Part 2

— Eipä siltä, koetin parannella pahuuttani, tottahan noin korea tyttö miehiä saa vaikka valita asti. Mutta olisihan Anna Liisa ollut sinne sopivampi emännäksi...

Siihen ei Anna Liisa enää virkkanut mitään, ja minä otaksun että hän sydämmensä syvyydessä oli aivan yhtä mieltä minun kanssani, vaikkei kehdannut sanoa, kun se olisi tuntunut vähän itsensä kehumiselta. Eikä Loviisasta enää sen koommin puhuttu sanaakaan, puhuttiin vain muista maailman asioista. Kaikkosen ranta katosikin samassa näkyvistä pois muutaman niemen taakse, josta levisi eteemme uusi aava selkä ja puhalsi yhä vinhempi vastanen.

IV

KAPPALE TODELLISTA KURJUUTTA.

Se nähtiin Kuhmon ja Suomussalmen rajalla — Suomussalmen puolella kumminkin — juuri sen vesijakajan tienoilla, joka kapeana kannaksena haaroittaa vedet juoksemaan kahtahalle, toisaalle Vuokin ja Emäjoen päähaaraan luoteeseen päin ja toisaalle Lentiiran vesien kautta Kuhmon haaraan kaakkoon päin. Siellä jouduttiin matkalla poikkeamaan Keskisen taloon, jossa köyhyys ja kurjuus näytti olevan suurempi ja kaikkinaisten inhimillisten kärsimysten määrä täyteläämpi, kuin nähdä sai missään muualla matkan varrella, vaikka siellä sai nähdä yhtä jos toistakin.

Puutteellista ja huonosti elävää näytti olevan itse talonväkikin, mutta surkeampi oli vielä laita erään huonemiesperheen, joka asui siinä yhden tuvan ahtailla tiloilla.

Kumartuen astuimme sisään pirtin matalasta ovesta, josta ummehtunut, taudintapainen ilma lehahti vastaamme. Himmeät, pienet, paikkonaiset ikkunat pitivät pirttiä keskipäivälläkin puolipimeänä, niin että esineitä sisällä oli ensi aluksi vaikeanlainen erottaa. Mutta joukko apposen alastomia olentoja veti heti huomiomme puoleensa. Ne olivat lapsia, neljä tai viisi kappaletta, joukossa suurempia ja pienempiä. Ei repalettakaan päällä ollut yhdelläkään, ei viikunanlehden kokoista. Muuan tyttö, vanhin kai joukossa, noin 11 tai 12 vuoden ikäinen, näytti kumminkin vieraiden edessä ymmärtävän ujostella alastomuuttaan ja kirmasi uunin taakse. Sieltä hän ilmestyi kotvasen kuluttua; oli sitonut emännän vanhan hamerääsyn kaulaansa, niin että se säkkinä verhosi koko olennon. Muut temmelsivät ujostelematta aataminpuvussaan lattialla, sääret väärinä, mahat turvonneina, iho likasen kellertävänä.

— Talonko nuo ovat lapsia? kysäsimme tervehdysten jälkeen hetkisen ääneti istuttuamme.

— Tuon ne ovat huonosen huonemiehen, ja onhan noilla tuossa äitinsäkin ääressä, selitti emäntä, vanhanpuoleinen ihminen, punoessaan hamppulankaa polvensa päällä. — Ei ole raukoilla vaateriepua päälleen panna, ei ole vielä eläissään ollut talvella eikä kesällä, lisäsi hän hetkisen kuluttua.

