Part 1
language: Finnish
TUOMENTERTTUJA
Poiminut
Hilja Hahnsson [Hilja Haahti]
Helsingissa, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1899.
SISÄLLYS:
Tuomenterttuja.
I. Luonnon lauluja.
Lauluni. Huhtikuun päivä. Koivun laulu kevät-aamuna. Mänty, kuusi ja koivu. Talvirunoihini. Kuu ja tähtöset. Myrskyssä. Vierailla vesillä. Alppi-orvokki. "Vanamolleni". Miksi huokuvat hongat hiljaa? Aamupilviä. Toivon vaipuessa.
II. Tunteita ja mietteitä.
Erään arvostelun johdosta. Elon aallokossa. Silmikon aikana. Et konsanaan! Haave vain. Vaan kevät on nyt kumminkin! Oi, jos nukkua saisin silloin. Jos nukkuisin nurmen alle. "Kevään laulajan" hautausjuhlana. 60-vuotiaalle äidilleni. Elintehtävää etsiessä.
III. Elämästä.
Kalastajatyttö. Myrskypääskynen. Koivuniemen lintu. Eräs turvaton. Pikku hiiren pakinoita. Varsalle. Haudan kuusi. Kihlattu ystävä. Lapsi ja soittajavanhus. Lapsenhoitaja. Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon. Pieni kipinä. Salokirkossa. Muna-Reeta.
IV. Kanaanin kukkuloilta.
Nöyryyttä ja rakkautta. Adventtina. Pitkäperjantai ja pääsiäinen. Mestarin luona. Yksi on tarpeellinen. Jeesus korvessa. Herran työtä suuressa maailmassa. Rukous.
V. Käännöksiä.
Neekerivaimo (Geibel). Heinen lauluja. Kaislikkolaulu (Lenau). Kuollut sotilas (Seidl). Terve, Ceesar! (Gerok).
Tuomenterttujä.
Mä astuin aamuna Toukokuun Veden kirkkahan partahalle, Näin nuoren kukkivan tuomipuun Ja istuin oksien alle.
Ja niin oli tuomen kukkaset Kuin puhdasta valkolunta, Ja niinpä ne nukkui lainehet Kuin vienoa onnen unta.
Mä taitoin terttuja vihkosen, Kevätterttuja nuoren tuomen, Mä kuuntelin kieliä kannelten, Kevätkieliä luonnossa Suomen.
I.
Luonnon lauluja.
"Linnut liitteli sanoja, Puitten latvat lausehia."
Kalevala.
Lauluni.
Mä vanhoja lauluja laulelen, Lie ennen kuullut ne jokainen: Sama onhan ainian ilta ja huomen Ja tuulien kuiske ja tuoksu tuomen, Sama kaunis maamme ja kallis kansa, Samat taistelut kullakin vuorostansa, Samat riemut ja tuskat ihmisten, Samat tuntehet nuoren sydämen!
Vaan uuttakin lienee lauluissain, Sydänkielien sointuja rinnastain: Kevät uusihan uudeksi luonnon luopi, Puu toinen toisia kukkia tuopi. Ajat vaihtuvat, lastuja virta kantaa, Me pyörteissä kuljemme kohden rantaa, Taru vanha, mut uusi ainiaan, Sydän uusi kun tuntevi uudestaan.
Huhtikuun päivä.
On tuoksua tuulonen täynnä, Kevättuoksua hurmaavaa, Niin kuulakas ilma ja taivas, Vaan roudassa harmaja maa.
Kevät kuiskivi: kohta jo joudun, Vain puuttuvat urvut puun, Säde lämmin ja ensi pääsky Ja vuokkoset Toukokuun!
Koivun laulu kevät-aamuna.
Kasvan laidassa kaunihin lehdon, Rannalla raikkahan, läikkyvän lammen, Nurmella kukkaisella. Ihmisten maille on matkoja täältä: Kirvehen pelvotta norjana nousen Auringon armastella.
Seijasna kaartuvi taivahan kansi, Päivä jo liehuvat lehväni kultaa, __ Suukkoja suihkavi varhain; Lintujen lauluja latvani raikuu, Ilmojen kannelta oksani soittaa, Tuuli on tuttuni parhain.
