elän loistolle elämän, kullalle ja kunnialle. Jos tahot, perässä tule, Jos et, pihalle astu!

(Ruoja on Ruotuksen sanatulvan aikana vaipunut nyyhkyttäen soppeen. Koira haukahtaa ulkona. Molemmat odottavat jännityksellä. Hetken perästä astuvat sisään _Ilmarinen_ ja _Väinämöinen_.)

VÄINÄMÖINEN: Terve talohon!

RUOTUS: Terve! (Itsekseen.) Vakavanha Väinämöinen ynnä Seppo Ilmarinen! Oikeinko todisti aave? (Ääneen.) Keitä vierahat olette? Mistä kaukoa tulette?

VÄINÄMÖINEN: Matkamiehiä olemme. Idästä tulemme. Minä vakavanha Väinämöinen, toinen Seppo Ilmarinen. Vaan kenen talo on tämä?

RUOTUS: Terve, te tietäjät Kalevan, Ruotsin Ruotuksen talohon!

(Ruotuksen viittauksesta kantaa Ruoja oluttuopin Ilmarisen käteen ja poistuu, uteliaasti taakseen pälyen.)

ILMARINEN: En minä sinä ikänä juone näitä juomisia. Tule Väinö!

VÄINÄMÖINEN: Muista, Seppo: emme nyt ole omalla asialla kulkemassa -- asia on kaiken kansan. (Ottaa oluttuopin ja juo.) Rauha Ruotuksen talohon!

RUOTUS: Istukaa urohot!

VÄINÄMÖINEN: Kiitos. -- (Kaikki istuvat.) Tuloamme kummastelet näin myöhäistä.

RUOTUS: Eipä muuten. Lienee ankara asia, kun lähitte moisen matkan jalansyten jaksamahan.

VÄINÄMÖINEN: Kuule Ruotus ruotsalainen. Suuni puhtaaksi puhelen. Ei ole sopu sijainnut sun ja Väinölän välillä. Me emme ymmärrä sinua, sie et meitä ymmärtele. Mikä mielemme eroittaa?

RUOTUS: Te elätte valloillanne täällä kuin vasikat haassa. Minä laatisin lakeja.

ILMARINEN: Lait on meillä lauluissamme. Niitä et sie tajua.

RUOTUS: Melto on mieli Suomen miehen. Minä rautoa rakastan.

ILMARINEN: Rauta kahleelta kajahtaa.

RUOTUS: Myöskin miekalta vapauden.

VÄINÄMÖINEN: Noh, noh, sen toran jätämme. Kummallakin ehkä on osaksi oikein. Sen tulevat tuomitkohon. Emme tulleet sanasotahan. Tahdoimme kanssasi puhua tästä ankeesta ajasta.

RUOTUS: Puhelkaamme.

VÄINÄMÖINEN: Uskon, tiedät, luonnon syntyihin syvihin, niitä hiukan ymmärtelen -- noh, sinä hymyilet niille: mulle ne on elon mehua.

RUOTUS: Tiedän sun Suomen tietäjäksi.

VÄINÄMÖINEN: Tunnen monta tutkelmata, yhä toki yhtä mietin: Tänä kun iltana tähystin taasen kanssa seppo-veikon, eikö jo kohoisi päivä Kalevalan kankahille -- näimme me tulen putoovan läpi taivahan yheksän, kaahlasimme katsomahan. Arvaatko, mihin tulimme?

RUOTUS: En tohdi.

VÄINÄMÖINEN: Sinun tupahas. Täss' olemme.

RUOTUS: Kummallista. Tännekö putosi tähti?

VÄINÄMÖINEN: Juuri päälle tään talosi. Viel' on reikä taivahassa.

RUOTUS: En minä mitänä tiedä, vaikk' ois taivahat pudonneet.

1:NEN PIIKA (juoksee sisälle): Voi, voi, voi, voi! --

RUOTUS: Noh, onko lehmä poikinunna vai porsas raossa aidan?

1:NEN PIIKA: Marjatta pojan on saanut!

RUOTUS: Ja sitäkö huudat hullu?

1:NEN PIIKA: Täss' on kumma toinen kumma: Ulkona valo on uusi, pimeämpi aurinkoa, kirkkahampi kuun hopeeta.

RUOTUS: Mitä hupsit?

2:NEN PIIKA (juoksee sisälle): Piha palavi, puut ovat tulessa kaikki, ilma on lämmin kuin kesällä, saavissa vesi sulana --

RUOTUS: Oletko aivan järjiltäsi?

3:s PIIKA (juoksee sisälle): -- Huuto käy idästä, huuto lännestä humisee: »Isä on meille ilmestynyt, poika neitseestä siinnyt!»

RUOTUS: No, nyt on ikuinen ihme! Läkkän tuota katsomahan!

