Part 10

Tuomas uskoi tietävänsä myöskin, kuinka tuon taistelun tila oli tuolla ulkona suuressa maailmassa. Sielläkin oli ura aukaistu johonkin uuteen, mutta sielläkin olivat ihmiset omaksuneet uudesta vain sen, mikä ei vaatinut mitään syvempää henkistä vallankumousta. Missä vallitsi miekka, missä risti, missä militarismi, missä klerikalismi, usein vallitsivat ne myöskin samassa maassa, käyden kumpikin epätoivoista taisteluaan yhä laajentuvia työmieslaumoja vastaan, jotka taas itse olivat yhtä valmiit polkemaan yksilön oikeutta kansan nimessä kuin toiset esivallan ja Jumalan nimessä. Tuolla oli arvo paineteilla, täällä pääluvulla, kaikki kansat olivat Herran valittuja, kaikki kysymykset julistetut vain taloudellisiksi, ihmiset olemassa vain yhteiskuntaa varten ja yhteiskunta itse eräitä elottomia, kivettyneitä käsitteitä varten. Missään ei vapaa mies ollut kunniassa eikä yksityinen kansalainen pyhä ja loukkaamaton.

Tuomas taisi nyt myöskin mielestään paremmin arvostella isänsä nuoruuden-kirjaston sisällystä. Paljon ei siitä muka tulisi taiteellisessa suhteessa säilymään, ainoastaan se, mikä siinä oli ollut kaunista tulta, muotoa ja intohimoa. Kaikki se, mikä siinä oli ollut "virtausta", tulisi virtana häviämään, sen totuudet kuihtumaan, sen mielipiteet lakastumaan. Se oli yleensä liikkunut liiaksi käsitteissä. Se oli luonut sangen vähän suurta ja seppelpäistä taidetta. Mutta se oli pannut ajatuksia liikkeesen, leikannut pois mätäpaiseita, tappanut basilleja, avarruttanut ihmisyyden aivoja ja näköpiiriä. Se oli tehnyt hiukan enemmän totuutta ja oikeutta maailmaan. Se oli ollut sitä terveellistä lääkärikirjallisuutta, jota aika ja kansakunnat välistä kaipaavat, silloin kuin vanhojen mätänevien maailmankatsomusten löyhkä saattaa kaiken kauniin ja vapaan henkisen toiminnan maassa mahdottomaksi.

Toisin sanoen: se oli ollut 19:n vuosisadan valistuskirjallisuutta.

Mutta oliko sitä seuraava mikään suuri vallankumous? Millaiseksi oli tämä vallankumous muodostuva?

12.

Suomen Kansallisteatterin korkeat pääty-akkunat säteilivät tulijalle jo kaukaa yli Rautatie-torin viileän kevät-illan vaaleansinertävässä hämärässä. Taajojen kansanjoukkojen nähtiin sitä kohden virtailevan. Siellä oli isänmaallisen merkkimiehen muisto vietettävä.

Illan onnistuneen ja arvokkaan ohjelman muodostivat puhe, juhlaruno, ylioppilaslaulu, pari kuvaelmaa, orkesterimusiikki sekä eräät näytökset parhaasta kotimaisesta ja ulkomaisesta draamakirjallisuudesta. Jokainen paikka oli myöty. Liikkeellä oli kaikki, mitä pääkaupungin suomalaisessa sivistys-elämässä oli etevintä ja edustavinta, vieläpä suuri osa ruotsalaisestakin, kuten kuului keskustelukielestä käytävillä ja aitioissa. Kaikkialla tunkeili hännystakkisia herroja ja valkopukuisia naisia, siellä täällä joku oikein suuressa toaletissakin, puheen sorina oli tavaton ja ilma täynnä iloista odotusta, tervehtimistä ja miellyttävää toistensa tapaamista.