Miksikä kaste nurmikon peittää? Miksi on pilvikin synkkä ja itkee? Miksikä yö on musta? Kenpä ne ymmärsi, joutavat murheet! Huoli on turha ja maailma kirkas, Täynnänsä riemastusta.
Hilpeä tuulonen, kutrini kampaa! Valkaise varteni, aurinko armas! Leivo, jo lauluhun suori! Leikkihin, tanssihin latva ja lehvät, Kevään maailma on niin kaunis, Riemukas mieleni nuori!
Mänty, kuusi ja koivu.
Mänty se kasvavi kankahalla Korkea, suora ja vankka; Sieltä mä mökkini hirret hankin, Missä on männikkö sankka.
Vihrein oksin varjoa tarjoo Tumma ja tuuhea kuusi; Kohtapa nousee kuusien suojaan Mökkini oiva ja uusi.
Sorja on valkeavartinen koivu; Koivikkorantahan soudan, Sorjimman koivun, kultani kauniin Sieltä mä mökkihin noudan.
Talvirunoiluni.
Miks talvin aina runoilen Säteistä, lumihiutuvista? — Oi, ymmärrän sun, vihkonen, Kuin kaiun talvituntehista.
Nuo talot, kadut, puistotkin, Ne kuinka mieltä ahdistavat! Ja touhut, toimet kaupungin, Ne kuinka hengen pirstoavat!
Mä väsyneenä käyskelen, Työn kahlehissa aatokseni. — Kas, silloin hento hiutunen Hyväillen koski käteheni...
Niin hiljaa lunta laskeuu, Se viillyttää ja viihdyttääpi; Muu kaikki multa unhottuu, Vain hellät muistot heräjääpi.
Mä muistan jäiden välkkehen Ja lumikentän kimalluksen, Mä näen metsän huurteisen, Mä kuulen luonnon kuiskauksen...
— — Tai taasen taivas selkiää Ja talven säde tuikahtaapi. On kalvas, kylmä valo tää, Vaan lämpimäks se mielen saapi.
Se onhan säde kumminkin, On auringosta armahasta, Kun paistavi se kauvemmin, Ei viivy kevät saapumasta.
Saa lehto viitan vihannan Ja nurmi nuori kukkaverhon; Vapaana luonnon helmahan Mä silloin liidän lailla perhon!
— Oi lumihiude valkoinen, Oi talven säde taivahasta, Te siivin muiston, toivojen Mun viette kauvas touhinasta —
Mun viette sinne, missä saan Mä olla häirimättä yksin, Ja sydän luonnon kanssa vaan Lyö herkin yhteistykytyksin...
Kun sydän saapi sointuihin, Soi vastakaiku laulelmissa, Ja siksi teistä laulankin, Mä luonnon lapsi kaupungissa.
Kuu ja tähtöset.
On kuu ja tähtöset maailmoita, Se tiedän, varmaan se kerrotaan, Vaan mulle kirkkaita ikkunoita Ne ovat kuitenkin ainiaan.
Kun yksin ulkona kuljen illoin Ja taivas välkkyy ja kimmeltää, Mä kodin valkeita näen silloin Ja luoksi viittovi matkan pää.
Myrskyssä.
Siuuri, suuri on Herrani, Meri kertovi Herran kunniaa. Aallot mahtavat pauhaapi, Kuin lastua, laivaa ne keinuttaa, Yltympäri jyskää, Riehuvi, ryskää, Luonnonvoimat ne raivoaa. Suuri on Herra Voimassansa, Suurta on olla Suojassansa, Matkata outoja rantoja kohden Enkelivartion kanssa.
Laupias, laupias Herrani, Hän lastaan myrskyssä suojelee, Merta hän käskee: ääneti! Ja aallon pauhina hiljenee; Ja keinuissa laivan Tyyntä on aivan Rinnassa, jossa hän hallitsee. Laupias Herra Ohjaa meitä, Rantahan johtaa Myrskyn teitä. Kiitos, kiitos Herrani aina! Lastansa ei hän heitä.
Vierailla vesillä.
Lainehet rientävät pohjoista päin, Loiskivat, kuiskivat viehättäin. Soitanto tuttu ja armas, oi, Ystävän äänenä mulle soi!
Noinhan kuulin sun ennenkin, Suomeni merta kun purjehdin; Kaukana syntymämaani nyt on, Tääll' olen vieras, tuntematon.
