Part 4

Joki mutkittelee tavattomasti. Tuskin koskaan näkee kuutta syltä suoraan eteensä, sen matkan päästä kiertäytyy jo törmä eteen ja virta pyörähtää suoran kulman sivulle. Väliin käypi joki hyvin kapeaksi, jyrkät törmät nousevat pystyinä seininä ylöspäin muodostaen ahtaan laakson, josta taivasta näkyy vain vähänen kappale juurikuin jostakin raosta. Virran musta vesi — se on harvinaisen mustaa — kiihtyy niillä paikoin kulkemaan kohisevana koskena ja lennättelee venettä eteenpäin viskellen sitä rannasta toiseen niin että siinä koko ajan huomaa kulkevansa aivan jumalan armolla. Mutta kulku ei kumminkaan ole hetikään niin kiivasta kuin veden virrasta näyttäisi. Joki on yleensä hyvin matala, se ei jaksa kiidättää venettä veden virran mukana; virta nuolee veneenlaitoja ohimennessään, tuntuu melkein kuin oltaisiin kiini, mutta kuljetaan sitä kumminkin eteenpäin. Toisissa paikoin on joki leveämpi, vaan sitä matalampi. Pohja on hienoa, irtonaista hiekkaa, jommoista ainetta ovat niillä paikoin korkeat törmätkin. Tuota hiekkaa kuljettaa virta mukanaan, ahtaa sen paikotellen pitkälle pistäviksi, korkeiksi särkiksi, jotka milloin kulkevat viistoon poikki joen niin että jääpi ainoastaan kapea, syvempi juova väyläpaikaksi, milloin ulottuvat pitkinä saarekkeina joen keskustassa jakaen virran siten kaksihaaraiseksi. Väliin toinen haara päättyy umpinaiseen mutkaan, jossa vesi kohisten virtaa patoavan särkän yli, mutta josta vene ei millään pääse läpi. Siinä ei auta muu kuin joko nousta veteen ja vetää vene kovettuneen hiekkapankin yli tai sauvoa takaisin ja tehdä pitkä kierros. Ja juuri kun siitä pulmasta on päästy onnellisesti ohi, voi sattua että lasketaan uuteen pussiin. Oppaat eivät näitä vähän kuljettuja väyliä tunne ja sitäpaitsi muodostaa vesi joka tulvalla ja muulloinkin ehtimiseen aina uusia väyliä ja patoja sen mukaan miten virran suunta ahtaa hiekkaa yksiin paikkoihin ja repii rikki vanhoja pankkeja. Siksipä tuolla nelisen peninkulman taipaleella, jossa kovan virran luulisi hyvinkin kiirehtivän kulkua, tavallisesti meneekin päivä.

Autiota on koko seutu ympärillä, yhtä, vaikkakin vaihtelevaa, erämaata. Milloin aukeaa virran uoma kuin portti kalliosta, jonka rinteillä ja harjalla kasvaa tummahtava havumetsä, milloin ovat rantoina heloittavanvalkoiset, jyrkät hiekkatörmät, joissa tuo löyhä maaperä näyttää olevan alituisesti vierimässä. Kiinteämpiin törmiin ovat törmäpääskyset kaivaneet pesäkolojaan, ja kuin nuolia singahtelee niitä päämme päällä edestakaisin yli virran kepeässä lennossa. Missä ranta on loivempi, siinä on joku porolauma tai yksinäinen peura asettunut lepäämään veden viileän ääreen, siitä se hypähtää säikähtyneenä veneemme lähetessä ja lähtee niska ojossa ja sorkat haarallaan vilistämään viistoon rinnettä ylöspäin. Muutapa elävän liikettä ei kuulu koko taipaleella katkasemassa erämaan luonnon syvää äänettömyyttä.