(Menee. Ovi eteiseen jää auki ja ulkoa tunkee väkevä valo huoneeseen.)

SOKEA VAIMO (syöksähtää polvilleen keskilattialle): Ihme! Ihme! Ihme! Ihme! Ollos kiitetty Jumala. Jo kohosi köyhän päivä. Silmäni näkevät taasen, elämä aukeaa etehen niinkuin suuri nurminiittu.

(Piiat taluttavat hänet pois.)

ILMARINEN: Millinen tämä on yöhyt, sokeat näkönsä saavat, kuurot kuulonsa takaisin!

VÄINÄMÖINEN: Keränä oli tänne tullen aatokseni -- nyt on kahtena keränä.

RUOTUS (tulee takaisin): Enp' ole moista ennen nähnyt. Mitä uskotte urohot?

VÄINÄMÖINEN: Suuria tapahtunevi. Ukko maata varjelkohon!

RUOTUS: Samaa minäkin sanon: Tulossa jotakin onpi, kun tietäis, mitä tulevi.

VÄINÄMÖINEN (äkkiä Ilmarisen käsivarteen tarttuen) Kuuletko?

ILMARINEN: Mitä sa kuulet?

VÄINÄMÖINEN: Virren vienon ja väkevän.

ILMARINEN: En minä mitänä kuule.

VÄINÄMÖINEN (Ruotukseen tarttuen): Tunnetko lemun suloisen?

RUOTUS: Hiukan vaan hajua saunan.

VÄINÄMÖINEN: Ilma on kuin yrttitarha -- katso! katso!

ILMARINEN ja RUOTUS: Mitä näet sa?

(Tausta aukenee. Näkyy talvinen tanner, tantereella paljon kansaa, kansan keskellä _Virokannas_ soihtu kädessä. Taustassa näkyy _Marjatta_ lapsineen kytömäellä. Taivaasta virtaa väkevä valopatsas maahan.)

VÄINÄMÖINEN: Ken on vaimo? Ken on lapsi?

(Aikoo syöksyä ulos. Näky katoaa.)

RUOTUS (Ilmariselle): Ukko on hiukan hupsahtanut.

PIIKA PIKKARAINEN (juoksee sisään): Voi, hyvä isäntä kulta, kansoa piha on täysi, ihmiset ilost' on hullut, toisiaan syleilevät tutut, oudot, vanhat, nuoret, Mies vieras pihalla seisoo saarnaten jotakin, jota en käsitä, Karjalan kuninkahasta --

RUOTUS (nopeasti): Karjalan kuninkahasta! Se mies sisähän kutsu.

(Piika pikkarainen menee. Hetkisen perästä astuu sisälle _Virokannas_ soihtu kädessään, hänen takanaan paljon kansaa.)

RUOTUS: Sinäkö kansalle puhelet Karjalan kuninkahasta? Ken olet? Mikä nimesi? Tietäjä oletko?

VIROKANNAS pudistaa päätään.

RUOTUS: Taikka virren vieras Seppo?

VIROKANNAS kuin edellä.

RUOTUS: Kuinka siis kansoa opetat?

VIROKANNAS: Ääni korvesta olen ma, kynttilä, palava yössä, lähetetty valmistamaan tietä auringon ikuisen. Kuka mun kuulevi sanani, hälle huomen valkenevi.

RUOTUS: Voitko päästää Suomen päivän?

VIROKANNAS: En minä mitänä päästä, mutta mun jälkeeni tulevi toinen suurempi minua, jonk' edessä taitun itse niinkuin kaisla myrskyn eessä -- hän päästää Suvannon päivän.

RUOTUS: Kenestä puhut sa vanhus?

VIROKANNAS: Puhun Marjatan pojasta, joka syntyi joulu-yönä maailman vapahtajaksi. Ei ole nyt suruja enää eikä huolta huomisesta, orjat on vapaita kaikki, köyhä vertainen rikasten, veljiä inehmon lapset, Isän yhden siittämiä. Iloitkaatte! Riemuitkaatte! Syntyi Karjalan kuningas.

KANSA (riemahtaen): Eikö siis suruja enää? Köyhäkö vertainen rikasten?

RUOTUS: Hoi, pidätä, hurmahenki! Täähän on maan petosta. Rengit! Köysiä esille! Köyttäkäätte kiivastaja! Tään pitäjän tuomarina hänet ma vangiksi julistan.

(Virokannaan kädestä temmataan soihtu ja hänet köytetään. Kansa nurisee.)

VIROKANNAS: Älkäätte minua surko! Minä vain oon vanha miesi. Säde hukkuvi sumuhun, sumun päivä puhkaisevi.

RUOTUS: Viekää kansan villitsijä vajahan tuvan takana tuomiotaan uottamahan!

(Rengit vievät Virokannaan pois. Kansa seuraa.)