Rientäös, laine, rientäös vaan Sinne Suomea suutelemaan! Rakkaita rantoja kaulaillen Kuiskuta niille mun terveisen'!
Kerro, kuinka on hurmaavaa Aavoja selkiä matkustaa, Kuinka on sittekin armaimmat Syntymävalkarnat rauhaisat.
Täällä mun rintani laajenee, Siellä se lämmeten hehkuilee; Maailma suuri on vastassain, Onneni, lempeni Suomessa vain!
Alppi-orvokki.
Punehtiva kukkani hentoinen, Miksikä kalpenit? Uneksitko nurmista Alppien, Muistitko tunturit?
Kevätlapsi lempeän auringon, Vartesi värjähtää! Liiaksiko talvemme kylmä on, Harmaja taivas tää?
Vapauden riemuja lauloivat Vuorien tuuloset; Huoneheni seinät on ahtahat — Siksikö kaihoilet?
Hoitelisin, hellisin kukkastain, Kunhan et kuihtuis pois! — — Orvokkini päätänsä painaa vain, Mielensä kuolla ois.
"Vanamolleni."
(Nuorelle morsiamelle.)
Nukkuvi vanamon varsi, Kasvi kaino, hentokainen, Syvän hongikon sylissä, Luonnon hellän helmalasna, Peittosena pehmyt nietos, Valkovaippanen varana.
Mistä sen suloinen rauha, Mistä lempeä leponsa? Mäen mäntyjen humusta, Tuulen tuutulauleloista. Mistä sen unet utuiset? Aamuisista auterista, Päivän herttaisen helosta, Ruskosta ihanan illan.
Kevätlintuset keveät Saapuvat salojen maille, Kuuluvi liverrys leivon, Pääskyn vienoinen viserrys, Käkikin kukahtelevi, Rastahaiset raksuttavi. Taivon siintävän sinessä Säde kirkas kimmeltävi Sulatellen, lämmitellen. Pois pikku pisarehina, Keväisinä kyynelinä Haihtuvi jo maasta hanki, Vaippa valkea vanamon. Se heräten henkäseikse, Katselevi, kuuntelevi: Oi, miten lämpö läikehtivi, Miten ilma on ihana! Kuinka sointuisat sävelet, Luonto kaunis kaikkialla! Kuinka on herttaista herätä Suukosta sulon kevähän!
Nukuithan, vanamon nuppu, Rakkahana, rauhaisana! Vain unelmat untuvaiset, Armahaiset, Liihotellen liitelivät, Kiitelivät Uinuvaisen ympärillä, Entehinä etsiellen, Aavistuksina avaten Mairehia maailmoita, Kaunoja kevätketoja... Heräsithän, hento kasvi, Nousit valveille valohon! Tunnetko keväisen tuoksun? Näetkö sätehen säihkyn? Lauleloita Ihanoita Kaikuvi mehevä metsä, Hanki suli, Kevät tuli, Kohta saapi jo kesäsi. Punehtien puhtahana Kaino kukkanen kupunsa Auringolle aukaisevi, Ilmojen ihasteheksi, Suloksi suvisen luonnon, Onnellisna, riemullisna.
Oi vieno vanamon varsi Luonnon lempeän sylissä! Ihana osasi ompi, Kaunis kohtalo sinulla: Uinua utuista unta, Kevätkoittohon herätä, Kehjetä kesän valossa Kukkana kukoistamahan!
Miksi huokuvat hongat hiljaa?
Miksi huokuvat metsän hongat Niin haikean hiljaisesti, Ja tuulonen vaikertaapi, Ja vaiti on lintujen laulu? Oi miksi, miksi?
Yli maan käy huokaus huolen, Ja mielihin murhe hiipii: Oi, kaunisna kukkivat kummut, Oli lehdot laulua täynnä Ja riemua ihmisrinnat; Nyt uhkaa murskava myrsky, Sen entehet puita puistaa, Käy ilmassa henkäys hyinen, Alas kukkanen painavi päänsä.
Surun syytä on kyllin, kyllin, Siis itkeös, luonto, itke, Maa, kylpeös kyynelissä Ja kukkanen kastehelmin! Puhu, tunturin vapaa tuuli, Tuo murheen tuntehet julki! Älä vaikene, peipponen pieni, Suo kaihosi kaikkien kuulla! Miksi hunnutat huolesi, luonto, Miksi hiljaa vain sä huokaat, Oi miksi, miksi?
