Part 3

— Piippukin jäi kotiin, olisi edes saanut savut vedetyksi sydämmeensä.

— He, tässä minun piippuni, vetele siitä, helpottaisiko, puhui ukko ja huopasi yksin sen ajan. — Se sanoo sydäntään helpottavan kun savut saapi... ja hyväthän ne on savut levähtäissä ilmankin, ivaili vaari meille hiljemmin.

Loppumatkalla, kun eukolle jo kävi soutoteljo kovin matalaksi ja airot kovin raskaiksi, houkuttelimme hänet lepäämään ja vetelimme itse Tolpanniemeen saakka. Kirkolle ei näet mentykään kuten ensiksi oli aijottu, sillä ukkokin arveli jo, että jos ne airot niin kierot ja raskaat ovat, niin miten niillä sieltä asti sitten takasin pääsee. Ja Tolpanniemestä onkin kirkolle kävelytie kuiva ja hyvä.

Siellä rannassa sanoimme jäähyväiset hauskoille ja ystävällisille vanhuksille, ja katselimme vielä hetkisen törmältä kun he paluumatkalle lähtivät. Eukko asettui perään viilettämään, ukko rupesi soutamaan. Hän oli hiukan pilkkaillut eukkoaan, kun tämä ei soutaa jaksanut, nyt huomasi hän jo itsekin ensi nykäsemisellä, ettei se olekaan vanhan työtä.

— Ka, raskaathan nämä ovatkin airot, huonoa tekoapa ovat. Miten sinä jaksoitkin näillä kiskoa, mullekin tuntuu olevan aivan täysi paino.

— Sanoinhan minä, näet nyt. Ja kyllä minä muuten siinä kiskon missä sinäkin.

Vene eteni jo verkalleen selällepäin, eikä kuulunut enää mitä nuo Vanttajan herttaiset vanhukset siellä kahdenkesken keskustelivat, soutaessaan autioksi jääneesen kotiinsa.

VIII

RUKATUNTURI.

Vuorista maata kulkee se maantie, joka vetää Kuusamon kirkolta Alakitkan kylään. Se kiertelee pitkin harjujen kaltevia rinteitä ja laaksojen jyrkkiä äyräitä, joiden pohjalla pilkistelee sydänmaan syviä lampia. Vaan siellä täällä kahdenpuolen tietä kohoavat vuoriselänteet pystyiksi, jykeiksi tuntureiksi, joiden jyrkät, kallioiset huiput kaukaa kajastavat matkailijan silmään ja viekottelevat katkaisemaan taipaleen ja nousemaan sinne korkeuteen ihmettelemään luonnon suuruutta.

Tuskin malttaisi matkustaja ajaa ohi juhlallisen Pyhätunturin, joka Pyhäjärven rannalta nostaa pystysuoraan korkealle pienempäin vaarojen yli kaljun, raskaan päänsä, ellei se olisi siksi syrjässä tieltä, että hän säälii ajan hukkaa, ja ellei jo hänelle vielä muhkeampana näkyisi etäämmältä Rukatunturin itäinen rinne ja sen yläpuolelta huippu toistaan korkeammalta. Sinne hän ajaa, pysäyttää hevosensa läheisen mökin aitovierelle ja lähteä kiipeämään ylös tiheätä lepikkoa ja louhikkoa myöten.

Rinne on sakeasti metsäistä, vaikka se onkin niin jyrkkää, että loivimmillakin paikoilla saa tarkoin katsoa mistä ylös pääsee, eikä käsien avutta pääse sittenkään. Näköalan sulkee siellä metsä kokonaan. Noustessa kohoaa rinne rinteen takaa, kukin vankan nousumatkan edellistään ylempänä. Vasta tunturin kallioisella harjanteella harvenee metsä ja käy vaivasen matalaksi, kunnes se aukealla laella katoo kokonaan. Ja silloin on maailma suurena ja avarana edessä ihailtavana katsojan ahmivan silmän.