Tuo hiljaisuus on omituisen uuvuttava, ja kun rästissä ovat edellisen yön unet, painuu silmä toisinaan kiini. Vaan kun se siitä taas samassa aukiaa ja luo katseen ympärilleen, tuntuu tuo kulku kiihkeessä virrassa ja tuo jylhä ympäristö melkein pelottavalta. Kun korkeat synkät rannat luovat varjonsa tuohon tummaan veteen, tuntuu melkein kuin laskisi siinä alas manalan mustaa virtaa köykäisessä ruuhessa, jota nielee ahnas vuo...

Sitä retkeä kestää yhteen kyytiin melkein koko päivän, ja kun Oulanganjoesta vihdoin viime mutka oikiaa, ja joki laajenee ja vähitellen muuttuu Paanajärven pitkäksi, joskin kapeaksi seläksi, on jo iltapuoli käsissä. Taas saavutaan asutuille aloille, vuoristen rantojen liepeillä näkyy jo taloja siellä täällä ja pian lasketaan vene muutamaan valkamaan.

* * * * *

Paanajärvi ei ole matkailijoille enää aivan outo paikka. Asukkaat siellä ovatkin jo tottuneet siihen, että siellä kerran tai pari kesässä käy nuorisoseurueita kirkolta näyttämässä kuljeskeleville vieraille sikäläistä alppimaista luontoa ja kauniita näköaloja. Siitäpä syystä he ovatkin kärkkäitä neuvomaan matkustajalle nähtäviä merkkipaikkoja, ja niiden neuvojen mukaan kävimme mekin jo illalla ennen auringon laskua katsomassa eteläisellä rannalla "vaskivuorta", jonka rikkaisiin vaskiaarteisiin luottaen kansa toivoo kerran ja ehkä piankin saavansa Paanajärven rannalle suurenmoisen tehdaspaikan, — toivokaamme ettei se sitä toivo turhaan. Kävimme mahtavasti vaahtoavaa "Myllyköngästä" ihailemassa ja kapusimme järveen pystysuorasti putoavalta Ruskeakalliolta vyöryttämässä kiviä syvyyteen. Näitä paikkoja oli meille paljo kehuttu, ja sekö liika kehuminen lie vaikuttanut, ettemme päässeet siellä hetikään niin haltioihimme kuin olisimme odottaneet. Seuraavana päivänä piti käydä järven itäpäässä, joka Niskavuoren alla pistää terävänä nirkkona aivan Venäjän rajaa vastaan, ja sitten lähteä painumaan etelään päin paluumatkalle.

Yön satoi, ja satoi vielä aamullakin. Ja kun jo aamupäivällä oli satamastakin herennyt, lepäsi vielä sakea, märkä, läpinäkymätön sumu yli luonnon peittäen vastarannan jykeät vuoret kokonaan näkymättömiin. Noloa oli lähteä semmoisella säällä soutamaan tuolle järvelle, jonka kehuttuja rantoja ei nyt voisi ensinkään ihailla, vaan eipä auttanut kauemmin odottaakaan. Astuimme veneeseen ja lähdimme lipumaan tavotellen yhdestä utuisesta kallioniemen kärestä toiseen.

Vaan hienonen länsituuli tuli samassa avuksemme, ja olipa hauska katsella sen leikkiä sumuisten vuorten huipuilla ennenkuin sen väreitä järven pinnalla tuntuikaan. Millä kulmalla tuuli vähän vauhtiinsa pääsi, heilautti se sumuharsoa vuoren kupeella ja ajoi sitä raskaannäköisenä pilvenä poikemmas. Mutta tuuli oli vielä heikko, se ei jaksanut yhdellä kertaa puhdistaa kuin yhden rinteen, toinen oli vielä sakeassa sumussa ja usvapilviä liiteli siellä täällä ilmassa hajanaisina vyöhykkeinä. Ne hienonivat ja hajosivat aina kun tuulonen puhalsi, vaan keräysivät kokoon ja laskeusivat alemmas milloin vihuri väsähti. Sitä myöten paljastuivat vaarat rannoilla, huippu ja kukkula ilmestyi toisensa takaa niinkuin yhtäkkiä siihen luomana luojan sormen, kasvoi esiin metsäisiä rinteitä ja pystyjä kallionkieliä, — ja ne saattoivat taas yhtä nopeasti kadota silmistä sumuun ikäänkuin kangastus tuulen alta.

