Part 3
Ruhtinas ruhtinaiden, Maan sekä taivahan, Valtias korvenkin maiden, Käskijä leijonan, Hän on hengen kutsusta lähtenyt, Ei muistele seutua synkkää nyt, Isän luoksi on katsehet käännetyt, Hän ääneti rukoileepi.
Hengessä tunteneeko Saapuvan kiusaajan? Voimia rukoileeko Voittohon maailman? Niin raskasna eessä on taistelun tie, Se kolkkoa korpea synkempi lie, Ja kautta tuskien vihdoin vie Se kuolohon ristinpuuhun.
Kaamea ulvonta saapi Kalliot kaikumaan. Maahan jo lankeaapi Seisoja paadeltaan. Yö mustana laskevi laaksoihin, Yhä yltyvi synkeys, taistokin; Hän Herralle huokaa hartaammin. Hän huokaa, ja vastaus saapuu.
Väistyvän pilven alta Tähtiä välkkyilee, Kirkkaus taivahalta Hohtaen häikäisee. Pedot luolihin hiipivät oudostain, Suhu kuuluvi siipien valkeain, Ja parvia enkelten palvelevain Luo Jeesuksen laskeutuupi.
Herran työtä suuressa maailmassa.
(Helsingin N.N.K.Y:n ensimmäisen vuosijuhlan johdosta 25.3.1897).
I.
Monet vaarat väijyvät suuressa maailmassa, Tie liukas nuoren on kulkea yksinään, Pian voimat vaipuvat taistossa vaikeassa, Jos auttaen ei suo suojaa yksikään.
Monet murheet murtavat suuressa maailmassa On siellä huolta ja tuskia tulvillaan, Surun polttavat kyynelet poskia uurtamassa, Jos kenkään niit' ei kiirehdi kuivaamaan.
On yksinäistäkin suuressa maailmassa, Koti kenties kaukaa muistojen kaihoa luo, Sydän kaipaa vierasna ihmisten touhinassa, Jos rakkautta ei kenkään, kenkään suo.
Vaan riemuja myös on suuressa maailmassa, Elon kiehtovat kukkaset kutsuvat poimimaan, Pois rauha riistyvi riehussa huumaavassa, Jos puuttuvi ohjaus onnehen oikeaan.
II.
Vaan yksi etsii, etsii, Ei väsy konsanaan, Hän rakkauden voimin On valmis auttamaan. Hän kärsi Golgatalla, Tähtemme kuoli hän; Nyt ihmistenkö saattais Hän nähdä nääntyvän?
Ei, helma häll' on hellä Ja sydän lämpöinen, On sijaa siinä aina, Hän sulle tarjoo sen. Hän kyyneleesi kuivaa, Jos itket yksinäs, Jos ystäviä kaipaat, Hän ompi ystäväs.
Taas onnesta jos sykkii Sun nuori sydämes, Hän hyvin ymmärtääpi Silloinkin tuntehes. Jos hälle ilos kannat, Hän pyhittääpi sen, Ja antamansa onni On ijankaikkinen.
Kätensä verta vuoti, Kun perkas polkuas, Ja orjantappuroita Hän kantoi puolestas Käy hänen jäljissänsä, On siinä paras tie! Jos raskas ois se joskus, Hän helmassaan sun vie.
Niin, hyvä paimen Jeesus, Hän etsii lammastaan. Oi, hälle itses anna Omaksi kokonaan! Suuressa maailmassa On silloin hyvä sun, Ja matkan päässä löydät Sä kodin turvatun.
III.
Hän, Mestari, seuraajilleen On antanut käskyn tään: "Tee työtäni maailmassa, Käy siskojas etsimään!
Olet taivahan matkalainen: Nyt muillekin näyttäös tie! Olet armosta armoa saanut: Sen tuntoon muitakin vie!
Työmaata on paljon, paljon, Työvoimia puuttuu vaan. Mene Herrasi suureen työhön Ulos suurenen maailmaan!"