Katselimme missä se huonemies oli, josta emäntä oli puhunut. Pimennossa nurkassa makasi joku olento ryysyvuoteella lattialla ja ähki tuontuostaankin. Siirryimme lähemmäs. Se näytti olevan nuorenlainen mies, eli oikeammin vähäsen miehen kuihtuneita jätteitä; siinä se makasi tai istui omituisen koukerossa asemassa, nojaten yläruumistaan kuihtunutta käsivarttaan vasten ja katsellen tylsästi eteensä syvistä silmäkoloista melkein sammumaisillaan olevilla silmillään. Pitkä tukka pörrötti harjamaisesti hänen päässään, harmajat, kapeiksi lutistuneet, kuihtuneet kasvot peitti harva vanukkeinen parta. Suu oli auki ja puoleksi paljastunut rinta läähätti vaivaloisesti. Vieressä penkillä istui hänen vaimonsa soudattaen pärevasussa pientä kirkuvaa lasta ja alaspäin herkeämättä katsellen.

Inhottava haju löyhki tautivuoteen läheistössä, täytyi pakostakin siirtyä edemmäs.

— Joko se on kauan sairastanut?

— Johan se perttulista; vähää ennen kuin tämä viimeinen syntyi se kääntyi tautivuoteelle, eikä ole siitä pystöön kyennyt.

Potilaan vaimo ei nostanut silmiään maasta tuota puhuessaan.

— Keuhkotauti vai mikä sillä on?

— Mene tiedä. Kylki tuolla on auki, sieltä märkii myötään, mutta ei vain tee loppuakaan.

Talon emäntä joutui siihen puuhistaan hänkin tuota kurjuutta selittämään.

— Niillä oli oma mökki, vaan se paloi mennä kesänä ja silloin ne koko joukolla asettuivat tähän meidän pirttiin. Eipä tässä liikoja tiloja olisi ollut, vaan mihinkäpä nuo hätääntyneet hääti. Ja mies, — tuo Ollikainen tuossa juuri — oli kova työmies, tukkimies erinomainen ja elätti kyllä joukkonsa. Vaan sitten sairastui lavantautiin ja niinpä kävi kolkosti, ettei siitä enää elpynytkään. Tämä löi häneltä kylen puhki ja siitäkös märkäpesä on tullut. Mutta niin se onkin nyt puolessa vuodessa vienyt terveen miehen, ettei siitä enää ole muuta kuin tuommoinen jälki jälellä. Riettaan näköinen on sillä se sivunsa, madoissa...

— Eikö sitä ole hoidettu mitenkään?

— Kukapa sitä olisi osannut hoitaa ja millä? Julmalta tuo on tuntunut, mutta siihen se on saanut märätä. Katsokaa te.

Hän rupesi vetämään syrjälle likaista paitaa miehen kyleltä. Kauheata!

— Eikä mitenkään hoidettu, ei edes millään puhtaana pidetty?

— Milläpä sitä? Kuhmon apteekkiin on matkaa toistakymmentä peninkulmaa, ja jos sinne joku kulkija olisikin, niin millä rahalla sen rohdon ostaisi.

— Mutta sellainen rohto ei monta penniä maksa.

— Vaan kun ei ole penniä yhtään kuukausiin nähtykään, — tuskin lie koko kylässä.

Potilaan vaimo herahti itkemään.

— Vieläpä tässä olisi rohtojen saantiin kyetty, kun on päiväseltään aina niukuin naukuin jaksettu lapsilauman kanssa hengissä pysyä, siinä on ollut kykenemistä tarpeeksi. Jos hyviltä ihmisiltä on maitotilkan jaksanut sairaalle saada, muuta rohtoa ei.

— Tottapa teitä on kunta auttanut ja muut hätäavut?

— Muutenpa tässä olisi jo kuoltukin koko joukolla. Mutta kun en minäkään näiltä lapsilta ja sairaalta pääse sen vertaa liikkeelle, että aina saisi käydä kerjäämässäkään apua..., ei puhettakaan siitä että mihinkään työhön pääsisi. Kuinka kauan vielä kitunee tuokin raukka tuossa, ei se kyllä koskaan kostu.