VÄINÄMÖINEN (itsekseen): Heikkoko väkevän verta? Köyhä arvoinen rikasten? Eikö siis urohon tarmo, hengen taistojen takoma, ois enempi orjan mieltä? Eikö pitkän pilven kotka mahtavampi maan matoa? Mahdotonta. Nää on Louhen ansapuita, tehtyjä urohon tielle, ettei pääsis Suomen päivä.

ILMARINEN: Tule Väinö, veljyeni! Täällä haiskahtaa verelle.

VÄINÄMÖINEN (ajatuksistaan heräten): Voinet olla oikeassa. (Ojentaa kätensä Ruotukselle.) Jää hyvästi Ruotsin Ruotus!

RUOTUS (samoin mietteistään heräten): Suuri kiitos käynnistänne! Toki vielä viime sana: Tämän pulman mie selitän, kaikki laittoa lupoan entisillensä tolille, kun lupaatte vaiti olla tämän yön tapauksista.

VÄINÄMÖINEN: Voin luvata.

ILMARINEN: Myöskin minä, vaikk'en huoli sun luvastas.

RUOTUS: Suuri kiitos Suomen urhot! Käykää vastakin talossa. Täss' oli hiukan rauhatonta tällä kertaa, vasta tyynempää, vakuutan. Käykäähän talossa, miehet! Tässä soihtu matkallenne hämyn halki käydäksenne.

(Ojentaa Väinämöiselle soihdun.)

ILMARINEN (Väinämöiselle): Kuinka? Vieraanko kädestä otat sa palavan soihdun?

VÄINÄMÖINEN: Tulen on synty taivahassa. Otan sen taivahan kädestä. (Ruotukselle.) Jää hyvästi Ruotsin Ruotus! Toki muista mun sanani: Mik' on soihtu Luojan soihtu, ei sitä sidota köysin, mikä on sainio pimeyden, sammuvi pimeytehensä.

(Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät.)

RUOTUS (kävelee hetkisen edestakaisin mietteissään, menee sitten ovelle ja huutaa): Hoi, Tapani, tallirenki!

TAPANI (tulee): Mitä käskevi isäntä?

RUOTUS: Teppo, poikani parahin, oletko työhös tyytyväinen?

TAPANI: Miks' en oisi? Mikä hätänä? Hepo lihovi, mies lihovi, kummallakin kultapäivät.

RUOTUS: Siis olet mulle kiitollinen, että sun talohon otin?

TAPANI: Kuink' en oisi? Totta toki. Toki tää toista on eloa, kuin oli ennen laukun kanssa taloteitä tallustella. Teitä kiitän ma ijäti.

RUOTUS: Se piankin nähtänehen. -- Peljännetkö?

TAPANI: No, minä en pelkää niin mitänä -- jos ei varsin hengen vaara.

RUOTUS: Täss' ei ole. Naisen näitkö, tuon, joka kylpyä kyseli?

TAPANI: Sen, joka pojan tekaisi?

RUOTUS: Sikiö on surmattava. Äitinensä. Ymmärrätkö?

TAPANI: Ymmärränhän. (Viekkaasti silmää iskien.) Emännäll' on tarkka vainu.

RUOTUS: Se ei sinuhun kuulu. Teetkö työtä käskettyä?

TAPANI: No, minä ne nitistän niinkuin jänönpoikaset lumelle. Vaan mitä saan ma palkakseni?

RUOTUS: Tallista parahan orhin.

TAPANI: Ihanko todella?

RUOTUS: Tuossa on käteni.

TAPANI: Kättä päälle! -- Nyt tuli Tepolle juhla, kelpaa nyt kyliä käydä, talojen tanhuita ajella kuuluvilla kulkusilla, kun onpi ori edessä. Minä lennän kuin salama.

(Menee.)

RUOTUS (yksin): Sillä nyt on siitä päästy. Nyt on vuoro vaiennella tuo hupakko huutelija. Taikka ehkä häntä vois käyttää johonkin?

(Vaipua ajatuksiinsa.)

TAPANI (tulee kiireesti takaisin): Poiss' on lapsi, poissa vaimo, pihalla pilkkoinen pimeys.

RUOTUS: Täss' on tehtynä petosta. Kaikki joutuhun jälestä.

(Tempaa seinältä keihään ja syöksyy ulos.)

RUOJA (tulee) Poiss' on vierahat. Isäntä lienee mennyt saattamahan. On tääkin yö mokoma. Tulee tieltä mieron tyttö, pojan hangelle tekevi, -- poika ei viluhun kuole. Taivas reikihin repeevi, sen näkevät Suomen urhot tuolla puolen Lemmenlahta, kaalovatpa katsomahan, -- tulevat Ruotuksen talohon. Ruotus, tuomari pitäjän, toivovi kuninkahaksi Suomen suurille tiloille vanhan Väinämön sijahan -- niin syntyy kuningas toinen. Mies vieras salolta saapuu, oppia outoa puhuvi Karjalan kuninkahasta, orjien vapaudesta -- itse kohta vangitahan. Kuka on Karjalan kuningas? Tuoko lapsi? Lautan lapsi? Mahdotonta? Väinämökö? Hän on sankari väkevä. Ei oo heikko Ruotuskana. Kuka ties, kuningatarna ei olis olla hullumpata?