Mutta samassa kilisivät sähkökellot keskeyttäen seurustelun, hoputtaen puvustonhoitajattaria ja vaatien vahtimestareita katsomon ovia sulkemaan. Kaikki kiirehtivät paikoilleen. Alkumarssi raikahti, esirippu kohosi ja lavalle astui juhlapuhuja, eräs tunnetuimpia ja arvokkaimpia isänmaan-ystäviä. Siellä täällä tunkeusi vielä sisälle joku myöhästynyt juhlavieras, paukahti jossakin aition-ovi ja kuului voimakasta, intohimoista hyssytystä. Sitten syntyi vähitellen syvä hiljaisuus.

Tuomas istui vanhempiensa kera eräässä ensimmäisen parven sivu-aitiossa. Hänellä oli täältä erinomainen tilaisuus tarkastella katsomoa.

Tuolla vastapäätä näkyi salaneuvos perheineen. Hän ei yleensä enää huveissa käynyt, mutta saapui kuitenkin mielellään tämäntapaisiin vakavampiin juhlatilaisuuksiin, todistaakseen valistunutta ja tasapuolista mielenkiintoaan suomenkielisen kansanaineksen parhaimpia sivistysrientoja kohtaan, joihin hän luki taiteen, kirjallisuuden ja teatterin. Ne olivat hänelle suomalaisuuden liikkeen kauniita ja miellyttäviä puolia, samoin kuin sen yhteiskunnalliset ja valtiolliset vaatimukset rumia ja vastenmielisiä. Täten ei hänen platooninen harrastuksensa kansallisuus-asiaan nähden suinkaan sotinut vastaan hänen korkeita, yleis-inhimillisiä ihanteitaan, eipä edes hänen poliittista kantaansa kieli-asiassa, jossa hän sitäpaitsi olikin maanpakolaisuutensa jälkeen täydellisen tasa-arvoisuuden pohjalle kehittynyt.

Samassa aitiossa nähtiin, paitsi Annaa ja Alinea vielä eräs neljäs henkilö, nimittäin lakkautuspalkaila oleva luutnantti Måns Müller, sorakielinen, kiveräviiksinen, diskreetin-näköinen herra, jonka ylähampaat olivat aivan liian suuret, mutta alaleuka taas liian vähän kehittynyt. Totteli muuten toveripiireissään lempinimeä Putte. Hänellä oli jo nyt vakiutunut asemansa Alinen uskollisimpana ihailijana, ei yleensä enää koskaan luopunut hänen viereltään ja luettiin salaneuvoksen lähimpään perhepiiriin kuuluvaksi.