Ei se kostu, kyllä sen näimme mekin. Mitenkä tahansa siinä ajattelikaan puolelle ja toiselle, niin täytyi huomata, ettei tuolla huonemiesperheellä ollut millään puolella yhtään mutkaa, jonka kautta se pääsisi puikahtamaan kurjuudestaan onnellisempiin oloihin. Armoleipä on katkerata, vaan kun sekään ei riitä....

— Ja tuo lapsiliuta söisi paljokin, jos saisi, säesti emäntä.

Kurjin oli kumminkin laita tuon kuolemaan tuomitun potilaan. Siinä täytyi hänen maata ja nähdä miten hänen omat lapsensa kärsivät nälkää ja kurjuutta ja nähdä miten hän itse joka päivä yhä enemmän suorastaan märkäni pois, miten viimeiset voimat loppuivat, ja kumminkin piti elää. Eikä minkäänlaista, mikä tuskia hetkeksikään lieventäisi. — Otimme taas puheeksi, että pitäisi Kuhmolaisten kirkkomiesten kautta hankkia apteekista jotakin rohtoa, vaikkapa vain karboolivettä haavan puhtaana pitämistä varten. Mies kuuli "karboolin" nimen ja elpyi siitä hetkeksi. Sen nimen oli hän ennenkin kuullut. Muuan kulkeva tukkilainen oli jo keväillä puhunut että kun olisi silläkään pestä. Yhtäkaikki siitä vielä kostuisikin, kun kerran tuo haava rupeaisi paranemaan...

Hän toivoi vielä miesraukka. Toivokoon vain, se ehkä vähänkään lievittää hänen kurjuuttaan. Mutta turhaan hän toivoi!

Nuo alastomat kakaratkin kuulivat isänsä puhuvan paranemisestaan ja keräysivät siihen pyylevinä kummissaan kuuntelemaan sitä pakinaa. Oli tuossakin ihmisen alkuja. Mikähän niistäkin raukoista vielä mahtaa tulla? Tulevatko jatkamaan vanhempainsa ylen, kovaa elämistä, vai paraneeko olo heillä maailman taipaleella?

Vaikeaksi kävi olo ummehtuneessa pirtissä, ja me lähdimme jatkamaan taivalta. Pistimme mennessämme kumminkin muutaman markan potilaan vaimon kouraan kehottaen häntä rohtoa hankkimaan, jos ei muun vuoksi niin rohkaistakseen sairasta. Ja jälestäkäsin oli hyvä mieli että senkään tulimme tehneeksi, sillä tuo kurjuuden kuva ei hevillä tahtonut hälvetä mielestä.

V

TIEDEMIEHIÄ MATKALLA.

Pitkin matkaa Kuhmon ja Suomussalmen välisiä salokyliä kulkiessamme kerrottiin meille taloissa vähäväliä, että "kulki tästä pari miestä toissakin päivänä, mitä lienevät nekin olleet, sanoivat kulkevansa Hämeen maasta". Ylen on harvinainen tapaus että näissä kylissä matkustajia kulkee, eikä kummakaan siis jos meiltä udeltiin, mitä retkeilijöitä ne ovat mahtaneet olla. Arvelimme heidän mahdollisesti olleen joitakin tiedemiehiä eli tutkijoita, vaikkemme sitäkään oikein osanneet käsittää, kun he missään pitemmältä viipymättä matkustivat yhtä nopeasti kuin me, joilla ei ollut mitään tutkimusasiata.

Mutta muutamassa talossa — muistaakseni se oli Suomussalmella Vuokin rannalla — pääsimme siitä varmuuteen.

Siinä talossa olimme yötä, ja kylvimme illalla. Kylyn päälle istuttiin tuvassa makeasti levähdellen ja tavan mukaan tarinoiden talonväen kanssa, ja taas tulivat ne toissapäivänä kulkeneet puheeksi.

