Part 16

Ja Mihailkin neuvoi vallan lujasti, katsoen minua silmiin:

-- On parempi että lähdette pois. Teidän läsnäolostanne ei ole mitään hyötyä, vaan voi olla vahinkoa!

Minä ymmärsin, että he tahtoivat saada minut pois ja loukkaannuin. Vaan samassa minä tunsin, että pelkäsin santarmeja; en vielä nähnyt niitä vaan jo pelkäsin! Tiesin, ettei ole hyvä lähteä pois ihmisten luota, kun ne ovat hädässä, vaan kuitenkin alistuin heidän tahtonsa alle.

He saivat minut ulos. Lähdin ylös vuorelle kantojen yli, kompastuin, ikäänkuin joku olisi tarttunut kantapäihini, minun takanani kiiruhti vaitelias nuorukainen Ivan Bykov, iso taakka selässä, hän oli lähetetty peittämään kirjoja metsään.

Me saavuimme metsän rannalle, hän löysi siellä salapaikkansa ja asetti sinne taakkansa. Sitten tuli hän vallan levolliseksi. Vaan minua kammotti. Kyselin häneltä:

-- Eivätkö ne tule tänne myöskin?

-- Kuka ne tietää! -- sanoi hän. -- Kenties, ne tulevat tännekin. Täytyy pian laittautua kuntoon!

Hän oli hyvin kömpelö poika, ikäänkuin tammen rungosta kirveellä hakattu, pää oli iso, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, kädet olivat tavattoman pitkät ja äänensä oli synkkä.

-- Pelkäätkö sinä? -- kysyin minä.

-- Mitä?

-- Jos ne tulevat ja ottavat sinut kiinni?

-- Jos ne vaan eivät löytäisi sitä, mikä on kätketty, muuten ottakoot vaan!

Hän pani kaiken kunnollisesti aukkoon, kaivoi sen kiinni, tasotti maan, heitti sinne puunoksia päälle, istui sitte alas ja kun hän huomasi, että minä aioin poistua, sanoi hän:

-- Odota, sinulle tuodaan paikalla kirje mukaan vietäväksi!

-- Mikä kirje?

-- En tiedä!

Minä katselin puitten takaa laaksoon, tehdas narisi, ikäänkuin olisi joku tukehuttanut voimakasta ihmistä. Näytti kuin kylän teillä ihmiset ajaisivat toisiaan takaa pimeydessä, ikäänkuin siellä tapeltaisi, kuorsattaisi vihasta, murrettaisi toistensa luita. Ivankin alkoi vähitellen laskeutua.

-- Mihinkäs sinä?

-- Kotiin.

-- Vaan jos ne ottavat sinut kiinni?

-- Minä en ole kauvan ollut mukana hommassa, minua luultavasti ei tiedetä, vaan joskin ottavat minut, mitäs siitä? Vankilassa ihmiset viisastuvat.

Yhtäkkiä joku kysyi minulta vallan selvästi ja äänekkäästi:

-- Mitenkäs sinä Matvei, Jumalaa sinä et pelkää, vaan santarmeja pelkäät?

Minä katsoin Ivaniin. Hän seisoi ja katsoi ajatuksissaan alas.

-- Mitä sinä sanoit?

-- Vankilassa... luetaan paljon.

-- Eikö mitään muuta?

-- Onko sitä vielä vähän?

Minussa hehkuu jonkinlainen valhe ja häpeälliset kysymykset leimahtavat pistävillä tulisäteillä. Yö oli viileä, vaan minun oli kuuma.

-- Minä menen myös kanssasi!

-- Sinua ei käsketty! -- sanoi Ivan ankarasti. -- Sinut otetaan varmasti kiinni, -- sinun puheittesi takiahan koko hälinä on alkanut!

-- Miten niin?

-- Pappi on lähettänyt ilmiannon Verhoturjeeseen.

Minä istuuduin maahan, ja sanoin kuitenkin:

Silloin minun täytyy lähteä!

Vaan pelkoni pidätti minua.

