Part 17

-- Ettekö te pelkää lähteä niin kauvas?

Eräs niistä, harmaa työn köyristämä vanhus, vastasi:

-- Jos vaan maa olisi jalkojemme alla, on sen päällä kaikki niin läheistä! Ihmiseni, niin ahdasta on maan päällä sille, jonka täytyy elää omalla työllään; oi, niin ahdasta!

Ennen tuli tuskan ja surun sanoista tuskaa sieluuni, vaan nyt ne sytyttivät sitä terävällä säteellä, koska kaikkien suru on nyt myös minun suruni ja kansan vapaudenpuute ahdistaa minuakin.

Ihmisillä ei ole tilaa eikä aikaa kasvaa henkisesti ja se on katkerata ja vaarallista sille, joka on kansan edellä, koska hän jää yksin, ihmiset eivät näe häntä, eivätkä voi tukea häntä voimillaan, ja yksinäisenä, hyödyttömänä palaa hän poroksi halujensa tulessa.

Minä puhuin vähävenakoille, koska osasin heidän lempeätä kieltään.

-- Vuosisatoja jo kulkee kansa maata myöten sinne ja tänne ja hakee paikkaa, jossa se vapaasti voisi käyttää voimaansa rakentaakseen oikeata elämää; vuosisatoja te kuljeskelette maata myöten, te, maan lailliset isännät -- ja miksi? Kuka riistää maan kansalta, maailman kuninkaalta, kuka karkottaa sen valtaistuimelta, paikasta paikkaan, maasta maahan, sitä kaiken olemassaolevan luojaa, sitä kaunista puutarhuria, joka on kaivattanut kaikki maan kauneudet?

Ihmisten silmät säteilivät, niissä loisti ihmisen herännyt sielu, ja minun näkönikin tuli laajemmaksi ja herkemmäksi kun huomasin ihmisten kasvoissa kysymyksen; vastasin siihen paikalla. Kun huomasin epäluottamusta, taistelin paikalla sitä vastaan. Ammensin voimaa niistä sydämistä, jotka olivat avoinna edessäni ja sillä voimalla yhdistin ne kaikki yhdeksi sydämeksi.

Jos, puhuessani ihmisille, kosketan sanani siihen, mikä on kaikille yhteinen, siihen tosi-inhimilliseen mikä on salaa ja syvästi kätketty jokaiseen sieluun, niin vuotaa ihmisten silmistä säteilevä voima, joka täyttää sinut ja kohottaa sinut korkealle. Vaan älä ajattele, että se olisi sinun tahtosi, joka on nostanut sinut, vaan sinun sielussasi ovat yhtyneet kaikki voimat, jotka ulkoapäin syleilevät sinua, sinä olet vahva siitä voimasta, jonka ihmiset sinuun juuri ovat antaneet, se antaa sinulle siipiä; jos ihmiset hajoavat, häviää heidän henkensä ja sinä olet taas samanlainen kuin kaikki muut.

Sillä tavalla alotin minä vaatimattoman saarnani, kutsuen ihmisiä uuden elämän nimessä uuteen jumalanpalvelukseen, tuntematta vielä uutta Jumalaani.

Slatoustissa puhuin minä taas torilla jonakuna juhlapäivänä, taas sekaantui polisi puheeseeni, pyydysteli minua, vaan kansa kätki minut taaskin.

Siellä minä tutustuin suuremmoisiin ihmisiin, yksi oli niistä Jasha Vladykin, ylioppilas, joka nyt on paras ystäväni ja tulee sitä olemaan koko elinikäni! Hän ei usko Jumalaa, vaan pitää kirkkomusiikista kyyneliin saakka, soittaa virsiä harmoonilla ja itkee. Sellainen rakas tyhmeliini hän on.

