Part 11

Silloin oli piru merrassa, kun ukko Paavo katsoi vaivakseen vedota tähän ankaraan argumenttien. Tietysti se oli vaan sanantapa taikka pikemmin sotaviekkaus, jolla hän voi hankkia itselleen erinomaisen strategisen aseman, saada keskustelussa ikäänkuin ala-otteen ja ahdistaa vastustajaansa aivan uudelta, odottamattomalta kannalta. Siitä voi sitten aina vähitellen siirtyä hyökkäyssotaankin ja edetä varovaisesti, niin pitkälle kuin vaatimaton perus-asema myönsi. Eikä se juuri esteitä tehnytkään, sillä ukko Paavo oli tietysti talonpoika vaan nimeksi eikä suinkaan oppimaton. Mutta hänen herrasvastustajansa menivät tavallisesti mitään pahaa aavistamatta paulaan, ottivat ikäänkuin hyväntahtoisesti häntä opastaakseen, kunnes ukko Paavo äkkiä vetäsi pussin suun kiinni parilla terävällä, toisen sanoista tehdyllä johtopäätöksellä ja loi voitollisen silmäyksen ympärilleen: katsokaa, tässä on säkki, johon oppimaton suomalainen talonpoika on voinut pistää noin suuren ja ylpeän herran! — Tämä taistelutapa teki aina tarkoitetun vaikutuksensa sekä sanomalehdistössä että säädyn keskusteluissa.

Mutta nyt soivat sähkökellot, väliaika oli lopussa eikä ukko Paavo enää ollut tilaisuudessa erinomaisia johtopäätöksiään vetämään. Hän tyytyi sen sijaan, muut hyvästeltyään, lausumaan Tuomaalle seuraavat onnettomuutta uhkaavat sanat:

— Tästä tulee sinulle vielä tupenrapina, poika.

Todellakin näkyi jonkun matkan päässä parvi parrattomia nuoria miehiä, jotka keskenään kuiskutellen kiinnittivät Tuomaasen tuiki lähenteleviä silmäyksiä.

— Entä jos tupessa olisi puukkokin? sanoi Tuomas.

Hän aikoi mennä aitioonsa. Mutta samalla kuuli hän Alinen vielä mainitsevan hänen nimeään.

— Tuomas, sanoi hän. Minä en ymmärrä politiikkaa. Mutta jos katsot olevasi oikeassa, niin pysy paikoillasi!

— Kyllä, sanoi Tuomas. Mutta kuinka sinä olet tullut siihen tulokseen?

— Minä keskustelin asiasta Puten kanssa. Niin, älä naura, hänellä on hyvä sydän ja...

— Kyllä, sanoi Tuomas. En minä hänen sydämelleen hymyillytkään.

— No niin, hänen päänsä ei ole parhaita, mutta se riittää minulle. Ja sitten tuntui minusta niin ikävältä, jos sinä luulisit, ettei kukaan meistä sinua ymmärtäisi.

— Ja sitten?

— Ja sitten tahdoin minä tarjota sinulle tämän suklaatitötterön. Ota se! Minä tiedän sinun pitävän suklaatikaramelleista.

— Aline, sinä olet paras nainen taivaan alla. Onnellinen Putte!

— Luuletko todellakin, että tulemme onnellisiksi?

— Kyllä. Minä olen aivan varma siitä.

— Minä olen joskus epäillyt sitä. Kuule, Tuomas, sinunkin olisi mentävä naimisiin.

— Mahdotonta. On olemassa vain kolme naista, joiden kanssa minä ehkä olisin voinut tulla onnelliseksi. Kaksi heistä ovat minun tätejäni.

— Ja kolmas?

— Oli äiti. Mutta hänkin on nyttemmin...

— Mitä nyttemmin?

— Rouva protokollasihteeri.

— Tietysti hän on rouva protokollasihteeri. Ei, kyllä minun nyt täytyy mennä. Minä näen, että Anna aikoo vietellä tuolla minun sulhaiseni.