(Aukaisee korukirstunsa, somisteleikse, peilailee itseänsä kiiltävässä metallilevyssä ja nauraa hekottelee. Lyödä lupsahuttaa äkkiä kirstun kannen kiini ja jatkaa jälleen vakavana:)

Vaan jos nyt todella onpi, niinkuin luulen, porton poika tään talon isän tekoa -- niin hän on kuninkaan isä. Itsekin kuningas? Minä kuningatar? Se on selvä. Otamme pojan omaksi, kaunoiseksi kasvatiksi, mieron tyttö tyytynevi muutamiin muruihin. Taikka ellei suostu, -- suohon poika! Tästähän hyvä tulevi.

RUOTUS (tulee Ruojaa huomaamatta ja heittäytyy väsyneenä lavitsalle): En tavannut tapettavia. Yö on pilkkoisen pimeä, ajo aivan mahdotonta. Mitä nyt teen mies poloinen?

RUOJA (lempeästi): Ruotukseni!

RUOTUS: Sinäkö Ruoja? Noh, nyt on asiat oikein, ei sinun enempi tarvis kammota kuninkuuttani.

RUOJA: Kerro, kuinka on asiat!

RUOTUS: Vanki on vajassa mulla, mitä nyt hänelle teen ma? Jos hänet vapaaksi lasken, siitä villitys tulevi ensimmäistä ankarampi. Jos hänet hukutan, silloin Väinön puolelle asetun vasten uutta valtiasta. Teenkö silleen taikka tälleen, aina jään alemma kynsin.

RUOJA: Entä miss' on mieron vaimo ynnä lapsi?

RUOTUS: Yön ladulla. Heitä kiini ma tavotin, en tavannut.

RUOJA: Mitäpä heille oisit tehnyt, jos tapasit?

RUOTUS: Sen tietäis pimeys yksin.

RUOJA: Entä sitten?

RUOTUS: Sitten? Sitten kaikk' olis ollut niinkuin ennen -- alkais uuden miettiminen.

RUOJA: Väinö jäis kuninkahaksi, sinä miksi? Tuomariksi. (Nauraa.) Ei sinusta Ruotus rukka ole lankojen hakijaa ajatarten kankahasta. Se on meidän naisten työtä.

RUOTUS: Vieläkö sinäkin ilkut! Kursi tiehesi, tahikka --!

RUOJA (jälleen vakavana): Siis sanotko: sun talossas syntyi Karjalan kuningas?

RUOTUS: Kansa niin sanovi.

RUOJA: Kansan ääni on jumalten ääni. Sitä kuule Ruotsin Ruotus!

RUOTUS: Kuinka? Neuvotko minua luopumaan ijäksi siten Karjalan kuninkuudesta. En ikinä.

RUOJA: Sitä en neuvo. Lapsi syntyi sun talossas, sin' olet lapsen holhoaja -- ehkäpä enemmän vielä?

RUOTUS: Minä vakuutan! Mitenkä? Ethän luulene minua --?

RUOJA: No, se nyt on sivuasia. -- Sin' olet lapsen holhoaja, sijainen kuninkahankin. Laske vankisi vapaaksi, astu kansan auttajaksi! Joskin lapsi löytynevi, hän on pieni ja vähäinen, sull' on aikaa aivan kyllä vahvistella valtoasi. Jos ei löydy, sen parempi.

RUOTUS (itsekseen): Siinähän sorea aatos! (Ääneen.) Entä vanha Väinämöinen?

RUOJA: Ruotsiss' on väkeä paljon, sinne saattaos sananen, tule, voita Väinön valta, huudata kuninkahaksi poika Marjatan poloisen, -- silloin sie oot Suomen herra.

RUOTUS: Houkkapa olinkin, koska tahdoin nousta kunniahan ilman naisien apua! -- (Ojentaen kätensä.) Ruoja armas!

RUOJA: Ruotukseni!

(Täydellinen sovinto.)

RUOTUS: Sie olet sentään viisas vaimo. -- Huomenna Tepon lähetän laukun kanssa katsomahan käräihin Kalevan kansan, kuin siellä asiat käyvät. Itse Ruotsin ruhtinaille saattamaan sanoa lähden. Tule, menkäme levolle!

RUOJA (hullunkurisesti): Entä orjien vapaus?

RUOTUS: Siitä sitten tuumitahan.

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.