Part 12

Tuomas oli kotvan tuuminut ja harkinnut asiaa. Hänen järkensä sanoi, että oli sulaa hulluutta jättää edullinen asemansa ja ala, jolla hän oli tehnyt jo monta tärkeää keksintöäkin, vain hautautuakseen Suomen erämaihin. Mutta hänen mielensä oli syvästi kiintynyt Vitikkalaan. Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Hän oli lopuksi kirjoittanut suostuvansa. Hänen lohdutuksensa oli ollut, että myöskin käytännöllinen Jeannette oli hänen aikeensa hyväksynyt. Niin oli päätetty, että Tuomas seuraavana kesänä asettuisi kotimaahansa pysyväisesti ja ottaisi haltuunsa Vitikkalan.

Kesä oli tullut ja Tuomas perheineen saapunut isiensä perintötilalle. Siellä oli hänet vastaan-ottanut maaherra vaimonsa ja alustalaistensa kera. Tuliaiskahvi oli juotu rakkaiden muistojen ja vanhojen traditsionien pyhittämällä paikalla, Vitikkalan mainehikkaassa tiehaarassa, tavarat oli lähetetty edeltäpäin taloon ja nyt nousi myöskin Jeannette saattaakseen lapset nukkumaan. Maaherra, joka vanhana miehenä oli muistanut nuoruutensa taiteelliset taipumukset ja joskus joutohetkinään harjoitteli maalailemista, seisoi hajasäärin telineittensä takana ja katseli tyytyväisenä sitä kesäistä kahvikekkerikuvaa, jota hän, sangen suurella menestyksellä muuten, oli professori Meyerin taidesuuntaa seuraten koettanut kankaalle kiinnittää.

— Luontoa täytyy katsella temperamentin läpi, lausui hän. Juuri sen ovat realistiset taiteilijat liian usein unohtaneet.

Maaherratar kokosi kahvikalut koriin. Maaherra pisti telineet kainaloonsa ja oli valmis seuraamaan Jeannettea. Mutta samalla muistui hänen mieleensä jotakin.

— Kuulepas Tuomas, sanoi hän, kun sinusta nyt tulee Vitikkalan isäntä, on kaiketi parasta, että annat avioliitollesi kristillisen vihkimyksen. Eipä suinkaan sen vuoksi, että minä näissä asioissa olisin mikään turhantarkka muotojen mies, mutta minusta olisi se ikäänkuin somempaa. Yksinkertaisen kansankin tähden, näetkös.

Tuomas katsoi vaimoonsa. Jeannetten kasvot olivat silminnähtävästi kirkastuneet. Tämä oli ollut aina hänen salainen unelmansa.

— Olkoon menneeksi, sanoi Tuomas.

Hänen mielestään ei asia kannattanut mitään pitempää keskustelua.

— Ja tuon lapsesi me myös kastamme, sanoi maaherra.

Tuomas katsoi Kaarle Juhanaan, joka mennä piiperti jo kaukana tiellä. Hämärästi muistui hänen mieleensä silloin vanhan presidentin valkopartainen, lumitukkainen hahmo.

— Päättäköön poika itse puolestaan, kun tulee siihen ikään, sanoi hän. Lienee vielä liian aikaista ruveta hänen uskontunnustustaan määrittelemään.

— Kuten tahdot, kuten tahdot, myönsi maaherra hyvänsävyisesti. Ajattelin vaan, että olisi ollut ikäänkuin somempaa.

Hän meni jo Jeannetten kera. Tuomas jäi odottamaan äitiään.

Silloin kuului tieltä kärryjen ratina. Niissä näkyi mies ja nainen sekä puolikymmentä pientä pellavapäätä.

— Päivää, päivää, huusivat mies ja nainen jo kaukaa. Hyväpä, että tapasimme teidät tässä. Meillä olisi hyvin tärkeätä asiaa.