Ja joukot käskyä noutaa, Rivit kasvavat, taajenevat, Sydänlämpönsä työhön he suovat Ja voimansa parhaimmat.
Ja missä on kurjuus suurin Sekä vaaroja runsaimmin, Sitä suurempi siellä on into, Sitä suurempi siunauskin.
Pääkaupungin turhuudessa Monet viettely-äänet soi; Mut Herralle olkoon kiitos: Hän vaaroista varjella voi.
Pääkaupunki nielikin monta, Moni vaipuva vaikeroi; Mut Herralle olkoon kiitos: Myös langennut nousta voi.
Ja Mestari voimakas, suuri, Hän valvovi lapsiaan, Ei Herran tahdotta taitu Hiuskarvanen ainoakaan.
Hän auttavi palvelijoitaan, Hän siunaa heikkojen työn, Hän päiväksi saattaa muuttaa Myös maailman synkeän yön.
IV.
Tää yhdistyskin toimii Herran työtä, On kylvö taivahan sen tarkoitus, Se soisi solmivansa siskovyötä, Min yhdistäisi Herran rakkaus.
Se tahtois maailmasta etsiskellä Ne nuoret, jotka Jeesuksetta käy, Se tahtois olla toivon säde hellä, Miss' yö on tumma, tähtikään ei näy.
Kun vuosi sitten toimehen se ryhtyi, Se siemen pienokainen oli vaan, Mut mielet lämpes, voima voimaan yhtyi, Jo taimeks on se noussut kasvamaan.
Sinulle, Herra, kiitos armostasi! Sun ompi työ, sun menestyskin on. Me heikot kuljemme sun voimassasi, Sun siunaukses viepi voittohon.
Sä meissä löydät paljon hitaisuutta, On sydän kylmä, heikko uskokin. Se anteeks suo ja anna voimaa uutta, Sun rakkauttas liehdo rintoihin!
Ja anna puuksi taimen nousta kerran, Sun annos auringossa varttuen! Suo työmme tulla kunniaksi Herran Ja siunaukseks Suomen kansallen!
Rukous.
Tule luokseni, Herra Jeesus, Tule, siunaa päiväni työ, Tule illoin ja aamuin varhain, Tule vielä, kun joutuu yö!
Tule askele askeleelta Mun kanssani kulkemaan! Sua ilman en saata olla, Pysy luonani ainiaan!
V.
Käännöksiä.
Neekerivaimo.
(E. Geibel).
Missä sirpit suihkailevat ruovikossa korkeassa. Papukaijat kirskuttavat rannan sokur'vaahterassa, Siellä istuu musta vaimo koralleita kaulassansa. Lapsellensa lauleskellen hiljaa kehtolauluansa.
"Uinu, uinu, poika raukka, syntynyt mun surukseni! Elos ennen alkuansa hukkahan jo sulta meni. Uinu, uinu, viel' et tiedä tuskistasi vastaisista, Liian varhain herran julmuus herättää sun unelmista.
Riemua et saa sä maistaa maailmassa konsanahan, Missä vierii Niger-virta, siellä vaan se tunnetahan; Milloinkaan et keihollasi iske maahan tiikereitä, Etkä rummun paukkuessa tee sä tanssiliikenteitä.
Ei, sun päiväs, yös on täynnä kyyneleitä, huokausta, Juhdan lailla vaiti kärsit valkomiehen rasitusta, Valkoisille ruovon taitat, kaadat puita metsistämmme, Heille, jotka maamme syövät, pukeuvat hiellämme.
Viisahina valkomiehet matkustavat ulapoita, Pyssyssänsä tallentavat ukkosta ja salamoita, Heill' on kummat höyrymyllyt, sadat pyörät liikkehessä, Vaan ei älyn kumppanina sääli asu sydämessä.
Vapaudestansa kyllä kerskuvat he useasti, Siitä, kuinka rannikkomme anastivat uljahasti; Mutta jalo mies kun väitti mustiakin ihmisiksi, Hänet rohkeudestansa tuomitsivat hylkyriksi.