Todellakin näkyi Anna käytävän päässä keimailevan aivan sopimattomasti Putten edessä.

— Näkemiin siis.

— Näkemiin. On niin paljon haittaa nuoremmista sisarista.

Seuraavalla väliajalla tuli Emmi.

Tuomas ei ollut nähnyt häntä sitten kuin heidän kihlauksensa oli purkautunut. Hän tarkasteli sentähden muinaista ihannettaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

Emmin kehitys oli nykyään käynyt jättiläisaskelilla eteenpäin. Hänen siveäsydämisiä kyhäyksiään, aina vaan nimimerkillä "Salon tyttö", painatettiin jo mielihyvällä pääkirjoituksina kansallismielisessä sanomalehdistössä. Sanottiin hänen sitäpaitsi viimeistelevän laajaa yhteiskunnallista romaania, jonka nimeksi tulisi "Raakuus ja rakkaus". Yleinen mielipide oli sen suhteen jo ennakolta hyvin suosiollinen.

Hän käytti yhä edelleen mustaa pukua, pitkät kellonvitjat kaulan ympäri kiinnitettyinä. Hänen kasvonsa olivat kenties kalpeammat kuin ennen, mutta hänen silmänsä yhtä siniset ja viattomat.

— Tuomas, lausui hän hätäisesti, älä usko, että minä tahdon sitä. Minä olen pyytänyt ja rukoillut sulhaistani, ettei hän tekisi sitä. Hänen puoluetoverinsa odottavat vaan hänen merkkiään.

— Ja mitä sanoo sulhaisesi?

— Hänen sydämensä vuotaa verta. Mutta hän ei voi. Hänen täytyy periaatteittensa tähden. Ymmärrätkö? Hänen täytyy.

— Minä ymmärrän.

— Sitäpaitsi yllyttää kunnallisneuvos häntä.

— Kuinka?

— Minä kuulin hänen äsken tekevän sitä. Voi, kyllä tämä on niin kauheata!

Ahaa, ajatteli Tuomas. Iso-isä pistää välisti pienen hätävaiheenkin.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Minä luulen, että sulhaisesi etsii sinua.

Emmi katsoi häneen rukoilevasti.

— Tuomas, minä ajattelin... Eikö sinun sopisi poistua? Eihän sinulla ole mitään periaatteita.

— Entäpä minulla olisi joku.

— Sinähän olet jumalankieltäjä. Eihän sellaisilla ole mitään ihanteita. Sinä voit sen tehdä. Tee se minun tähteni, Tuomas.

Tuomas ei enää viitsinyt kuulla häntä. Hän meni kohteliaasti kumartaen.

13.

Tuomas oli päättänyt mennä polttamaan paperossin. Mutta tuskin hän oli ottanut jonkun askeleen, kun hän huomasi edessään Pertin.

— Päivää, sanoi tämä. Ei taida herra enää tunteakaan?

Pertti oli nyt puettu niinkuin gentlemanni. Ei juuri hännystakissa, mutta kuitenkin valkeassa rusetissa, vaatteet mustat ja aivan uudet, saappaat kiilloitetut. Nähtävästi eivät hänen kommunistiset ihanteensa suinkaan olleet vahingoittaneet hänen toimeentuloaan.

Tuomas tuli hyvin iloiseksi nähdessään hänet.

— Päivää, päivää, sanoi hän. Mitä Pertille kuuluu?

Pertin pienet silmät säteilivät hauskan jälleentapaamisen onnellisuudesta.

— Kuulkaa, sanoi hän kuiskuttaen, meitä olisi täällä ylhäällä muutamia "Kansan mahdin" miehiä. Ei taitaisi tarvita vähän niinkuin voiman lisäystä.

— Mitä Pertti tarkoittaa?

— Meinaan vaan, että jos tarvittaisiin. Kuuluvat täällä alhaalla aikovan ajaa ulos herran. Vähän miestä väkevämpää, ajattelin.

