Part 5
— Ja on niitä täälläkin Kiannan puolella pari, kolme miestä, jotka aina itse laskevat.
— On niitä ainakin Valtosen ukko ja Kärpän Kalle oli aikoinaan, liekö muitakin.
— Kärpän Kalle se taas ei ole laskumiestä pitänyt, liekö ensi matkaltaan asti, mutta pari venettä se kuuluukin särkeneen.
Kalle vainaja näkyi olleen kaikille ylen tuttu henkilö, häntä kuvailtiin jonkunlaiseksi tervamiessankariksi, vankaksi, rohkeaksi, päättäväiseksi ja viekkaaksi, ja paljo oli tukkilaisilla kaskuja hänen retkistään. Kun yksi pääsi jotain kaskua kertomasta, alkoi toinen heti uutta ja niitä näkyi riittävän vaikka kuinka paljon.
— Poikasna olin minäkin kerran soutajana Kallen veneessä, kertoi muuan, vääntäytyen mukavasti mahalleen nuotion ääreen. Vuokista asti oli kuljettu Pyhän niskaan, Merilään, eikä ollut laskumiestä näkynyt vielä veneessä. Merilän rantaan oli keräytynyt veneitä toistakymmentä, kun siitä aamulla tehtiin lähtöä. Laskumiehiä astui joka veneeseen ja niin tälläypi muudan Kallenkin veneeseen aivan kysymättä, käskemättä. Kalle ei puhunut mitään, ei kuin katsoi vain sitä laskumiehen tuloa, mutta minä näin että piruus sillä on mielessään. Ja niinpä olikin. Kun rannasta oli päästy kappaleen irti virtaan, asettuu laskumies mahtavana kuten ainakin melaa heiluttelemaan. Mutta kämmentensä välissä nosti Kalle hänet perästä pois sievästi keskelle venettä ja virkkoi: "istuhan siinä sinä vanhempi mies, minä nuoremmakseni lasken." Kun pahimpia korvia luisuttiin alas ja väylä nakkeli äkimpiä mutkia, selitti hän vielä laskumiestä härnätessään että: "ka tuosta noin sitä on mentävä, näetkö?" Ja ilman laskupaikkaa jäi silloin laskumies. Kalle virkkoi vain Pyhän alla toisille kulkijoille, että eipä hän nyt taida tältä vanhalta mieheltä vaatia kyytipalkkaakaan, vaikka se hänen veneessään pääsi alas. Laskumies oli vihassa jotta kähisi kun piti siltä turhalta retkeltä lähteä jalkasin taivaltamaan takasin Merilään. Vaan vielä ryypyn antoi hänelle Kalle erojaisiksi. "Tuossa ota", sanoi hän, "mutta vasta älä lähde minun venettäni laskemaan, se on sulle hukka reissu."
Sitä kepposta naurettiin hetkinen ja jo kohta alkoi toinen mies, kohennellen puita nuotiossa, kertoa uutta.
— Kuuluu se Kalle toisenkin kerran tehneen samat puksut muutamalle Niskan laskumiehelle. Oli niinikään päästänyt veneeseensä, mutta sitten itse laskenut alas. Eikä ollutkaan kosken alla päästänyt maihin, vaan nostanut purjeen — myötäinen oli ollut — ja viilettänyt edelleen välittämättä vähääkään, vaikka toinen rukoili jos uhkailikin. Utasen niskaan asti oli vienyt. Talojen kohdalla ja kun kulkijoita tuli vastaan oli laskumies huutanut ja rääkynyt, jotta tämä häntä väkisin kuljettaa, ja kutsunut avuksi. Vaan Kalle oli huutanut vastaan että "tämä on hullu mies, raivohullu, sitä viedään Ouluun torkhuusiin, älkää kuunnellakaan mitä se rääkyy." Eikä ne olleet kuunnelleetkaan. Vasta Utasen alla oli Kalle sitten laskenut miehen maihin ja päästänyt menemään. Törmältä mies oli uhannut ja vannonut että käräjiin hän Kallen vetää, mutta vetämättäpähän on jäänyt.
— Mitäs lähti syyhymättä saunaan, toisti vielä yksi, ja rupesi hänkin kertomaan Kallesta minkä tiesi. — Vaan lienette kuulleet minkä kepposen se Kalle kerran oli tehnyt Heikkiläiselle tuolta Pääjoelta, kun se siltä ominpäin vei ja möi tervat Ouluun?
— Ominpäinkö ja itsekseen?