Silmä tyhmistyy ensi katseella tuota näkyä, se ei arvaa tähystellä kyllin laajalle, ei osaa mitata sitä suunnatonta avaruutta. Katse osuu yhtä suuntaa kohden, etenee sinne yhdeltä hämärtävältä kukkulalta toiselle ikäänkuin etsien, mihin hävisi taivaan ranta. Se näkee vesiä ja vuoria, vesiä ja metsiä, suuria metsiä ja soita, vaan ne ovat kaikki yhdessä mylläkässä, pieniä ja vähäpätöisiä. Mieli on kuin sekasin, se tarvitsee hetkisen aikaa ikäänkuin kokoontuakseen yhteen voidakseen käsittää yksityisyyksiä tuosta suunnattomasta suuruudesta. Ahnaasti ahmii silmä yhä etäämmältä, yhä laajemmalta, koettaen muka yhdellä näkemällä tempasta omakseen koko eteensä levitetyn avaruuden, nielasta sen ehyeltään yhdessä tuokiossa juurikuin peljäten että siitä säästämällä jotakin kuluu pois. Vaan katse siirrähtää taukoamatta yhdestä näköalasta toiseen, kiertelee summissa näkemättä selvästi mitään. Sen täytyy sittenkin tyytyä pala palaltaan nauttimaan voidakseen ensinkään nauttia.

Mutta silloin onkin luonto edessämme jo kadottanut osan tenhoavaisuuttansa. Mieli ei ole enää hurmauksissaan, se voi jo arvostella ja erotella eri näkemät edessään, voi lajitella mikä paikka on kaunista, mikä kolkkoa, mikä hymyilevää. Nyt me näemme koko joukon vaaroja jotka muodostavat tummia selkiä ja ovat kiinnitysvöinä tuossa repaleisen näköisessä maisemassa. Niiden välissä näemme kimaltavan vaaleansinisiä järviä, jotka tuhansina mutkina, lahdelmina, salmina ja selkinä pilkkovat palasiksi maat. Me näemme yksikseen jo nuo laajat, puuttomat, harmajankeltaset suot, jotka ikäänkuin muodostavat katseltavana olevassa kohokartassa tasaisen keskikerroksen, ja joita alempina ovat laaksot ja lammensilmät niiden pohjalle ja ylempänä säännöttömästi kohoilevat harjut ja vaarat. Ja harjanteiden rinteillä näemme korkeat, suorat ja mahtavat havumetsät tumman vehreässä karvassaan ja vaaleammin, viehkeämmin vihannoivan näemme lehtimetsäin notkelmissa ja järvien rannoilla.

Mitähän lienevätkin kaikki nuo järvet ja lammet ja tunturit sitten? On kai asutus niillekin kaikille nimen keksinyt. Tuossa nyt on ainakin muutamana takalistona Pyhätunturin lakea pää. Se on kuin suunnaton kupera kalliomöhkäle, jonka hartioille vielä toinen vertainen kallio on nostettu tasalakeiseksi hatuksi. Iivaaralle tuo, joka siintää etelästä päin rajattoman metsän keskestä. Ja Nuorusen kukkuloita nuo taivasta hiipovat, teräväpäiset huiput, jotka idässäpäin sulkevat avaruuden... Sulkevat, ei, tarkemmin tähystellen näkyy niidenkin takaa vielä hämärästi taivaan rantaa reunustavia tuntureita, näkyy särmikäs Kipakka kaukaa rajan takaa ja mitä lienevätkään muut. Nyt se selviää missä taivaanrantakin oikeastaan on. Se on tavallista ylempänä ja tavallista etempänä ja sulaa paikotellen yhteen kaukaisuuteen häipyvän maan kanssa.

Ja taas siirtyy silmä lähemmäs tarkastelemaan tystemmin paikkoja tunturin alla. Miten pieni onkin tuo Rukajärvi tuossa näöltään kivenheiton matkan päässä, — sama selkä, jonka rantaa äsken kotvasen ajan saatiin ajaa. Miten kapeita kaistaleita ovat nuo lukemattomat järvet — mutta kapeita siukaleita ovat maatkin niiden välillä, vaikka lie peninkulmittain suota ja metsää lomassa. Näkyy jossakin joku viljelystilkkukin, ilmaisten talonpaikkaa. Se näkyy vihantana pilkkuna jollakin varjonpuoleisella rinteellä eikä sitä silmä keksi muuten kuin tahallaan hakemalla. On kuin lastu laajalla selällä.

