Part 2

Mut yhden tiedän: armo-annit saapi Vain taivahasta kukin ihminen; Jos kipinäni liekiks leimahtaapi, Niin antajalle pyhitän mä sen. On kyllin laulajoita maailmalla, Mä tahdon käydä Herran lipun alla Ja hänen johtoansa noudattaa.

Jos voisin, hänestä mä lauleleisin Ja maailmasta hänen valossaan, Ja sanan voimalla mä joukot veisin Ikuista armoansa katsomaan. Kentiesi joku silloin pysähtäisi Ja hänet löytäis, omaksensa jäisi Ja julistaisi hänen kiitostaan.

Oi kunniata suurta, ihaninta, Jos ase itse Herran olla vois! Oi onnen rikkautta runsahinta, Kun hänen säveltänsä kannel sois! Ah Herra, onko mahdollista mulle Näin joskus tehdä palvelusta sulle Ja työtäs maailmassa toimittaa?

Ja Herraltani vastauksen kuulen: "Sä ensin omakseni kokonaan! Mun Henkeni, kuin helluntaisen tuulen, Täytyypi rintaas päästä huokumaan. Sä pyri siihen, se on tehtäväsi, Mä sitte suunnittelen elämäsi, Sä heitä kaikki haltuhuni vaan!"

Mä vaiti seison, sydämessä sota — Eteensä vihdoin maahan kumarrun. — Mä olen tässä, johtohosi ota! Nyt heikkonakin olenhan jo sun. En kysy siis, en pyydä vastausta, Hiljaisna vuotan sulta kutsumusta; Kun siihen kypsyn, lähetät sä sen.

Vaan vuotellessakaan en sammumahan Mä kipinääni heitä himmeää, Mä lietson hiljaa, luotan tulevahan, Mi aavistuksissani hämärtää. En tiedä, täyttyneekö toiveheni, Vai liekö turha lempiaatokseni... — Vain Herran tahto tapahtukohon!

III.

Elämästä.

"Tääll' yksi soutavi tyynempää Ja toinen tuimia säitä."

_S. Nyman_.

Kalastajatyttö

Mä venhosessa keinun Ja hoidan verkkojain, On tuttavani tuuli Ja aalto armahain. Ken onnekkaampi oisi Kuin kalatyttönen? Siks laulelenkin aina Ja aina riemuitsen.

Mä lahdelmalle soudan, Kun päivä sarastaa, Ja tuoreutta tuoksuu Vihanta metsä, maa, Kun koite kultahohteen Jok' aaltoselle luo — Kas, silloin Ahti aarteet Mun pyydyksiini tuo.

Vaan joskus aalto riehuu Ja tuuli raivostuu, Ja kaarnapirstan lailla Veneeni viskauu. Kun mahtavin on myrsky Ja kuohu voimakkain, Oi, silloin vasta nautin Ja laulan, laulan vain.

Myrskypääskynen

Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti! — — Kuohut ne käy Ja vaahdon pirskehet lentää, Maata ei näy, Jos minnekkä katse entää. Hän kaukana soutavi, armahain, Jäin luodon mökkihin yksin vain... Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!

Vaan pääskynen myrskyä ennustaa, Ja tuuli se kiihtyen raivoaa, Lainehet tyrskivät, Vaahtovat, hyrskivät, Taivas on tumma, jo leimaus väikkyy — Lintu säikkyy, Huutaen lentävi loitommas... — Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti! Auttaos, Luoja laupias!

Koivuniemen lintu.

(Tarun mukaan)

Kerrotaan, että kun Östersundomin kirkossa tehtiin kiitosta Sakari Topeliuksen kuoleman johdosta, lensi pieni lintu alttarin kaiteelle livertelemään.

Tuttavalle ikkunalle Lensin livertäin: Sieltä aina jyvät mulle Heitti ystäväin.

Tyhjä lauta! — Vaan ei huolta: Vuotan, kohta saan. Nokallani naputtelen... Etkö kuulekaan?

Vielähän on maassa hanki, Lehto marjaton; Etkö muista lintustasi, Jonka nälkä on?

"Ällös pyydä, lintu rukka", Koivu huminoi. "Pois on mennyt ystäväsi, Ei hän kuulla voi.

Pikkuisessa huonehessa Kauvas muutti hän, Kerrottihin Luojan luoksi Hänen lähtevän."