— Minä en ymmärrä.

— Meillä olisi mukana täällä muutamia purkkeja. Ja kotona meillä on vielä enemmän törkyä.

— Mitä purkkeja?

— Sellaisia vaan kukkapurkkeja. Mutta ne kasvavat tulisia kukkia, läpi laipiosta, suoraan taivaaseen. Koetettaisko?

— Pertistä on tullut runoilija?

— Onhan minussa vähän sitäkin vikaa. Yksi hivaus vaan, ja tästä talosta ei pidä kiveä kiven päälle jäämän. Haluttaisko herraa?

— Eikö helvetissä! Minä en ymmärrä muuten, kuinka minun niin erikoisella tavalla on onnistunut voittaa "Kansan mahdin" suosio osakseni.

— Ooja, me kyllä tunnemme ystävämme. Me olemme lukeneet, mitä herra on kirjoittanut. Se oli justiin niinkuin meidän suustamme sanottu.

— Niinkö?

— Niinkuin nakutettu. Me olemmekin vähän tuumineet tässä valita herran johtajaksemme, entinen kun on kiinni eikä uutta ole vielä ilmestynyt.

— Minun mielestäni Pertti itse on aivan erinomainen siihen toimeen.

— Ei pidä pilkata oppimatonta miestä. Onhan herra vanha aktivisti?

— Kenties minä toistaiseksi sentään pysyn vaan teidän henkisenä johtajananne.

— Niin noh, kuinka vaan herra parhaaksi katsoo. Ei tarvita sitten tinamiitia?

— Ei.

— Revolveri herralla kuitenkin on?

Tuomas kopasi takataskuaan. Se oli todellakin hyvä mieleenjohdatus.

— Täällä on.

— Niin noh, hyvästi sitten. Ajattelin muuten tarjota oman browninkini.

— Näkemiin. Ja kiittäkää minun puolestani "Kansan mahdin" miehiä. Kenties minä pian liityn heihin.

— Se olisi suuri ilo meille kaikille. Merkkikuti vaan, niin kyllä tullaan.

— Hyvä, hyvä.

— Mutta kyllä tinamiiti olisi ollut tehokkaampi.

Pertti meni ja Tuomas jatkoi matkaansa tupakkapuolelle. Alakäytävän ovessa tuli häntä vastaan professori Meyer, joka oli hyvin onneton, että oli myöhästynyt teatterista, saati sitten näin suursuomalaisena juhlapäivänä. Hän kysyi huolestuneena, oliko ohjelma jo pitkälle kulunut.

— Kyllä te ehditte vielä, virkahti Tuomas.

Mutta samalla muisti professori Meyer jotakin.

— Nuori ystäväni, lausui hän pudistaen Tuomasta lämpimästi kädestä. Minä olen lukenut teidän kirjoituksenne. Te esitätte ajatuksenne selvästi ja kirkkaasti. Minä en tahdo sanoa, että teillä olisi mitään suuria ajatuksia. Mutta teillä on käsitteitä. Tiedättekö, mitä on käsite? Se on kaiken inhimillisen ajattelemisen pohja ja perustus. Käsite on itsensä kanssa sopusointuinen identisyys, toisin sanoen totaliteetti, jonka momentit ovat itse kokonaisuus, joka on sekä subjektivinen että objektivinen, sekä immanenti että transcendenti olio. Käsite on oikea, käsite on väärä, käsite on pieni, käsite on suuri, käsite on korkea, käsite on matala. Sanalla sanoen: käsite on kaikki. Vahinko, ettei teillä ole filosofista kasvatusta. Mutta sallikaa minun kuitenkin onnitella teitä. Teillä on oikeat ja kirkkaat luonnonkäsitteet.

Tuomas tunsi kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.

Hän saapui vihdoinkin tupakkapuolelle. Hän sytytti paperossin ja katsahti ympärilleen. Hän huomasi heti, että täällä se tapahtuisi.