Katse väsyy kiertokulkuunsa. Me lähdemme liikkeelle itse tunturia tarkastamaan. Huomaamme että olemme saaneet silmäimme eteen vasta puolen näköalan kehää; toisen, läntisen ja lounaan ilmansuunnan peittävät meiltä Rukatunturin läntisemmät huiput, jotka ovat itäistä korkeammat. Siirrymme niitä kohden. Kävely tunturilla on päivän helteessäkin kepeätä ja vilposta, keuhkot vetävät vaivatta sisäänsä ylängön ilmaa ja jalat siirtyvät tavallista liukkaammin louheikossa. Nousemme matkallamme muutamalle äkkijyrkänteelle, vyörytämme siitä alas suuria kiviä. Verkkaan pyörien ja jyristen lähtee kivi solumaan rinnettä alas. Jo vierähtää jyrkänteen syrjältä, putoo hetken, ei kuulu mitään; jo paukahtaa, taisi loheta, ja kumeasti jyskäten ja särähdellen kolajaa se kallion rinnettä pitkin, katkasee mennessään kuin puikkoja nuoria näreitä ja karkaa yhä jyristen alaspäin ehtymättä vauhdissaan. Pauke kuuluu jo hiljemmin vaan kuuluu kumminkin, kaiku vastaa jostain vastapäisestä rotkosta. Jo pysähtyi... Ei. Vielä jyrisee, jyrisee.... Korvissa kuuluu kauan sen talttuva kaiku, eikä siitä saa selvää, milloin se oikeastaan vierimästä herkesi.

Kuinka syvä liekään tao kuilu. Astumme jyrkänteen reunalle, silmällemme alas... Ei, takasin täytyy vetäytyä, päätä huimaa, se on niin musta ja syvä.

Kiipeemme ylöspäin, notkoon alas ja taas ylös. Poro, joka syöpäläisiä pakoon on noussut jäkälää puremaan tänne viileälle tunturille, katsoo kummissaan meitä, outoja vieraita, jotka tulemme sen rauhoitetuille aloille. Säikähtyneenä lentää havukka päältämme muutamasta vuorenseinän halkeamasta peljäten kai että pyrimme ahdistelemaan sen kätkettyä pesää ja lentoon kykenemättömiä poikia. Muutamassa notkossa kallionkielekkeen suojassa on tanner valkea. Se on lunta, — lunta heinäkuun keskipalkoilla, — iso, vankka kinos, joka arvatenkaan ei kesän lämpimimmälläkään ajalla ehdi jäätynyttä pohjaansa myöten sulata. Olemme lumisilla siinä hetken, onhan se tähän aikaan vuotta harvinaista.

Kiipeämme taas, laskeumme vieläkin notkoon ja nousemme vihdoin Rukatunturin läntiselle korkeimmalle laelle. Kun viimeinen kallio siirtyy pois näköpiirin edestä, leviää aukea, kimalteleva, päiväpaisteinen valomeri eteemme. Se on Kitkan avara ulappa, joka sieltä säteilee ja huikaisee silmämme, Kitkajärvi ja sen monet jatkot ja haaraiset lisävedet. Järvi järven takana, maata riepuna välissä, kaistaleittain vaan koossa. Raukoilta saarekkeilta näyttävät vesien välissä nuo suuret metsät, joiden uljaimpia petäjiä ei vielä ole viety ruhtinaiksi maailman puutavaramarkkinoille. Ja sitä vuorottelua on länttä kohden kunis silmä kantaa. Luulet viimeisen järven vilahtelevan etäisyydessä, vaan katsot tarkemmin, näet vielä senkin takana järvensilmän pilkoittavan kirkkaana pisteenä, ja sitä leikkiä näet aina tunturin juurelle saakka. Lähimmässä järvessä kokee kalaukko verkkojaan. Voi verkkoukko kuin olet köykänen ollaksesi ihminen, luomisen ruunu!