Vaan jo tuli päiväkin esiin lannistamaan usvan valtaa. Pilvet taivaalla hataroittuivat ja ratkeilivat etelän kulmalla ja jo pilkisti muutamasta raosta esiin auringon kirkas terä. Sen säteet leikkivät ikäänkuin aaltoillen tuulen ajelemassa sumustossa, jota ne sulattivat yhä ohkasemmaksi, ja toisin paikoin ne jo valaisivat heloittavan kirkkaaksi vesihelmistä kimaltelevan maan. Verkalleen puhdistui siniseksi taivaan laki, ja idän taivaalle nousi kirkas, heleänvärinen vesikaari, sen alle toinen, himmeämpi, vieläpä hämärti kolmannenkin päitä taivaan rannalla. Paljo oli vielä vesihuuruja ilmassa, vaan ne hälventi vähitellen virkoava tuuli ja voittava päivä.

Nauttien ja herkutellen seurasi silmä tuota valon ja pimeyden välistä taistelua korkealla vuorten huippujen tasalla. Kauan lepäsi sumu raskaana idänpuoleisilla rinteillä ja aina alas melkein järven pintaan saakka ja ainoastaan sen etuvarustukset näyttivät olevan väistyvässä liikkeessä. Ja milloin vain päivä pistäysi jonkun kulkevan pilven taakse ja tuuli hetkeksi heikkeni, kierasi usva heti jonkun kukkulan siellä, toisen täällä utuiseen vaippaansa ja loi harmajan värityksen koko luontoon. Vaan väistyttävä sen oli sittenkin. Kun päivä oli ehtinyt puolelle, oli jo valo empimättä voittanut.

Paanajärven pinta kimalteli kirkkaana kuin kaukalon pohjalla korkeiden vuorenseinien välissä, jotka milloin loivat vedenkalvoon tumman varjon, milloin heleänkirkkaan, aina sen mukaan miten raskaampi havumetsä tai hempeämmät lehtevät vesakot sen rinteillä vaihtelivat. Ja missä kallionseinä pohjoisella rannalla jyrkkänä laskeupi veteen, siitä heijastivat päivän säteet kuumina ja heloittavina järvelle ja venheeseemme asti, kun luonnon suuruutta ihaillen soutelimme vaaran vesiviiltoisen juurella.

Parin peninkulman pituinen on Paanajärvi, eikä puolta virstaa leveämpi paljo mistään kohden. Päästä päähän sen soudimme eikä ehtinyt matkan pituus ikävystyttää. Niskakosken niskaan pysäytimme veneemme, astuimme valtakuntain rajan yli ja ongimme hetkisen harreja Venäjän puolella kosken rannalta. Ja siitä pyöräilimme takasin, lähteäksemme palaamaan alaspäin. Näihin asti olimme aina kulkeneet kasvot pohjoiseen päin; nyt käännettiin pohjoiselle selkä.

Korpelan rannasta silmäilimme illan suussa vielä kerran Paanajärven selkiä pitkin ja poikki ikäänkuin kootaksemme muistiin siitä viimeiset vaikutukset, ennenkuin lähdimme astumaan sydänmaata kohden. Mutta nyt ei tuolla järvellä eikä sen rannoilla enää ollut aamupäiväistä viehätystään. Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa valaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen jälestä kun päivä sumusta selkiää.

X

KIRVESKOSKEN TARINA.

Seuraavan jutun kertoi meille Hossan nuori isäntä, kun Hossanjärvestä pitäen laski meitä alas Yläjoen kymmeniä koskia. Hän oli mainio kertoja, en osaa lähimaillekaan jälitellä hänen elävätä kuvaustaan, vaan koetan kumminkin.