— Kävivät ne tässäkin, tulivat tuossa iltahämärässä vähän ennen kuin talossa makuulle ruvettiin, kertoi isäntä, pistäen vieraan kukkarosta "vaappitupakkaa" visakoppaiseen piipunkänäänsä. — Satuin tuohon juuri pihalle näinikään kylyn jälkeen, katselin sitä yhtämittaista sadetta, että ei kai se sinäkään yönä herkeä. Näin silloin tuolta mäen alta nousevan parin kummallista olentoa: jalat kuin ihmisellä, vaan pään kohdalla laajat, pyöreät kommervenkit. Minulta jo vähän sydäntä hyppäytti. No, tunsinhan minä ne sitten lähempää ihmisiksi, niillä oli vain semmoiset varataivaat pään suojana, jommonen on meidän rovastillakin. Mutta vaivaloisesti ne nousivat sieltä, aivan käppyrässä kumpanenkin. Kovin niillä olikin molemmilla isot ja raskaat laukut selässä.

— Ja oli niillä vielä kolmaskin laukku, vaan sitä oli kantamassa Aholasta piikatyttö, säesti emäntä väliin.

— Oli kolmaskin. Ja se niiden Aholaan tulo se vasta kuuluu kummannäköistä olleen. Suota kulkea retuuttaneet raukat sateessa, ja korennossa kantaneet laukkua välissään, arvaa sen miten siinä pysyy kapeilla, heiluvilla suoportailla.

— Mutta pestäpä ne oli saaneetkin housunsa, säesti taaskin emäntä.

Isäntä, joka ei oikein näyttänyt pitävän siitä, että toinen hänen puheeseensa puuttui, sytytti uudelleen piippunsa ja oli hetkisen ääneti ikäänkuin miettien että mihinkä hän jäikään. Sitte jatkoi:

— Niin olivat tuiki väsyneitä pirttiin tullessaan että laukkunsa viskasivat laattialle, — kirjoja ja papereita kertoivat olevan laukut täynnä — ja itse istualleen retkahtivat. Sanoivat olevansa runon kerääjiä ja niitähän ne lie olleetkin, vaikka tässä akkaväki jo säikkyi että mitä lienevät.

Taas puuttui emäntä puheeseen:

— Säikähtivät ne vähän muutkin, ei yksin akat. Ja oliko tuo kumma, kun heti taloon tultuaan rupesivat velhoja kyselemään.

— Niin ne todellakin kysyivät, että onko täällä muka velhoja, ja toinen veti heti paperit taskustaan ja rupesi kirjoittamaan, pistelemään sinne kaikki mitä me puhuttiin. — Ei hyvät herrat sanoin minä, eihän meidän kulmalla mitään tiettyjä velhoja ole, ei me ainakaan ole kuultu puhuttavan. Eikä niitä olekaan, — sanovat ne muutaman miehen tuolla Ylävuokissa taitavan taikoja, mutta en minä sitäkään usko, eikähän sekään mikään velho ole. No sitten nämä utelemaan, oliko täällä meillä muka ketään joka loihtuja tuntisi. Mitä loihtuja, kysyin minä, ei me hyvät herrat täällä sydänmaalla tiedetä niistä mitään. Mutta akkaväki kun täällä pirtissä rupesi pelkäämään, että mitä hyvinkin lienevät, eivätkä tytöt uskaltaneet makuulleen ruveta puoleen yöhön. Ja mietitytti se vähän minuakin, kun se toinen herra koko ajan pisteli paperille juuri kaikki mitä minä satuin sanomaan; ajattelin että mitä rotokollaa se tekee. Mutta tottapa se kirjoitti siinä omiksi huvikseen.

Me koetettiin selittää siihen, että ne on mahtaneet kirjoittaa muistiin jonkunlaisia kielennäytteitä, saadakseen selville minkälainen kielenmurre eli puheenparsi täällä on. Mutta naispuoliset eivät varsinkaan näyttäneet paljokaan uskovan sitä selitystä. Mitä varten ne sitten muka olisivat velhoja kyselleet? Isäntä oli kumminkin ymmärtävinään koko asian.