-- Tänne juoksee joku! -- kuiskasi Ivan hiljaa. Katselin alas, tiheät varjot ryömivät vuorelle ylös, taivas oli pilvessä, kuu joko ilmestyi pilvien alta tahi hukkui taas niihin, koko maailma ympärillä liikkui ja hiljainen liike minua iletti ja pelotti vielä enemmän. Seurasin silmilläni, miten varjojen virrat vuosivat maata myöten kätkien kannot ja minun sieluni mustaan vaippaan. Pensaissa vilkahti eräs pää, se hyppi oksien välissä kuin pallo.

Ivan vihelsi hiljaa ja sanoi:

-- Se on Kostja!

Minä tunsin Kostjan, -- hän oli noin viisitoistavuotias poika, sinisilmäinen ja valkotukkainen, heikko veikari. Hän oli lopettanut koulun kaksi vuotta sitten. Mihail valmisti hänestä itselleen apulaista, myös opettajaa.

Minä ymmärsin, että vartavasten ajattelin sitä: tahdoin tukehuttaa häpeätäni ja pelkoani näillä sivuajatuksilla.

Kostja hypähti esiin pensastosta, hän oli hengästynyt, äänensä katkonainen.

-- Tulivat jo! Kyselevät sinua, munkki! Kas tuossa... Setä Pjotr kirjotti kirjeen ja käski minun saattamaan sinua Lobanovin erakkojen asuntoon, mennään!

Minä nousin ja sanoin Ivanille:

-- Hyvästi, veli, tervehdi kaikkia; sano, että antaisivat anteeksi minulle!

Vaan Kostja tuuppasi minua ja komensi ankarana:

-- Sinä, marss' vaan! Ketä siellä pitäisi tervehtiä? Luultavasti napataan kaikki kiinni, ikäänkuin kanat markkinoille!

Lähdettiin menemään. Kostja käveli edellä ja kertoi hiljaa, mitä hän siellä alhaalla oli nähnyt; minä astuskelin hänen perässään, vaan kaikkialta minua temmattiin, liepeistä, hihoista, ikäänkuin joku kyselisi:

-- Mihin sinä? Sait ihmiset satimeen ja nyt karkaat itse!

Juttelin ääneen itselleni:

-- Siis minun takiani joutuivat ihmiset kiinni...

Poika vastasi:

-- Ei sinun vaan totuuden takia! Oletkos sinä totuus? Kas, mitä se vielä tahtoo olla!

Hänen sanansa olivat huvittavia, hän oli pikkuinen, vaan kuitenkin ärsytti hän minua jollain. Minun teki mieleni puolustautua hänen edessänsä ja aloin ladella hänelle ajatuksiani, ikäänkuin kerjäläinen leivänpalasia pussistaan.

-- Niin näetkös, tässä nyt näkyy miten suuri valhe minussa elää --

Vaan hän murisi ja vastasi jokaiseen sanaani kuin omatunto:

-- Vai onpa se jo suuri! Kaikkea sinä tahdot itsellesi enemmän kuin muille!

-- Nämä ovat vieraita sanoja, -- ajattelin minä.

-- Eipä Kostin turhaan sinua sanonut kellotorniksi, -- kertoi hän, -- sinä et ole sellainen kellotorni joka oikeaan aikaan kutsut jumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka vaan aina itsekseen soi, koska se on rakennettu vinoon ja koska kellot siinä ovat huonosti kiinni, niin sanoi Kostin...

Hän oli vaiti ja ilmotti sitten yhtäkkiä:

-- Minä en pidä sinusta, munkki, sinä olet jonkinlainen vieras...

-- Minkälainen?

-- En tiedä... Sinä kai et ole venäläinen? Olet niin paha...

Jonakuna toisena aikana olisin minä suuttunut häneen, vaan nyt -- olin vaiti. Ja yhtäkkiä tulin niin heikoksi, väsyin kuolemaan saakka.

Meidän ympärillämme oli metsä. Puitten väliin oli tiheästi kasaantunut märkää pimeyttä, ei osannut erottaa missä oli puu, missä yö. Ylhäältä loisti joskus kuutamon säde, murtautui pimeyden liassa ja hävisi. Oli hiljaista. Ainoastaan jalkojemme alla narisivat oksat ja rutisivat kuivat risut.