Suvannolla siinä, mistä vesi lähtee puristautumaan kapenevain ja kohoavain äyrästen väliin ja virta kiihtyy Kirveskosken yläpuolella, alkoi hän:

— Ei minua ole pitkiin aikoihin mikään niin pistellyt kuin se juoru, jonka nuo tukkilaiset tässä keväämmällä nostivat tuosta Kirveskoskesta, kun siinä muokkasivat tukkilautan laskussa. Juurikuin siitä heidän juorustaan kukaan välittäisi. Olisi muka heidän puheittensa mukaan mies nähty tuosta vasemmalta rannalta viskautuvan koskeen ja sinne häviävän, — mutta usko sitä! Tuosta juuri kallion kielekkeeltä sen olisi pitänyt heittäytyä koskeen, näkijät sanovat seisoneensa tässä aivan vastapäätä toisella rannalla.

Se oli Kirveskosken kovimman korvan yläpuolella. Siinä keskeytti laskumiehemme tuokioksi kertomuksensa pyöräyttääkseen parilla voimakkaalla melankäännöksellä venheen kiertämään väylän tapaista pitkin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi. Pari minuuttia ääneti oltuaan kovimmin kohisevia korvia laskiessaan, joissa ei ääni huutaenkaan olisi kuulunut, jatkoi hän taas veneen vieriessä tyyneemmälle vedelle:

— Lauvantai-ilta se oli, eli yöllä vasten sunnuntaita, muistan minäkin sen illan vielä hyvästi; ilma oli silloin lämmin vaan vähän sumua oli taivaalla. Hossanjärvestä oli vasta päästetty suuri lautta joelle, ja tukkilaiset olivat tässä Kirveskoskessa tehneet työtä yhteen asti yöllä tukkeja päästellessään. Tällä paikalla olikin silloin työ jo loppunut, ja tukkilaiset lähtivät tästä pari virstaa ylöspäin, jossa niillä oli majapaikkansa. Mutta muuan kirves oli unehtunut kosken rannalle, ja pari poikasta palasi vielä takasin sitä hakemaan, — niillä kun on savotalta kirveetkin, niin pitää olla tarkempia kuin omasta tavarastaan. Olivat tulleet siihen kosken partaalle, ja siinä ne oli nähneet näkösensä, — eli sanovat nähneensä, kertoivathan nuo tuon minunkin kuullen.

Laskumiehemme katkasi siinä puheensa hyvin välinpitämättömän näköisenä, ikäänkuin miettien kannattaisiko tuota kertoakaan, siihen määrään hän halveksi koko juorua. Kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti uuden tupakan ja näytti kiinnittävän koko huomionsa muutamaan poroon, joka siinä joen hiekkaisella rannalla hajallasäärin ja pää pystössä ihmetteli meidän kulkua. Mutta jatkoi hän kumminkin:

— Alaaltapäin kosken rantaa oli mies verkalleen astunut joen toisella puolen. Oli ollut kuin tavallinen mies, se vain erotus, että mustiin vaatteisiin oli puettu ja silmätkin sillä olivat olleet mustat ja kiiluvat. Aivan selvään sen sanoivat pojat nähneensä, ja sanovat vieläkin; olivat vielä toisilleen tuumailleet että mikähän kulkija se tuokin on. Hiljalleen oli mies kävellyt, noussut siihen kallion kielekkeelle ikäänkuin katsoakseen pääsisikö siitä mistään yli. Kotvasen oli siinä seisonut ja niin yhtäkkiä lähättäytynyt koskeen. Vesi oli vain pärskähtänyt, ja sinne se oli hävinnyt.