Sano, tokkohan säälivi halla, Vaikka kukkanen pieni pelkää? Sivu seudun myrskykö siirtyy, Jos puiden huojuvan huomaa? Saa vuotaa kyynelet orvon, Ei maiden mahtavat huoli, Tyly vieras työntävi luotaan, Ehkä ilkkuen itkuja köyhän. Pyhä pilkaksi muiden on murhe, Siksi itkevi orpo yksin, Ja kukkanen kastehen kätkee, Ja vaiti on laulaja lehdon, Ja siksipä huokuvat hongat Niin haikean hiljaisesti...
Ei kuule mahtavat maiden, Vaan kuulevi mahtavampi, Hän huomaa huokauksenkin, Sanomattakin muistaa murheet: Ja hälle haastavi luonto Ja itkevi kyyneleensä, Ja siksipä huokuvat hongat Vain hiljaa, hiljaa.
Aamupilviä.
Mun maani, sun aamusi koittava on, Mun kansani, henkesi voittava on, Et kuolla tahdo, et kuolla saata, On Herra suojaava synnyinmaata!
Sua, Suomeni, köyhäksi mainitaan, Vaan aarre on kansasi valveillaan, Maat muokatut, korpien koulutalot, Oma kieles ja kantelos soinnut jalot.
Nimi sulla pienen ja heikon on, Olet kuitenkin vahva ja voittamaton: Sun lastesi rakkaus voima on suuri, Ja luottamus Luojahan mahtava muuri.
Ei, ei ole iltaa synkeys tää, Se on aamun alkavan hämärää, Yö mennyt jo on, pian aurinko loistaa, Vain haihtuva pilvi sen silmistä poistaa.
Siis, kansani, toivoen työhön vaan! Maa armas, kukkia kantamaan! Et kuolla tahdo, et kuolla saata, On Herra suojaava synnyinmaata.
Toivon vaipuessa.
Hain äsken päivästä pilkkehen, Vaan usva äkkiä peitti sen Surunsynkällä harsollansa. Mä kuulin honkien huokunaa, Nyt oksat myrskyssä ruskahtaa Kuin voihkien tuskissansa.
Niin raskas, raskas on rintanikin, Kuin haudan äärellä istuisin, Mihin toivoni kohta vaipuu. Voi kansani, kaikkiko kohtalo vei, Ja muutako sulle sallita ei Kuin onnen entisen kaipuu?
II.
Tunteöa ja mietteitä.
"Mun rinnassani vaihtuu tuntehet Kuin taivaan tähdet, meren aaltoset, Ne säveliä luovat rintahani, Ja siksi juuri tiedän laulavani."
_J.H. Erkko_.
Erään arvostelun johdosta.
"On 'Hiljan' runot nuorteat Ja ihanteensa puhtahat, Sujuupi mitta, kieli kunnon lailla, Syvyyttä vaan hän vielä ompi vailla; Mut jos hän kerran rakastais, Niin toisen kaiun kannel sais."
Niin, nuorteat, sen ymmärsin, Olenhan nuori itsekin. Myös tiedän, että ihanteihin luotan Ja niiden kerran voittavankin vuotan. Jos mitta, kieli tyydyttää, Iloista kuullaksein on tää.
Syvyyttä vailla — hyvinhän Mä myöskin tämän käsitän: Ei metsämaitten pieni puro saata Kuin virta vuolas uurreskella maata, Ja korven kuuset korkeat Sen näköalat sulkevat.
Mut tyynen pinnan alla vaan Käy joskus pyörre kuohumaan. En silloin saata kertoella kiellä, Mi kaikki liikkuu, pulppuaapi siellä. Ken sinne voisi katsahtaa, Sais nähdä uutta maailmaa.
Tää puro pieni, kuinkahan Se saisi uoman laajemman? "Jos 'Hilja' kerran rakastuisi vainen, Niin tunnepiiri aukeis toisenlainen." — Ei, erehdyitpä, ystäväin. Et tuntenut mun sydäntäin!
Jo paljon, paljon rakastin, "Syvyyttä" puutun kumminkin! On mulle kuiskutellut luonnon kieli, Ja lempehen on leimahtanut mieli. Mun maani kaunis, kultainen, Mä sulle annoin sydämen'!