Tupakkahuone oli täynnä nuoria ylioppilaita. Niiden joukossa erotti hän myöskin maisteri Aavasaksan. Ne näkyivät seisovan suurissa ryhmissä tarkastelevan häntä silmää räpäyttämättä.

Tämä oli n.s. ulostuijottaminen.

Tuomas vetäytyi varovaisuuden vuoksi seinää vasten. Sitten koetteli hän vielä kerran takataskuaan. Hän oli nyt valmis. Hän odotti, mitä tuleman piti.

Tuijotusta kesti kotvasen. Kun ei siitä ollut apua, alkoivat nuorukaisryhmät käydä levottomiksi. Joku joukko kulki aivan Tuomaan ohitse ja katsoi häntä silmiin hyvin hävyttömästi.

Ei apua siitäkään. Tuomas poltteli paperossiaan ja antoi katseensa harhailla noin ylimalkaan puolikyynärää ihmisten päiden päällä.

Nyt kuului ensimmäinen vihellys. Sitä seurasi toinen ja kolmas. Nuoret miehet olivat muodostaneet puoli-ympyrän, jonka keskipisteessä Tuomas seisoi. Taempana näkyi ihmisiä juoksevan ja kurkistelevan uteliaina saadakseen selville, mitä tapahtui.

Tuomas antoi heidän viheltää. Lopuksi luikkasi hän itsekin, minkä emätistä lähti. Kohtaus oli hänen mielestään sanomattoman koomillinen.

Syntyi jälleen syvä hiljaisuus. Nyt alkoi parlamenteeraamisen aika. Joukosta astui esille pari nuorukaista, jotka kursailematta tekivät tiettäväksi, että Tuomas oli heille vastenmielinen henkilö. Hänen olisi sentähden paras poistua täältä.

— Ulos! Ulos! kuului samalla voimakas kansanääni kannattavan puhujia.

Tuomas antoi heidän puhua loppuun. Sitten lausui hän tyynesti ja ärsyttävästi:

— Minä en tunne herroja. Mutta jos herrat aikovat esitellä itsensä minulle, sanon minä jo edeltä käsin, että se ei ole oleva minulle mikään miellyttävä tuttavuus.

Nyt kävi kirkuna vallan korvia huumaavaksi.

— Hänet on heitettävä ulos! todisti kansanääni.

Miesjoukko rupesi lähenemään.

Tuomas veti esiin revolverinsa. Se näytti hiukan hämmästyttävän hyökkääjiä.

— Minä ammun, sanoi hän tyynesti. Minä ammun jokaisen, joka tulee viittä kyynärää lähemmäksi. Kenties minä nyt saan polttaa paperossini?

Miesjoukko jäi neuvottomana kuuden kyynärän päähän. Se ruoja poltteli vielä! Tämä oli todellakin tuiki sietämätöntä.

Vihellys ja huudot alkoivat uudelleen. Mutta kukaan ei näyttänyt halua ensimmäisenä lähestymään. Sähkökellot soivat, ilmoittaen välihetken loppuneeksi, mutta kukaan ei poistunutkaan. Päinvastoin näkyi puolueetonta yleisöä yhä enemmän virtailevan sisälle. Tieto oli levinnyt teatterissa, että siellä alhaalla tapahtui jotakin. Kaikki kiirehtivät katsomaan.

Tuomas näki jo ovella isänsä protokollasihteerin sekä säikähtyneen salaneuvoksen yhtä säikähtyneine tyttärineen. Vielä paremmin nähdäkseen, kenties myöskin näkyäkseen, hyppäsi hän penkille, aina vaan ase kohti vihollista ojennettuna. Tuossa seisoi ukko Paavo levollisena, tuolla juoksi itkevä Emmi, täällä huusi ja huitoi Putte, koettaen turhaan tunkeutua sankan ihmisjoukon läpi.

Yleisön läsnäolo ärsytti vielä enemmän kiihoittuneita nuorukaisia. Pitikö heidän nyt kaikkien nähden häpeällä peräytyä?