Suloinen on saarna heillä rakkauden Jumalasta, Joka kuolollansa osti ihmiskunnan kuolemasta; Mutta kuinka uskon sanan, jok' ei töissä johda heitä? Rakkauden käskystäkö kiduttaa he voivat meitä?
Oi sä suuri henki, mitä tehnyt on tää heimo kurja, Koska sille vihas näytät, mieles näin on meille nurja? Sano, milloin taivahasta taasen annat lohdutusta, Sano, milloin tuskistansa pääsevä on kansa musta!
Ah, se tapahtuu, kun taapäin Missisippi virtoaapi, Pumpulpuu kun hohtavaiset, tummat sinikukat saapi, Puhvelin ja krokotiilin ruvetessa ystäviksi, Valkomiesten, kristittyjen muuttuessa ihmisiksi."
Heinen lauluja.
1.
Sä kaunis kalatyttö, Vedä venhosi rannalle, Käsityksin kanssani istu, Niin lemmestä nautimme!
Sydämelleni painaos pääsi, Älä pelkää laisinkaan! Joka päivähän tohdit mennä Meren aaltoja soutelemaan.
Sydän mulla on aallon lainen, Niin lieto ja myrskyinen, Ja helmiä kätköksissä On syvyydessä sen.
2.
Olet juur' kuni armas kukka, Niin vieno ja puhtoinen. Sua katson, ja kaihon tunne Valtaapi sydämen'.
On niinkuin pääsi päälle Kädet laskea pitäis mun, Rukoillen, että taivas Noin puhtaana suojais sun.
3.
Sun laulun siivillä kannan Pois kauvas, armahain, Luo Gangesin kukkivan rannan, Kevätseutujen kauneimpain.
Puutarhat tuoksua tuottaa, Kuu hurmaa hohteineen, Ja lootoskukkaset vuottaa Sua siskoksi rinnalleen.
Siell' leikkivät orvokit illoin Ylös tähtihin katsahtain, Ja ruusut kertovat silloin Sadut armahat hiljaa vain.
Se kukkii ja hehkuu ja loistaa, Ylös katsovi ääneti vaan, Se tuoksuu ja itkee ja värjyy Vain lemmenkaihostaan.
Käy kaurihit hyppiellen Ja kuunnellen kukkien luo, Ja kaukana kuohahdellen Pyhän virran vierivi vuo.
Oi, sinne luontohon lauhaan Tule juurelle palmupuun, Niin vaivumme illan rauhaan Ja lemmen haaveiluun!
4.
On lootoskukkanen arka, Kun aurinko välkehtii; Se nuokkuen päätään painaa, Yön onnesta haaveksii.
Sen kulta, kuu, sitä silloin Sätehillänsä suutelee, Ja kukkanen hellästi hälle Sydänlehtensä aukaisee.
Kaislikkolaulu.
(N. Lenau).
Lammikolla uinuvalla Väikkyy hohde kuutamon, Kalpealla kiehkuralla Seppelöi se kaislikon.
Rannan hirvet tähtiyössä Ylös luovat katsehen, Suhahtaapi kaislavyössä Joskus siipi lintusen.
Kyynel silmän himmentääpi Armahani kaipaus Läpi sielun väräjääpi Niinkuin iltarukous.
Kuollut sotilas.
(G. Seidl).
Maan vierahan tantereella On kuolleena sotilas, Unohdettuna muiden joukkoon, Vaikk' kyll' oli urhokas.
Moni päällikkö ristirinta Ohi korskana ratsastaa, Mut hän, joka nukkuvi tuolla, Ei keltään ristiä saa.
Ja toisia kaatuneita, Niit' itkien etsitään, Mut hälle raukalle yksin Ei vierähdä kyynelkään.
Vaan kaukana poissa sieltä, Kotipaikassa soturin, Isä huokaa huolimielin: "Hän kuollut on varmaankin."