Tuuli huokas haikeasti, Itki lehtokin, Vaiti lähdin, loitos lensin Mielin murheisin.

— Kuule! Mistä kellon kaiku? Mistä virsi soi? Mistä tuuli tullessansa Säveleitä toi?

Herran huone kunnahalla, Huone hiljainen. Vaikenee jo vieno virsi Rukouksehen...

Enkä tiedä, mitä tunsin, Mitä tahdoinkaan, Lähemmäksi, lähemmäksi Aina lensin vaan.

Ihmisiä taajat joukot... Kaikki unhotin, Lensin, outo, kaitehelle Herran alttarin...

Mitä tunsin, en mä tiedä, Suru suli vain, Säveleitä kumpuellen Pyrki rinnastain.

Visertelin kiitosvirren, Uuden, sointuisen; Jumalalle? ystävälle? Tuskin tiesin sen.

Ehkä lintusensa laulun Kuuli kumpikin, Tunsin, että sävel nousi Kauvas pilviöin...

Kepeältä tuntui siipi, Pois kun liitelin, Enkä sitte ystävääni Surrut kauvernmin.

Eräs turvaton.

Pikkuinen kissa raukka, Turvaton kulkijain! Siinä se hyrrää, kehrää, Kyyryssä vuoteellain.

Kättäni vasten painaa Pehmeän pääkkösen, Nauttivi lämmöstä huoneen, Lämmöstä hellyyden.

Ulkoa toin sen äsken — Mistäpä tullut lie — Sinne, sen kohta jälleen Luotani matka vie.

Pikkuinen ystävä raukka, Kulkija turvaton! Yks olet niistä, joita Maailma täynnä on.

Hetkinen lämpöä joskus, Muuten pakkasta vaan, Yksin ja ystävittä Heitetty kulkemaan!

Pikku hiiren pakinoita.

Se ihminen, se vast' on jättiläinen, Ja mua pienoista se vainoaa; Sen kätyri on peto repiväinen, Kismirri, jolt' en konsa rauhaa saa. Mä mitä pahaa tein Vihattu ollaksein?

Täytyyhän munkin toki syödä hiukan, Kun muuten nälkähän mä kuolisin. En paljon pyydä, juustopalan niukan Tai talimurun taikka jotakin. Kuin oikein hiukoan, Niin puuta nakerran.

Saa ihminen ja kissa kyllin syödä, Sen loukostani useasti näin, Ei niitä ruoan tähden purra, lyödä, Ei jäljissänsä juosta hätyyttäin: Mut minä vapisten Syön joka murusen.

Mä kuulin kerran, kuinka Mirrin harmaan Tekoja mahtavia kiiteltiin: Se tappoi yöllä kolme hiirtä varmaan — Iloisna kyökkipiika kehui niin. Vavahdin kauhussain: Ne oli siskojain!

Niin, kuoli multa siskot, äiti parka, Nyt ikävissä yksin vikisen, Mut hengestäni sentään olen arka Ja surman suuta aina pakenen. Ei juuri hauskaa lie, Kun kissa hampain vie.

Mua äiti ennen sanoi vilkkahaksi, Ja iloinen mull' onkin luonto kai, Mut tää jo käypi liian tukalaksi — En tiedä mistä mulle aatos sai: Miks lienen ollenkaan Mä luotu maailmaan?

Varsalle.

Pikku Sievä, hopsis, hei, Ensimatkalainen! Sorja, norja jalkas ei Paljon paina vainen.

Vanha äitis ponnistain Kuljettaapi meitä. Sinä kirmaellen vain Kiidät pitkin teitä.

Lapsukainen, katsohan Kuink' on mailma suuri! Luulit kai sen loppuvan Veräjälle juuri.

Tuonne, tänne teitä vie — Voisi mennä harhaan. Vilvakkain on metsätie, Valitsemme parhaan.

Pehmyt ompi sammalmaa, Mänty huminoipi, Pieni puro pulppuaa, Linnun laulu soipi.

Luonnon kieltä tutkimaan Ruveta et huoli, Riemastusta tunnet vaan, Kiidät kuten nuoli.

Hyppele, kun hauskalta Maailmasi näyttää! Vielä "luonnon huokaus" Sunkin rintas täyttää.

Kasvat, vartut, pienoinen, Jätät äidin oman, Tulet orjaks ihmisen Ehkä tunnottoman.