Kertomuksensa kuluessa oli laskumiehemme käynyt yhä vakavammaksi, melkein juhlalliseksi, ja aivan kolakalla äänellä kuvasi hän miten tuo outo mies oli heittäytynyt hyrskyihin. Hänen vakuutuksistaan ja välinpitämättömyydestään huolimatta näytti kumminkin siltä, kuin tuo Kirveskosken tarina olisi häneenkin syvemmin vaikuttanut, kuin hän tahtoi ilmaista. Liekö itsekin sen huomannut, koska taas rupesi leikillisemmäksi:

— Mutta lipetin ne oli siitä pojat ottaneet, jälkeensä katsomatta olivat yhteen henkäykseen juosseet majapaikalle asti, ja siihen unehtui heiltä kirveen haku ja muut asiat. Läähättäen olivat kertoneet kumman näkemänsä toisille tukkilaisille ja sitä ne on täällä totena kertoneet joka paikassa. Kertoivat kulkiessaan sitä tuonaan meilläkin. Ja ihmiset, jotka tuntevat pojat lähemmin, — ne ovat tuolta Piispanjärven kulmalta —, sanoivat, ettei ne pojat ennen ainakaan ole valehdelleet. Vaan minä sanoin että valehtelevat kai nyt...

Hän vaikeni. Kyselimme häneltä, eikö ollut kuulunut että niihin aikoihin kukaan, tukkilainen tai muu, olisi hukkunut tai hukuttanut itsensä, — ehkä olisi juttu voinut siitä saada alkunsa.

— Ei ole kuulunut, eikä se ole ollut ihminen, liekö ollut mikään. Mikäpä se sellainen mustasilmäinen olisi ollut, joka muitten nähden olisi koskeen työntynyt, — ei. Pojat on panneet omiaan, eli minkä lie nähneet. Mutta sen verran ne saivat juorullaan aikaan, ettei tuokaan Pajuvaaran isäntä, joka tällä joella on uutterin kalamies, ole sen koommin uskaltanut Kirveskoskea laskea. Ne näet hokevat, että kun tuollainen ilme on näyttäytynyt kosken rannalla, niin se muka merkitseisi, että koski tänä kesänä siitä osansa vaatii, ihmishengen viepi. Vaan olen sen minä laskenut jälestäkinkäsin niinkuin ennenkin, eikä ole tuon kummempaa tullut, ja lasken vielä vastakin. Mutta muistuu se sentään aina tuo juoru mieleeni kun tulen siihen suvannolle Kirveskosken korvalle.

Tätä kerrottaissa oli jo Kirveskoskesta kuljettu hyvä taival alaspäin, ja oltiin jo toisen kosken niskassa, Kirveskoskea kovemman. Työnnyttiin sen vetävään virtaan eikä muistettu enää koko matkalla Juntusenrantaan asti tuota tukkimiesten nostamaa juorua.

XI

ÄMMÄN RUUKILLA.

Katsellessa suurempaa tehdaspaikkaa, jossa kaikki liike on lopetettu ja kaikki tuotanto lakannut, masentuu mieli omituisesti. Tuo täydellinen hiljaisuus ja työttömyys sellaisella paikalla, missä ennen rehotti virkein toimeliaisuus ja pauhasi herkeämätön työ, muistuttaa mieleen uudisviljelijän hukkaan menneitä ponnistuksia perustaa korpeen kotoa ja viljelystä.

Ämmän rautaruukki Kiannalla perustettiin todellakin aikoinaan Emäjoen kuohuvaan niskaan kuin uudisviljelys korpeen. Viljeltävää ja kehitettävää alaa oli vaikka kuinka paljon, järvet sisältävät malmia rajattomat määrät, tarvittiin vain työtä ja toimeliaisuutta kaivamaan esiin kätkettyjä aarteita ja valmistamaan niitä kelpaaviksi kaluiksi maailman markkinoille. Työpaikka oli mitä sopivin, työvoimia saatavissa vaikka paljokin, se ruukki muuttui runsaine työansioineen varsinaiseksi tervetulleeksi apulähteeksi ja siunaukseksi työtä kaipaavalle kansalle. Rahoja levisi lakkaamatta ympäriinsä maakuntaan, niiden muassa hyvinvointia, elämänrohkeutta ja yritteliäisyyttä. Ja laajalti ympäri Ämmänkosken karjuvien kuohujen sihisi uutterata työtä ja pauhasi tehdaspaikan levoton, rientoileva elämä.