— Aivan yksinäisenä. Heikkiläinen oli vedättänyt tervansa jokitörmälle veden ääreen, ja odotti vain Oulusta palaavaa venettä, että lähettäisi uuden lastin, — se oli sinä kesänä polttanut julman suuren haudan. Muuanna iltana kulki Kalle ypöyksin Oulusta palaten omalla paltamollaan siitä ohi, näki tervat ja taas iski hänelle koiruus mieleen. Hänellä oli kahden miehen voimat, ja hartiovoimallaan nosteli hän siitä tervat laidan yli omaan veneeseensä, latoi täyden lastin ja lähti samaa kyytiä solumaan yön selkään alaspäin. Kertovat, että se aivan yksin souti suvannot ja yksin laski kosket; laskumiestäpä se tietenkään ei tarvinnut, vaan lienee tuo toki järvipaikoilla apulaista käyttänyt, jos ei sitä myötätuuli koko matkaa mennen tullen lennättänyt. Mutta se vain varmaa on, että Oulussa se kävi ja tervat se möi ja rahat se sai. Eikä se viipynyt kuin toista viikkoa, niin jo tuli takasin.
Heikkiläinen kulki sillävälin kotinsa ja rannan väliä huolissaan ja ihmeissään ja kiroili ja äyäsi että mikä hitto häneltä tervat rannasta vei. Hän kyseli naapureiltaan ja kulki jo etempänäkin kysymässä, oliko muka näkynyt semmoista miestä, mutta ei kukaan tiennyt kertoa mitään; ei oltu nähty eikä kuultu. Arvelihan ne muutamat että ei se ole ollut kukaan muu kuin Kärpän Kalle, mutta sitäkään eivät tienneet varmasti sanoa. Mutta muutamana päivänä ilmestyi Kalle rehellisenä miehenä Heikkilään, ilmoitti suoraan että hän se ne tervat on vienyt ja tuossa ovat rahat. Vierastenmiesten nähden luki setelit pöydälle. Heikkiläinen ällistyi ensiksi, mutta ihastui sitten ikihyväksi kun sai vaivatta ja vastuksetta hyvän hinnan tervoistaan, ja maksoi mielisuosiolla Kallelle tavallisen vientipalkan. Kalle tarjosi Oulun viinoja, harjaiset juotiin ja heistä tuli paraat ystävät. Mutta Heikkiläinen otti iloonsa liiemman ryypyn, nukahti. Ja kun siitä aamulla heräsi oli Kalle poissa ja poikessa olivat myös ne tervoista saadut rahat. Hän oli ollut kätkevinään ne hyväänkin piilopaikkaan, vaan kateessa ne siltä olivat.
— Kalleko oli ne rehellisesti maksanut, ja sitten yöllä puhaltanut? — Siitä ei ole saatu koskaan selvää. Vaan moneen vuoteen ei Kallea sen yön jälkeen nähty sillä kulmalla.
Monta juttua juteltiin vielä Kärpän Kallen merkillisistä laskuretkistä ja seikkailuista. Kerrottiin m.m. miten hän ensi kerran oli aivan tahtomattaan pakotettu itse laskemaan pahimman osan Pyhäkoskea. Kerran ennen oli hän silloin kulkenut, ja nytkin toisella matkalla oli tietysti laskumies mukana. Mutta juuri kun päästiin Pällin pahimpaan korvaan, josta väylä yhtäkkiä pyörähtää rannalta selälle, juuri siinä mutkassa irtausi mela laskijan kädestä, hän kaatui suulleen veneen pohjalle, — oli saanut sydänhalvauksen, kuollut paikalle. Mela roikkuili itsekseen ilmassa; vene kulki omin päin veden vallassa. Siinä ei ollut liikoja miettimisaikoja. Vaikka äkkinäinen olikin, täytyi Kallen hypätä perään ja melaan kiinni ja vähillä muistoillaan ja veden kulkua tähystellen viilettää Pyhän kovimmat korvat. Vaan onnellisesti hän tuli alas, ei raapassutkaan kiven syrjä, ei aaltoakaan tullut veneeseen. Ja sen koommin hän ei ole laskumiestä veneeseensä kutsunut.
Kerrottiin myös Kallen viimeisestä retkestä. Hän oli nurjimmalla tuulellaan, Oulusta palaavain veneissä oli hän kosken päällä haukannut useampia ryyppyjä ja tahtoi näyttää miten hän Ämmän yläpuolella oijustamalla joen poikki osasi laskea juuri kanavan suuta kohden. Vaan siinä hän katsoi muutaman kyynärän kieroon. Hän ei päässytkään siihen virtaan joka sulkuun veti, putouksen pyörre lähtikin häntä nieluunsa nielemään. Sen huomasi Kalle ja huomasi myös että nyt ei tässä enää auta mikään. Hän lujitti kiini kellonsa lingat, pisti takin nappiin, että muka lompakko säilyisi, ja niin sitä huilattiin putouksen alle. Vene suikahti siimalleen, vavahti, katketa rapsahti, ja perämies suistui suulleen kovimpaan pyörteeseen, joka vetää vedet tiesi kuinka monen sylen syvyydelle. Ja raatona hän myöhemmin nostettiin pois suvannolta...