Ja koti, äiti armahan', Oi, kuinka teitä rakastan! Ja entäs oma veljyeni sitten, Ja oppilaat ja piiri ystävitten, — Ja tähtitarhojenkin taa Mun lemmen siipi kannattaa.
Ei, toista siihen tarvitaan, Se saapuneekin aikanaan: Kentiesi paljon elon taisteluita Ja suruja ja vastuksia muita. On maailma kuin ahjon suu, Mut siinä kulta puhdistuu.
Käyn turvallisna tuonne pois, Jos mikä vastassani ois; Toivonkin joskus sinne kaihoellen, Vaan taasen pois mä väistyn värjähdellen. Sen tiedän: onnellisin on Hiljainen puro kuusikon.
Vaan tuo — tuo toinen rakkaus — Mi lie se kumma arvoitus? Oh, suotta sillä päätäni nyt huumaan! Jos kerran kohtaan sen, niin sitte tuumaan. Nyt, vapaa, vilpas puronen, Mä kevähästä riemuitsen!
Elon aallokossa.
Mä maailman myrskyistä laulelin, En tuntenut niitä, mä aavistin. Siit' tuskin vuosi on vierinyt, Ja keskellä niitä on purteni nyt.
Mä tyynien lahtien lapsonen, Mä laulelin taistosta tunteitten; Nyt vasta on rinnassa riehusäät Ja tunteita tempovat tuulispäät.
Mut johtotähteni kimmeltää, Ei saa sitä taistelu himmentää. Kun taukoamatta katson vaan, Niin varmaan rintahan rauhan saan.
Silmikon aikana.
Hän rakas ompi mulle Kuin veli rakkahin, Ja hänen ystävyyttään Mä onneks katsoisin. Vaan ah, hän toista pyytää, Ei tyydy siihen vain, Ja siksi katsehensa Vie rauhan rinnastain.
On ikkunalla kukka, Hän mulle antoi sen; Ah, itkeä mä voisin, Kun sitä katselen. Hän henki siihen varmaan Tunteensa hellimmät, Siks sydäntäni viiltää Sen oksat vihreät.
Miks sytyttää en taida Sydäntä hehkumaan! Sen hälle lahjoittaisin Ja sit' en saatakaan. Mun ystäväni kallis, Suo anteheksi, oi! Mut lemmen vastineena Vain lempi olla voi.
En lemmen tulta koskaan Mä vielä tuntenut, Minulle siitä kertoi Vain keväthaaveilut. Kuin nuoret muut, mä joskus Siit' yksin unta näin, Mut tosi-elämässä Mä oudoks sille jäin.
Ah, sydän liekö mulla Niin kylmä, tunteeton? Vai tääkö pyhin tunne Vain vieras sille on? Tai ehkä umpussansa Se vielä uinailee Ja auringossa kerran Kukaksi aukenee...
Säteeni saapuneeko, Sit' en mä tiedäkään, Sä vaiko joku toinen, Tai ehkei yksikään. Vaan nyt on umpun aika Ja kevät varhainen — Ah, anna silmun olla, Sä muuten särjet sen!
Et konsanaan!
Sä sätehenä mulle? Et konsanaan! Mä kukkasena sulle? En milloinkaan! Mä taistelin ja emmin, Nyt tiedän sen: Jos heräjän ja lemmin, En sua, en!
Tuo säihky silmäs tumman On tulta vain, Se tuotti tuskan kumman Mun rintahain. Oi, säde keväimellä, Se toista lie, Niin vieno, armas, hellä, Mi onneen vie.
Kai lieden hehkuvaksi Sun lämpös sais, Työahjon kirkkahaksi Se kuumottais, Vaan umpun unet vienot Se riistää vois, Ja kukan helvyt hienot Se polttais pois.
Jo tuomet kaikki lehtii, Mä kukka en; Kevääni, jos se ehtii, On myöhäinen. Vaan säteheks sä mulle? Et konsanaan! Mä kukkaseksi sulle? En milloinkaan!
Haave vain.
Se oli haave vain, Min kevättuuli kerran toi, Niin kaunoinen ja vieno, oi — Mut haave vain...
Ja tiesinhän mä sen: Ei konsa kestä kuplaset, Taas tuuli viepi haavehet, Niin, tiesin sen —
En luullut koskevan... Ja siksi silmät ummistin Ja viivähdin ja uneksin Sen unelman...