Mutta nyt lakkasi meteli niinkuin merkistä. Samalla ilmestyi joukon eteen maisteri Aavasaksan hurjistunut hahmo, oikea käsi manaten ojennettuna kohti korkeutta.

— Isänmaan suurten henkien nimessä, lausui hän, Porthanin, Arvidssonin, Lönnrotin, Snellmanin ja Yrjö-Koskisen nimessä, jotka tällä hetkellä ovat koolla tässä huoneessa, käsken minä sinut, Tuomas Vitikka, poistumaan meidän seurastamme. Mene! Sinä olet epäilyksen henki meidän joukossamme. Mene, äläkä koskaan palaja enää! Me odotamme kymmenen sekuntia. Sitten: eteenpäin pojat!

Tuomas ei epäillyt enää. Tässä oli vihdoinkin se vuorisola, jota hän aina oli itselleen toivotellut, tässä teko, joka jäisi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Tässä vihdoinkin tarjoutui hänelle tilaisuus ampua itsensä irti isästään ja äidistään, kodistaan ja konnustaan, isänmaastaan ja omista heikoista ajatuksistaan, kaikesta siitä pienestä, typerästä, mädäntyneestä ja hirvittävästä, jonka hän elämässä näki patoutuneena ympärilleen. Vihdoinkin oli vapautuksen hetki lyönyt hänelle. Raju riemu täytti hänet. Ensimmäisen kerran pitkien alakuloisuuden vuosien jälkeen tunsi hän itsensä todella iloiseksi ja onnelliseksi.

Hän viskasi paperossin suustaan ja huusi äänellä yhtä kaikuvalla kuin maisteri Aavasaksan:

— Minä annan nyt palttua teidän Porthanillenne! Minä annan nyt pirut teidän Arvidssonillenne! Tässä ei nyt määrää Lönnrot eikä Runeberg, vaan minä, Tuomas Vitikka. Romukoppaan kaikki luurangot! Minä olen nyt sen laivan kapteeni, joka vie iankaikkisuuteen. Halloo! Ketä haluttaa matkaan? Laiva lähtee, käyntisilta on kohotettu. Tuon tuossa minä lasken läpi ensimmäiseksi. Tie auki, taikka yks, kaks...!

Hän tähtäsi maisteri Aavasaksaa suoraan sydämeen.

Silloin tapahtui jotakin tragikoomillista. Pari nuorta miestä pakeni. Heidän jälkeen jättämästään raosta tunkeutui esiin Tuomaan äiti Maria Antoinette, levitti kätensä maisteri Aavasaksan eteen ja sanoi:

— Tuomas, älä ammu!

Tuomas katsoi häneen. Silmänräpäyksessä oli kaikki juhlallisuus kadonnut hänestä. Äiti suojelemassa maisteri Aavasaksaa! Hän nauroi.

— Hyvä on, sanoi hän. Minä poistun vapaehtoisesti.

Hän hyppäsi penkiltä alas.

Mutta hän tahtoi kuitenkin merkitä mielialansa. Hän kohotti revolverinsa ja ampui ilmaan. Samalla huomasi hän äidin takaa maisteri Aavasaksan käden, joka yhä tähtäsi kohti korkeutta.

Hän laukasi. Kuului huutoja ja parahduksia. Maisteri Aavasaksan käsi oli hervahtanut verisenä alas. Luoti oli vikuuttanut hänen peukaloaan.

Ihmiset juoksivat hujan hajan. Haettiin järjestyksen valvojia. Yliopiston rehtori saapui parhaiksi siihen pelastamaan Tuomaan poliisien käsistä. Äiti oli pyörtynyt. Protokollasihteeri virvoitteli häntä.

— Me väistymme vain väkivallan edestä, lausui maisteri Aavasaksa.

Emmi sitoi nenäliinan hänen peukaloonsa. Sitten syöksähti hän Tuomaan eteen nyrkit puristettuina ja huusi:

— Sinä! Sinä!