Kaulas jalo, kaareva, Ikeen alle taipuu, Jalka kevyt, notkea, Kuormatyössä vaipuu.

Ruoska, nälkä — niistä en Malta sulle haastaa; Enhän raahdi kertoen Iloasi raastaa.

Kirmaele, vallaton, Viel' et tunne niitä! Lyhyt lapsuus-aika on, Nauti, nauti siitä!

Pikku Sievä, hopsis, hei, Ensimatkalainen! Sorja, norja jalkas ei Paljon paina vainen.

Haudan kuusi.

Nuor' immyt jouluna osti sen, Vei armaan ystävän haudallen.

Lumi lenteli hiutehin pehmoisin, Se peitti jo kentän ja kummunkin.

Nimi ristillä kirkasna kiilteli vaan, Sitä kuusonen suojasi oksillaan.

Ja kuusi kuiski ja huminoi; Niin oudolta korvissa immen se soi.

Hän muisteli menneitä joulujaan Ja onnea, lempeä, armastaan.

Oli kynttilät silloin loistaneet, Ei hiutehet oksia valkaisseet.

Ei kuusen kuisketta kuullut hän, Vain äänen armahan ystävän.

Nyt kuusi oudosti huminoi, Kuin ääniä, lauluja lehvistä soi.

Nimi ristillä kiilteli kallehin, Se kuului oksilta kuusenkin.

Ja impi ymmärsi kuiskehet, Ja tulvana vierivät kyynelet.

Hän itkikö surren ja kaivaten? Vaan miksi on silmänsä loisteinen?

Hän itki helmihin oksat puun, Ja rauhan mielehen murrettuun.

Hän itki, kuin jouluna itkeä voi, Kun kuusesta enkelten lauluja soi.

Kihlattu ystävä.

Tyttö neuloi nyrpehillä mielin, Vuotti viipyväistä ystäväänsä. Tyytymättömänä virkki viimein: "Sitte kuin on kihlattuna Anni, Ei hän muita muista, yhtä yksin, Sulhollensa suopi kaiken aian, Ystäviltä viepi viimeisenkin. Luokseni nyt tulevansa luulin, Eipä jounnut, joutaneeko koskaan."

Nauruhuulin hälle veikko västas: "Suotta, sisko, Anniasi vuotat! Sydäntautinenko tulla taitais? Hyvin nuoli sattui, jätti haavan: Ei hän tänne pääse, hän on sairas."

Mutta äiti luona ikkunansa Katsoi miettiväisnä kauvas, kauvas, Aatoksissa väikkyi armas aika, Kauvan, kauvan sitte kadotettu; Ja hän kääntyi tyttärensä puoleen, Silmä kosteana kyyneleistä. "Ei hän ole sairas", äiti lausui, "Häll' on juhla, juhannus on tullut. Ihana on suven ilo-aika, Mutta kiirehesti pois se kiitää; Juhannus se kesässä on kerran, Kerran vain on juhla sydämenkin. — Lapsi, ällös ystävääsi soimaa, Ällös riistä riemuhetkiänsä, Häirimätön salli juhla hälle!"

Lapsi ja soittajavanhus.

Laps soittajan luokse hiipi Ja kymmenpennisen vei, Vain katsoi kirkkahin silmin. Mut sanaa virkkanut ei.

Hän kuunteli, vanhus soitti; He seisoivat vastuksin Ja katsoivat toinen toistaan, Ihan ääneti kumpikin.

Ja ukko, hän soittaa, soittaa, Ei tauota muistakaan. Laps nauttivi, niinkuin tahtois Hän kuunnella ainiaan.

Vaan soittajan silmä kostuu, Kuin kaste sen peittänyt ois, Hän äkkiä taukoo, kääntyy Ja näyttää lähtevän pois.

— Voi, loppuiko soitto? Jos kehtais Luo hiipiä kiittäen... Laps kainona ukkoa katsoo, Käden tarjovi pienoisen.

Nopeasti hän siihen tarttuu Ja painavi suutelon; Taas tyttö kun silmänsä nostaa, Jo poissa hän sieltä on.

Laps seisovi ihmeissänsä, Ei ymmärrä ensinkään, Vaan vanhus, hän kyyneleitä Pois pyyhkivi mennessään.