Minä usein kyselen häneltä nauraen:

-- Miksi sinä ulvot, kerettiläinen, jumalansalaaja? Vaan hän huutaa minulle, heiluttaen käsiään:

-- Ilosta itken, itken koska aavistan niitä suuria kauneuksia, jotka tulevat luoduksi! Jos sellaisessakin turhanpäiväisessä ja mitättömässä elämässä mitättömät yksilöiden voimat ovat kyenneet luomaan niin suuria kauneuksia, -- niin mitä sitten vielä tulee tehdyksi maan päällä, kun koko henkisesti vapautettu ihmiskunta ilmaisee suuren sielunsa liekit virsissä ja musiikissa?

Hän alkaa puhua tulevaisuudesta, joka on kummallisen selvä hänelle, ja hän itse ihmettelee tarkkaa näköään! Minä olen paljon velkaa sille ystävälleni, samaten kuin Mihailillekin.

Olen nähnyt kymmeniä ihmeellisiä ihmisiä, he lähettivät minua yksi yhden, toinen toisen luo, kaupungista kaupunkiin, -- minä kuljin kuin tuliviittain opastamana ja kaikki ne viitat paloivat saman uskonnon liekillä. Mahdotonta on kertoa kaikkien niiden ihmisten erilaisuutta ja ilmaista sitä iloa, mitä tunsin, kun näin, että he henkisesti kaikki olivat yksi.

Suuri on Venäjän kansana sanomattoman kaunis on elämä!

Kasanin läänissä minä sain viimeisen iskun sydämeeni, sen iskun, joka lopullisesti valmistaa temppelin.

Se oli Sedmioserin luostarissa juhlakulkueessa ihmeitätekevän Jumalanäidinkuvan takana. Sinä päivänä odotettiin Jumalanäidinkuvan palauttamista kaupungista luostariin, -- oli suuri juhlapäivä.

Minä istuin kukkulalla järven vieressä ja katselin, miten koko ympäristö oli täynnä ihmisiä ja tummissa aalloissa virtasi kansan ruumis luostarin porttien luo, kiemuroi sen seinien ympärillä -- aurinko laskeutui ja sen syysillan säteet olivat heleänpunasia. Kellot värisivät kuin linnut, jotka ovat valmiit lentämään laulunsa jälkeen ja kaikkialla punersivat auringossa ihmisten paljaat päät, ikäänkuin täysinäiset valmut.

Luostarin porttien luona odotettiin ihmettä; pienessä vaunussa makasi nuori tyttö liikkumattomana; hänen jähmettyneet kasvonsa näyttivät valkoselta vahalta, hänen harmaat silmänsä olivat puoleksi auki ja koko hänen elämänsä näkyi ainoastaan pitkien silmäripsien hiljaisessa värinässä.

Sen vieressä seisoi isä, pitkä, kaljupäinen ja harmaapartanen mies, isonenänen, -- sitten tytön äiti, lihava, pyöreäkasvoinen nainen; hän oli nostanut kulmakarvansa, silmät suurina katsoi hän suoraan eteenpäin, liikutellen sormiaan, ja näytti ikäänkuin paikalla olisi valmis läpitunkevaan, räikeään kiljuntaan.

Ihmiset kulkivat ohi, katselivat sairasta kasvoihin, ja isä puhui heille tahdikkaalla äänellään, täristäen partaansa:

-- Säälikää, armahtakaa oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman edestä, jalattomana ja kädettömänä se makaa jo neljättä vuotta; rukoilkaa apua Jumalanäidiltä ja Jumala kyllä palkitsee teidät pyhien rukouksienne vuoksi, auttakaa isää ja äitiä heidän hädässään.

Nähtävästi on hän jo kulettanut kauvan tytärtänsä luostarista luostariin, ja on jo hukannut kaikki toiveensa sen terveeksi tulemisen suhteen; lakkaamatta lauleskelee hän aina vaan samoja sanoja, ja ne soivat kuolleilta hänen suussansa. Ihmiset kuuntelevat hänen rukoustansa ja tekevät huoaten ristimerkkejä, ja tytön silmäkarvat yhä vaan vapisevat, ikäänkuin siivet tuskastuneilla silmillä.