Malminnostajain lauttoja kelluili silloin tiheässä sydänmaanjärvien selillä, ja rahdinvetäjät rämisyttivät rattaitaan pitkin maanteitä. Sulatusuunit hehkuivat kuumuuttaan, putouksen väsymätön voima pyöritti herkeämättä suuria vesirattaita, jotka pitivät ruukin koneita alituisessa elossa, ja jykeät väkivasarat vaijennuttivat paukkeellaan koskenkin kuohun.

Niin silloin. Nyt lepää tuon virkeän elämän ja toimeliaisuuden työpaikka kuin kuolleena, lepää kukistuneen suuruuden raunioittuneena muistomerkkinä.

Liian on kaukana erämaassa tuo maamme koillisin kulma. Ei kannattanut jalostuttaa sen luonnontuotteita vaikka ne olisivat olleet rikkaatkin. Matka sieltä alaspäin maailman myöntipaikkoja kohden oli kovin pitkä, pitkä ja vaivaloinen ja vaarallinen, kuljetus tuli ylen kalliiksi, ei kannattanut valmistaa rautaa. Koetettiin vuoden vuotensa perästä, uhrattiin pääomia, parannettiin kulkuneuvoja. Koettivat kotimaiset yhtiöt, koettivat ulkomaiset, — ei lyönyt leiville. Tappiolla piti myödä ruukki pois, ja uuden ostajan täytyi lopulla lakkauttaa kaikki työt, seisauttaa koko liike ja myödä tehdas polkuhinnasta, metsäin ja tilusten arvosta, enimmän tarjoavalle.

Ja Ämmän ruukki jäi seisomaan siinä masentuneena ja äänettömänä kuin sureva leski, jäi autioksi ravistumaan, ruostumaan ja lahomaan ja on sitä tekoaan jo tehnyt toistakymmentä vuotta.

Ulompaa selältä soudettaessa paistavat vielä korkeat tiiliseinät ja savupiiput hyvin tehdasmaisina matkailijan silmään, mutta lähempänä ruukkia ei enää mikään ilmaise hänelle suuren tehdaspaikan likeisyyttä. Vanhat, vankat malmitiet ovat ruohottuneet ja pensaittuneet melkein näkymättömiin ja tiheä vesakko versoo kosken rannalla. Matkailija astuu sillan yli, jonka portit ja kaidepuut ovat uudelleen tervatut säilyäkseen pilalle lahomasta, ja huomaamatta mitään erinomaista on hän jo yhtäkkiä tullut tuon vanhan, vilkkaan liikepaikan keskelle.

Kukapa arvaisi tuota pitkää matalaa tiilirakennusta vanhaksi sulatusuuniksi, joka on vellinä keittänyt hehkuvaa rautaa? Lehdentaittajat ovat nyt ripustaneet pitkin koko sen reunustaa lehtikerppuja kuivamaan päiväpaisteessa. Sen lähellä olevat hiiliuunit taas on myöhempi käytäntö huomannut erinomaisiksi heinäladoiksi, joista tuoksahtaa vastaan miellyttävä, hyvin kuivaneen heinän lemu. Siellä täällä vielä kasvavassa nurmikossa tapaa jalka milloin jonkun vanhan hammasrattaan, joka on siihen jäänyt odottamaan parempia aikoja, ja jonka hampaiden lomitse nyt ruoho niin rehottavana kasvaa, milloin minkin punaseksi ruostuneen väkipyörän, joka ikäänkuin häveten pitkällistä toimettomuuttaan lymyilee unhotetussa paikassaan. Polkujen varsilla, jotka ennen olivat valtavia teitä, näkyy mättäittäin vanhaa raudan kuonaa tai malmiläjien pohjia ja niiden rinteillä näyttävät nuoret lepän vesat hyötyvän erinomaisesti. Räystäiden alla seinänvierustoilla näkyy vähäväliä joitakin sulattuja malmikankia, joita ei ajoissa ehditty saada pois, ja jotka siihen unehtuivat ja syöpyivät.