Tuomas ei nauranut enää. Hänen suuri hetkensä oli auttamattomasti pilattu, muuttunut rumaksi, hullunkuriseksi ja inhoittavaksi. Hän tahtoi päästä niin pian kuin mahdollista pois täältä.

Yleisö väistyi hänen tieltään niinkuin pahantekijän. Joku osoitti häntä sormellaan ja sanoi:

— Me panemme jyrkimmän vastalauseemme. Hän on paljastanut aseensa vasten omia kansalaisiaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Tuomas kutsuttu yliopiston rehtorin luo. Rehtori, vanha ystävällinen herra, laski ensin leikkiä Tuomaan artikkelista, jonka hänkin oli lukenut, mutta tuli sitten hyvin totiseksi, huomautti, miten väärin Tuomas oli tehnyt häiritessään järjestystä julkisessa juhla-illassa, sekä selitti, ettei pahaa ollut pahalla vastustettava.

— Teidän olisi pitänyt antaa ajaa itsenne ulos, sanoi hän. Silloin olisi oikeus kokonaan ja jakamattomana ollut teidän puolellanne.

Mutta juuri tätä oikeuskäsitettä oli Tuomas vielä liian nuori ja kypsymätön ymmärtämään.

Hän pääsi asiasta puolen vuoden religatsionilla, lieventävien asianhaarain takia. Heti sen jälkeen hän matkusti ulkomaille.

Maisteri Aavasaksa ei tehnyt mitään edesvastuuvaatimusta vikuutetusta peukalostaan.

14.

Tuomas viipyi monta vuotta matkallaan. Kun hän vihdoin palasi sieltä, hän ei tullut yksin. Joku Jeannette seurasi häntä.

Mikä Jeannette? Yksi tuhanten joukosta, nimetön, heimoton Jeannette, jonka hän eräänä heleänä, punapilvisenä kevät-iltana oli tavannut suuren parisilaisen bulevardikahvilan edustalla. Kun hän sieltä seuraavan kerran palasi, oli heitä kolme. Pieni ruskeasilmäinen poika seurasi heitä. Tuomas oli kutsunut hänet vanhan presidenttivainajan mukaan Kaarle Juhanaksi.

Kotimaassa oli paljon muuttunut. Salaneuvos oli mennyt isäinsä henkien luo. Samoin oli kuollut ja kuopattu ukko Paavo, joka oli nukahtanut vahvassa uskossa Herraansa ja Vapahtajaansa, valmiina taivaltamaan autuaitten asuntoihin samalla lujalla luottamuksella kuin hän ennen oli Säätytalon portaita noussut taikka omien peltojensa pientareita saapastanut. Täytyi olla tavallista tiukempi ovenvartia, joka voi hänet siltä tieltä käännyttää.

Protokollasihteeristä oli tullut läänin kuvernööri, samalla tietysti Vitikkalan omistaja, oikea "kansan mies", joka hallitsi usein hiukan niskoittelevaa maaherrakuntaansa lujasti, lempeästi ja perustuslaillisesti. Hän jouti nyt enää vain harvoin vanhaan isiensä kotiin pistäytymään.

Hänen vaimonsa oli lihonut ja käynyt samalla puheliaammaksi. Hän ei enää harrastanut mitään itsenäisiä elämän-ihanteita, vaan oli iloinen ja tyytyväinen siihen toimialaan, joka seurasi hänen miehensä yhteiskunnallista asemaa, kuten hyväntekeväisyys, rouvas-yhdistykset ja kaikellaisten koulu-johtokuntien jäsenyys. Politiikasta hän yhä edelleen piti itsensä vaistomaisesti erillään.

Anna oli naimisissa erään hammaslääkärin kanssa. Aline taas oli ollut naimisissa Puttensa kanssa, mutta sittemmin eronnut hänestä, matkustanut ulkomaille jonkun vapaaherrallisen maatilan-omistajan seurassa ja vihitty äskettäin Nizzassa erääsen italialaiseen tykistöupseeriin. Muitakin lemmenseikkailuja kerrottiin hänestä.