Kenties jo kaksikymmentä heikontunutta tyttörukkaa minä olin nähnyt, kymmeniä uskonhulluja naisia ja muita voimattomia, ja aina minä tunsin omantunnonvaivoja ja olin loukkaantunut niiden takia, -- oli sääli niiden voimattomia ruumisraukkoja, oli sääli niiden turhaa ihmeen odotusta. Vaan en minä vielä koskaan ollut tuntenut niin voimakasta sääliä kuin tällä kerralla.

Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tytön vaaleille, puolikuolleille kasvoille ja äänetön tuska täytti äidin. Minun tuli vaikea olla, astuin tuonnemmas, vaan kuitenkaan en voinut unohtaa sitä.

Tuhannet silmät katsoivat kauvas ja ympärilläni ui kuin pilvi lämpönen ja yhä uudistuva kuiske:

-- Jo tuovat, jo tuovat!

Raskaasti ja hitaasti nousee kansa vuorelle, ikäänkuin musta meren aalto, punasena vaahtona palaa sen harjalla lippujen kulta, räiskyttäen heleitä sädekimppuja, notkeasti keinuu, liehuu Jumalanäidinkuva auringonsäteissä, ikäänkuin tulinen lintu.

Kansan ruumiista nousee sen valtava huokaus, tuhatääninen laulu:

-- Suuren Jumalan äiti, puolustajamme, ainoamme!

Kumeat huudot keskeyttävät laulun:

-- Astu! Nopeammin! Nopeammin!

Sinisen metsän keskellä hymyilee järvi valoisasti, punanen aurinko sulaa, hukkuu metsään, kellot soivat iloisina. Vaan yltympäri on kärsiviä kasvoja, hiljaista ja surullista rukouksien kuisketta, kyynelien pimittämiä silmiä, ja siellä täällä välähtelevät kädet, jotka tekevät ristinmerkkejä.

Minä olin niin yksinäni. Tämä kaikki oli minusta surullinen erehdys, täynnä voimatonta epätoivoa, väsynyttä armonodotusta.

Ihmiset alhaalta lähestyvät; heidän kasvonsa ovat tomussa, hiki virtaa heidän poskiansa myöten, he hengittävät raskaasti, katselevat kummallisesti, ikäänkuin he eivät näkisi mitään, ja tuuppivat toisiaan, horjuen jaloillaan. On sääli heitä, on sääli tuota uskonvoimaa, joka tuntuu ilmassa.

Ei ole loppua ihmisvirralla!

Kiihtyneenä, vaan synkkänä ja ikäänkuin syyttäen, kaikuu ilmassa valtava huuto:

-- Iloitse, kaikkein autuain, iloitse! Ja taas:

-- Nopeammin, nopeammin!

Tomupilvessä näkyi satoja mustia kasvoja, tuhansia silmiä, ikäänkuin linnunradan tähtiä. Ja minä huomasin, että kaikki nämä silmät olivat kuin yhden ainoan sielun tulisäteitä, joka intohimoisesti odotti tuntematonta iloa.

Ihmiset kulkivat kuin yksi ainoa ruumis, lujasti kiinni toisissaan, käsikädessä, ja he astuivat niin nopeasti, ikäänkuin heidän matkansa olisi hirveän pitkä ja he kuitenkin olisivat paikalla valmiit kulkemaan lepäämättä loppuun saakka.

Minun sieluni värisi, vavahti, jonkun käsittämättömän levottomuuden tähden; kuin salama syttyi muistissani Joonaan suuri sana:

-- Jumalanrakentaja-kansa!?

Minä hyökkäsin kansan sekaan, hyppäsin mäeltä sen joukkoon, lähdin sen kanssa ja lauloin koko rinnastani:

-- Iloitse sinä siunattu, sinä kaikkien voimien voima!

Minut temmattiin mukaan, syleiltiin, ja ihminen ui ja suli suunnattomissa polttavissa hengähdyksissä.