Poika ei pelännyt lausua totuutta. Kaikki tuollaiset ihmiset Joonaksesta alkaen eivät tunne pelkoa ollenkaan. Muutamilla niistä on paljon vihaa, toiset taas ovat aina iloisia; eniten on heidän keskuudessaan vaatimattoman rauhallisia ihmisiä, jotka ikäänkuin häpeävät näyttää mitä hyvää heissä on.

Vaan Kostja kulki polkua myöten, hänen valkonen päänsä paistoi hiljaa. Muistelin pyhän lapsen Bartholomeuksen, Aleksei-Jumalanihmisen ja muitten elämäkertoja... Vaan se ei ollut sitä... Ajatukseni olivat ikäänkuin rantasipiä, jotka hyppivät suossa mättäältä mättäälle.

Kysyin pojalta:

-- Oletko sinä lukenut pyhien elämäkertoja?

-- Kun olin pikkuinen, niin luin. Äiti pakotti. Mikä sitten?

-- Pidätkö sinä vanhurskaista?

-- En tiedä... Panteleimon minua miellytti, Georgi myöskin.

Hänhän taisteli lohikäärmettä vastaan. En tiedä mikä ilo se ihmisille on jos kymmenkunta heistä on tullut pyhiksi?

Kostja kasvoi silmissäni.

-- Jos nyt kuninkaan tahi jonkun pohatan tytär alkaa uskoa Kristukseen ja hänet piinataan kuoliaaksi, niin eiväthän kuningas ja pohatta siitä ole tulleet paremmiksi ihmisiä kohtaan. Niissä elämäkerroissa ei ole sanottu, että kuninkaat, kiusaajat olisivat tulleet paremmiksi ihmisiksi! -- kertoi Kostja.

Sitten pienen vaitiolon jälkeen hän sanoi:

-- Enkä minä tiedä mitä varten Kristuksen tarvitsi kärsiä. Hän tuli voittamaan hätää, vaan lopuksi...

Hän mietti hiukan ja lisäsi:

-- Lopuksi siitä ei tullut mitään!

Minun teki mieleni syleillä häntä: minun oli sääli Kostjaa ja Kristusta ja niitä ihmisiä, jotka jäivät tuohon tehtaaseen -- oli sääli koko inhimillistä maailmaa. Ja itseänikin. Missä on minulle tilaa? Mihin minä menen?

Lyhyen kesäyön pimeys harvenee, ylhäältä, mäntyjen oksien välistä, vuotaa hiljaista valoa.

-- Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?

-- Minäkö? -- sanoi poika reippaasti. -- En. Minä pidän kävelemisestä yöllä, tuntuu kuin kulkisi yön lävitse jossain erityisessä maassa. Minä pidän saduista.

Aamun koittaessa panimme maata. Kostja sukelsi uneen ikäänkuin jokeen, vaan minä kuljin ajatuksissani kuin kerjäävä tattari talvella kirkon ympärillä: ulkona on kylmää ja lumimyrsky, vaan kirkkoon Muhamet ei anna lähteä.

Aamulla minä keksin jotain, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle:

-- Anna anteeksi, että turhaan olet kulkenut kanssani, minä en lähde erakkojen luo, en tahdo paeta!

Hän katsoi totisena minuun ja huomautti;

-- Vaan sinähän olet jo paennut! Hän heilautti oksalla, eikä katsonut minuun.

-- No, hyvästi, kyyhkyseni! Hän nyökäytti päätään.

-- Hyvästi!

Minä lähdin pois. Katselin takasin, hän seisoi puitten välissä, saattoi minua silmillään.

-- Hoi, -- huusi hän. -- Hyvästi!

Ja minun tuli hyvä, koska hän toisti tuon sanan nyt ystävällisemmin.