Olisi ehkä kerrottu Kärpän Kallesta vielä paljonkin, vaan jo vihdoin näkyi viimeinen puomin litka lipuvan alas virran mukana, ja tukkilaiset lähtivät sitä koskelle auttamaan ja aukomaan sitä ruuhkaa, joka siellä muutamaan mutkaan oli patoutunut. Heidän hilpeä laulunsa kajahti koreana yön hiljaisuudessa kun he kepeällä veneellään luikuivat koskea kohden. Eikä kulunut kuin hetkinen, kun jo kuului heidän huutonsa, että väylä on auki. Me sammutettiin tuli, hilattiin vene vesille, ja lähdimme mekin solumaan yhä ahnaammin nielevään virtaan.
XIII
SEITENOIKEA.
Oli sunnuntaiaamu aikunen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myötävää virtaa. Sunnuntaita tuntui olevan luonnossakin, sen rauha näytti lepäävän tyynesti päilyvillä vesillä ja päiväpaisteisilla, lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealle heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin astelivat toiset kengät ja virsikirja kainalossa kirkkoon päin ja siellä täällä rantakivillä istui joku jykeä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.
— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitenoikean alle ennenkuin yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies puoleksi itsekseen kääntyen tarkastamaan päivän nousua idän taivaalla.
— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutti Kivelän Kusti, joka soutamassa istui, mutta huomatessaan kumminkin annetun viittauksen rupesi hän vähän kovemmin nyhkimään airoja.
Laskumies ei näyttänyt tuota paljo kuulevan eikä huomaavan, jatkoi vain ikäänkuin edellistä puhettaan.
— Tänäpäivänähän siitä tulee juuri neljä viikkoa, kun Seitenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi elävänä. Olivat lähteneet kirkonajaksi koskelle, sinne jäivät.
Veres asiahan se vielä oli tuo viiden hengen hukkuminen. Vasta oli siitä sanomalehdissä luettu kertomuksia, eikä kumma siis, jos meilläkin nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, huomio kääntyi siihen tapaukseen. Se vaikutti niin omituisesti mieleen; ei pelottanut, mutta pani miettimään. Laskumies oli heilläkin ollut veneessään, selvällä päivällä kulkivat he koskea kohden niinkuin nyt me kuljemme, ja; heille siitä kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä eikä sitä kukaan usko että nyt se tulee juuri minun kohdalleni. — Me kuuntelimme senvuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta tuosta tapaturmasta. Hän puhui siitä niin maltillisesti ja tyyneesti kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän juuri itse ohjasi useita ihmishenkiä samoja kuohuja kohden. Mutta jokaisen laskumiehen täytyykin oppia yksi suuri avu: pysyä tyynenä.
Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitenoikean yläpuolella, ja tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo raskasta lastivenettämme ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, korkeammin kuohahteli ja pärskyi "Aitto" kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo etäämmältä ilmaisten vihansa ja voimansa. Matalat, karikot rannat eivät Seitenoikeassa purista vesimäärää aivan ahtaalle eikä putous alusta ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uoman kaventamistaan ja jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edestä ja viskelee aallonharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene ja siihen tasaisesti ladotut tynnyririvit sujahtelevat notkeasti allokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmän puut ja kalliot ja jälelle jäävät kosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun rannat puristautuvat ahtaimmilleen ja koski kuohuu vaahtoisinna, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies veneen kulkemaan samaan suuntaan ja samassa lasketaan jo tyynemmille vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran poukaman ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan jo sileällä suvannolla. Airot saa ottaa esille ja soutaa täytyy syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko loppuu ja; virta taas vähitellen kiihtyy äskeiselleen uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja uudelleen, sanotaan että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja seitsemästi taas oikiaa, — siitä "Seitenoikea."
Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu syvässä äänettömyydessä, ja saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taappäin kääntyen viittasi kädellään vasta jälelle jäänyttä aallokkoa, virkkoen:
— Tuossahan se niiltä veneen täytti, tässä se kaatui ja suisti miehet uimasilleen.
Olimme tosin kuulleet tuota tapausta kerrottavan jo ennen, vaan emme siltä malttaneet olla kysäsemättä:
— Mikähän se heidän veneen siinä keikautti kun me noin hyvästi päästiin?