Permannon ensimmäisellä tuolirivillä näkyi eräitä kansallismielisiä valtiopäivämiehiä könöttävän, niiden joukossa ukko Paavo. Hän oli vanha tottunut teatterihabitué, vakinainen vieras, milloin vaan sattui kaupungissa olemaan, kaikissa isänmaallisissa illoissa sekä Shakespearen, Schillerin y.m. maailman suurten mestarien klassillisissa esityksissä, joita hän omasta puolestaan piti täysin kansallisina juhlatilaisuuksina. Niissä taputti hän aina käsiään tuhannen vietävästi, huusi "hyvä" jokaisen näytöksen jälkeen, viipyi viimeiseen mieheen saakka ovella ja voi toimittaa välistä aivan yksin, kiitos olkoon omien vankkojen kämmeniensä, mitä pyramidillisimpia menestyksiä mitä kehnoimmillekin taide-esityksille. Kotimaisissa ensi-illoissa huusi hän aina äänensä käheäksi, vaati voimakkaasti tekijää esiin ja otti mielellään osaa laakeriseppeleesen, jonka hintaa tekijän ystävät väliaikoina käytävillä ja tupakkapuolella yleisön keskuudessa keräsivät. Muuten oli hänen taidemakunsa sitä romantillisempi, mitä realistisempi ja käytännöllisempi hänen tavallinen elämänkäsityksensä. Taide oli hänen mielestään toista ja elämä toista, — dualismi, joka oli verrattavissa vain siihen syvään ja ylitsepääsemättömään juopaan, joka hänen kristillisen maailmankatsomuksensa mukaan oli taivaan ja helvetin välille kiinnitetty. Niinpä hän, vaikka hän yksityisesti ei suinkaan ollut mikään maailmallisen prameuden rakastaja, vaati näyttämöltä nähdäkseen loistavia pukuja, kirjavia kulisseja, kilpiä, miekkoja, kiliseviä kannuksia ja heleäväristä hetalekomeutta loppumattomiin saakka. Yksityisesti hän oli myöskin varsin rauhallinen ja pitkämielinen mies, joka ei koskaan ryhtynyt tekoihinsa ilman tyyntä ja monipuolista harkintaa. Mutta teatterissa piti hänelle olla hirmuista toimintaa, kiihkeitä intohimoja, mylviviä kansankohtauksia, jopa miesmurhiakin, ukkosen jyrinän ja vanhurskaan taivaan salamoiden todistaessa. Silti hän ei suinkaan ollut tunteeton myöskään hengen vienommille nautinnoille. Raukeat, hiukaisevat kuutamokuvaelmat, pienen soololaulun ja surumielisesti hyrisevän sähkövalon säestyksellä, olivat hänen henkistä himoruokaansa, petetty ystävyys, poljettu hyve ja viattomasti vainotun valitus taas asioita, jotka eivät koskaan olleet vaikuttamatta häneen syvästi ja ylösrakentavasti. Eipä hän halveksinut edes pientä lihavanläntää balettiakaan, kun se vaan pysyi kaiken kansallisen siivouden rajoissa — joka taas aina eittämättömästi tapahtui —, tarkasteli suurella mielenkiinnolla teatterin nuorempia naispuolisia jäseniä ja otti aina esiin suuren, yksisilmäisen merikiikarinsa, milloin hovipoikien pyöreät, isänmaalliset pohkeet näyttämölle ilmestyivät. Hänen mielipiteensä suomalaisen näyttämötaiteen suhteen oli sama kuin kirkon ja armonvälikappaleidenkin, nimittäin ettei sen siunauksellinen ja salaperäinen vaikutus suinkaan riippunut papin saarnan hyvyydestä taikka huonoudesta; se asui taiteen temppelissä itsessään. Jokaisen, joka ei ollut ihastunut yhtä paljon kuin hän, julisti hän armotta epäkansalliseksi. Niille, jotka hänen kuultensa joskus pyrkivät esityksen heikkoja puolia huomauttelemaan, sanoi hän suoraan, että he nähtävästi olivat kadottaneet kyvyn ylipäänsä nauttia taiteesta. Hänen selkämunansa sai Shakespearen paatos aina tärisemään. Hänen nenäliinansa veti Maria Stuartin liikuttava kuolema aina esille. Hänen mielinäytelmänsä oli kuitenkin Orleansin neitsyt, joka monipuolisimmin tyydytti hänen romantisia, kristillisiä ja isänmaallis-ihanteellisia tarpeitaan ja jota hän uskollisesti kävi katsomassa niin usein kuin sitä vaan esitettiin.

Permannon ensimmäiset tuolirivit ukko Paavon sivulla ja takana olivat täytetyt pelkillä tunnetuilla henkilöillä, siinä professoreita, siinä sanomalehtimiehiä, siinä korkeampain virkakuntain edustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, joukossa joku nuhteeton nuori maisteri taikka piikkipartainen varatuomari, jolla vielä oli tulevaisuutensa edessään. Siinä myöskin monta, jolla se jo oli takanaan. Permannon keskipaikoilla, joka yleensä oli opiskelevan nuorison ja heidän mielitiettyjensä hallussa, näkyi maisteri Aavasaksa morsiamineen. Ovensuissa seisoi taas sankat parvet valko-rusettisia, pitkäkaulaisia ylioppilaslaulajia, jotka siinä omaa ohjelmanumeroaan jännitettyinä odottivat.