— Sanoinhan minä jo heti, että oikeita kulkijoita ne ovat, tuommoisia tietomiehiä, nuoria vielä olivatkin, melkein poikasia, — eihän ne mitä ilkimyksiä olleet. Ja ruunun rahoillahan nuo vielä sanoivat kulkevansa, ja kaikki maksoivat rehellisesti yösijasta ja muusta. Ne olivat näet tässä meillä yötä, ja aamulla lähti Jaakko niitä saattamaan veneellä alaspäin.

— Reissuapa siinä oli ollut Jaakollakin, väitti emäntä vieläkin sekaan.

— Niin, ne kun taas veneessä olivat ruvenneet Jaakolta kyselemään minkä mitäkin ja pistäneet paperille kaikki mitä Jaakko taas sanoi, niin oli tämäkin siitä vähän ällistynyt, ja jo lopulla taivalta herennyt aivan ummikoksi, aivan puhumattomaksi. Mutta se kun ei hänkään sitä älynnyt, että mitä varten ne niitä kirjoittelevat.

Kaikista selityksistä päättäen tulimme siihen varmaan käsitykseen, että tiedemiehiä ne on olleet, ja että ovat ehkä pikakirjoituksella panneet muistiin kaikki mitä kuulivat, niinkuin kuuluvat tekevän tiedemiehet. Mutta sen vakuutuksemme saimme vielä monessa paikassa vakuuttaa useille uteliaasti kyseleville, sillä ne samat tiedemiehet kummittelivat vielä pitkät matkat meidän edellämme.

VI

LEPOPAIKKA.

Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipaleet Kiannan ja Kuusamon syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappaleen, niin jo tultiin laakson jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä puro koskena lirisi.

Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan, enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltaneen kannon tyngelle levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa, tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpasee vaan samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa ja siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamusen kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti kaikui astuessamme tantereesta askelten säännöllinen töminä. Ne askeleetkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista, haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisenvuoron taas takoivat reipasta, yllyttävää tahtia.

Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea ja hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat koivut loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi vaahtoavana putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon virkkuja, valkopäitä aaltojaan.

Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket, niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinneppä tahtoin vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, koska korkeimmillaan käyvät inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi lepopaikkani rauhainen ja rakas, olisi suvantoni ja suojarantani. Ei loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämäntaistelujen ulapalta hiljaisen lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyyneesti hilpeilevä puro soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni kaihon ja katkerat mietteet. Ja minä kuunteleisin sen alakuloista soittoa, kunnes jo rauhottunut mieleni kuulisi siitä virkistävää kehoitusvirttä ja elämän halua ja iloa.

Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa, ja tuomitseisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka himmentävät ja harhauttavat katseeni ja puhdistumaan saisin maailmalla tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin varustettuna tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä silloin osaisin minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein viljellä, kehittyä ja kehittää.

Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin polulta. Ja kun kerran huomaisin taipaleellani kokonaan uupuvani, silloin rientäsin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää lirinää ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua. Istuisin mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä vasten ja katselisin kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat hattarat ajelevat toisiaan, kuunteleisin tuulen leikkiä latvoissa ja unhottaisin kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja nukkuisin pois kuin rukoukseensa nukkuva lapsi.

Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi — niin minusta tuntui — ihminen kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikista, tuntea itsensä ihmiseksi. Mutta mistäpä löytäisi elämän taipaleella lepopaikan tämmöisen, syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi tuudittavaisen?

Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä ja sen siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla antaa ajatusten mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla. Tuommoisessa lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin vapaasti tehdä. Hevillä en malttanut siitä erota.

Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jälelle kun taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni henkäsemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään taipaleillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja kauan.

VII

VANTTAJAN VANHUKSET.