Toisten vanhojen työ- ja varastohuoneiden ovet ovat auki, toiset ovat rautakangeilla pönkityt tai laudoilla kiinni naulatut; aukinaisten akkunareikien kohdallekin on sinne tänne lautaristikko lyöty, mutta ravistuneiden seinien lävistä, joita joku siellä täällä halennut ja irti repästy lauta on muodostunut, näkee kyllä sisälle niihinkin, miten missäkin vanhat työkalut ja varastojen jätteet ovat maatuneet ja ruostuneet. Vanhaan pajaan, missä ennen nuo julmat väkivasarat veden voimalla takoivat tulista rautaa, pääsemme vieläkin. Sen paksut tiiliseinätkin ovat jo paikotellen halkeilleet ja purkautuneet. Sen monet rautaset liedet, joita vipupalkeet ennen hehkumaan lietsoivat, seisovat siinä rappeutuneina, kylminä ja kankeina, ja itse nuo mahdottoman jykeät moukarivasarat, joita veden voima ennen kepeästi heilautteli, ovat laskeutuneet raskaina alasimilleen eivätkä näytä aikovan niiltä enää noustakaan millään voimalla. Silmäilemme vesipyörääkin sen tilavassa, huimaavan syvässä rännissä: sammalta kasvaa sen siivillä ja sen lahoovilla tuepuilla hometta. Turhaan vaahtoaa putous nyt kohisten sen ohi, kuluttaen suotta kallisarvoista, tavatonta voimaansa.

Suistumassapäin ovat suuret sulku- ja patorakennuksetkin ja kohisten virtaa vesi ravistaneista raoista. Muutaman ränninpään alle on rakennettu pieni suihkuhuone ja siinä tietää todellakin suihkukylvyn saavansa. — Ämmänkosken voima ei ole hervonnut siitä, että sitä on lakattu käyttämästä.

Pitkä rivi työväen-asuntoja on vastapäisellä rannalla. Useimmat ovat nyt autiot ja tyhjät. Lahot ovat niihin noustavat portaat, jotta tuskin astujaa kannattaisivatkaan, ja oven poikki naulattu lauta, tuo ainainen aution merkki, osottaa, ettei niissä enää asukkaita tarvita. Toisilta työpaikoilta ovat Ämmänruukin työmiehet jo aikoja sitten saaneet hakea ansiotaan ja elämistään.

Huojuvaksi rappeutuneen sillan yli astuu matkustaja itse tehtaanisännän komealta kajastavaa asuntoa kohden, astuu suuren, tiheän ja tuuhean puiston läpi, jonka ennen siististi hiekoitetuilla käytävillä ja hyvin hoidetuilla kukkaispenkereillä nyt rehottaa vehmas nurmi. Astuu entiseen konttorihuoneeseen. Siellä vielä huoneen poikki vedetty vankka aita ja tukeva tiski osottaa, mistä työmiehille ennen palkat maksettiin, mistä rahat kulkivat maakuntaan. Nyt se huone on kievarihuoneena.

Siitä ruhtinaallisesta komeudesta ja upeasta, ilosesta elämästä, jota tässä talossa ennen ruukin loistoaikoina kerrotaan vietetyn, ei ole enää paljo jälkiä jälellä. Ison talon isännyyttä edustaa siellä nyt hiljainen, vaatimaton, ystävällinen vuokraaja, joka siellä perheineen elää ja osottaa matkustajalle sydämmellistä vierasvaraisuuttaan. Hänen seurassaan nousemme rakennuksessa olevaan torniin luodaksemme yleissilmäyksen tämän entisen vilkkaan ja virkeän työ- ja liikepaikan yli. Emmekä voi olla sitä mielihaikealla katselematta.