Ah, en mä luullut ois! Vaan niin on mulla mieli nyt, Kuin oisi pääsky lähtenyt Ja kesä pois...
Vaan kevät on nyt kumminkin!
Vaan kevät on nyt kumminkin, Sen kertoo käki kukahtain, On luonnon kevät kaunehin Ja kevät rinnassain.
Oi hengi, raitis tuulonen! Jo huoli pois on häipynyt. Mä laulelen ja riemuitsen: Niin, onhan kevät nyt!
Oi, jos nukkua saisin silloin...
Oi, jos sammua saisin kerran, Kuni aamulla tähtönen! Hetken tuikkii se, sitten häipyy Valovirtahan päivyen.
Oi, jos nukkua saisin kerran, Kuni aaltonen lahdelman! Hetken telmää se, sitte viihtyy Luona rannikon rauhaisan.
Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on rintani hehkuvin, Kun on taivahan toivo varmin, Kun on lempeni lämpimin!
Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on ehjinä ihanteet, Eikä himmeäks saanut silmää Pettymyksien kyyneleet!
Oi jos nukkua saisin silloin, Kun on voimani vahvimmat, Elon nestehet pulppuvimmat, Työstä toivehet runsahat!
Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on katkerin kaipaus, Kun on kuumimmat kyynelvirrat, Kun on vaikein unhotus! — —
Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on kukkia täynnä maa, Kun on auringon paiste kirkas, Linnut oksilla riemahtaa!
Oi, jos nukkua saisin silloin Kevätkukkien kätköhön, Sulosuojahan Suomen armaan, Alle miettivän männikön!
Oi, jos nukkua saisin silloin Laulun vienoihin säveliin! Ne mun hellästi maasta kantais Taivon tarhoihin kirkkahiin.
Jos nukkuisin nurmen alle.
Jos ainaiseksi ma nukkuisin Tuon kentän kukkivan alle, Niin kukkisi nurmi kuitenkin, Ei laulais leivonen hiljemmin Ilosointuja armahalle...
Ohi vierahat astelis rientäen — Mitä kumpuni kuuluis noihin? Joku ystävä viipyis hetkisen, Sois ehkä muistolle kyynelen — Ja kulkisi karkeloihin...
"Kevään laulajan" hautausjuhlana
Kevät-aurinko loistavi kirkkainnaan, Kevätkukkia kirkkohon kannetaan: Nyt kevään laulaja uinumaan Käy helmahan synnyinmaan.
On täynnään kaihoa sydämet, Joka silmässä kiiltävät kyynelet, Etuparvena seisovat pienoiset, "Sedän" lempimät hellimmin.
Hän kertoi kaunihit jutelmat, Hän lauloi laulelot ihanat, Ja opetuksensa parhaimmat Soi lapsille, rakkailleen.
Hän uskoi silmihin kirkkaisiin, Hän luotti nuorihin sydämiin, Ja kevättoukoihin vihantiin Pani toivonsa varmimman.
Niin pehmeä, tuore on nuori maa, Nuo kyynelet kylvöä kasvattaa. Ei ykskään lapsista pettää saa "Sedän" toivoa milloinkaan!
Näin kylvöstä laulajan rakkauden On versova vehreys keväinen: Tulevaisuus Suomen on nuorien — Maa kerran kukkiva on.
Ja aurinko paistavi temppeliin Ja arkku se peittyvi kukkasiin; Kevät hiipivi mielihin kaihooviin: Ei kuole laulajan työ!
60-vuotiaalle äidilleni.
Oli poskesi hohtava kerran ja tukkasi musta, Täys rintasi toivoja, silmäsi innostusta, Niin lämmin mielesi, altisna aattehille, Sydänjuuret kiinnetyt syntymäkunnahille. Kukit silloin kielona koivuhaan Ja loistit ruusuna metsämaan, Kevätriemua kertoi kerttunen pensastossa, Ja aamun auteret leikkivät auringossa.
Ei myrskyt säästele kukkasta hentokaista, Ei vuodet ja kohtalon johtumus nuorta naista. Elo toivojas täyttikin — kaikkea ei se riistä —, Vaan saippuakuplina monta se rikkoi niistä. Sai huolet silmäsi kyyneliin, Työ painoi voimasi uuvuksiin, Tyly maailma loukkasi lämmintä, hellää mieltä, Kevät kauvaksi siirtyi syksyn ja talven tieltä.