Tuomas siirsi silmänsä ensimmäiselle riville, jota samoin kuin suurimmaksi osaksi permanto-aitioitakin vanhat kansallismieliset perheet hallitsivat, mahtavine yhteiskunnallisine rouvineen ja vienosti kukoistavine, kainosti dekolteerattuine tyttärineen. Hän siirsi silmänsä toiselle riville, joka sekin, vaikka tavallisissa oloissa työväen paikka, näkyi tällä kertaa olevan opiskelevan nuorison ja varakkaan porvarissäädyn hoteissa, siellä täällä kuitenkin joku kurkottava seppänaama tahi jyrkkäpiirteinen kansan tahdon toimeenpanija. Sieltä erotti Tuomas myöskin vanhan tuttavansa Pertin, Vitikkalan entisen renkipojan, sittemmin torppari-agitaattorin, joka nyttemmin oli eronnut sosialidemokraattisesta puolueesta ja liittynyt yhteen eräiden samanmielisten toveriensa kanssa ajaakseen tarmokkaasti omia iloisia, kommunistisia ihanteitaan. Viimeksi hän oli istunut vangittuna eräästä pankkivarkaudesta, mutta todistusten puutteessa päästetty jälleen hänelle niin kullankalliiseen vapauteen.

Kaikki yhteisen kansallisen taiteen korkeain kaarten alla, kaikki kokoontuneina muistamaan jalon vainajan sopusointuista elämäntyötä. Se oli todellakin näky, joka oli omiaan jokaista isänmaallista mieltä suuresti ilahduttamaan.

Protokollasihteeri haukotteli. Juhlapuhuja ei ollut vielä oikein päässyt vauhtiinsa, tapaili sanojaan otti pari kertaa hermostuneena takaisin ja liikkui ylimalkaan liian tuulentupaisissa ilmakerroksissa. Tuomas ei voinut olla jälleen isäänsä syrjäsilmällä tarkastelematta.

Epäilemättä ei siinä istunut mikään laiha-säärisen entusiasmi-ratsun kaistapäinen kannustaja, vaan tyyni, taittunut keski-ijän mies, jonka mielenrauhaa ei enää muu kuin vastapuolueen poliittinen "kiihoitus" — se on aina vastapuolue, joka "kiihoittaa" — voinut levollisesta tasapainostaan järkähyttää. Istui leveän, lainopillisen yhteiskuntajärjestyksen vankka tukipuu, itse sen isänmaallisen veräjän horjumaton pihtipieli, jonka läpi nuoret vasikat vasta pitkän parannuksen, katumuksen ja usein uudestasyntymisen peson jälkeen valtion luvatuille virkalaitumille lasketaan. Tuomas tunsi itsensä tuiki vähäpätöiseksi hänen vierellään.

Mutta juhlapuhuja oli nyt saanut siivet alleen. Hänen hyvin veistetyt ja tarmokkailla taidepausseilla varustetut lauseensa kiersivät salia niinkuin pitkät viipaleet ja hänen varma, vakuuttava silmänluontinsa pyyhki parvekkeita ikäänkuin hän olisi esiintynyt Ison-Britannian a Irlannin yhdistettyjen kuningaskuntain parlamentissa. Protokollasihteeri ei haukotellut enää. Hänen tyyni, intohimoton katseensa oli kultasankaisten silmälasien takaa kiinnitetty järkähtämättömästi puhujaan. Silloin tällöin nyykäytti hän päätään tyytyväisenä.

— Hän puhuu hyvin, lausui hän puoli-ääneen Tuomaalle. Juuri niin kuin tämäntapaisissa tilaisuuksissa on kansalle puhuttava.