Ei ollut maata jalkojeni alla, ei ollut minua eikä ollut aikaa silloin, oli ainoastaan iloa, niin suunnatonta iloa kuin taivas. Minä olin liekkivän uskon hehkuva sysi, olin huomaamaton ja suuri kuin kaikki, jotka ympäröivät minua yhteisen lentomme aikana.

-- Nopeammin!

Ja vastustamatta lentää kansa maan yli valmiina astumaan yli kaikkien esteitten ja kuilujen, kaikkien epäilyksiensä ja mustien kauhujensa yli.

Muistan, miten sitten kaikki pysähtyi ympärilläni, syntyi hämminki, meteli, olin yhtäkkiä tuon vaunun vieressä, jossa makasi sairas, muistan huutoja ja nurinaa:

-- Messua, messua!

Vallitsi ääretön kiihtymys: vaunua tuupattiin, tytön pää kiikkui heikkona, voimatonna, isot silmänsä katselivat pelokkaasti. Sadat silmät vuodattivat sairaaseen säteitään, tuhansia voimia yhtyi sen heikontuneella ruumiilla, voimia, joita kutsui esiin valtava halu nähdä sairaan nousevan makuusijaltaan, ja minäkin katsoin sairaan katseen syvyyteen ja niin sanomattomasti minä tahdoin, kuten kaikki, hänen nousevan, ei minun eikä hänen takiansa, vaan jonkun muun takia, jonka edessä niin minä kuin hän olimme ainoastaan linnun höyheniä tulipalon tulessa.

Kuten sade täyttää maan elävällä kosteudella, niin täytti kansa tytön kuivettuneen ruumiin omalla voimallaan, se kuiskasi ja huusi niin minulle kuin hänelle:

-- Nouse, sinä rakas, nouse! nosta kätesi, älä pelkää! Sinä nouse, nouse, ilman pelkoa. Kipeärukka nouse! Rakas! Nostahan kätesi!

Sadat tähdet syttyivät hänen sydämessään ja vaaleanpunaset varjot hänen kuolleilla kasvoillaan, yhä enemmän avautuivat hänen kummastuneet ja iloiset silmänsä ja hitaasti liikahdellen hartioitaan hän nosti nöyrästi vapisevat kätensä ja ojensi ne tottelevasti eteenpäin -- hänen suunsa oli auki ja hän näytti linnunpojalta, joka ensi kertaa lentää ulos pesästään. Silloin kaikki ympärillä huoahti, -- ikäänkuin maa olisi vaskikello ja joku Svjatogor-sankari iskisi siihen kaikella voimallaan, -- kansa vavahti, horjui ja kaikki sekaisin huusivat, kiljuivat:

Jaloillesi! Auttakaa häntä! Nouse, tyttö, jaloillesi! Nostakaa hänet!

Me tartuimme tyttöön, nostimme hänet, asetimme hänet maan päälle ja pitelimme häntä kevyesti. Hän horjui kuin tähkä tuulessa ja huudahti:

-- Rakkaani! Herra Jumala! Voi haltiattareni! Rakkaat!

-- Kävele, -- huusi kansa, -- kävele!

Muistan tomusia kasvoja, hiessä ja kyynelissä ja kyynelien kosteuden lävitse säteili valtavana ihmeitätekevä voima -- usko omaan valtaan, usko valtaan tehdä ihmeitä.

Hiljaa kulki terveeksi tullut keskuudessamme, luottavaisesti nojautui se elvystyneen ruumiinsa kansan ruumiiseen, hymyili ihan valkosena kuin kukka ja lausui:

-- Päästäkää minut, minä kävelen yksin!

Hän pysähtyi, horjui ja käveli. Hän kulki kuin veitsiä myöten, jotka leikkasivat hänen varpaitaan, vaan kuitenkin hän kulki yksin, hän pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi ja kansakin hänen ympärillään oli iloinen ja hellä sille kuin pienelle lapselle. Hänen ruumiinsa kuohui, vapisi, hän ojensi kätensä etemmäs, nojaten niillä ilmaan, joka oli täynnä kansan voimaa ja kaikkialta häntä tukivat tuhannet valoisat säteet.