Luoteeseen ei ole näköala niin aukea kuin länteen. Sallan tunturit Kuolajärveltä häämöittävät sieltä vankkana, jylhänä aitana, ja siitä pohjoiseen päin muistuttavat korkean ylänköinään vaarat missä Kuusamon kehuttu kaunotar — vuorten kiertämä Paanajärvi — pitää asentoa. Katsellessaan tuota luonnon suuruutta viihtyy matkailija pitemmänkin hetken istumassa kivennykyrällä vuoren paljaalla laella. Muistuupa mieleen ettei Kuusamoa suotta ole kehuttu alppimaisemaksi, Suomen Sveitsiksi. Mutta tuota näköalaa katsellessa ei kumminkaan voi hyväksyä sitäkään lausetta. Ei tämä maa tässä alla ole Sveitsiä. Nuo kapeat lehtevärantaiset järvet, nuo avarat, hallavat suot, nuo metsäiset harjut ja karut kankaat, eiväthän ne ole Sveitsiä. Se maisema on läpeensä meidän omaa, pohjoista Suomea.

Onko se siltä vähemmän kaunista kuin Sveitsi? En tiedä, arvatenkin. Vaan kun katselen syrjästä noita metsäisiä kukkuloita, joiden toinen kylki iltapäivän hohteessa vihannalta helottaa, toinen siimeksen puolella ikäänkuin suree tummuuttaan, noita lammen silmiä soitten pohjalla, joita vuoroin päivän eteen kulkenut hattarapilvi varjostaa, vuoroin aurinko kimalluttaa täydeltä terältään, kun katselen taivasta, joka kelmeydessään on niin rauhallinen ja himoton, silloin tunnen sen niin välittömästi, että tämä on minulle kauniinta.

Hyvät ystävät, ei se ole Sveitsiä. Se on Kuusamoa.

IX

KITKA, OULANGANJOKI JA PAANAJÄRVI.

Niiden sydämmellisten ja hauskojen muistojen rinnalle, joita tällaiselta matkalta tuo mukanaan, jää matkailijan mieleen joskus joku ikävämpikin ja tylympi kuva jostakin kulkemastaan kulmakunnasta. Siltä ei ole sanottu, että ihmiset siellä yleensä olisivat olleet tylympiä, epäkohteliaampia tai itsekkäämpiä kuin muualla, — pelkkä sattuma, kenen pariin on joutunut, voi olla koko vikana — mutta siitä on kerran tarttunut kylmempi ja vieraampi vaikutus mieleen, ja semmoiseksi se sinne jää.

Minulle on matka Alakitkasta Oulankojoelle jäänyt tuollaiseksi muistoksi mieleeni. Siellä sattui monta seikkaa, jotka olivat omiaan synnyttämään tylynlaista tunnetta.

Oli saatava soutaja Oulangonjokea alas, ja kun koko Oulangonjoen rannalla ei ole yhtään ihmisasuntoa eikä koko taipaleellakaan Alakitkasta asti — sitä on matkaa kaksi peninkulmaa — kuin pari taloa tai mökkiä, joilla vielä kaikilla ei ole venettäkään Oulangon rannalla, piti jo ajoissa Alakitkan taloista ruveta tiedustelemaan saattajia. Jo kirkolla oli se meille varalta sanottu, ja sanottu myös, että kohtuullinen saattopalkka Paanajärvelle asti oli 10—15 markkaa.

Oli jo ilta, kylvyn aika kun sousimme selän yli Virranniemen taloihin. Käymme tupaan, istumme tarinoimaan, puhumme asiamme.

— Soutajia Oulanganjoelleko...?, eipä täällä taida olla saattajia sille matkalle, sitä tietä ei monasti kuljeta, selitti isäntä unisesti haukotellen ja kääntyi poispäin ikäänkuin merkiksi, että niistä puuhista ei tule mitään, palatkaa takasin jos tahdotte.

Siitä: kylmyydestä huolimatta istuttiin kumminkin ja jatkettiin tuumailua. Huomautettiin ohimennen, että jospa ei tavallisesti kuljettanekaan, niin voisihan siltä joku lähteä rahan edestä saattamaan, koska meillä nyt juuri oli matka sinne.

— Ka minä en lähde, menköön muita ketä tahansa. Vaan kukapa sinne kyennee lähtemään, siellä ei ole koko joella kelvollista venettä kellään muulla kuin meillä, ja sitä venettä ei minun luvatta oteta.