Useita päiviä minä kuljeskelin kuin sairas, täynnä painostuttavaa ikävää. Sielussani oli hiljainen, hehkuva tulipalo, sieluni paloi kuin kulovalkea ja ajatukset joko ryömivät varjoina edessä tahi kulkivat takana kirpaisevana savuna. Häpesinkö minä tahi oliko siinä jotain muuta, -- en muista enkä voi sanoa. Minussa syntyi eräs musta ajatus ja se kiemuroi jossain ulkopuolella minua kuin yölepakko.

-- Jumalattomia, vaan ei jumalanrakentajia!...

Vaan painostuttavampi ja kiusaavampi kuin kaikki ajatukseni oli, muistaakseni, jonkinlainen autio hiljaisuus, laiska lepo, joka oli syvä kuin sekava pohjaton suovesi ja siinä, sen syvyydessä uivat raskaasti mykät ajatukset, kuin pelkurimaiset kalat, ne kiemurtelivat siellä eivätkä voineet sukeltaa ylös valoon siitä tukehuttavasta pohjavedestä.

Ulkoapäin en saanut minkäänlaisia vaikuttimia, ikäänkuin unessa muistan tavanneeni ihmisiä.

Jossain Omskin läheisyydessä minä satuin kylän markkinoille ja siellä minä heräsin.

Tien vieressä, tomussa istui sokea ja lauloi laulua; sokean taluttaja oli polvillaan hänen vieressään ja säesti ukkoa harmonikalla. Vanhus katseli taivaaseen tyhjillä silmillään ja kaukaisella ruosteisella äänellä hän lauloi vanhoista ajoista:

-- Tsaari Ivan Vasiljevin luona...

-- U-u-u...

Minä laskeuduin polvilleni sokean viereen, hän ojensi minulle kätensä, piti sitä, päästi sitten taas pois käteni ja lauloi lakkaamatta:

-- Ja olipa Jermak Timofein poika...

-- A-a-a... -- toisti harmonikka ja hiljakseen kokoontui laulajan ympärille paljon miettivän näköisiä ihmisiä, jotka totisina kuuntelivat vanhoja tarinoita, silmät maahan painettuina.

Minun ympärilläni tuntui lämpöä, huomasin, miten uteliaat silmät säteilivät ja joku kysyi:

-- Eikö tämä laula?

-- Hän laulaa myöhemmin, odota vaan!

Minä olin usein kuullut ryövärien lauluja, vaan en tiennyt, kuka niiden sanat oli sepittänyt, kenenkä sielu niissä säteili, vaan tällä kertaa minä käsitin sen: tämän laulun kautta puhuivat minulle tuhannet vanhan kansan suut:

-- Ihminen, minä annan sinulle pienenkin palveluksen edestä kaikki suuret syntisi minua vastaan anteeksi!

Kansa katseli yhä uteliaampana minuun, sytytti sieluani.

Kun vanhus lopetti laulunsa, nousin minä ja sanoin:

-- Oikeauskoiset! Katsokaa, elipä kerran ryöväri, joka riisti kansaa, sorti sitä... Hänen omatuntonsa heräsi lopuksi ja hän lähti pelastamaan sieluansa, -- hän tahtoi palvella kansaa rajulla voimallaan ja palvelikin -- -- --

Ihmiset kokoontuivat tiheämmin ympärilleni, ikäänkuin syleilivät minua, heidän huomionsa kohotti sanani voimaa, kauneutta, se soija minä upposin puheessani ja unohdin kaikki; tunsin ainoastaan, että vahvistuin maan päällä ja ihmisissä, -- he kohottivat minua ylös korkealle ja muistuttivat vaieten:

-- Puhu! Puhu koko totuus, kuten itse tiedät!

Tietysti ilmestyi polisi, huusi: "hajotkaa!" kyseli miksi siinä huudettiin, vaati passiani. Kansa suli vähitellen kuin pilvi auringossa; polisi tahtoi tiukasti tietää, mitä minä olin puhunut. Muutamat vastasivat:

-- Jumalasta...

-- Niin vaan, monenlaista...

-- Jumalasta enimmiten...

Vaan joku ulkotyöläisen näköinen mies seisoi sivussa vaunujen luona, katseli minuun terävästi ja hymyili ystävällisesti. Polisi tarttui kuitenkin kaulukseeni; minun teki mieleni ravistaa hänet, vaan huomasin miten ihmiset katselivat minuun vinosti kulmiensa alta ikäänkuin kysyen:

-- Mitä sinä nyt sanot?