Nainen oli Emmi ja mies maisteri Aavasaksa. He olivat menneet naimisiin melkein heti sen jälkeen kuin sulhaisen peukalo oli parantunut. Maisterista oli juuri tulemassa tohtori, väitöskirjalla "Sukupuoli-puhtaus vanhoilla suomalaisilla", jota hän oli julkisesti yliopiston kateederista puolustanut. Emmi taas oli etevä yhteiskunnallinen merkkinainen. He olivat nyt molemmat yksikamarisen eduskunnan jäseniä ja matkustivat vaaliasioissa, kärrynpohja ohjelmajulistuksia puolillaan. Lapset juoksentelivat niitä jakelemassa taloihin ja torppiin tien vierellä.

Tuomas tervehti heitä ystävällisesti ja pyysi vieraikseen. Hänkin näytti kokonaan unohtaneen, että heidän välillään ennen oli jotakin tapahtunut.

— Ei, me emme ehdi, selitti Emmi. Meidän täytyy joutua tänään vielä moneen kylään.

Heillä ei ollut aikaa nousta edes kärryistään.

— Vaalit ovat edessä, selitti maisteri Aavasaksa. Huomenna minä pidän kokouksen kirkonmäellä. Tietysti tekin tulette sinne?

Tuomas sanoi saapuneensa vasta tänään paikkakunnalle ja olevansa siis vieras maan asioille. Hän ei tiennyt, mitkä kysymykset nykyään ylipäänsä ihmisten mieliä kiinnittivät.

Maisteri Aavasaksa teki yhdellä henkäyksellä hänelle selon nykyisestä asemasta.

Sen jälkeen kuin kansanvaltainen yhteiskuntajärjestys oli kaikilla aloilla vahvistunut, tilattoman väestön olosuhteet parannetut, työväen lainsäädäntö kehitetty ensimmäiseksi Europassa, kaikki muuttaneet nimensä kansallisiksi, koko koululaitos perinpohjin uudistettu, kirkko valtiosta erotettu, raittius voittanut, siveys riemuinnut, tupakkatulli kohotettu, ja naima-kieltolaki julistettu kaikille, jotka eivät käyttäneet valtiollista ääni-oikeuttaan, — oli ylimalkaan sangen vaikea keksiä enää mitään mullistavia yhteiskunnallisia uudistuksia. Hän oli kuitenkin keksinyt yhden, jota hän puolestaan piti nykyisen hetken kaikkein tärkeimpänä, joskin se samalla viittasi etäiseen tulevaisuuteen. Sitä oli käsitelty jo useilla valtiopäivillä, jotka sen jo olivat periaatteessa hyväksyneet. Kysymys oli enää vain käytännöstä. Itsepintaista vastustusta ja pinttynyttä rutivanhoillisuutta, joka jumala paratkoon ei vieläkään ollut karkonnut kansastamme, oli tosin jonkun verran olemassa, mutta jumalan avulla ja aatteen omalla innostavalla voimalla toivoi puhuja sen piankin musertavansa. Asia oli lähemmin selitetty painetuissa ohjelmajulistuksissa. Hän pyysi jättää Tuomaallekin yhden niistä.

— Me harrastamme nyt lasten ääni-oikeutta! huusi Emmi, joka ei voinut pidättää itseään, voitonriemuisesti.

— Mitäh? sanoi Tuomas.

— Niin, lausui Aavasaksa juhlallisesti. Se on se suuri asia. Vääryyttä ja sortoa ei ole enää missään muodossa sallittava.

Tuomas näytti yhä yhtä typerältä.

— Valtiollisen ääni-oikeuden ikäraja, selitti Emmi, on nykyään 18 vuotta. Toiset vaativat sitä alennettavaksi 15 vuoteen. Mutta me vaadimme sitä kokonaan poistettavaksi.

— Kokonaan? kysyi Tuomas.

Hän ei vielä tahtonut oikein uskoa korviaan.

— Kokonaan, vakuutti Aavasaksa. Kun on radikaali yhdessä, niin täytyy olla radikaali myöskin toisessa asiassa. Minä en ole koskaan rakastanut mitään kompromissausta.

— Lapset ovat yhteiskunnan perustus, selitti Emmi. Lapset ovat lähempänä luontoa ja sen kautta jumalaa. Herra itse puhuu heidän suunsa kautta. Juuri heidän kauttaan voi jumalan sormi aivan suorastaan, ilman mitään turmiollisia välikäsiä, päästä vaikuttamaan Suomen kansan historiaan.