— Ka totta se niin oli sallittu. Niillä oli veneessään jauholasti, olivat käyneet kirkolta hakemassa niitä viimeisiä nälän-apuja, joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä siinä oli sitäpaitsi. Lastin olivat he arvattavasti latoneet liian korkean, eivätkä olleet sitä sovitelleet kyllin tasasesti. Kun koski siinä löi aallon veneeseen niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin sinne sitä muka nostamaan; vene kallistui ja täyttyi. Ja samassa se olikin jo kumossa.
— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan veneen pohjalle?
— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki, ja siinä huusivat, vaan eivät saaneet sitä mitenkään käännetyksi rantaan päin. Virta vei heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi heidät koski...
Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt eikä laskumies enää joutanut jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi kuulunutkaan. Kovemmin kuin koskaan tuntui vesi kiehuvan tuossa valkeassa hyrskyssä, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla, oli kumma ajatella että ihmisolentojen oli täytynyt sinne syöksyä kaatuneen veneen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, eivät olleet jaksaneet pitää kiini emäpuusta siinä rytäkässä. Muut olivat vielä istuneet veneen päällä ja huutaneet, kun kulkivat parin mökin ohi, jotka siinä alempana törmällä olivat.
Siitä vähäsen alempana, siinä missä virta taas koskeksi kiihtyi, oli noiden hukkuneiden laskumies pelastunut veneen pohjalta. Meidän laskijamme näytti paria neljösylen kokoista saarennyppylää keskellä koskea. Kun veneenraato oli vierinyt niiden kupeitse, oli laskumies viskautunut uimasilleen ja virta olikin hänet niin painanut että hän sai muutamasta kivensyrjästä kiini ja siitä pääsi hilautumaan kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin että seuraisivat mukana, ja yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäytynyt liian myöhään. Virta vei hänet ohi, ja koski nieli.
Kivakan mutkan kierasee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun se siitä viimeisen kerran oikiaa, on edessä oikosuora, kapea väylä yhtämittaista tyrskyvää vaahdokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen oli meille kerrottu että tuo viimeinen korva Seitenoikeassa on kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkki paikka edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton näköisenä. Nyt hän näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa teräväksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta, joka siinä oli tulossa! Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun, ja käännäytti koetteeksi pariin kertaan edestakaisin voimakkaasti melaa vedessä, nähdäkseen tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyä. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla veneen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen välitse ja selvästi näkyi miten lihakset hänen kaulassaan pingoittuivat aina kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohden, jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.
Mutta sitä ei kestänyt kuin minuutin, pari. Tuotapikaa oli puikahettu senkin pahimman korvan alle ja samassa vierittiin taas tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat nuo ankarat, teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet herpausivat liiasta jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huoparimeen.
— Se korva se riuhtasi heistä viimeisetkin veneen päältä, ja tuohon kallioon särkyi venekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta lasketakaan. Vaan vielä pääsi yksi mies hengissä senkin alle, taivas tiesi miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksiverran tarmoa, että kun rantavirtaa soluskeli alas sai käsivartensa kierretyksi kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa — ja hän kierasikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne siihen olleet kiini juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja, ja lähteneet soutamaan koskelle päin saadakseen selville mistä se huuto tuli. Toiset miehet olivat silloin jo hukkuneet ja kadonneet, tämän yhden löysivät he vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että tuskin jaksoivat häntä yhteisin voimin irti kiskoa. Hengen merkkiä ei ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Ja se mies olikin toinen, joka niistä seitsemästä pelastui. Muut viisi hukkuivat ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan päästä.
Nyt olimme me jo Seitenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväästä ja lähti kohta astumaan rantapolkua takasin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa sytyttäessään vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:
— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon, vankanlaisen talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä, joka vasta oli taloon tuotu ja kovin suri miestään, eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että juuri siihen tuli ruumis verkkaan lipuen virran muassa ja — emäntä tunsi miehensä ruumiin. Tämä tapaus kuuluu niin syvästi vaikuttaneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän nyt on herennyt vähän niinkuin hupsakaksi. Sitä se kuuluu nyt kaikille ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänen miehensä meni, kun kirkon aikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin... tietääpä ne höperön unet...
Tästä tapauksesta muodostuu kansan keskuudessa epäilemättä piankin, kunhan muistot ja surut ja mielenkuvitukset saavat siihen lisiään rakennella, ehkä montakin "Seitenoikean tarinaa," niinkuin niitä samanlaisista tapaturmista jo ennen on monta syntynyt. Eikä kummakaan. Sillä onhan luonnollista että tuollaiset tapaukset syvälle painuvat niiden ihmisten mieliin, jotka alinomaa itse saavat taistella samojen luonnonvoimien kanssa.