Ja äiti äänehen nyyhkii: "Niin, kuinkahan lieneekään... Ihan äkkiä seisahti kello Ykstoista lyötyään."
Ulos kalpea tyttö katsoo Syys-iltahan synkkähän: "Ja jos oisikin armas kuollut, Sydämelleni elää hän."
Ja kolmen silmistä vuotaa Niin kuumina kyynelet, Ja taivasta kohden nousee Niin hartahat huokaukset.
Ne kyynelet taivas poimii Ylös pilvehen pienoiseen, Ja vinha tuuli sen kantaa Luo kaukaisen tantereen.
Siell' otsalle kuollehen hiljaa Ne kasteena lasketaan; Näin hällekin kyynelet vuotaa Sotakentällä vierahan maan.
Terve, Ceesar!
(E. Gerok).
"Oi terve, Ceesar!" hurja huuto soipi, "Sua tervehtivät kuoloon valmihit!" Pian hurmevirrat hiekan purppuroipi, Vaan keisar' ennen hymyn suoda voipi Eteensä käyvät gladiaattorit.
Kohoopi sirkus kohden korkeutta, Ja täynnä ovat kaikki istuimet. Vuottaissa rahvas laskee sukkeluutta, Veristä murhanäytäntöä uutta Himoovat silmät kymmentuhannet.
Vain viittaus, ja miekan pistoksille Jo paljas ruumis alttihina on. Ken pelkää, pilkkanauru kaikuu sille, Vaan hyvähuudot soivat sankarille, Jos sievästi hän kaatui kuolohon.
Sä julma Rooma! Riemus toisten turma, Ja kaunotaitees ihmisteurastus, On näytelmäksi tullut sulle surma, Ja keisarisi, Neeron, silmäin hurma On öisen kauhuliekin leimahdus.
— Vaan katso, mitä gladiaattoreita Nyt kansan nähtäväksi saatetaan? Ei idän voimakkaita Herkuleita, Ei valkotukkaisia germaaneita. On tänään joukko outo laatuaan.
Siin' eikö seiso parvi harmaapäitä? Ja neitojahan nuoria on nuo! Kas vaimoja ja pienoisia näitä! — Oi Rooma, kristittyjes verihäitä Nyt Neero huviksesi viettää suo!
Niin tyynet kasvot, pyhän rauhan kuvat; He astuvat kuin saatto pappien, He käyvät piiriin, nuorat irtauvat, Kentälle sirkuksen he polvistuvat, Ja virsi kaikuu outo, ihmeinen.
He myöskin tervehtivät valtiastaan, Ei häntä, joka tuossa tuijottaa, Vaan toista, suurta rauhanruhtinastaan, Jok' kultapilvistänsä katsoo lastaan Ja jolle taivon harput humajaa.
"Oi terve, Kristus!" ääni kajahtaapi, "Sua tervehtivät kuoloon valmihit! On taisto lyhyt, kruunu viittoaapi, Ah autuas, ken periä sen saapi; Sä korjaa sielut, jotka lunastit!"
Ja todistajapiirin tykönänsä He silloin havaitsevat riemuiten, Ei tuo se ole, joka mielissänsä Sirkuksen täyttää myöten ääriänsä, Kuin jättikäärme heitä kietoen, —
Ei, enkeleitä alas liiteleepi, Käsissä palmun-oksat, kruunutkin, Valoisa sädeseppel kiilteleepi, Pää päätä, piiri toista läheneepi, Sulaen kirkkauden sylihin.
Nyt, jalopeura, kilju vimmassasi, Et säikähdytä laumaa Jeesuksen! Hyeena, syöksy kohden uhrejasi, Teroita, tiikerikin, hampaitasi, Muserra kypsä vilja taivainen!
Kuollutta kymmenen sai nähdä kansa, Kakskymmentä se näky herättää, Ja ristiin vannovat he uskovansa. Verestä kirkko syntyy uudestansa, Ja myrskyn kautta liekki viriää.