Kylkiään kuoputellen tuli siihen jo säestämään toinenkin mies, mikä lie ollut huonemies, ja selitti että sinne on niin pitkät ja pahat matkat, ettei sinne hullukaan lähde, saattamaan ja sitten sauvomaan sitä virtavata, matalata ja huonopohjaista jokea takasin. Semmoista miestä ei löydy näissä taloissa ja vielä vähemmän niissä taloissa ja mökeistä, joita on Käylänvirran ja Kallunginjärven rannalla Oulankaan kulettaissa. Niillä ei ole venettäkään, milläpä ne sieltä lähtisivät. Molemmat ja vielä muutamat akat lisäksi, vakuuttivat meille aivan jyrkästi, että siitä matkasta ei tule mitään.

Tämä tuntui hyvin nololta, ja huolestuneina katselimme jo toisiamme, että jokohan tämä nyt on täyttä totta. Pian meille kumminkin selvisi asia ja tarkoitus.

— Jos teidän nyt kumminkin on sinne pakosta päästävä, alkoi se sama huonemies hetken perästä, niin minä en sääli lähtiessäni, vaikka siellä onkin semmoiset matkat ettei sitä toinen arvaa. Eihän sieltä ison veden aikana pääse takasin millään pelillä. Mutta minä lähden kumminkin toisten Heikan kanssa jos vain isäntä luvannee venettä, — koska teillä näkyy tuommoinen pakko sinne olevan.

Hän seisoi hetkisen ääneti katsoen minkälaisen vaikutuksen tuo hänen jalomielinen uhraavaisuutensa lie meihin tehnyt. Kun nähtävästi huomasi sen tehneen hyvän vaikutuksen, lisäsi hän sivulle kääntyen: "jos kaupoissa sovittanee".

Käsitimme jo että tuossa se onkin se joka hakaltaa. Kysyimme hintaa.

— Kulki tässä toissa kesänä pari insinööriä, juuri samoja matkoja kulkivat Paanajärvelle, ja tästä saatettiin. Ne maksoivat 40 markkaa eivätkä sitä paljostuneetkaan, vielä ruoat ja ryypyt antoivat koko matkan. — Hän vaikeni taas hetkeksi, kai tarkastaakseen meitä minkä vaikutuksen tämä tarjous nyt oli tehnyt. Huomasi kai, että niille pitää heti vähän tinkiä, koska jatkaen edellistä puhettaan virkkoi:

— Mutta koska teillä ei tavaroita ole niinkuin oli heillä, niin voin minä viedä kolmellakymmenelläkin, vaikka nyt on muuten tulvan puolesta pahempi kulkea... kun sitten isännälle vielä jonkun vähän veneestä maksanette.

Me selitimme hänelle kuinka luonnottoman korkea tuo hinta oli. Matkaa saattoi maitse ja vesitse tulla korkeintain 5 peninkulmaa, ja jos siitä olisikin pari peninkulmaa palatessa sauvottava ylös väkevätä virtaa, niin olihan mennessä myötävirta — aikaa ei voi missään tapauksessa kulua kuin puolitoista päivää. Kahdelle miehelle — toinen oli poikanen — se jo teki 10 markkaa päivässä, olihan se liikaa.

— Ka kun ette tahtone maksaa, niin en minä pyri...

— Eikä minun veneestäni tarvitse tehdä kauppoja, äsähti väliin isäntä, — sitä ei ole tarvis kuljettaa sinne matalikoissa pieksettäväksi.

Olimme todellakin heistä koko joukon riippuvaisia, vaan emme niin kokonaan kuin he luulivat. Taikka joen rantaa me nuoret miehet saatoimme kulkea Paanajärvelle jos niikseen tuli, ja soutajamme, joka meitä vielä lupasi lähteä saattamaan ylös Käylän virroille, arveli sitäpaitse että on kai siellä joella Kallunkilaisillakin joku veneenrämä. Tuommoinen kiskomishalu inhotti. Hetken vielä tingittyämme sanoimme jäähyväiset ja lähdimme.