Luostarin portilla minä kadotin hänet silmistäni ja toinnuin hiukan, katselin ympärilleni: kaikkialla oli juhlaa ja juhlamelua, kellon ääntä ja kansan valtavaa keskustelua, taivaassa paloi heleänä iltarusko ja järvi oli pukeutunut sen punaisiin heijastuksiin.

Minun ohitseni kulki eräs ihminen, se hymyili ja kysyi:

-- Näitkö sinä?

Minä syleilin ja suutelin häntä kuin veljeäni pitkän erossaolon jälkeen, eikä meillä löytynyt sanaakaan sen enempää sanottavaa toisillemme; hymyillen erosimme me ja vaieten.

... Yöllä minä istuin metsässä järven rannalla, taas yksin, nyt jo sielultani ainaiseksi ja katkeamatta sidottuna kansan sieluun, maan herraan ja ihmeittentekijään.

Minä istuin ja kuuntelin miten kaikki, mitä olin nähnyt ja saanut tietää, kasvoi minussa ja paloi yhtenäisellä tulella ja minä heijastin tätä valoa taas maailmaan ja kaikki siinä leimahti suurta merkillisyyttä, pukeutui ihmeelliseen pukuun, ja minä tahdoin niellä koko maailman, niinkuin se oli niellyt minut, ja se antoi sielulleni siivet.

Minulla ei ole sanoja kuvatakseni tämän yön iloja ja ihastusta, kun minä yksin pimeydessä syleilin koko maailmaa rakkaudellani, asetuin kaiken koetteeni huipulle ja näin maailman elävien voimien tulivirtain kaltaisena, jotka myrskyisesti vuotavat, sulautuakseen yhteen ainoaan, jonka päämäärä oli minulle saavuttamaton.

Vaan iloisena ymmärsin minä, että päämäärän saavuttamattomuus on henkeni loppumattoman kasvamisen lähde, ja siihen loppumattomuuteen sisältyy elävän ihmishengen ilojen lukemattomuus.

Aamulla näytti aurinkokin minusta vallan uudelta: näin miten sen säteet varovaisesti ja hellästi sulattivat pimeyttä, sytyttivät sen, paljastivat maailman yön peitteistä ja, kas, siinä se seisoi edessäni kirjavissa ja komeissa syyskoristeissa -- ihmisten suurten leikkien jalokivikenttä, tappelukenttä, jossa taistellaan ihmisten leikkien, vapauden edestä, pyhässä juhlakulkupaikassa kauneuden ja totuuden juhlina.

Näin sen, äitini, avaruudessa tähtien välillä, miten se ylpeästi katseli valtamerisilmillään kaukaisuuksiin ja syvyyksiin; näin sen maljana, joka oli täynnä heleänpunasta, lakkaamattomasti kiehuvaa, elävää ihmisverta ja näin sen hallitsijan, kaikkivoivan, kuolemattoman kansan.

Se antoi siipiä äitini elämälle, sen toimien ja yritysten suuruudelle, ja minä rukoilin:

-- Sinä olet Jumalani ja kaikkien jumalien luoja, joka on synnyttänyt ne oman henkensä kauneuksista etsimisensä tuskalla ja vaivalla!

-- Ja älköön olko maailmassa muita jumalia, Sinun kaltaisiasi, koska Sinä olet ainoa Jumala, joka tekee ihmeitä!

-- Niin minä uskon ja tunnustan!

... Ja sentakia minä palaan sinne, jossa ihmiset vapauttavat lähimäistensä sielut pimeyden ja epäuskon vankeudesta, kokoavat kansan yhteen, valaisevat hänen edessänsä hänen salaisia kasvojansa, auttavat sitä käsittämään, ymmärtämään tahtonsa voimaa, osottavat ihmisille ainoan ja oikean tien yleiseen sulautumiseen suuren asian, yleismaailmallisen jumalanrakentamisen vuoksi!