Vaan tiesit, että sen kaiken Luojasi sääsi, Ja siksi on pystynä vieläkin harmaja pääsi, Ei toivosi horjunut, säilyi uskosi vakaa, Näit auringon loistehen tummien pilvien takaa. Sä jäljet huolien umpehen loit, Mitä rikkoivat muut, sen anteheks soit, Ja tyynen kirkas ain' oli silmäsi hellä, Kun päivyt päilyvä nurmella härmäisellä.
Niin, kielo on kuihtunut, ruusu jo hangen alla, Ja purppura hohtavi iltasi taivahalla, Vaan kevään henkäys ilmassa vielä säilyy, Ja aamunraitisna oksissa tuulonen häilyy. Ja illan aurinko ruskollaan Se kultaa taivon ja kultaa maan; Oli armas aamusi, kaunis on jälleen ilta, Kuin muiston heijastus päiviltä muinaisilta.
Ja vaikka on aikoja kielosen vienyt halla, Ja vaikka on ruusunen hempeä hangen allam Et kukkia kaipaa — sulla on kyllin noita, On toisia, joit' ei halla ja hanki voita:
On ijäisen nuoruuden kukkia nuo, Ja kukkina lemmen ne lempeä luo: Sä annoit kaunoisimpia niistä mulle — Mitä onkaan mulla vastahan antaa sulle?
Sua kiitän rauhasta lapsuuden Ja ensi riemuista pienoisen, Sua kiitän öittesi valvonnasta, Sua kiitän hellästi vaalimasta!
Sua kiitän kylvöstä siementen, Sua kiitän onnesta nuoruuden, Sua kiitän lämmöstä kodin hyvän, Sua kiitän aarteista henkes syvän!
Ken rakkauttasi mittaiskaan? Sen sydämessäni tunnen vaan. Siks kiitän lahjoitta loistavitta Ja kuihtuvaisitta kukkasitta.
Ota lapsen rakkaus lämpöisin! Sun on se ja aina on ollutkin. Se on köyhä sun lempesi rinnalle panna, Vaan puutteet unhota, anteeks anna!
Ota lapsen hartahin rukous Se on voimakas onnentoivotus, Sen siivet pilvien taakse kantaa, Se antavi sen, mit' en voi mä antaa.
Anon sulle armosta taivahan Elon ehtoon pitkän ja rauhaisan, Kesä-illan lämpimän, kirkkahan verran, Min kultana hohtavi siunaus Herran!
Elintehtävää etsiessä.
Oi Herra, kipinäisen rintahani Jo syntymässä, kätkit hehkumaan; Sen polttavan mä tunsin poveani. Mut viriävän verkallensa vaan. Ja hämärissä maisten terhen-öiden Mä kuljin tietämättä, epäröiden, Min kutsumuksekseni määräsit.
Mä uutterasti toimin monenlaista Ja sulta paljon siunausta sain, Mut kaikki työni oli katkonaista, Siks suotta siitä tyydytystä hain. Sävelten, kirjan, koulun, kodin toimet Ne kirjailivat päivieni loimet; Vain harvoin kipinääni hoitelin.
Vaan nyt — sen voimakkaasti tunnen, tiedän, On aika mulla tieni varmistaa. Jos valinnassa viivytystä siedän, Kenties en koskaan eheyttä saa. Elämä rientää, rientää yhtenänsä, Se lyhyt on ja kallis tehtävänsä, Mut mikä mun? Oi Herra, selvitä!
Mä kulkisinko tietehien teitä Ja pyrkisinkö ehkä kauvaskin? Vai enkö tiedon taimistoita heitä, Vaan niille elämäni uhraisin? Mä mietin; mutta silloin rinnassani Mä tunnen kuumotusta kipunani, Ja uudet ajatukset heräjää.
Niin, synnyinlahja, kipinäinen pieni, Mä valitessa sinut unhotin. Sä voisitkohan kirkastaa mun tieni, Sytytkö konsanansa liekkihin? Kun sinut sain, en sammuvasi sallis. Oletko lahja mitätön vai kallis? Mä kysyn; vielä viipyy vastaus.