Professori Meyer oli nyttemmin kokonaan siirtynyt Suomeen. Hän oli nyt vaihtanut ajalliset ihanteensa lopullisesti iankaikkisiin, oli yksi meidän isänmaallisia merkkimiehiämme, hallitsi kauneuden kapinallisia maailmoita yhtä lujasti ja lempeästi kuin maaherra Antti Vitikka lääniään eikä suinkaan vähemmän järkähtämättömien lakien mukaan. Hänen suuri taideteoksensa Suomen luonnosta ja sen raikkaasta, alkuperäisestä kansan-elämästä oli vihdoinkin valmistunut sekä otettu vastaan yleisen ihastuksen sorinalla. Arvostelu ei voinut kyllin kiittää sen jaloja suhteita, sen hienoa tekotapaa ja sen sisällyksessä ilmenevää jaloa, kansallista ja ihanteellista katsantokantaa, joka ei ollut mikään haihtuvan ja huikentelevan nuoruuden hedelmä, vaan ikinuoruuden ja sellaisena kuolematon. Se olikin tullut kulmakiveksi koko Suomen uudelle, kukoistavalle taiteelle ja kirjallisuudelle, jonka järkähtämätön esteettinen auktoriteetti professori Meyer oli ja jolle ainoastaan joku pieni vastustushaluinen taiteilijaparvi pui housuntaskullista nyrkkiään. Mutta professori Meyer ei ollut heitä varten suurta taideteostaan tehnytkään. Hän oli tehnyt sen koko maata ja koko kansaa varten, vaikka hän liiallisesta kesävieras-kiitollisuudesta olikin sen Vitikkalan "Suomalaisuuden latoon" ripustanut. Mutta siten oli siitä tullutkin koko Suomen suurten muistojen Pantheon, johon koko kansa nyttemmin teki toivioretkiään ja jonka neljännessä nurkassa professorin omat, jalopiirteiset kasvot olivat marmoriin kirkastetut.

Pertti istui nykyään linnassa. Hän oli menettänyt toisen kätensä eräässä dynamiittiräjähdyksessä eikä ollut tilaisuudessa tekemään juuri mitään toisellakaan. Kuitenkin hän oli sattumalta pistänyt sen jonkun joutavasta suuttuvan kansalaisen taskuun, joka ei ollut osoittanut tarpeellista kunnioitusta hänen kommunistista maailmankatsomustaan kohtaan, vieläpä toimittanut hänet kiinni vähäpätöisestä ja tuiki naurettavasta taskuvarkaudesta. Asia oli koskenut hyvin kipeästi Perttiin, joka katsoi täten tulleensa mieskohtaisesti häväistyksi, menettäen kaiken ihanteellisen merkityksensä ja maailmanhistoriallisen sädekehänsä. Se oli hänen mielestään pieni ja halpa kosto sen poroporvarillisen yhteiskunnan puolelta, jota kohtaan hän oli rankaisematta niin monta muuta suurta ja rehellistä rikostyötä harjoittanut.