Oi, kerran, aikoja sitten Oli hälläkin tyttönen, Ja kaukana tästä maasta Oli syntymäpaikka sen.

Eteläisen päivyen hehku Sen silmiin loistoa loi; Isä soitti, hän seisoi, katsoi, Ja tunteja kuunnella voi.

Nyt tumman laakerin alla Hän nukkuvi kaukana, Isä vanhana yksin kiertää Maan vierahan tannerta.

Oli pohjolan routa jo melkein Hänen rintansa peittänyt; Mikä kumma, kun kyyneleinä Sulamaan se pyrkivi nyt?

Oi, entinen aika, saapuu Taas muistona kangastain... Sen toivat viattomat silmät Ja lämpöinen katse vain!

Lapsenhoitaja.

Tuudin, tuudin tuutuasi, Kehtoasi keinuttelen, Nuku jo, lapseni, lepohon!

Tuolta kuuluvi kadulta Kaupungin meno meluinen, Liike, huuto ja hälinä. Siksikö sinäkin itket, Kun se karkoitti unesi, Pelästytti pienokaisen, Säikytti sydänkäpysen, Kuten valjun vaalijansa?

Millä lasta lohduttaisin, Itkusi iloksi saisin? Outohan olen ma täällä, Toimissani tottumaton, Itsekin ikävin mielin. — Jos ma laulella laverran, Kerron kehtovirsiksesi Siitä mi ain' on muistossani, Aatoksissani asuvi:

Siell' on kultainen kotini, Äitini maja matala, Kallioitten kaarroksessa, Korpivuorien varassa — Oi suloista hiljaisuutta, Metsän rauhoa rakasta! Yksin lintunen liversi, Leivo taikka lehtokerttu, Kyntörastas raksutteli, Pääsky räystäällä pakisi. Noita lintuin lauleloita Kuuntelin kesäiset aamut, Vielä illatkin ihanat, Taikka kiipesin kiville, Kalliolta kalliolle, Mistä kauvas katseheni Lensi lehtojen ylitse, Kuusikoitten kukkuloitse. Rinta oli riemusta rikasna, Sydän onnesta sykähti, Kilvan lintujen keralla Lauleskelin lakkaamatta, Taikka kaiun kumppalina Huutelin huhauttelin.

Syksy sai, pimeni päivä, Linnut lähtivät lehosta, Kukat kuolivat kulohon, Lehdet kaikki kellastuivat, Mutta kaunis kallioni, Tumma vuoreni vakava Silloin vasta sirkistyikin, Puhkesi punertamahan. Kainoiset kukat kanervan, Puolanmarjat maittavaiset Hohtavina houkutellen Luoksi kutsuivat minua...

Silloinpa läheni lähtö, Ennätti ero etehen. Itkin päivät, itkin illat, Aamut aikaiset kujersin; Ei se auttanut minua, Poistanut poloisen huolta. Tupa oli täynnä, pelto pieni, Halla viljamme viannut, Minä suurin siskosista, Vanhin vieraalle menohon, Maailmalle matkaamahan.

Murehtivi muuttolintu Etäisen etelän mailla, Lakastuvi lehtykäinen, Kun se puustansa putosi. Kevät luopi uudet urvut, Tuopi linnutkin takaisin; Vieneekö minua vielä, Kuljettaako konsanansa Äiti kultani kotihin?

Laulu loppui jo minulta, Väsähti valitusvirsi. — Uuvu nyt sinäkin ulpu, Pienoinen, väsy välehen!

Tuudin, tuudin tuutuasi, Kehtoasi keinuttelen, Nuku jo, lapseni, lepohon!

Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon.

Juokse, juokse, Hepo vilkas, vikkelään! Kirkon luokse Joulu-yönä riennetään. Hanki hohtaa sätehissä kuutamon, Suuri metsä äänetön ja tumma on. Juokse, juokse Kirkon luokse, Hepo vilkas, vikkelään! — —

Iltasella Kuusen alla leikittiin, Riemuella Yltäkyllin saimme niin. Äiti kertoi, mistä riemu runsahin: Jeesus syntyi autuudeksi lastenkin. Iltasella Riemuella Siksi kaikin saimme niin.

Laulut vienot Sitte kaikui enkelten, Siivet hienot Suojas unta lapsien. Niin en tiedä nukkuneeni milloinkaan, Nytkin valvehella aina muistan vaan Laulut vienot, Siivet hienot Joulun ihme-enkelten.