Vielä rantaan tuli se sama huonemies meille vakuuttamaan, että oli aivan turhaa lähteäkään eteenpäin, sieltä ei saa enää venettä mistään, eikä siellä ole miehistä miestä kotona saattajaksikaan. Vaan hän voisi ehkä vielä vähän pudottaa hintaa... ja jos isännälle markkaa pari, kolme antaa, niin lupaa se veneensä. Jalan sieltä ei pääse mitenkään, soita on pahoja eikä polkua merkkiäkään.

Hän jäi vielä rannalle paapattamaan kun me sousimme Virranniemestä ylös Käylänkoskia kohden. Ilta oli jo kulunut kultaisimmilleen, laskevan päivän säde kimalteli kirkkaana virran leikkivässä laineessa, ilma oli vilponen ja puhdas, laulellen soutelimme hilpeällä mielellä edelleen muistamatta enää äskeistä tinkaa ja huolehtimatta matkasta. Koskien alapuolelle jätimme saattajan ja veneen ja astelimme siitä ravakasti pehmeätä metsäpolkua pitkin koskien niskassa olevia uudismökkejä kohden. Ilta oli silloin jo kulunut puoleen yöhön; Käylään aijoimme jäädä yöksi.

Monasti olimme tulleet ennenkin yöllä taloon, ja kernaasti oli emäntä noussut tekemään meille vaatimatonta vuodetta ja isäntä kyselemään vieraiden kuulumisia, eikä oltu salvassa tavattu yhtään ovea. Täällä olivat ovet säpissä; toisessa mökissä ei saatu yhtään sielua hereille, nyrpeänä ja äkäsenä nousi toisessa muuan vanha eukko kyselemään ovenraosta mitä yöllä kulkijoita me olimme. Se selitettiin ja pyydettiin yösijaa.

— Eipä tässä meillä ole nyt sijaa yöksi, eikö tuohon toiseen mökkiin päässyt?

— Ei päässyt sinne.

— No eipä tähänkään sovi, tässä jo on noita metsänostajia ja on omaakin väkeä.

Tupaan silmäillessä näkyikin siellä makaavan väkeä lattian täydeltä, eukko peitti raanulla muutaman naisen, joka melkein alasti loikoi erään mustapartaisen miehen rinnalla. Ei tehnyt mielikään jäädä sinne yöksi.

Kyselimme matkaa Kallunkiin. Neljännes, toista oli kävellä, sitten järvi soudettava. Päiväseen aikaan siitä huudettiin venettä poikki, mutta yöllä ei huuto auttanut.

— On siellä tuolla myllärillä vene, vaan eipä se taida viitsiä lähteä viemään.

Herätettiin mylläri, se mustapartainen mies. Ei hän viitsinyt lähteä. No eikö muita olisi, eikö hänen vaimonsa — tarkoitettiin sitä joka juuri heräili hänen vieressään — lähtisi? Eihän hänellä täällä mitä vaimoa ole. Missä isäntä? Maantietöissä. Saisinko sitä venettä lainata järven yli? Kukapa sen sieltä toisi takasin, sinne sitä ei saa jättää. Toimitetaan takasin, tuodaan vaikka itse toisella veneellä, No paljoko tuosta maksettaisiin?

Siitä sovittuamme lähdimme väsyneinä ja melkein loukkautuneina yön selkään taivaltamaan Kallunkiin päin. Vaan matkalla katosi taas pian alakuloisuus ja hilpeäksi kävi masentunut mieli. Päivä teki juuri nousuaan kun vankan metsän sisästä astuttiin Kallunkijärven rannalle. Se oli ruhtinaallisen komea kohotessaan majesteetillisen verkkaasti vastarannan metsän takaa ja valaessaan hohdettaan yli selän ja vihannan maan. Ei sumun hiukkaa ollut ilmassa, silmä tuntui kantavan kahtavertaa kauemmas kuin tavallisesti yli salmien ja selkien ja kun järvelle soutaessamme vähän kajauttelimme lahden törmiä soi ääni kotvan aikaa ponnahtaen edestakasin rannasta rantaan.