Eipä ollut säästänyt Tuomastakaan hävittävä ja tasoittava aika. Hän oli tosin nyt jäntevä ja toimelias käytännön mies, joka oli suorittanut Sveitsissä vuori-insinööritutkintonsa ja saanut hyvän paikan erään ranskalais-belgialaisen osakeyhtiön palveluksessa. Mutta hän oli heittänyt järveen viimeisenkin ihanteellisuuden kipinän itsestään, sen jäytävän levottomuuden, joka oli leimannut hänen nuoruutensa, samoin sen ehdottoman yksilöllisyyden ajatuksen, jonka puolesta hän kerran oli aseensa paljastanut. Elämä riitti hänelle nyt jo sellaisenaan. Hän ei tutkistellut enää sen tarkoitusperiä eikä katsellut sitä minkään pingoitettujen personallisuusvaatimuksien prisman läpi. Joskus ajatteli hän vaan hymähtäen sitä aikaa, jolloin hänen oma poikansa, pieni Kaarle Juhana, alkaisi häntä itseään määritellä niillä korkeamman ihmisyyden mittapuilla, joilla hän itse kerran oli elämää ympäriltään tuominnut, enin omia vanhempiaan ja sukulaisiaan. Epäilemättä tulisi hän, Tuomas, sillä tuomiolla esiintymään sangen pienenä ja vähäpätöisenä. Tämä ajatus ei kuitenkaan hänelle mitään unettomia öitä tuottanut. Hän tiesi, että niin täytyi olla, jos mieli maailman milloinkaan mennä tuuman eteenpäin, ja ellei se menisikään eteenpäin, josta Tuomas puolestaan ei ollut niin aivan varmasti vakuutettu, kuului se niihin elämän ikuisiin muotoihin, jotka kuten kevät, kesä, syksy ja talvi hänen ohitsensa vaelsivat. Elämä syvemmässä merkityksessä esiintyi hänelle nyt enää vain suurena tyhjyytenä, joka oli työllä täytettävä. Työn lomassa oli ihmisen sallittava itselleen hiukan huvia, sydämen lämpöä ja elämäniloa, kuitenkin ainoastaan sen verran, ettei se terveyttä vahingoittanut. Se ei ollut jumala paratkoon mikään uusi taikka originelli elämän-oppi. Se oli päinvastoin yhtä vanha kuin taivas. Salomon saarnaaja oli sen jo lopulliseen muotoonsa määritellyt. Mutta mitään sen yleispätevämpää ajatusta ei Tuomaan ollut onnistunut nuoruutensa ilkamoivan epäilyksen käsistä pelastaa.

Hän oli nyt itse täydellinen ranskalainen poroporvari, teki työnsä säännöllisesti, vietti hiljaista elämäntapaa, piti huolta huomisesta, kävi joskus teatterissa, toisen kerran varieteessa, aina Jeannettensa kera, pistäytyi välistä pienelle huviretkelle esikaupunkien ihaniin puistikoihin, pani rahaa pankkiin ja oli ylipäänsä sangen onnellinen ja tyytyväinen. Yhteiskunnallisessa suhteessa suosi hän osittaisia parannuksia, kunhan ne vaan kävivät rauhallisesti ja intohimoja herättämättä. Ihmiset olivat hänen mielestään ylimalkaan hyviä. Pahojakin ihmisiä oli tosin, mutta niistä oli paras pitää itsensä erillään eikä jätettävä nenäänsä heidän näppiensä vedettäväksi. Yleensä katsoi hän, että hänen elämänkäsityksensä oli syventynyt, samassa määrässä kuin hänen taloudellinen hyvinvointinsa kohonnut ja vaurastunut. Aterialla joi hän aina puoli pulloa viiniä, tosin tuntuvasti vedellä sekoitettuna. Hänen himoruokansa olivat vihannes-omeletit.

Silloin tällöin kävi hän kaukaista kotimaataan katsomassa viettäen aina viikon tahi pari Vitikkalassa, matkaillen Imatralla, Punkaharjulla y.m. luonnon-ihanilla seuduilla; ihaili valoisain kesä-öitten kauneutta, voipa välistä sulaa oikein surumieliseen tunnelmaankin lapsuutensa huolettomia kalaretkiä ajatellessaan. Hänen unelmansa oli kerran asettua kotimaahan. Siitä tuli tosi siten, että hänen isänsä kerran ilmoitti myövänsä tahi vuokraavansa vieraille Vitikkalan, ellei Tuomaan ehkä tekisi mieli ottaa sitä omiin hoteisiinsa. Se tuotti nimittäin liian paljon vaivaa ja huolta maaherralle, joka katsoi velvollisuutensa olevan käyttää kallisarvoinen aikansa kokonaan ja jakamattomasti hänelle uskotun läänin siunaukseksi.