Puhe päättyi ja palkittiin korvia huumaavilla kättentaputuksilla. Heti sen jälkeen ilmestyivät lavalle ylioppilaslaulajat esittäen "Jos sydän sulla puhdas on". Vielä pari muuta isänmaallista laulua, kättentaputuksia ja välihetki. Protokollasihteeri nousi vaimoineen. Tuomas seurasi heitä.

Käytävän hälisevässä ihmistungoksessa tunsi hän jonkun koskettavan olkapäätään. Hän kääntyi katsomaan ja näki edessään kehittymättömän alaleuan sekä kaksi ystävällisesti hymyilevää ylähammasta. Se oli Putte.

— Hörrr du brrorrr, sanoi sotilaallisella sorakielellään, minulla olisi sinulle hiukan kahden keskistä puhuttavaa.

He siirtyivät seinävierelle. Putte selitti äänellä, joka ilmasi suurta levottomuutta, kuulleensa huhuna mainittavan, että kansallismieliset ylioppilaat — "dessa förrrbannade finnpojkar" — aikoivat toimeenpanna jonkun skandaalin Tuomasta prikatakseen. Kenties olisi sentähden parasta, että Tuomas, joskaan ei suorastaan pakenisi, johon Putte sotilaana ei suinkaan tahtonut kehoittaa häntä, kuitenkin käytännöllisistä syistä näkyisi niin vähän kuin mahdollista.

— Minä en ole lukenut sinun arrrtikkeliasi, lisäsi Putte, mutta minä olen kuullut mielihyväkseni, että siinä on ollut karrrvaita pillereitä. Kuten tiedät, en minä yleensä seuraa sanomalehtiä. Mutta jos sinä, vaikka sivilimiehenä, olet osoittanut urrrhoollisuutta, pyydän minä upseerina kiittää sinua.

Tuomas omasta puolestaan kiitti taas Puttea toverillisesta huolenpidosta ja kysyi kesken kaikkea, millä kannalla hänen suhteensa Alineen oli.

Putten huolestuneet kasvot kirkastuivat päivänpaisteisiksi.

— Iiihahaha, hirnui hän tuttavallisesti, imarrrtelematta itseäni voin sanoa, etten luullut sen niin helposti käyvän. Mutta rrrrakkaus on kaikkivaltias. Asia täytyy vielä toistaiseksi pitää salassa. Läheisenä sukulaisena olet sinä kuitenkin jo nyt, olematta tunkeileva, tilaisuudessa grratuleeraamaan minua.

Tuomas onnitteli häntä sydämellisesti. Putte kysyi, mihin toimeenpiteisiin hän aikoi ryhtyä personallisen turvallisuutensa suhteen.

— En mihinkään.

Putte katsoi häneen ällistyneenä. Mutta sitten kävivät hänen ystävälliset kasvonsa hyvin totisiksi, hän ojensi lämpimästi oikean kätensä Tuomaalle ja lausui vasen käsi miekankahvassa:

— Brrra brrorrr, brra. Sinä olet jurrnalisti ja minä pidän jurrnalisteista. Mutta jos sinulle täällä jotakin tapahtuisi, niin tiedät kyllä, että ystävyys on lähinnä isänmaata minun korrrkein tunnussanan. Farrväll!

Hän teki kunniaa, kilahutti kannuksiansa ja meni. Tuomas näki hänet jälleen heti kohta virkatoimessaan, tarjoamassa Alinelle kermatorttua lämpiön tiskin takana.

Protokollasihteeri oli tavannut appensa ja löytänyt vapaan pöydän-nurkan. Keskustelun lomassa, joka koski illan ohjelmaa, kumartui salaneuvos Tuomaan puoleen ja lausui hänelle puoli-ääneen hyvin merkitsevästi:

— Mainitsiko luutnantti Müller sinulle jotakin?

— Kyllä.

— Ja sinä?