Minä köyhdyin heidän epäluottamuksestansa.

Kuitenkin oikaisin itseni vielä aikoinaan, vein esivallan käden pois niskastani ja sanoin polisille:

-- Tahdotteko tietää mitä minä puhuin?

Ja taas minä aloin kertoa kohtuuttomasta elämästä, -- taas kasaantui markkinaväki lukuisana joukkona kuuntelemaan, polisi hukkui siinä, kansa sysäsi sen syrjään. Muistelin Kostjaa ja tehtaan poikia, tunsin itsessäni ylpeyttä ja suurta iloa -- taas minä olin voimakas ja ikäänkuin unessa... Polisi vihelsi, silmieni edessä välähti erilaisia kasvoja, paloi lukemattomia silmiä, heilui kuuma ihmisaalto, minua tuupattiin ja olin niin kevyt heidän joukossansa. Joku tarttui sitten olkapäähäni ja kuiskasi korvaani:

-- Mene, riittää jo, mene nyt!

Ja minua tuupattiin ja työnnettiin... Kas, olinkin yhtäkkiä jossain pihassa; vieressäni seisoi eräs mustapartainen mies ja poika, joka oli ilman lakkia. Musta komensi:

-- Kiipeä aidan yli!

Kiipesin sen ja vielä toisenkin aidan ylitse; minun oli oikein hauska.

-- Jahah! -- ajattelin minä, -- sitäpä te siis olettekin?

Mutta mustapartainen yhä vaan kiiruhteli:

-- Pikemmin, toveri, pikemmin!

Matkalla, minä kysyin häneltä:

-- Minkälaisiin te kuulutte?

-- No, sellaisiin, niihin! -- sanoi hän.

Tuo lakiton poika kulki perässäni ja vaikeni. Me pääsimme tarhoista ja laskeuduimme vuorenrotkoon, -- sen pohjassa juoksi oja, pensastossa näkyi polku. Musta tarttui käteeni, katsoi silmiini ja sanoi nauraen:

-- Noh, onnellista matkaa! Fedjuk saattaa sinut varmalle tielle, lähtekää nyt!

Poika sanoi hänelle:

-- Vaan mene sinä itse pian tiehesi...

Musta köyristyi ja kiipesi vuorelle takasin, vaan minä ja Fedjuk jatkoimme matkaamme.

-- Mikä ihminen se on? -- kysyin minä.

-- Karkotettu, seppä. Myöskin politikan takia.

-- Sellaisia kyllä tunnen!

Minä olin niin iloinen. Vaan hän oli vaiti.

Minä katselin nuorukaista: hänellä oli pyöreät kasvot, ikäänkuin raudasta hakatut, nykänenä ja harmaat, ulkonevat silmät. Hän puhui kumeasti, käveli hiljaa ja suoraan, ikäänkuin hän kuuntelisi jotain tahi ikäänkuin joku suuri voima tempaisi häntä ylöspäin. Hän piti käsiään selän takana niinkuin ennen appi-isäni.

-- Oletko sinä täältä kotoisin.

-- Olen papin renki.

-- Missä sinun lakkisi on?

Hän koetti päätään, katseli minuun ja kysyi:

-- Mitä sinä sillä teet?

-- Niin vaan. Tulee kylmä ilta...

Hän vaikeni, sitten hän mutisi vastenmielisesti:

-- Piru vieköön lakin, jos vaan pää on paikallaan! Rotko syventyi yhä enemmän, oja soi kuuluvammin, ilta nousi pensaitten takaa.

Sielussani oli kaikki epäselvää, vaan hauskaa, teki mieleni puhua ihmisen kanssa.

-- Onko teillä vaan yksi ainoa karkotettu? -- kysyin minä.