— — Kuule, tiellä Kulkusia helkähtää! Monta siellä Kirkkohon on pyrkijää. Kaikille on Herra Jeesus syntynyt. Kaikki häntä kiittämähän käyvät nyt; Siksi siellä Onkin tiellä Monta kirkkoon pyrkijää.

Reki liitää Poikki kirkkojärven jään, Hepo kiitää — Määrähän jo ehditään. Tuolla paljon kynttilöitä tuikahtaa! Kirkossa on lämmintä ja loistavaa. Reki liitää, Hepo'kiitää, Määrähän jo ehditään.

Ah, nyt kaikuu Kaunis soitto urkujen, Virsi raikuu Ylistystä Jeesuksen! Ristihin mä kädet lasken hiljaa vain, Juhlallinen, outo tunne rinnassain. Soitto kaikuu, Virsi raikuu Ylistystä Jeesuksen.

Pieni kipinä.

"Sä miksi siinä seisot, poika? — Noin tielle tunkevat ne vaan. Ne kerjäävät, ja sivumennen Kentiesi leipä siepataan."

Ja neiti kääntyi kumppaniinsa, Ja ärtyiseltä ääni soi; Mut pojan punehtuupf poski Ja tumma silmä salamoi.

"Kai neljänneksen tässä vuotin: Mun aikaa vuoro ollut ois. Kaks rinkeliä pyysin ostaa; Kun saan ne, lähden kohta pois."

"Kas tuossa! — No, mut maksu myöskin!" "Jo äskenhän mä maksoin sen." "Sä maksoit? Kelle?" "Pöydällenne Mä laskin viisipennisen."

"Oh, pöydällekö? Lörpötystä — En sitä nähnyt ainakaan. — Niin, tiesinhän: tuo poika tuossa Ei tänne tullut ostamaan!"

Vihaisna neiti haasteleepi, Epäillen lasta tarkastaa: Mut taasen hehkuu pojan poski Ja silmä iskee salamaa.

Hän äänetönnä kädestänsä Heittääpi leivät pöydällen, Ja huulet yhteen painettuina Hän ulos astuu joutuen.

Vaan myyjähän hän mennessänsä Nuo suuret, tummat silmät luo... Ken selittää sen kaiken voisi, Min lausuu synkkä katse tuo!

On siinä nöyryytyksen tunne, Masennus köyhän, poljetun, Ja itsetiedon harmi, uhka, Ja lause: "Vielä kostan sun!"

Kentiesi kerran varttuneena Tuo poika käykin kostamaan; Siit' ehkei kärsi myyjäneiti, Vaan moni syytön sijastaan.

Hän ehkä työmiesmelskehissä Esille lapsuusmuistot tuo, Hän kipinäisen pudottaapi, Ja liekkihin se metsän luo.

Ja nuorukaisen hehkuu poski Ja silmä taasen salamoi; Kaikk' kumppaninsa häntä seuraa, Ja "alas rikkaat!" ääni soi.

Oi, jospa taivon kaste puhdas Sen liekin silloin sammuttaisi Jos joukon toisen, taajan, suuren, Nuo hurjat vastahansa sais!

Se joukko kertois huolistansa Ja taisteluista puuttehen, Vaan myöskin, kuinka kädet hellät Sai torjutuksi kurjuuden.

Se kertois, kuinka nääntyvälle Toi rikas leivän runsahan, Ja langenneelle lohdutusta Ja sairahalle hoitajan;

Ja kuinka tiedon aatelisto Ei kätke kultasoihtuaan, Vaan opin tenhotemppeleihin Myös syvät rivit johdetaan.

Ja täänkin joukon silmät säihkyis Ja sydän sykkis innostuin, Ja rakkauden suurta työtä Se ylistäisi riemusuin.

Tuo toinen parvi seisattuisi, Sen johtajakin vaiti jäis, Ja polttaville poskipäille Vain kyynel kirkas vierähtäis.

Ja suuren lemmen lämmin virta, Se katkeruuden huuhtois pois, Ja silloin kaiken sorron kosto Ylevä anteeks-anto ois.

Salokirkossa.

Soi kellot ja kansaa tulvii, Jo kirkko on täytenään; Näen nuoria reippaan parven, Näen vanhoja kyyryssään.