— Minä pelkään, että he pistävät sormen suuhunsa, sanoi Tuomas. Sitäpaitsi kirkuvat he niin vietävästi. Epäilemättä on se jumalan ääni. Mutta onko se myös oikean ja vanhurskaan jumalan ääni, siitä en minä puolestani ole tähän saakka tullut täysin vakuutetuksi.

— Sinä nyt olet se vanha epäilijä, nauroi Aavasaksa. Lasten sivistävää ja kasvattavaa vaikutusta vanhempiinsa ei kuitenkaan ole kieltäminen. Ajattelepas, minkä määrän todellista lempeyttä, sydämen hyvyyttä ja puhdasta, korkeata ihmisyyttä he tulevat tuomaan mukaan sekä yleensä julkiseen elämään että erittäinkin lainsäädäntöön, joka nyt on vaan julman mies- ja naissuvun käsissä.

— Julman naissuvun? kysyi Tuomas.

Emmi selitti hänelle asian. Naiset olivat jo kokonaan turmeltuneet. Sikäli kuin he olivat saavuttaneet täyden tasa-arvon ja osallisuuden kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oikeuksiin, olivat he kadottaneet jumalankuvan sydämestään. Suomen kansan siveellinen pelastus riippui nyt enää vain lapsista. He yksin olivat enää kykeneviä hillitsemään naisten yhä kasvavaa vallanhimoa ja vallan väärinkäyttöä.

— Ajattelepas, että me olemme vuosituhansia heitä sortaneet, huomautti Aavasaksa. Eikö jokaista oikeudentuntoista sydäntä kirvele muistaessaan, mitä he ovat meidän määrättömän itsekkäisyytemme tähden kärsineet?

— Sitäpaitsi kuuluu valtiollinen ääni-oikeus ihmisen luonnollisiin ja myötäsyntyneisiin oikeuksiin, selitti Emmi.

Tuomas epäili vielä, kuinka asia tulisi käytännössä muodostumaan. Se oli maisteri Aavasaksan mielestä mitä helpoin asia. Jokainen lapsi vietäisiin vaali-uurnalle. Pienimmät saisivat äänestää kotonaan. He tosin eivät voisi olla mukana mitään itsenäisiä vaali-ohjelmia laatimassa, mutta he voisivat eri puolueiden ohjelmista valita sen, mihin kaitselmus itse heidän kätensä kurkottaisi. Täten vasta voitiin hänen mielestään puhua mistään todellisesta kansanvallasta. Täten vasta oli oikea kansan-äänestys mahdollinen.

— Mutta huolivatko lapset valtiollisista oikeuksistaan? kysyi Tuomas.

— Kyllä, huusi Aavasaksa säihkyvin silmin. He ovat jo heränneet! He eivät pyydä enää, he vaativat. Kuka uskaltaa kieltää heiltä heidän pyhimpiä ihmisoikeuksiaan?

Lapset kärryissä tappelivat hänen takanaan. Yksi veti toista tukasta, toinen pisteli häntä nuppineulalla peräpakaroihin. Kolmas räjäytti koirapommin, neljäs omansa. Isän täytyi ottaa kahta heistä korvista, äidin uhata kaikkia selkäsaunalla. Seurasi hetkinen yleistä liikuntoa ja mielenkuohua.

— He ovat jo järjestyneet, selitti Emmi tyytyväisenä. He eivät tunnusta enää meidän lakejamme ja laitoksiamme. Heitä ei enää voi pitää kurissa muulla kuin pakkokeinoilla. He ovat jo kypsät valtiolliseen vapauteen.

Tuomas kysyi vielä, tokko etu-oikeutetut luokat, tässä tapauksessa lasten vanhemmat, olivat valmiit luopumaan vallastaan holhottiensa hyväksi.

— Heidän täytyy, sanoi Aavasaksa.

— Oikeudella ja totuudella on sellainen voima, ettei mikään mahti maailmassa voi sitä vastustaa, huomautti Emmi.

— Sitäpaitsi on asialla syvä valtio-oikeudellinenkin puolensa, lisäsi Aavasaksa.

Hänen mielestään ei Suomen itsenäisyys ikinä voinut olla oikein turvattu niin kauan kuin sen lainsäädäntöä hoiti nykyinen luokka-eduskunta, jonka vaan lasten vanhemmat muodostivat.

— Me tarvitsemme mahdollisimman suuren luvun valtiollisesti kypsyneitä kansalaisia, sanoi Emmi. Se taas on parhaiten ja tehokkaimmin saavutettavissa vain ikärajan poistamisella.

— Nykyinen uusbobrikoffilainen ikäraja, lisäsi Aavasaksa, jättää laajat kansan-ainekset osattomiksi kaikesta yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta elämästä.

Tuomas myönsi, että he olivat oikeassa. Hän arveli vaan, etteivät lapset kenties olleet taipuvaisia ottamaan päälleen kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka valtiollista ja yhteiskunnallista kypsyyttä seuraisivat.

Aavasaksa hymyili sääliväisesti.

— Vapaassa yhteiskunnassa, sanoi hän, ei yksityisellä kansalaisella ole muuta kuin oikeuksia. Hänen ainoa ja pyhä velvollisuutensa on vaan käyttää äänioikeuttaan.

Mutta sitten katsoi hän kelloaan ja huomasi, että heidän oli lähdettävä. He olivat jo liiaksi viipyneet. Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.

— Toivottavasti sinä ainakin lupaat äänesi meille? kysyi hän levottomasti.

Tuomas lupasi.

— Ja te, rouva maaherratar?

Tuomaan äiti oli seisonut äänettömänä syrjässä edellisen keskustelun aikana. Nyt saivat hänen kasvonsa hiukan hätääntyneen ilmeen.

— Minä puolestani en ole koskaan käyttänyt ääni-oikeuttani, sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytävästi. Maaherran vaimona olen minä katsonut velvollisuudekseni pysyä kaiken puolue-elämän ulkopuolella.

— Jaa, se on hyvin väärin, lausui Emmi ankarasti. Kukaan ei ole puolueiden ulkopuolella.

— Te annatte huonon esimerkin, säesti Aavasaksa.

— Läänin naiset, lisäsi Emmi, ovatkin jo aikoneet sen johdosta toimittaa teitä vastaan julkisen mielen-osotuksen. Pyydän siis jo ajoissa varoittaa teitä.

He vierivät edelleen. Tuomas jäi äitineen heidän jälkeensä katsomaan.

— Kyllä kai minun on parasta äänestää heitä, lausui vihdoin hiljaa ja alistuvasti maaherratar.

— Kyllä, sanoi Tuomas. Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan.

Hän muisti elävästi hetken, jolloin äiti oli kehoittanut häntä kansallisesta juhlatilaisuudesta poistumaan. Nyt oli tullut äidin oma vuoro. Historian Nemesis, ajatteli hän.

— Niin, sanoi äiti, minä menen.

— Minä jään vielä hetkeksi tänne metsään, sanoi Tuomas.

Hänen teki nyt mielensä välttämättä olla yksin. Äiti meni.

15.

Kesän kukoistava rauha levisi Tuomaan ympärille. Tuli kyti vielä kahden kiven lomassa, iltalintu lauloi lehtipuussa. Päivä paistoi vinoon puiden latvain yli ja viimeinen, harhaileva tuulenhenki meni lepoon metsän tuolle puolen. Maa valmistui vastaanottamaan lyhyen, valkean yön aavistelevaa hämärää.

Tuomas veti voimakkaasti ilmaa sieraimiinsa. Hän oli siis nyt Vitikkalan isäntä.

— Maasta olet sinä tullut, ajatteli hän. Nähtävästi pitää minun jälleen maahan kiinni menemän. Se oli siis minun kiertokulkuni korkeammissa ilmakerroksissa.

Hänen silmänsä sattuivat samalla vanhaan, kiviseen tienviittaan, jonka taru kertoi suvun harmaan esi-isän Matti Vitikan pystyttämäksi. Tuomaan huomiota oli monta kertaa ennenkin herättänyt sen puoleksi maahan uponnut jalusta, jossa näkyi ikäänkuin jonkun terä-aseella tehdyn merkin jälki. Mutta hän ei ollut koskaan tullut sitä lähemmin tarkastaneeksi.

Merkillinen mies tuo Matti Vitikka, ajatteli Tuomas. Pystytäpäs tuollainen muistopatsas tänne korven keskeen ja vielä siihen aikaan. Ei mahtanut senkään pojan päässä olla kaikki kairat paikoillaan.

Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että kiveen kenties oli piirretty vuosiluku tahi joku vanha taikamerkki, jolla voisi olla muinaistieteellistä merkitystä. Koska hän nyttemmin oli Vitikkalan isäntä, oli hänen velvollisuutensa varmaan ottaa selvää maaltaan mahdollisesti löytyvistä kultuurimuistoista.

Hän kumartuikin jo puhdistamaan patsaan jalustaa mullasta ja sammalista. Kyllä siihen sittenkin oli piirretty jotakin. Mitä se mahtoi olla?

Kummallinen on ollut tämä minunkin elämänkohtaloni, ajatteli hän siinä kiven juurella kykkiessään. Tässä minä nyt tongin saman multaisen maan kamaraa, jolla olen lapsena leikkinyt ja josta nuorena olen itseäni pois uneksunut. Mitä on elämä antanut minulle? Jokseenkin samaa kuin muillekin. Toisin sanoen, ei mitään erinomaista. On naivia kysyä, minne ja miksi. Ei ole mitään tarkoitusta elämällä. Taikka on sillä joka tuokiossa oma tuokiollinen tarkoituksensa.

Hän kaivoi, raaputti ja kalkutteli. Samalla jatkoi hän melankolisia mietteitään. Mutta yht'äkkiä ponnahti hän pystyyn kauhistuneena. Hänen polvensa vapisivat, hän ei tahtonut uskoa omia silmiään. Kivessä seisoi aivan selvästi suurilla ja kömpelöillä kirjaimilla piirrettynä:

MINÄ.

Sen alla näkyi vielä jotakin, ikäänkuin M.V., merkiten nähtävästi Matti Vitikkaa. Mutta siihen ei Tuomas tällä kertaa sen enempää huomiota kiinnittänyt. Hänen sielunsa täytti vain tuo yksi, suuri sana: Minä. Kuinka se oli tähän tullut? Mikä oli sen siihen kirjoittanut?

Tuomas näki näkyjä.

Siinä se lempo nyt on, ajatteli hän. Nyt kaikuu se maan sisästä minulle vastaan, kun ei se enää kaiu minun povestani. Tuon tähden minä olen uurtanut ja puurtanut, tuota etsiäkseni pyrkinyt, epäillyt, ajatellut ja ikävöinyt. Olin jo löytämäisilläni sen kerran, mutta hukkasin jälleen vaatiessani, että muutkin tunnustaisivat minuuteni. Mikä on, se on. Eihän se kaipaa toisen tunnustamista. Päivä paistaa, vaikka ei kukaan sitä katselisikaan. Yö tulee, vaikka ei kukaan sitä myöntäisikään. Niin on myös kaikkivaltiaan Minän laita. Se voi maata vuosisatoja maan povessa. Kuitenkin tulee se kerran päivän valkeuteen. Ja vaikka se ei koskaan tulisikaan, niin se on siellä, se on valta sinään, se on luonnonvoima sellaisenaan, niinkuin tuli, vesi ja iankaikkiset tähdet. Tahtovatko ne muuttaa elämää? Tahtovatko ne vaikuttaa kehenkään? Kysyvätkö ne, mitä heistä ajatellaan? Ne vaan ovat.

Mutta kuka oli oikeuttanut Vitikkalan vanhimman asukkaan tuon suuren sanan nimensä edelle kirjoittamaan?

Epäilemättä hänen oma suuri yksilöllisyydentunteensa. Hän oli siihen patsaan pystyttänyt ja hän oli ylpeä siitä. Hän katseli sitä ja se oli hänen mielestään sangen hyvä. Piirränpä nimeni tuohon vielä, oli hän ajatellut. Ja oman työnsä ylpeässä, riemuitsevassa tietoisuudessa hän oli sen edelle lisännyt tuon merkitsevän sanan: Minä.

Hän ei tahtonut sekoittua muihin, yhtä vähän kuin hän tahtoi tehdä tietä omalle tilalleen. Voi löytyä muitakin Matti Vitikoita, hän kenties oli ajatellut. Mutta tämän patsaan olen pystyttänyt Minä Matti Vitikka, kaikista muista kylänmiehistä ja ylipäänsä elävistä olennoista ikuiseksi erotukseksi.

Tuomas oli ymmärtävinään mielestään täydellisesti tuon tarumaisen metsäläis-ukon, mitä se oli tuuminut tässä kiven juurta kalkutellessaan. Panenpahan tuohon puumerkkini, oli hymähtäen ajatellut, niin ei sitä ainakaan varas viene. Taikka oli ajatellut: Minä olen Minä enkä tee tietä talooni. Taikka: Tästä alkaa minun sarkani ja tuosta ruunun. Ollaan kumpainenkin omillaan.

Mutta eikö se ollutkin kaiken oikean ja terveen yhteiskunta-opin ensimmäinen aakkonen? Eikö se ollut jokaisen vapaan ihmisen vaatimus omaan jumalaansakin nähden taikka niinkuin Ranskan talonpojat kuuluivat jossakin seudussa rukoilevan: "Nyt, hyvä jumala, älä ole puoleen äläkä vastaan! Tästä minä kyllä suoriudun omin neuvoinenikin." Eikö ollut siinä elämänkin tarkoitusperä, se, jota varten kaikki aikakaudet olivat työskennelleet, jota kaikki maailman-ajatukset säteilivät, jonka ympäri ihmiskunta kiersi ja jonka kajastuksia olivat kaikki uskonnot, jumalat, alttarit ja mielipiteet? Eivätkä ainoastaan mielipiteet, vaan eläimet, puut, pensaat ja kaikki mitä niissä oli, aina siihen harmaasen kiveen saakka, joka oli ihmisen vanhin veli? Missä olivat rajat rajattomalla minuudella? Eikö se ollut itse iankaikkisuus? Oliko koko avaran taivaan alla mitään pyhempää, kauniimpaa ja korkeampaa kuin tuo suuri, multainen ja sammaleinen sana: Minä.

Mutta miksi muistivat niin harvat ihmiset sitä? Pitikö siis kivien huutaa uutta uskontoa maailmaan? Tokko riitti se sittenkään? Tokko lakkasivat ihmiset koskaan etsimästä elämän tarkoitusperiä ulkopuolelta itseään?

Ihmiset tunsivat vain oman pienen minänsä. Siksi he olivat julistaneet itsensä kansallisiksi ja yhteiskunnallisiksi käsitteiksi. Se ikäänkuin edes hiukan suurensi heitä omissa silmissään. Mutta he eivät tunteneet ihmiskunnan suurta Minää, joka voi hämäränä vaistona olla yksinäisen metsä-asukkaan poveen kätkettynä.

Tuomas tunsi hänet tällä hetkellä. Hänkin tahtoi pystyttää muistopatsaan itselleen, ei samasta aineesta kuin vanha Matti Vitikka, vaan lihasta ja luusta, lujasta kuin harmaa kivi, joka lepää maassa rauhallisena, mutta lyö tulta, jos siihen isketään. Hänkin tahtoi tästä lähtien olla yksinomaan ja ainoastaan Minä I:nen, Vitikkalan herra ja hallitsija.

Vai oliko hän juuri ensimmäinen? Kenties hän ennemmin oli dynastian loppu? Kenties oli suku jo tehnyt kiertokulkunsa, sen äärimmäiset päät toisiaan koskettaneet?

Mutta olihan hänellä poika. Siitä oli se kenties lähtevä jälleen eteenpäin, tekevä matkan rajattomasta metsä-yksilöllisyydestä, kautta kaikkien yhteiskunnallisten muotojen, jälleen yhtä rajattomaan kultuuri-yksilöön, joka ei kaivannut enää mitään lakia ja esivaltaa, sentähden että sillä oli laki ja esivalta itsessään. Se jäi pojan asiaksi. Tuomas puolestaan oli päivämatkansa päättänyt.

Oman minuutensa kaikkien voimien väsymätön ja monipuolinen viljeleminen oli tästä lähtien tuleva hänen korkeimman ja hiljaisimman huolenpitonsa esineeksi.

Mutta heti kuin hän oli mielessään päässyt tähän suureen ja ankaraan tulokseen, rupesi häntä jälleen hymyilyttämään. Mitä uutta mystiikkaa tämä oli? Eikö ollut parempi, kun hän nyt kerran oli Vitikkalan isäntä, että hän viljelisi vain omia maallisia vainioitaan?

Ja vitkaan ja varovasti peitti hän takaisin multaan Matti Vitikan suuren tunnussanan.

Hän kulki kiirein askelin kohti kotiaan. Metsä loppui. Aukeni hänen eteensä ihana, ilta-auringon maalaama taulu, jonka etäiset, sinertävät vuorenselät olivat puitteisiin asettaneet. Oli talo korkealla vaaranrinteellä, siinä monet punakattoiset rakennukset. Pohjoispuolella saarsi sitä sankka havumetsä, joka jatkui loivaa vaaranrinnettä alaspäin ja haihtui kesäisen auringon laskua kohden silmän kantamattomiin. Mutta idästä, lännestä ja etelästä näkyivät laajat viljavainiot ja niitut, kimalteli alempana kirkas Poutajärvi, siinä sataiset lehtisaaret ja luodot. Se oli Vitikkala, hänen heimonsa vanha perintötila, johon lukemattomat salaiset siteet hänet yhdistivät.

Hän ei oijustanut metsän rajasta pikku piennartietä suureen, tilavaan ylärakennukseen, jossa maaherra asui, vaan vaelsi kivi-aitojen viittaamaa, leveätä lehtokujaa ja saapui talon valtaisalle paasiportille, jonka kahden puolen korkeat, harmaasta kivestä hakatut pylväät tekivät kunniaa. Siinä otti hänet vastaan Vitikkalan vanha, hallava vahtikoira, mainehikas ja arpi-uljas Hurri, joka nuoruudessaan oli useamman kuin yhden viirunaamaisen häntäheikin tappotantereet verellä kirjoittanut. Syvää kunnioitusta herättävä murina todisti, ettei äijällä ollut onni tuntea tulijaa.

Kartanolla ei näkynyt ketään. Navetan ovessa vaan häilähti joku notkuva, pitkälettinen piikatyttö. Sauna näkyi lämpiävän. Pari puolikasvuista poikaa painoi uteliaisuudesta nenänsä litteäksi pirtin lasiin.

Mutta jo näkyivät ylärakennuksessa huomanneen hänet. Maaherra viittasi kädellään ikkunasta. Portaille ilmestyi hänen tummahipiäinen Jeannettensa. Kaarle Juhana nähtävästi nukkui jo.

Tuomas sanoi puoli-ääneen:

— Hurri!

Jo putosivat suomukset takkuisen vanhuksen näköpäästä. Hän tunsi tuttavansa. Hyppäsi ensin suoraan hänen rintaansa vasten, oli vähällä kaataa hänet, hyväili ja hamuili häntä nuollakseen, pienet tihrusilmät ilosta tipahtamaisillaan. Päästi sitten kumean karjahduksen, haukkui, huusi, kiisi pitkin pihaa, ristiin rastiin, niinkuin tuli takapäässä, tarrasi tuuheaan häntätupsuunsa, ulvoi ja pyöri niinkuin väkkärä samalla paikallaan. Se oli Hurrin suuri intiaanitanssi, jolla hänen oli tapana korkein ja ylitsevuotavaisin ilonsa ilmoittaa.

Nyt vasta tunsi Tuomas olevansa kotona.

Samalla hymyili hän hiljaa ja surumielisesti, kenties hiukan itse-ivallisesti. Se olikin ainoa aatteellinen peru, minkä kova elämä oli jättänyt kerran niin tuimalle Tuomas-epäilijälle. Hän oli nyt niin tyyni ja rauhallinen kuin järven aalto, jonka yli kesän viimeisen vapaan yön jäähileet helisevät.

Hän huomasi olevansa Tuomas-hymyilijä.