Kauan pysyvät muistossani Vanttajan vanhukset, isäntä ja emäntä. Jos ken Iijärven yli Poussusta päin soudettuaan kävelee kannaksen poikki aikeessa soudattaa itsensä Kuusamon kirkolle, eikä ole Mustaanniemeen välttämätöntä asiata, pistäytyköön Vanttajaan pyytämään venettä, se kannattaa hauskojen vanhusten tähden hyvin tehdä.

Tulimme sinne eräänä aamupäivänä sateen hienosittain vihmoessa. Talossa ei ollut kotona muita kuin molemmat vanhukset, päälle kuudenkymmenen kumpanenkin. Eukko paistoi leipiä, ukko oli vuoleksivinaan haravanpiitä siinä ikkunapenkillä. Muu väki oli lehtimetsässä.

— Eikä sitä toki meillä enää paljo muuta omaa väkeä olekaan, pahoitteli muori tervehdysten jälkeen, juostessaan siinä niin sukkelana kuin kankeat jalat suinkin sietivät uunin ja leipälaudan väliä. — Kohta ei meillä ole lapsia luonamme yhtään. Ei sillä, ettei noita olisi tehty, jo vain niitä tehty on kahdeksan kappaletta ja eläviä niistä on tullut kaikista, mutta tähän sitä vaarin kanssa lopuksikin aivan kahden jouduttanee.

Eukolta melkein kyynel vierähti luomen alta tuota kertoessaan, vaikka hän koettikin puhua äkäisellä ja suuttuneella äänellä. Vaan ukko hymähti hyväntahtoisesti ja lohduttavasti ja rupesi tarkemmin selittämään sitä eukkonsa surua.

— Sitä se ei meidän muori voi unhottaa, että pojat hänet tänne ovat jättäneet ja itse pyrkineet paremmille elantopaikoille. Ameriikassa meiltä on kaksi poikaa ja kolmas tässä juuri menneen pyhän seudussa sanoi hyvästit ja lähti sille samalle reissulle. Ja sehän se varsinkin nyt tuoreimmiltaan muorin sydäntä kirvelee. Eikähän se ole kummakaan — nuorin poika meni, äitinsä ilo —, pakottamaanhan tuo panee vähän itsekunkin mieltä, mutta parempihan niillä pojilla siellä on kuin täällä hallan kanssa tappelemassa, paljokin ehompi elämä, kunhan vain tervennä pysynevät. Ja sieltä ne elättävät vielä meitäkin, — vaikk'eihän meillä tässä mitään hätää olekaan, talonhan nuo meille jättävät mennessään.

— Vaikka jättänevätkin, mihinkä me tässä talossa paljo pystymme, kaksi vanhaa. Ja ainahan tuota sentään elettänee, en minä sitä itke, vaan sitä ikävätä ja kaipuuta. Ei niitä enää tietysti elävin silmin saa koskaan nähdä, — sinne Heikkikin huilasi. Olli ensiksi lähti vuotta kolme sitten sotaväkeen joutumista pakoon, kun niin pahan arvan tuli vetäneeksi, ja jo Iikan kirjoitti sinne seuraavana kevännä, vaikka sillä tuota ei olisi ollut sotaväkeenkään lähtöä, kun oli kupeestaan puhki. Ja nyt Heikki. Sattuikin se tänne pahimmoilleen tuo Ojalan Paavo, joka jo viisi vuotta on Ameriikassa ollut, ja se kun pääsi houkuttelemaan, niin jo Heikki heti matkaan työntyi. Tytötkin meiltä on naitu aivan yhdettömiin mikä minnekin, ei kotona enää ole muita kuin vanhin poika, ainoa joka on vähän löyhä. Toteen niitä on kasvattanut ja elättänyt ison poikueen...

Taas herahti muori itkemään, ja ukonkin silmään jo kierähti kyynele. Vaan hän koetti itkevälläkin silmällä hymyillä, nousi haravanteostaan ja käveli eukkonsa luo tätä lohduttamaan. "Vielähän ne sieltä löytyvät, löytyyhän mies meren takaa... Iikka se vissistikin tulee meitä katsomaan, niinhän se jo kirjoitti, eikä niitä tiedä toisiakaan, kun elettänee... Ja miksei elettäisi, eihän me vielä ikäloppuja olla..."