Tuoll' ulkona tuuli raivoo, Pyry riehuvi piiskaten. He kulkivat pitkiä teitä Lumen kautta ja pakkasen.

Ja kirkkokin on niin kylmä Ja he istuvat värjöttäin, Vaan katse ahmien tähtää Ylös saarnastuolihin päin.

Oma kylmäni unhottuupi Tätä joukkoa katsoissain. — Katajainen kansani kallis, Miten liikutat tunteitain!

Vähän sait sinä paistetta päivän, Vähän kultia maailman; Siks lämmön lähdettä etsit Ja aarteita taivahan.

Ja niitä kun henkesi kaipaa, Et köyhänä vaivukaan, Ei jäädytä myrsky ja kylmyys, Et sorru sä konsanaan.

Muna-Reeta.

Torin kulmassa tyynnä hän istui, Oli pyylevä muodoltaan, Hymyhuulinen, veitikkasilmä, Munat parhaat vakkasessaan.

Hänen luoksensa rouvat ja piiat Ne tunkivat kilpaillen; Rahat helkkivät, eukko laski Ja kiitteli niiaten.

Lumituisku kun kasvoja pieksi, Vilun ärtyä kärsivät muut, Hän reipasna leikkiä haastoi, Sai nauruhun yrmeät suut.

"Hän on tottunut kylmään ja tuuleen", Niin tuumivat ostajat, Ja turkkia käärien kiinni Kodin lämpöhön kiiruhtivat.

Vaan Reeta, hän istuu, istuu Kädet kontassa, hytkyttäen, Hymy huulilla kauppaa varten, Sydän rinnassa poltteinen.

"Miten voinee Maijuni pieni, Paha yskäkö ahdistaa? Joko lienee markkoja kyllin, Jotta Ilmari saappaat saa?

Ja Villelle uusi taulu Ja Toivolle rukkaset... Ja kohtahan varmaan loppuu Taas Maijunkin lääkkehet...

Oven kunhan ne lapset sulkis Ja hoitelis valkeaa... Huh, kuinka nyt pakkanen pistää! Ihan kauppakin seisahtaa."

Hän viittoo rouvia luokseen, Kehuskellen myytäviään. Käsivarsia huitoen haastaa, Tai laskevi pennejään.

Vaan pakkanen kiihtyy, kiihtyy, Käsi Reetan on niinkuin jää; Hän myypi, hän ei sitä huomaa — Sydän äidin se lämmittää...

IV.

Kanaanin kukkuloilta.

"Minne majan rakennankin, Vuoristoihin, laaksoihin, Ikkunani laadin kohti kukkuloita banaanin."

_K. Gerok_.

Köyryyttä ja rakkautta.

Fil. 2: 3-5.

Nöyrä Jeesus, mulle suo Mieles nöyrä, kuuliainen, Rintahani sydän luo Uusi, taipuvainen! Poista pyyntö kunnian, Tyhjä, turha kiilto mainen! Korkealla viittoohan Kruunu taivahainen.

Rakastava Jeesus, oi, Anna rakkautes tulta! Sydämeni saada voi Yksinään sen sulta. Mieli kylmä, itsekäs, Poista, Herra Jeesus, multa! Hehkuvaksi liekissäs Kirkastuta kulta!

Adventtina.

On lumihiuteita lentänyt, Ja maa on valkoinen, puhdas nyt. — Oletko valkoinen, sydänkin, Kun vieras saapuvi puhtahin?

Et — musta, musta ja syntinen... Kai pois hän kääntyvi inhoten... Oi, mistä valkoista lunta sais, Mi syämmen syntisen puhdistais?

Ei pesten valkene pilkut nuo, Vaan vieras sittekin käypi luo, Sisälle astuvi armoinen Ja itse siistivi huonehen.

Ei lumi poistanut tahrojain, Sen liekki taivainen voipi vain: Sydämen syntisen puhdistus On Herran Jeesuksen rakkaus.

— Ja lunta ulkona tuiskuaa, Niin kaunis, valkea siell' on maa. Ja puhdas myöskin jo sydän on, Sen vieras puhdisti verraton.

Pitkäperjantai ja pääsiäinen.