Kallungissa nouseskelivat jo ihmiset vuoteiltaan meidän taloon saapuessa. Vielä yritti täälläkin meitä vainoomaan se samainen vastahakoisuus. Miehet olivat haluttomia lähteäkseen saattamaan — saimme sittemmin nähdä etteivät he olleet sitä aivan suotta —, vene oli näet huono, matka pitkä ja virta kova. Vaan meidän onnistui voittaa emäntä puolellemme — en tiedä kehumallako hänen kahviaan vai naurattamallako hänen tyttäriään —, ja tämä toimitti tuota pikaa kuuntelematta mitään vastaväitteitä kaikki valmiiksi, eväät konttiin, kontti pojille selkään ja pojat tielle, vaikka nämä vielä lähtiessäänkin mukeltelivat vastaan. Ja niin päästiin vihdoinkin kävellä lippoinaan pois Kitkan kulmalta Oulangan rannalle.

* * * * *

Kuta lähemmäs jokea päästiin, sen mäkisemmäksi ja notkoisemmaksi kävi maa. Polku hyppelehtää ylös ja alas lakkaamatta; juuri kun se pääsee putoamasta jyrkkää rinnettä alas laakson pohjaan, jossa vetinen suo on kahlattava, nousee se taas toista rinnettä ylös jyrkälle kapealle särkälle, jonka takana heti on toinen laakso ja suo. Ja nousu ja lasku käy korkeammaksi joka kerralta. Näyttää aivan kuin luonto näitä paikkoja muovaellessaan olisi oikein vihapäissään mylleröinyt ja suurella luomishierimellään äkämyksissään tuolleen sotkenut pehmeän maa-aineksen särkkiin ja kuoppiin. Kasvullisuus koko matkalla on korkeuksien mukaan hyvinkin vaihteleva, vaan ylipäätään se on harvinaisen rehevää ja koskemattoman neitseellistä. Vesakko polun ympärillä on niin tiheää, että jos edelläni astuja kulkee pari syltää eelläpäin, en näe häntä virstan matkoihin, vaikka kuulen kengänkopseen tuossa juuri kapajavan. Senpä vuoksi ei, kun viimeistä tavallista jyrkempää rinnettä soluttiin alaspäin, mistään merkeistä voinut päättää joen jo olevan siinä alla, ennenkuin kuului virtaavan veden loisketta ja samassa viimeisen pensaan takaa avautui eteen koskena vierivä vesi ja sen takana korkealle taivasta kohden kohoava metsäinen ranta, samanvertainen kuin se mikä taaksemme jäi.

Tällä paikalla kai oli luovan kämmen pamauttanut vielä syvemmän piirun kulkemaan halki mäkien ja särkkien ja vetämään vedet soitten pohjista siihen tiehyeesen, joka ne sitten viepi Vienan lahteen saakka.

Niin, nyt oltiin "Taipaleella" joen rannalla, mutta venettä ei näkynyt missään. Kulettiin pitkin luisua hiedikkorantaa, josta tulva vasta oli laskeutunut alemmas, katseltiin, vihdoin huomattiin vene ja toinenkin, mutta toisella rannalla. No, joki ei ollut leveä, kun valitsi sopivan paikan sai sen kahlaamalla jo siksi kapeaksi, ettei ollut kuin pari syltää uimavettä. Koetettiin uida poikki, mutta siitä ei tullut mitään. Virta oli kova, se painoi armotta heti mukaansa ja vei alaspäin jos vähänkään hellitti jalkoja pohjasta, eikä siinä potkiminen auttanut. Koetettiin monasti ja useista kohden, vaan turhaan. Eikä auttanut muu kuin ruveta lautan tekoon; ladottiin neljä rankaa rinnakkain, vitsoilla poikkipuut kiini ja sillä köykäsellä aluksella piti työntäytyä nielevään virtaan. Vaan poikki päästiin ja vene saatiin.

Vuotava oli vene ja pieni, aalto loiskahteli laidan tasalle kun miehet sisään työntyivät, vaan sillä piti alaspäin lähteä, soutaa lipottamaan parilla poikkinaisella melantyngellä. Kieli oli pidettävä tasaisesti keskellä suusta eikä ollut syytä paljo huitoa käsivarsilla, jos mieli kaatumista välttää. Vaan alaspäin siinä soluttiin, yksi mies sai myötään mättää vettä, virta lisäsi vauhtia soudolle avuksi. Se oli läpeensä omituista retkeä.