Tässä poika avautui kokonaan, ikäänkuin olisi repinyt auki turkkinsa ja hitaasti, kumeasti täristi hän:

-- Neljä niitä on. Eräs herrasmies Moskovasta ja kolme työmiestä Donin seudulta. Kaksi on hiljaista, nöyrää, juovat viinaakin, vaan herrasmies ja tämä Ratkov, he puhuvat! Salaa. Muutamille. Vaan koko kansanjoukolle eivät vielä ole uskaltaneet tähän saakka. Heitä on täällä paljon. Nimittäin lähiseuduilla. Minä itse olen Birista, Fedor Mitkov. Olen jo viidettä vuotta täällä. Sinä aikana on heitä yksitoista ollut täällä. Oleshinassa -- kahdeksan, Shirokovassa -- kolme...

Hän laski kauvan, tuli kuuteenkymmeneen; sitten hän lopetti, mietti ja puhui taas, liikuttaen sormiaan:

-- Myös muutamia talonpoikia on heidän joukossansa. Kaikki he puhuvat yhtä: sellainen elämä ei kelpaa! Se ahdistaa! Minä elin rauhallisesti ennen kuin kuulin siitä. Vaan nyt huomaan, vaikken juuri paljon ole kasvanut pitemmäksi, että kuitenkin täytyy taivuttaa päätäni, nähtävästi on tosiaankin täällä liian ahdasta!

Poika puhui hyvin vaikeasti, ikäänkuin veti sanoja ulos jalkojenpa alta.

Hän käveli edessäni voimakkaana, hartiakkaana, ei katsahtanut kertaakaan taakseen minuun. Minä kysyin:

-- Osaatko lukea?

-- Osasin, vaan olen unohtanut. Nyt opiskelen alusta taas. Ei se mitään tee, voinpas vielä. Jos täytyy, niin voinkin. Ja täytyy, täytyy... Jos vain herrat puhuisivat elämän ahtaudesta, niin piru ne vieköön, niillä on aina ollut toinen uskonto! Vaan jos oma veli, köyhä, työläisihminen jo on alkanut, niin kai se on totta! Ja sitten -- on jo niin, että joku yksinkertainen ihminen näkee jo kauvemmaskin kuin herrat. Se merkitsee siis, että jotain yleistä inhimillistä on tullut. He sanovatkin juuri niin: yleinen inhimillinen. Ja minä olen ihminen. Se tahtoo sanoa, että minunkin matkani on sama. Kas, näin minä ajattelen...

Minä kuuntelin häntä ja sanoin itselleni:

-- Opi, Matvei!...

Vaan sitten minä sanoin hänelle:

-- Mitä siitä miettisi? -- Se on Jumalan asia!

Hän pysähtyi, ikäänkuin seipäänä iskeytyi hän maahan, niin että minä töksähdin hänen selkäänsä, -- sitte käänsi hän kasvonsa minun puoleeni ja kysyi ankarasti:

-- Niin, niin, onko se vaan Jumalan asia? Kas niin minä juuri ajattelen. Koska on sanottu; kunnioita isääs! Ja esivallastakin on sanottu, että se tulee Jumalasta. Se on ihmeillä vakuutettu. Se merkitsee, että jos vanha laki muuttuu, niin täytyy taas ihmeitten tapahtua! Vaan missä ne ovat? Eikö ole uusiin oloihin viittaavia ihmeitä? Ei minkäänlaisia. Kaikki on vanhalla tavalla. Katsos, Nishnissa löydettiin pyhät jäännökset, nähtiin ihmeitä; kyllä puhuttiin, etteivät ne olisi samoja jäännöksiä, että Serafiimilla muka olisi ollut harmaa parta vaan ne näyttivät ruskeata. Mutta asiahan ei riipu parrasta, vaan ihmeistä. Onko ollut ihmeitä? On! He eivät myönnä sitä. He luulevat että kaikki ihmeet ovat petoksia. Tahi he sanovat -- uskonto tekee ihmeitä. Ja joskus on niin, että tekisi mieli hakata niitä, jotteivät hämmentäisi sieluani.

Taas hän seisahtui ja hänen ympärillään nousee yö maasta. Polku putosi jyrkemmin alas, oja juoksi nopeammin ja pensaat kahisivat, hiljaa heiluen.