Siinä se lepää kuin nukkuen edessämme kahdenpuolen kuohuvata koskea, kukistuneena, raunioittuneena, äänettömänä. Aution leima näyttää olevan lyötynä kaikkiin noihin rakennuksiin ja työpihoihin, eikä silmä enää odotakaan näkevänsä työmiehen astuvan sinne puhaltamaan eloa noihin hervonneisiin jäseniin. Tuolta ylhäältä katsoen se vasta oikein muistuttaa katsojan mieleen uudisasutusta, jota viljelijä koetti muokata korpeen, vaan jonka hänen, uhrattuaan siihen paraat voimansa ja kykynsä, kumminkin täytyi hyljätä autioksi.

XII

ITSELASKIJA.

Laskiessamme tervaveneessä alas Emäjokea, kuulimme jo Kiannan koskilla että edellämme kulkee tukkilautta, vaikkemme varmasti tienneet paljoko se oli meistä edellä. Jokaiseen kosken tai virrankin niskaan tultaessa olivat tervamiehet senvuoksi vähän huolissaan tuumatessaan olivatko tukkilaiset jo saaneet koko lauttansa siitä alas, vai vieläkö ehkä oli puita koskessa tarttuneina kiville ja kareille ja siten sulkemassa kapeita, tarkisti mutkailevia väyliä. Oli vähän vaarallista lähteä koskelle jos siellä vielä tukkeja oli, saattaisi vene särkyä, lainavene vielä oli näillä miehillä. Lähempänä Hyryjärveä oli jo siellä täällä rannoilla näkynyt yksinäisiä puita, jotka joukosta olivat jälelle jääneet, ja joita päästelijät eivät vielä olleet ehtineet irrottaa joelle, vaan onnellisesti kului kumminkin matka aina Kerälänvirroille saakka.

Kappaleen virtain yläpuolella tapasimme veneellisen tukkilaisia, jotka soutivat puominhäntää. He kertoivat että ei ole turvallista lähteä lastiveneellä virroille, ennenkuin he käyvät irroittamassa muutaman suuren ruuhkan, joka oli patoutunut siellä muutamaan polvekkeeseen, vaan heidän täytyi sitä ennen odottaa vielä muutamia puominlitkoja, jotka itsekseen olivat tulossa yläältäpäin. Siis piti odottaa meidänkin. Taloa ei ollut lähiseuduilla, noustiin vain törmälle, sytytettiin nuotio lämpimän vuoksi ja sääskien varalle — ilta oli jo muuttumaisillaan yöksi, — ja istuttiin miesjoukolla siihen ympärille tarinoimaan.

Juteltiin yhtä ja toista, ja luonnollisesti tuli puhe koskenlaskustakin. Näilläkin Kerälänvirroilla kuuluivat muutamat äkkinäiset Oulussa kulkijat käyttävän laskumiestä, vaikka se oli haettava parin virstan päästä, vaan Kivelän Kusti, joka meidän venettä johti, ei tarvinnut, hän oli jo kolmatta kertaa kulkemassa sinäkin kesänä ja tiesi väyläpaikat niinhyvin kuin joku toinenkin. Hän ei, kehahti Kusti itse, paljo kaipaisi laskumiestä yhdessäkään koskessa Ouluun saakka, ja jos hänellä oma vene olisi, niin ohi hän viilettäisi järjestään kaikista laskumiesten mökeistä, vaan vieraalla veneellä ei viitsinyt hurjastella. Paljohan niitä on itselaskijoita, selitti toinen, varsinkin Paltaniemeltä ja Niskan varsilta, jotka myötään kulkevat, eikä kumma olekaan etteivät he huoli laskumiehestä, kun siten säästävät toistakymmentä markkaa.