— Ei! Puhut nyt sinäkin kun ei satu sivujasi kolottamaan. Minähän tässä toki vielä vähän jaksan liukkaamminkin liikkua.

Muorikin koetti heittäytyä reippaaksi ja notkeaksi leipiä uuniin juoksutellessaan, mutta ei sattunutkaan siinä kiireessä paremmin, kuin että leipälapio hiukan heilahti uunin suulla ja leipä liukahti tuhkaan... Eukko kirosi vihasesti vaan ukko rämähti nauramaan.

— Näyt liikkuvan sinä toki vähän liukkaammin, olet totta vähän notkeampi...

Muori pauhasi kiukuissaan voimatta kumminkaan olla hymähtämättä hänkin vahingolleen ja ukko tuli tyytyväisenä meille kertomaan:

— Muutamia vuosia sitten riitelivät pojat tässä perinnöistä ja maan jaoista ja vähältä jo käräjiin toisiaan vetivät. Me vanhat jo heittäysimme syytingille. Mutta sitten pojille tuli semmoinen iili, että Ameriikaan heidän pitää päästä. Yksi toisensa jälestä heitti perintöriidat ja maanoikeutensa toiselle ja matkusti pois, ja niin me tässä taas kahden hoidetaan isännyyttä...

Saattajia ei ollut muita ketään kotosalla, ja kun vanhuksia emme arvelleet voivamme pyytäkään soutajiksi, mietimme jo lähteä etempätä hakemaan. Silloin ukko ikäänkuin sivumennen tuumasi eukolleen, että "ethän sinä mahtaisi jaksaa lähteä toiseksi soutamaan, jos minä tästä lähtisin näitä vieraita pikkuveneellä viemään...?"

— Miks'en se minä jaksa siinä missä sinäkin... kunhan tässä leivät saadaan uunista... eikä se sulla taas vene yksin tulisikaan takasin.

— Tulisikin se, mutta kun jaksanet...

Leivät saatiin uunista ja lähdettiin rantaan. Vaari varoitti muoria ottamaan lämpimämmän nutun mukaansa sateen varalta ja muori muistutti vaarille samaa. Kirves olalla käveli vaari edellä muka reippaan ja teerevän näköisenä, ja katseli aina taakseen että mitenkä se eukko sieltä pääsee kankeilla jaloillaan, kun tie rantaan kulki suon poikki ja pyöreitä portaita myöten piti hyppiä. Mutta tarkkaan sai ukko itsekin katsella mihin jalkansa laski, ja kun hän muutaman kerran juuri eukostaan huolehtiessaan rupesi horjahtamaan pyörivältä polalta, säpsähti eukko ja torui että "katso eteesi, kyllähän minä täältä; paremmin suoriudun". Mutta rantaan tullessaan, kun me muut jo olimme kuivalla maalla, liukahtivat eukolta äkkiä jalat ja hän hulahti kahdenreisin portaalle istumaan, eikä päässyt siitä mihinkään.

— Säret itsesi, huolitteli ukko apuun rientäessään. Kun minä pyysinkin sinua mukaan, kankeathan sinulla jalat ovat... Kasteli hameensa muori parka aivan likomäräksi, eikö lie saappaihinkin jo vesi päässyt...

— Eikä päässyt ja kesä kuivaa, älä siinä hätäile, porisi eukko helmojaan väännellen, mutta ilmeisesti häpeissään kun se hänelle taas oli pitänyt vahinko sattua.

Eukko asettui soutamaan, niinkuin tapa vaatii naiselta, ja veti ravakasti alkumatkasta, Mutta pian ilmestyi vikaa hankavihtoihin ja toinen airo oli kiero. Ja niin rupesi taas sydänalaakin kouristamaan...