Minä sanoin hiljakseen tuolle ihmiselle:

-- Jatketaan matkaamme, veli!

Hän lähti. Eikä hän kompastunut pimeässä, vaikka minä aika-ajottain työntäydyin hänen päälleen.

Hän vieri alas kuin kivi ja hiljaisuudessa soivat hänen pelottavat sanansa:

-- Ja jos minä lopullisesti uskon heihin -- niin on loppu! Minä en tunne armoa, en! Minulla oli veli sotaväessä, hän hirtti itsensä; sisareni oli palvelijana kumysin kauppiaitten perheessä Birskin läheisyydessä, hänellä on lapsi heiltä ja sillä on vinot jalat, se on neljä vuotta vanha eikä kävele vielä. Niin on tyttö hukassa herrojen leikin takia. Mihinkä se enää lähtisi? Isä on juoppo ja vanhin veli on riistänyt itselleen koko maapalstan. Tässä minä nyt olen...

Me pyörimme hänen kanssaan pensaissa ja kosteassa pimeydessä, oja joko putosi syvyyteen tahi vieri taas jalkojemme alla. Meidän päittemme päällä lensivät yölinnut hiljaa, niiden yllä säteilivät tähdet. Minun teki mieltä kulkea nopeammin, vaan ihminen edessäni ei kiiruhtanut, vaan mutisi lakkaamatta, ikäänkuin laskien ajatuksiansa tahi punniten niiden painoa.

-- Se musta Ratkov on hyvä ihminen! Hän elää jo uuden lain mukaan. Hän puolustaa niitä, joita loukataan. Poliisi hakkasi minua kepillä, hän löi poliisin paikalla maahan. Siitä hän istui vankilassa viisitoista päivää. Se oli meidän ensimäinen tuttavuutemme. Kun hän tuli ulos vankilasta, niin minä kysyin häneltä: "mitenkä sinä voit sillä tavalla vastustaa esivaltaa?" Hän kertoi minulle sitten paikalla oman lakinsa. Minä lähdin heti papin luo. Vaan pappi sanoi: "Jaha, katsos minkälaisia mietteitä sinä pyörität päässäsi!" Ratkov vietiin kaupungin vankilaan, siellä hän istui kolme kuukautta, vaan minä yhdeksäntoista päivää. Siellä kysyttiin minulta: "mitä hän puhui sinulle?" "Ei mitään". "Mitä hän opetti?" "Hän ei opettanut mitään." "Enhän minäkään ollut tyhmeliini!" Ratkov tuli sitte takasin. Minä rukoilin: "anna anteeksi, minä olin hullu". Hän nauroi vain. "Roskaa!" -- sanoi hän!

Oppaani oli jonkun aikaa vaiti ja jatkoi sitte hiljaa, ikäänkuin uudella äänellä.

-- Hän sanoo kaikesta että "roskaa"! Hän yskii verta, se on myös roskaa!

Hänellä ei ole mitään syötävää, sekin on roskaa!

Yhtäkkiä hän päästi aika joukon hirveitä kiroussanoja, kääntyi minuun päin ja vihelsi hampaittensa välistä:

-- Minä voin kaikkea käsittää. Veljeni hukkui, -- sitä tapahtuu usein sotapalveluksessa. Sisarenikaan asia ei ole mikään harvinainen. Vaan miksi tätä ihmistä on kiusattu, piinattu vereen saakka, sitä en voi käsittää. Minä juoksen hänen perässään kuin koira, minne hän vaan käskee. Hän kutsuu minua "maaksi"... "Maa!" -- sanoo hän ja naureskelee. Ja se, että häntä aina kiusataan, se on veitsi sydämessäni!

Ja taas hän päästi inhottavia kiroussanoja, ikäänkuin päihtynyt munkki.

Vuorenrotko loppui, avautui kedolle päin, sen seinät köyristyivät, sulivat pimeyteen.

-- Noh, -- sanoi oppaani, -- hyvästi nyt!

Hän osotti minulle tien Omskiin, sitten kääntyi takasin ja hukkui pimeyteen. Ja ilman lakkia!