Tuomas kohautti olkapäitään. Häntä alkoi todellakin jo hiukan hermostuttaa tämä huolenpito.

Salaneuvos mursi leivoksen lautasellaan.

— Hm, lausui hän, luonnollisesti minä en voi hyväksyä sinun kaikkea pieteettiä puuttuvia periaatteitasi. Mutta vielä vähemmän voin minä hyväksyä niitä väkivaltaisia keinoja, joista olen kuullut puhuttavan. Kenties olisi parasta, että siirtyisit minun aitiooni. Siellä toivon toki jo virka-arvon sinua suojelevan.

Tuomas kiitti kohteliaasti. Hän arveli olevansa kyllin turvattu omassaankin.

— Mistä on kysymys? tiedusti protokollasihteeri, joka kumma kyllä ei ollut tähän saakka kuullut asiasta mitään.

Salaneuvos selitti hänelle parilla sanalla situatsionin.

Protokollasihteeri veti otsansa huolestuneisiin kurttuihin. Hän otti asian hyvin vakavasti.

— Sinun on hetipaikalla poistuttava teatterista, lausui hän ankarasti Tuomaalle. Sinun artikkelisi ei todellakaan ollut sen arvoinen, että sen vuoksi tapahtuisi ikävä häiriö isänmaallisessa juhla-illassa. Se ei ollut järkevästi kirjoitettu. Minä myönnän kyllä, että epäkohtia on olemassa, mutta niiden poistamiseksi on olemassa vaan yksi keino, nimittäin laillisuuden, minä tarkoitan täyden laillisuuden palauttaminen.

Tuomas katsoi äitiinsä.

— Entäs sinä, äiti? Pyydätkö sinäkin minua poistumaan?

Maria Antoinette viivytteli vastaustaan.

— Minä arvelen, että isäsi on oikeassa, lausui hän sitten hiljaisesti.

Tämä oli Tuomaalle jotakin odottamatonta. Hän ei tahtonut uskoa omia korviaan.

— Äiti, sinä et voi tarkoittaa, mitä sanot. Pitäisikö minun väistyä, minun, vaan siksi, että jotkut kansallishullut tahtovat sitä? Mahdotonta.

— Sinä teet tietysti niinkuin tahdot. Minä arvelin vaan, että se olisi parasta sinullekin.

— Siis sinunkin mielestäsi on työläs potkia tutkainta vastaan?

Tuomas odotti jännityksellä hänen vastaustaan, silmä terävänä kuin peitsenkärki. Oliko tässä hänellä uusi vihollinen? Eikö siis enää äitikään häntä ymmärtänyt?

Maria Antoinette katsoi poikaansa surullisella silmäyksellä. Hän ei jaksanut enää. Ajatus, että hänen Tuomaansa joutuisi julkisen häväistyksen, kukaties mieskohtaisen väkivallan esineeksi, oli liian kiusallinen hänelle. Hän taipui. Ensimmäisen kerran elämässään hän myönsi, että protokollasihteerin sovitteleva kanta yleiseen mielipiteesen ja kansan ääneen nähden sittenkin saattoi olla ainoa mahdollinen.

— Niin se lienee, lausui hän hiljaa ja surumielisesti.

Tuomaasta tuntui aivan kuin olisi äiti noilla sanoillaan kieltänyt hänet. Eikä ainoastaan häntä, vaan oman ylpeän olemuksensa, joka oli hänet muista erottanut, oman mykän murheensa ja kärsimyksensä, joka tähän saakka oli äidin hänen silmissään aina niin ihanaksi aateloinut. Tuomas ei tuntenut enää äitiään. Hän huomasi olevansa yksin, niin yksin kuin ihminen maailmassa voi olla. Hänen sydämensä kutistui kivikovaksi. Raudan-raaka kylmyys levisi hänen ympärilleen.

— Minä jään, virkahti hän hampaittensa välistä. Toivon kuitenkin, ettei perhe tule minun tähteni häpeään.

Maria Antoinette katsoi häneen äänettömästi nuhdellen, pitkien silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta tuntui jälleen kuin olisi kaksi mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä. Vai olivatko ne joutsenia enää? Eikö hän kuullut korppien koikkuviksi?

— Syytä sitten itseäsi, sanoi protokollasihteeri suuttuneesti. Mutta älä luule, että kukaan täällä panee tikkua ristiin sinun puolestasi.

— Minä panen miekkani rrristiin, kuului samalla Putten sankarillinen sora-ääni julistavan. Niin kauan kuin minä olen tässä seurassa, ei kukaan ole hänen päästään hiuskarrrvaakaan koukistava.

Tuomaan täytyi hymyillä vasten tahtoaankin.

Anna nauroi sydämettömästi ja ilmoitti, että hän jo pitkän aikaa oli halunnut olla mukana jossakin jännittävässä. Salaneuvos antoi ankaran muistutuksen hänelle, huomauttaen että skandaali oli jotakin plebeijimäistä. Ei sopinut hänen tyttärensä iloita sellaisesta. Aline ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat suurta levottomuutta. Hän ei nähtävästi oikein luottanut Puttensa suojelukseen.

Protokollasihteeri oli oikeastaan suuttuneempi kuin mitä hänen tavallinen mielen tasapainonsa olisi myöntänytkään. Hän ei ymmärtänyt tuollaista kirottua itsepäisyyttä! Se oli hänen mielestään sekä typerää että kloppimaista. Hän olisi mielellään sanonutkin sen Tuomaalle, mutta hän huomasi tämän tuimasta ulkomuodosta ja rypistyneistä kulmakarvoista, etteivät parhaatkaan sanat tällä kertaa olisi tepsineet mitään. Hän päätti sentähden tehdä sen joskus toisti ja sitä tuntuvammin.

Tuomas puolestaan ei kunnioittanut häntä enää silmäykselläkään.

Syntyi pieni äänettömyys.

Ihmiset tunkeilivat heidän ympärillään. Äkkiä näkyi ikäänkuin ilmestys niiden lomasta ukko Paavon kunnioitusta herättävä haamu.

Hän oli hetken merkityksen johdosta puettu tärkkikaulukseen ja valkeaan rusettiin; muuten oli hänen musta sortuukinsa sama kuin ennenkin, ei vähemmän tylppäkärkiset anturakengät. Hän tervehti kohteliaasti seuraa.

— Hyvin miellyttävä isänmaallinen tilaisuus, lausui hän.

Myönnettiin.

— Erinomainen ohjelmakin, huomautti hän sitten. Myönnettiin. Mutta keskustelu ei lähtenyt oikein sujumaan.

— Tuleppa tänne Tuomas, lausui hän lopuksi.

Minulla olisi sinulle hiukan kahden keskistä.

— Me tiedämme jo asian, sanoi Tuomas tarjoten tuolinsa hänelle.

Ukko Paavo kohotti kulmakarvojaan.

— Minkä asian? kysyi hän taitavasti.

— Että minua uhkaa vaara tulla tunnetuksi henkilöksi, vastasi Tuomas.

— Yhyy.

Kunnallisneuvos olisi mieluummin puhunut kahden kesken. Mutta kun Tuomas toistamiseen tarjosi tuolinsa hänelle, hän istahti.

— Suon mielellänikin sinulle, sanoi hän, pienen terveellisen nipristyksen. Toivon, että se tulee jonkun verran hävyttömiä mielipiteitäsi justeeraamaan. Mutta onhan tuo sentään häpeä minullekin, jos oma liha tulee tällaisena päivänä julkisesti ristiinnaulituksi. Pyysin sentähden maisteri Aavasaksaa, että hän jättäisi mielen-osotuksensa toistaiseksi.

— No, ja mitä sanoi maisteri? kysyi protokollasihteeri jännitettynä.

— Hän sanoi, että päivän merkitys on juuri erityisesti kaikkia kansallismielisiä velvoittava.

Salaneuvos huomautti, että hän pesi kätensä Tuomaan mahdollisten harha-askelien suhteen. Politiikka oli hänen mielestään asia, jota oli taidolla hoidettava. Jos sen mieli koskaan kohota tiplomatiaksi, joka oli politiikan korkein muoto, oli se säilytettävä harvojen yksityis-omaisuutena. Missään tapauksessa sitä ei ollut jätettävä raakojen kansanjoukkojen, saati sitten kehittymättömän nuorison leikkikaluksi. Nykyajan ylioppilaat rupesivat politikoimaan liian aikaiseen.

— Politiikka, vastasi ukko Paavo, on ihmisen korkein tehtävä maan päällä, lähinnä luonnollisesti hänen uskonnollista kutsumustaan. Mutta politiikkaa ei voi olla ilman valistunutta yleistä mielipidettä, ja juuri tämän yleisen mielipiteen valmistamisessa voivat nuoret reippaat ylioppilaat, samoin kuin lämmin kansallismielinen sanomalehdistö, saada paljon hyvää ja oikeata aikaan.

Salaneuvos nielaisi viimeisen murun lautaseltaan. Hän oli valmis.

— Kansallismielinen sanomalehdistö! sanoi hän. Tietääkö herra kunnallisneuvos, mitä se on tuo teidän kansallismielinen sanomalehdistönne? Se on kansalliskiihkoinen sanomalehdistö, epärehellinen, luikerteleva ja jesuiittamainen prässi, joka on ottanut isänmaallisuuden urakalle ajaakseen omia itsekkäitä, hyvin itsekkäitä pyyteitään. Mitä on n.s. kansallismielinen sanomalehdistö muissa maissa? Minun tarvitsee viitata vain valistuneen Ranskan ja pimeän Venäjän yhtäpitäviin esimerkkeihin.

Kunnallisneuvos kuunteli vain toisella korvallaan, mutta hän kuuli hyvin silläkin. Samalla loi hän levottomia katseita ympärilleen. Salaneuvos oli nimittäin korottanut äänensä eikä ukko Paavo millään muotoa tahtonut kiinnittää yleisön huomiota.

— Yksi ottaa urakalle yhden, toinen toisen asian, lausui hän pitkäveteisesti; yksi perustuslaillisuuden, toinen...

— Ei sitä siihen voi verrata, väitti salaneuvos. Tuo on juuri teidän tavallisia yrityksiänne johtaa keskustelu harhateille.

Kansallisuus-aatteelta hän puolestaan ei tahtonut kieltää kunnioitustaan, vielä vähemmän Snellmanilta, joka tosin oli ollut itsekäs, hyvin itsekäs mies, mutta kuitenkin harvinaisen kyvykäs koulurehtori. Hän ei vaan voinut hyväksyä sitä tapaa, millä Snellmanin aatteita nykyään suomenkielisen kansan keskuudessa ajettiin.

— Te sanotte suomalaiselle talonpojalle, jatkoi hän, "ole suomalainen, ole niin tuhannen pärkkeleen supisuomalainen!" Mitä luulette, että tästä talonpojasta, joka ei ole muuta kuin suomalainen eikä ikinä ole ollut muuta kuin suomalainen, mitä luulette hänestä tulevan? Hänestä ei koskaan tule muuta kuin suomalainen talonpoika. Häh? Te tapatte kaiken kehityksen maasta.

Tämä oli salaneuvoksen klassillinen todistelu suomalaisen kansallisuusliikkeen nurinkurisesta ajamisesta. Mutta ukko Paavo ei ollut vielä lyönyt pöytään viimeistä valttiaan.

— Minä olen itse tosin vaan oppimaton suomalainen talonpoika, alotti hän vaatimattomasti.