Taivas itkee! Pilvet tummina, kaihokkaina Kulkevat pitkänäperjantaina, Vuotavat viljalta kyyneleitä, Itkien Jeesusta, itkien meitä. Kolkko on korkeus, musta on maa. — Syntinen, saatatko viipyä vielä? Riennä jo ristille, itkeös siellä! Tähtesi Jeesus kärsiä saa — Oi itke, taivaskin itkee!

Taivas loistaa! Aurinko nousevi välkkyväisnä Riemun juhlana pääsiäisnä. Herra on astunut haudastansa, Voittanut kuoleman voimallansa; Siksipä loistavat taivahat, maat. — Syntinen, saatatko viipyä vielä? Kiitosta laulaos hartaalla miellä! Herrasi elää, sä elää saat — Oi riemuitse, taivaskin loistaa!

Mestarin luona.

Luk. 4: 40.

On aurinko laskenut vuorien taa Ja illan rauhaan vaipunut maa; Jo työstään väsynyt On Jeesus Mestari nyt. Lepohetkeä jäljestä vaivojen Hän nauttivi piirissä rakkaitten.

Käy kansaa Pietarin huonehen luo. Mitä tahtoo tunkeva joukko tuo? Oi, rauha on luonnossa vaan, Ei tyynnä se tuskia maan, Yhä jäytävät taudit ja puuttehet: Avunpyyntöhön rientävät ihmiset.

"Oi Mestari, sairas on lapseni mun!" "Me tuomme luoksesi halvatun." "Oi auttaos, Mestari, Luo valkeus silmiini!" He pyytävät äänin kiihkehin, He katsovat ilmein luottavin.

Rakas Mestari, etkö sä suutukaan, Kun tunkevat rauhasi rikkomaan? Ei, poissa on uupumus, Vain jäljellä rakkaus. Niin hellän katsehen heille hän suo, Niin altisna astuvi kurjien luo.

Pään päälle raukkojen sairasten Käden laskevi siunaten, auttaen; Jo silmihin sokean Valo loistavi taivahan. Ja riemu kaikuvi rajaton: "Hyvin Mestari kaikki tehnyt on!"

Jo päivä on laskenut vuorien taa Ja illan rauhaan vaipunut maa. Nyt, rakkahin Mestari, Mä myös käyn luoksesi. On sairas synnistä sydämein, Ei löydä kasvojas katsehein.

Tule hellänä niinkuin muinoisin, Ota vastahan helmoin avoimin, Pane päälle sairahan pään Käsi lempeä lepäämään! Oi käske, ja silmäni aukenee! Hyvin, Mestari, jälleen kaikki tee!

Yksi on tarpeellinen.

Luk. 10: 38-42,

"Oi Martta, Martta huolekas, Miks noin sä häärit askartain? Sä ällös moiti siskoas, Jos ei hän auta puuhissas: Yks tarpehen on vain!

Maria löysi luonani Osansa hyvän, suloisen; Pois täällä huoli haihtuvi — Käy, lapsi, askareistasi, Yks vain on tarpehen!"

Niin, sydän, sydän levoton, Miks paljo pyrit sinäkin? Miks kiinnyt tointen kiihtohon Ja turhat pienet rientos on, Kun yks on korkehin?

Suruni — kuinka vähäiset — Ja niitä itkin kumminkin! Ja riemut — kuinka lyhyet! Ne miksi kietoi tuntehet Ja "yhden" unhotin?

Sun luonas, Herra Jeesuksein, Se pieneks käy, mi pientä on, Saa viihdytystä sydämein Ja kirkastuupi silmällein Yks määrä verraton.

Oi, sinne jalkais juurehen Mä tahdon tulla puuhistain, Ja oppilaana kuunnellen Mä onnellisna tunnen sen: Yks tarpehen on vain!

Jeesus korvessa.

Mark. 1: 13.

Rotkot ja roukkiot jylhät, Kalliot harmajat, Vuorien huiput ylhät Synkkinä seisovat. Ei kasva kukka, ei nouse puu, Ei paista päivä, on kätkössä kuu, Vain tummana taivas kaareutuu Ja raskahat pilvet kulkee.

Täällä ken tohtivi olla Keskellä korpien? Ken se on kalliolla Seisoja ylhäinen? Pedot kiljuvat äärellä rotkoissaan, Kun valtias tyynnä hän viipyy vaan, Hän taivasta etsivi katseillaan — Mitä miettivi siinä yksin?