Kun hänen askeleensa hukkuivat hiljaisuuteen, istuuduin minä. Ei tehnyt mieli kulkea etemmäs!

Tumma yö lepäsi maan yli ja nukkui tuoreena, sakeana kuin voi. Taivaassa ei ollut tähtiä, ei kuuta eikä ainoatakaan tulta ollut ympäristössä, vaan minun oli lämpönen ja valoisa olla. Muistissani soivat oppaani raskaat sanat ja hän näytti kellolta, joka oli kauvan maannut maassa, oli ihan mullassa, ruosteen syömänä, ja vaikka se soi kumeasti, oli se kuitenkin uutta. Edessäni seisoi maalaiskansa, joka totisena ja herkkänä kuunteli puhettani, ja välähtelivät huolestuneet kasvot, jotka kätkivät minut esivallan silmiltä.

-- Kas, mitä se oli? -- mietin minä kummastuneena, ja oli vaikeata uskoa, että kaikki niin oli tapahtunut.

Ja taas minä ajattelin:

-- Tuo nuorukainen hakee ihmeitä, -- hän on itse ihme, jos hän on elämän kauhuissa osannut säilyttää rakkauden ihmiseen. Ja se kansanjoukko, joka minua kuunteli, sekin oli ihme, koska se vielä ei ollut tullut kuuroksi ja sokeaksi, vaikka sitä jo kauvan ja tarmokkaasti oli huumattu ja pimitetty. Ja vielä suurempi ihme oli Mihail ja hänen toverinsa.

Rauhallisesti ja sujuvasti virtaavat ajatukseni; se on minulle tavatonta ja odottamatonta. Tarkastan itseäni varovaisesti, hiljaa haen sydäntäni, tahdon sieltä löytää hälinää ja riitaisia epäilyksiä. Hymyilen äänettömässä hiljaisuudessa ja pelkään liikahtaa, jotten vaan pilaisi tätä tuntematonta iloa, jota sydämeni on täynnä ääriä myöten. Uskon ja taas epäilen tätä ihmeellistä sielun täyteläisyyttä, tuota odottamatonta löytöäni.

Tuntuu kuin joku valkonen lintu, joka jo kauvan sitten oli syntynyt, olisi uinaillut sieluni sumussa, mutta minä en tiennyt, enkä tuntenut sitä. Vaan, kas, vallan aavistamatta olin koskenut siihen, se heräsi ja lauloi hiljaa aamutervehdystä -- sen kevyet siivet vapisivat sydämessäni ja epäilykseni jää suli tuosta palavasta laulusta ja muuttui kiitollisiin kyyneliin. Minun teki mieleni puhua jonkinlaisia sanoja, nousta, nousta, juosta, laulaa, tavata ihmistä ja syleillä sitä ahneesti!

Näin edessäni Joonaan säteilevät kasvot, Mihailin rakkaat silmät, Kostjan ankaran naurahduksen: kaikki tutut, rakkaat ja uudet ihmiset elvystyivät, kokoontuivat rintaani ja levittivät sitä, -- oli niin äärettömän hyvä!

Niin minä ennen joskus rakastin itseäni ja ihmisiä pääsiäisaamujumalanpalveluksessa. Istuin nyt ja ajattelin vavahtaen:

-- Jumalani! Sinäkö se olet? Oletko sinä se, kauneuksien kauneus, iloni ja onneni?

Ja minä silitin maata käsilläni, tyhmänä taputin sitä kämmenilläni, ikäänkuin se olisi hevoseni ja tuntisi hellyyteni.

En voinut istua, nousin ja kuljin etemmäs, läpi yön, muistelin Kostjan sanoja, näin edessäni hänen lapsellisten silmiensä ankaruuden, kuljin etemmäs ja juopuneena ilosta kävelin myöhään syksyyn saakka maailmaa myöten, kooten sieluuni sen uusia auliita antimia.

Omskissa minä näin asemalla siirtolaisia, vähävenäläisiä; paljon maata peittivät he ruumiillaan, tämä suuri työvoiman armeija. Minä kävelin heidän joukossaan, kuuntelin heidän pehmeätä puhettaan ja kyselin: