Part 15

-- Se Jumala, josta minä puhun, oli silloin olemassa, kun ihmiset sen loivat ajatuksen aineesta, valaistakseen olemisen pimeyttä; vaan kun kansa jakaantui orjiin ja herroihin, kappaleisiin ja palasiin, kun se katkaisi ajatuksensa ja tahtonsa, -- silloin Jumala hukkui, Jumala hävisi!

-- Kuuletkos, Matvei? -- huutaa setä Pjotr iloisena, -- Levätköön hän rauhassa!

Vaan veljenpoika katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi matalalla äänellään:

-- Elämän herrojen päärikos on siinä, että he ovat hävittäneet kansan luomisvoiman. Tulee aika, jolloin koko kansan voima taas yhtyy yhteen pisteeseen; silloin siinä syntyy ihmeellinen ja vastustamaton voima ja Jumala nousee haudasta! Hän on juuri se, jota te haette, Matvei!

Setä Pjotr heilutti käsiään kuin puunhakkaaja.

-- Älä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!

Ja kääntyen veljenpoikansa puoleen haukkui hän tätä:

-- Sinä, Mishka, olet nokkinut niitä kirkollisia ajatuksia ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta tarhasta, ja nyt sinä sekotat ihmisiä! Jos sinä sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan elämää, niin uusi, äläkä noki ylös sitä minkä papit ovat pitäneet rikki ja ovat heittäneet pois luotaan!

Minua huvitti kuulla näitä ihmisiä ja he ihmetyttivät minua sillä, että he yhtä paljon kunnioittivat toisiaan; he väittelivät kiihkeästi, vaan eivät kuitenkaan loukanneet toisiaan ei vihalla eikä haukkumisella. Setä Pjotr joskus tuli veripunaseksi ja vallan vapisi, vaan Mihail alensi ääntään ja painoi tuon ison miehen ikäänkuin maahan. Nämä kaksi ihmistä kilpailivat edessäni ja kumpikin oli täynnä todellista uskontoa, vaikka he kielsivätkin Jumalan.

-- Vaan mikä on minun uskontoni? -- kyselen itse itseltäni, -- enkä osaa vastata.

Sinä aikana kun elin Mihailin kanssa, hävisivät minun ajatukseni Jumalan paikasta ihmisten keskellä, heidän voimansa hukkui, niistä hävisi entinen itsepäisyyteni, useat toiset ajatukset tunkivat ne ulos. Ja tuon kysymyksen sijaan: missä on Jumala? -- nousi toinen: mikä minä olen ja miksi olen olemassa? Siksikö, että hakisin Jumalaa?

Ymmärrän, että se on järjetöntä.

Iltasin kävi työmiehiä Mihailin luona ja silloin syntyi aina huvittava keskustelu. Opettaja puhui heille elämästä ja paljasti sen hävittäviä lakeja, -- hän tiesi ne ihmeellisen hyvin ja osotti ne vallan selvästi. Työmiehet olivat enimmäkseen nuoria, tulen kuivattamia, heidän ihonsa sisään oli noki imeytynyt, kaikilla oli tummat kasvot ja tulehtuneet silmät. Kaikki ahnehtivat totista puhetta, kuuntelivat vaieten ja vakavina. Alussa he näyttivät minusta surullisilta ja aroilta, vaan myöhemmin minä huomasin, että elämässä nämä ihmiset kyllä osasivat myöskin laulaa ja tanssia ja huvitella tyttöjen kanssa.

Mihailin ja hänen setänsä puheet koskivat aina vaan yhtä asiata: rahan valtaa, työläisten alennustilaa, välttämättömyyttä hävittää ihmisten jakaantuminen säätyihin. Vaan minä en ollut työmies enkä myöskään isäntä, minun sieluani nämä puheet eivät liikuttaneet. Minusta vaan näytti, että nämä ihmiset panevat liian paljon huomiota pääomiin ja alentavat sillä itsensä. Aloin väitellä Mihailin kanssa, -- todistelin, että ihmisen ensin täytyy löytää henkinen isänmaa ja silloin hän löytää myös paikkansa maailmassa, löytää vapautensa. Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työläiset kuuntelivat puhettani hyväntahtoisesti ja tarkkaan, rehellisinä tuomareina, vaan ne, jotka olivat vanhempia, olivat joskus samaa mieltä kanssani.

Mutta niin pian kuin minä lopetin, alkoi Mihail puhua rauhallinen hymyilynsä kasvoillaan, ja pyyhkikin pois minun sanani.

-- Sinä olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää pimeydessä, eikä tiedä, onko Jumala ja sen henki vihollinen tai ystävä, vaan sinä et ole oikeassa, kun väität, että me, orjat, raskaan jokapäiväisen työn kahlehtimina, voimme vapautua ahneuden vankeudesta, hävittämättä tuon aineellisen vankilan... Ennen kaikkea meidän täytyy oppia tuntemaan tarkemmin vihollisemme voima ja sen rikkaudet. Sitä varten meidän täytyy löytää toisemme, täytyy jokaisessa avata se mikä kaikille on yhteistä ja se yhteinen on meidän voittamaton, sanon ihmeitä tekevä voimamme! Orjilla ei ole koskaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloineet ihmisten lakeja, jotka heille ulkoapäin ovat annetut, eikä orjilla koskaan tule olemaan Jumalaa, koska Hän syntyy siinä suuressa tunnelma-liekissä, jossa jokainen käsittää henkisen sukulaisuutensa kaikkien kanssa! Temppeleitä ei rakenneta puupalasista ja kivikappaleista, vaan vahvoista, kokonaisista kivistä. Yksinäisyys on tunne siitä, että sinä olet pois revitty omasta kokonaisuudestasi, se on sielun voimattomuuden merkki ja sen sokeus; kokonaisuudessa sinä löydät kuolemattomuuden, yksinäisyydessä välttämättömän orjuuden ja pimeyden, lohduttamattoman tuskan ja kuoleman.

Ja kun hän puhui sillä tavalla, niin minusta näytti, että hänen silmänsä näkivät kaukana suuren valon, hän veti minunkin piiriinsä, kaikki unohtivat minut ja katsoivat ilolla häneen.

Alussa se loukkasi minua; minä ajattelin, että minun ajatukseni otetaan huonosti vastaan, eikä kukaan tahdo niihin syventyä yhtä mielellään kuin Mihailin ajatuksiin.

Joskus lähdin vallan heidän huomaamattaan pois heidän luotansa, istuuduin johonkin nurkkaan ja juttelin hiljaa ylpeyteni kanssa.

Tulin hyväksi ystäväksi koulupoikien kanssa; pyhäpäivinä he piirittivät minut ja setä Pjotrin kuin varpuset ruissitomet, hän mestaroi heille jonkinlaisia kapineita, vaan minulta lapset kyselivät kaikkea, mitä minä olin nähnyt maailmassa, Kiovaa ja Moskovaa ja muuta. Mutta usein joku niistä asetti minulle sellaisen kysymyksen, että minä kummastuneena vaan jäin silmiäni räpyttämään.

Siellä oli eräs Fedja Satshkov, hiljainen ja totinen poika. Kerran minä kävelin hänen kanssaan metsässä ja puhuin sille Kristuksesta, vaan yhtäkkiä hän lausuu oikein aika totisena:

-- Eipäs ymmärtänyt Kristus koko elinijäkseen jäädä pieneksi, noin, esimerkiksi, minun ikäisekseni! Olisipa hän jäänyt sellaiseksi, olisi elänyt, nuhdellut rikkaita ja auttanut köyhiä, niin ei häntä olisikaan ristiin naulittu, koska hän olisi ollut pikkuinen! Olisivatpa säälineet häntä! Vaan nyt, kun hän on niin tehnyt, on ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan olemassa...

Fedja oli yksitoistavuotias, hänen pikkuiset kasvonsa olivat kalpeat ja läpinäkyväiset ja silmänsä olivat epäluuloiset.

Toinen, Mark Ljubov, oli jo korkeammalla luokalla, hän oli vallaton ja terävä poika, tavaton hulivili ja tappelupukari: hän vihelsi hiljaa, nipisteli, hakkasi, tuuppasi lapsia kuten pikkuinen paimenpoika tekee lampaille. Kerran minä satuin näkemään, miten hän kiusasi erästä hiljaista poikaa joka pian alkoi itkeä.

-- Mark, -- sanoin minä, -- vaan jos hän puolestaan lyö sinua?

Mark katsoi minuun ja vastasi nauraen:

-- Hän ei lyö takasin! Hän on hiljainen ja kiltti poika.

-- Miksi sinä sitten loukkaat häntä?

-- Niin vaan, -- sanoi hän.

Ja sitten lisäsi hän, viheltäen:

-- Hän on niin nöyrä!

-- Mitäs sitte? -- kysyin minä.

-- Mitä varten sitten nöyrät elävät maailmassa?

Hän sanoi tämän kummallisen rauhallisena, -- nähtävästi oli tämä kaksitoistavuotias ihmisenalku jo vakuutettu siitä, että nöyrät ihmiset ovat olemassa loukkauksia varten.

Jokainen lapsi oli tavallaan viisas ja yhä enemmän he huvittivat minua, yhä useammin minä rupesin ajattelemaan heidän kohtaloansa. Millä nämä lapset ovat ansainneet tuon raskaan, loukkaavan elämän, joka heitä odottaa. Muistelin Kristusta ja omaa poikaani ja sielussani heräsi ilkeä ajatus:

-- Kenties sentakia kiellättekin naisia vapaasti synnyttämästä, koska pelkäätte, ettei maailmaan vaan syntyisi joku vaarallinen ja teille vihamielinen henkilö? Ehkä te sentakia teettekin väkivaltaa naisen tahdolle, koska pelkäätte sen vapaata poikaa, jota eivät mitkään siteet sido teihin? Kasvattaessanne lapsianne ja opettaen heille elämää, on teillä aikaa ja oikeus pimittää heitä, vaan te pelkäätte, ettei vain lapsi, joka ei kuulu kenellekään, kasvaisi kaukana teidän tarkastusvallastanne, ettei siitä vaan tulisi teidän leppymätön vihollisenne!

Olipa siinä tehtaassa myös sellainen ihminen, joka ei kuulunut kenellekään, nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin sysi, rokonarpinen, ilman kulmakarvoja, silmänsä pikkuiset. Muuten hän oli hyvin taitava ja iloinen nuorukainen.

Meidän tuttavuutemme alkoi sillä, että hän eräänä pyhäpäivänä tuli luokseni ja kysyi:

-- Munkki! Sinä kuulemma olet avioton lapsi? Minä olen samanlainen!

Ja sitte hän käveli rinnallani. Hän oli noin kolmetoistavuotias, oli jo päässyt koulusta ja teki työtä tehtaassa. Hän käveli, pilkistäen silmiänsä ja kyseli:

-- Onko maailma suuri?

Minä selitin hänelle miten vaan osasin.

-- Vaan mitäs sinä sillä teet?

-- Tarvitsen! Mitäs minä sitten samassa paikassa tulisin istumaan? En ole puu. Katsos, kun vaan oikein osaan lukkosepän ammatin, niin lähden Venäjälle, Moskovaan, ja mihinkäs sitten vielä olisi lähdettävä? -- Kaikkialle minä lähden!

Hän puhui niinkuin hän olisi uhannut jotakuta:

-- Minä -- tulen!

Tämän perästä minä aloin katsella tuota poikaa ja huomasin, että poika pitää totisista asioista. Missä vaan Mihailin toverit juttelivat keskenään, siellä oli hänkin, kuunteli ja pilkisteli silmillään, ikäänkuin tähdäten mihinpäin vaan suuntaisi itsensä.

Ja hänen kepposensakin olivat erityisiä: hän koetteli vaan kiusata niitä ihmisiä, jotka olivat paremmissa suhteissa esivaltaan, -- hän kätki niiden työvälineitä, särki niiltä jotain, riputteli niille hiekkaa sorvauspenkkeihin.

Kerran päivällisen aikana hän sanoi minulle:

-- Täällä on niin ikävätä, munkki!

-- Miksi?

-- En tiedä. Ihmiset elävät niin vetelästi! Ainoastaan työtä ja huolia! Jospa vaan pikemmin oppisin ammattini, niin kylläpä minä täältä lähtisin!

Ja kun hän puhui tulevasta sotaretkestänsä, niin hänen silmänsä avautuivat, katselivat rohkeasti etemmäs ja hän näytti voittajalta, joka ei usko mihinkään, paitsi omiin voimiinsa. Minua miellytti tämä olento ja hänen puheissaan minä tunsin kypsyyttä.

-- Tämäpä ei huku! -- ajattelin minä joskus, katsellen häntä. Ja sieluni ikävöi poikaani: minkälainen hän on ja mikä on hänen kohtalonsa maailmassa?

Aloin huomata itsessäni uusien tunteitten lievää värinää, ikäänkuin joka ihmisestä kävisi minuun terävä ja hieno valonsäde, ja yhä herkemmin otti sydämeni vastaan niitä salaisia säteitä. Joskus työmiehet kokoontuivat Mihailin luokse ja ikäänkuin hengittivät siellä kokoon sellaisen ajatusten pilven, joka kätki minut kokonaan ja nostatti minut ylös niin eriskummallisesti. Yhtäkkiä kaikki käsittivät minut puolesta sanasta, minä seisoin ihmisten keskellä ja he olivat ikäänkuin minun ruumiini, vaan minä olin heidän sielunsa ja tahtonsa sinä hetkenä. Ja minun puheeni oli heidän äänensä. Joskus tunsin itsenikin jonkun ruumiin osaksi, kuulin sieluni huudon toisten suista ja niinkauvan kuin kuuntelin sitä, oli minun hyvä olla, vaan muutaman ajan päästä se vaikeni ja minä olin taas yksin, vain itseäni varten.

Muistelin entistä yhtymistäni Jumalaan rukouksissani: oli niin hyvä, kun minä hävisin muististani, lakkasin olemasta! Vaan yhteensulautumisessani ihmisten kanssa minä en poistunut itsestäni, vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin yläpuolelle itseäni ja sieluni voima lisääntyi monenkertaiseksi. Tässäkin oli itsensä unhottamista, mutta se ei hävittänyt minua, vaan ainoastaan sammutti katkeria ajatuksiani ja minun levottomuuttani yksinäisyyden takia.

Tämä aavistus tuli minulle heikkona ja epäselvänä: tunsin että sielussani iti uusi siemen, vaan en voinut käsittää sitä; huomasin vain, että jokin minua veti ihmisiin yhä itsepäisemmin. Niinä päivinä minä työskentelin tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivässä, vedin hartioillani ja kärryillä kaikenlaista, malmia, kuonaa ja tiiliä -- ja vihasin tuota helvetin paikkaa ja kaikkea sen likaa, melua, kiljuntaa ja sen ruumista vaivaavaa kuumuutta.

Tehdas oli tarttunut kiinni maahan, oli likistänyt sen kokoon, ja täyttymättömän ahneena se imi sitä yöt ja päivät, hengästyen ahneudesta se kiljui ja sylki ulos tulisesta kuonostaan tulista maan verta. Tämä jäähtyi, musteni, vaan tehdas sulatti sen taas, kumisi, tömisi, likistäen punasta rautaa, räiskytti säteitä ja vavahtaen kokonaan veti se pitkiä eläviä kaistaleita, ikäänkuin suonia maan ruumiista.

Minä näin siinä villissä työssä jotain kauheata, melkeinpä mielipuolista. Ulvova hirviö tyhjensi maan sisintä, kaivoi kuilua alleen ja tietäen, että se kerran putoaa siihen, inisi se vihaisena tuhansilla äänillä:

-- Nopeammin, nopeammin, nopeammin!

Tulessa ja jyrinässä, tulisäteitten sateessa työskentelivät mustentuneet ihmiset, -- näytti siltä kuin heillä ei olisi siellä tilaa, koska kaikki heidän ympärillänsä uhkasi tehdä heidät tuhaksi, likistää heidät raskaalla raudalla; kaikki teki kuuroksi ja pimitti, sietämätön kuume kuivatti verta, vaan kuitenkin tekivät he rauhallisina tehtäviänsä, hommasivat isäntien varmuudella kuin pirut helvetissä; he eivät pelänneet mitään, tunsivat kaiken.

He käänsivät vahvoilla käsillään pieniä vipuja ja kaikkialla niin ihmisten ympärillä kuin heidän päittensä päällä liikkuivat nöyrinä ja kamalina konehirviöitten leuat ja käpälät, märehtien rautaa... Oli vaikeata ymmärtää kenenkä tahto ja järki siinä pääasiallisesti hallitsi! Joskus näytti, että ihminen oli asettanut suitsiin tehtaan ja johti sitä niinkuin halusi, vaan joskus taas luulin, että niin ihmiset kuin koko tehdas tottelivat pirua, joka nauraa hohotti juhlallisesti ja ilkeästi, katsellen tuon raskaan homman järjettömyyttä, jota ahneus ohjasi.

Työmiehet sanoivat toisilleen:

-- Nouskaa työhön, hoi!

Vaan minä en käsittänyt, kulkivatko ihmiset työn päällä, tahi työkö likisti ja sorti niitä -- minä en ymmärtänyt! Työ oli raskasta ja valtavaa, vaan olipa ihmisenkin järki terävä ja taitava.

Joskus siinä helvetin töminässä ja koneitten jyrinässä yhtäkkiä voittavana ja huolettomana leimahti iloinen laulu, -- sitte minä hymyilin sielussani, muistelin Ivanushkaa -- tyhmeliiniä, joka oli matkalla taivaaseen ihmeellistä tulilintua hakemaan.

Minä pidin ihmisistä siinä tehtaassa: he olivat kaikki jyrkkiä, rohkeita, ja vaikka he kirosivatkin paljon, juoksivat hameitten perässä ja juopottelivat, olivat he kuitenkin vapaita ja pelottomia. He olivat vallan toisenlaisia kuin ne pyhiinvaeltajat ja maan orjat, joiden arkuus, sieluntoivottomuus, voittamaton tuska ja pikkumainen petollisuus Jumalan asioissa ja heidän omassa keskuudessaan loukkasivat minua.

Nämä ihmiset olivat rohkeita ajatuksiltaan, ja vaikka he olivatkin alinomaan vihaisia tuon pakkotyön takia, vaikka he riitelivät keskenään, jopa tappelivatkin, vaan jos esivalta rikkoi kohtuutta vastaan, nousivat he kaikki yksimielisinä esivaltaa vastaan.

Vaan ne pojat, jotka kävivät Mihailin luona, olivat aina kaikkien edellä, juttelivat kovemmin kaikista, eivätkä pelänneet kerrassaan mitään. Kun minä ennen ajattelin kansaa, niin en huomannut ihmisiä, vaan nyt minä katselin niitä ja yhä vaan koetin löytää erilaisuutta niiden välillä, jotta jokainen seisoisi erikseen edessäni. Joskus se onnistui vaan toisinaan taas ei: heillä oli erilaisia puheita ja jokaisella oli eri kasvot, vaan heillä kaikilla oli yksi uskonto ja sama aikomus kaikilla, -- hätäilemättä, vaan yhteisesti ja innokkaasti rakensivat he jotain.

Jokainen heistä oli ihmisten keskellä valoisa ja hyvä, niinkuin niitty on tiheään metsään eksyneelle; jokainen veti puoleensa niitä työläisiä, jotka olivat järkevämpiä ja kaikki Mihailin pojat pitivät aina yhtä puolta sekä muodostivat tehtaassa jonkinlaisen henkisen piirin ja valoisain ajatusten lieden.

Alussa he olivat epäystävällisiä minulle, huusivat ja pilkkasivat:

-- Hei sinä punanen kärpänen! Pyhä kirppu! Loiseläin! Selässä kannettava!

Joskus joku tuuppasikin minua, vaan sitä minä en voinut sietää enkä sellaisissa tapauksissa säälinyt nyrkkiäni. Ja vaikka voima miellyttääkin ihmisiä, ei kuitenkaan nyrkillä juuri voi hankkia itselleen kunnioitusta eikä huomaavaisuutta, ja minä olisin kai aika tavalla saanut selkääni, jos erääseen minun riitaani ei olisi sekaantunut Gavrilo Kostin, Mihailin ystävä, nuori valaja, hyvin kaunis ja huomattava poika tehtaassa.

Noin kuusi miestä hyökkäsi päälleni, eivätkä ne juuri hellyyttä uhanneet kylkiluilleni, vaan hän asettui rinnalleni ja sanoi:

-- Miksi te, toverit, ärsytätte ihmistä? Eikö hän ole samanlainen työläinen kuin me kaikki? Se on kohtuutonta, toverit, eikä se ole hyvä teille! Meidän voimamme on keskinäisessä ystävyydessämme...

Hän ei sanonut montaa sanaa, vaan hyvin ja yksinkertaisesti hän ne sanoi. Samaten kaikki Mihailin toverit käyttivät jokaista tilaisuutta hyväkseen kylvääkseen hänen ajatuksiansa. Minun viholliseni tulivat hämilleen Kostinin sanoista ja minunkin sydämeeni; ne sattuivat, -- minäkin aloin puhua:

-- Näettekös, en minä mennyt munkiksi sentähden, että olisin tahtonut paljon syödä, vaan koska sieluni oli nälässä! Minä elin ja huomasin, että kaikkialla oli ikuista työtä ja jokapäiväisintä nälkää, petollisuutta ja ryöstöä, surua ja kyyneliä, eläimellisyyttä ja kaikenlaista sielun pimeyttä. Kuka sen kaiken on asettanut, missä on meidän oikeudellinen ja viisas Jumalamme; näkeekö Hän ihmistensä ikuista, loppumatonta piinaa? Meidän ympärillemme kokoontui paljon ihmisiä, he kuuntelivat totisina, kun minä lopetin, niin olivat kaikki vaiti. Sitte sanoi vanha metallityöläinen Krjukov Kostinille:

-- Kenties tuo munkki näkee vielä syvemmälle kuin sinä ja toverisi! Hän alkaa kaiken alkujuuresta; kuulitko?

Minun oli hauska kuulla sellaisia sanoja ja Krjukov taputti minua olkapäälle ja sanoi:

-- Sinä, veli, puhu, se on hyvä! Vaan hiuksesi sinä kuitenkin leikkaa, vaikka arshinan verran: sellainen läjä tulee likaiseksi ja ihmisetkin tekevät pilkkaa!

Ja joku iloinen vielä huusi:

-- Ja tapellakin on epämukavata, katsos vaan!

He laskivat leikkiä, se merkitsi että viha oli pois. Missä on naurua, siinä on ihmistäkin; peto ei naura.

Kostin vei minut hiukan sivulle:

-- Sinä, Matvei, -- sanoi hän, -- ole varovaisempi sellaisten sanojen kanssa, niiden takia pääset vielä vankilaankin, sellaista tapahtuu! Minä kummastuin.

-- Mitä?

-- Vankilaan... Etkö tiedä? Hän nauroi.

-- Minkä tähden?

-- No katsos, arvostelun takia!

-- Lasketkos leikkiä?

-- Kysy Mihaililta, -- sanoi hän, -- vaan minun täytyy nyt lähteä työhön!

Hän lähti. Minä olin kovasti ihmeissäni enkä uskonut koko asiaa, vaan illalla Mihail vakuutti kaiken oikeaksi. Koko illan hän kertoi minulle miten julmasti ihmisiä vainotaan; kuulin, että sellaisten puheitten takia, kuin minä olin pitänyt, oli ihmisiä telotettu ja tuhansia oli kuollut Siperiassa pakkotöissä, eikä Herodeksen vaino vieläkään ollut lakannut, vaan uskovaisten luku kasvoi kuitenkin salassa.

Silloin sielussani kaikki kohosi ja tuli valoisaksi, kaikki Mihailin ja hänen toveriensa puheet saivat toisen merkityksen. Ennen kaikkea, jos ihminen uskontonsa vuoksi on valmis kadottamaan vapautensa ja elämänsä, niin se merkitsee, että hän uskoo koko sielullaan ja on niiden ensimäisten marttyyrien kaltainen, jotka kärsivät Kristuksen opin vuoksi.

Kaikki Mihailin sanat liittyivät toisiinsa, puhkesivat kukkimaan ja painautuivat sieluuni sinä hetkenä.

Minä en tahdo sanoa, että olisin paikalla ottanut ne vastaan ja olisin jo silloin käsittänyt koko niiden syvyyden, vaan ensikerran tunsin vasta sinä iltana miten läheistä sukua ne olivat sielulleni ja koko maailma näytti minusta silloin Betlehemiltä, joka oli täynnä verta. Minä käsitin nyt jumalanäidin palavan halun, kun hän nähdessään helvetin, rukoili pääenkeliä Mikaelia:

-- Pääenkeli! Päästä minua tuleen kärsimään! Minäkin tahtoisin tulla niitten piinasta osalliseksi!

Mutta tässä minä en nähnyt syntisiä, vaan pyhimyksiä; he tahtoivat hävittää helvetin maan päältä ja olivat sen takia valmiit kärsimään mitä tuskia tahansa.

-- Kenties sentakia ei olekaan enää pyhiä erakoita, koska ihminen nyt menee maailmaan eikä enää pois maailmasta? -- kysyin minä Mihaililta.

-- Todellinen uskonto, -- vastasi hän, -- on välttämättömästi toiminnan lähde!

-- Ottakaa minutkin siihen toimintaan! -- pyysin minä.

Kaikki minussa paloi.

-- Ei, -- vastasi hän. -- Odottakaa ja miettikää, teille se on vielä liian aikaista! Jos te, teidän luonteellanne nyt satutte vihollisen solmuun, niin vedätte sen itse vielä kiinnemmäksi. Päinvastoin, tuon teidän puheenne jälkeen täytyy teidän lähteä pois täältä. Teillä on vielä paljon ratkaisematonta meidänkin työtämme varten -- te ette vielä ole vapaa. Teitä innostuttaa ja viehättää sen kauneus ja suuruus, vaan te näette sen nyt kaikessa sen voimassa, te seisotte nyt ikäänkuin torilla ja näette sen keskellä koko tuon loistavan temppelin kaikessa sen kauneudessa ja suuruudessa, vaan sitä rakennetaan hiljaisella ja salaisella jokapäiväisellä työllä, ja jos te nyt, kun vielä huonosti tiedätte sen yleistä suunnitelmaa, alatte myös rakentaa, niin teiltä häviävät temppelin piirteet, tuo näkö, joka ei vielä ole vahvistunut sielussanne, hajoaa ja vaivanne näyttävät teistä mitättömiltä voimiinne nähden.

-- Miksi te sammutatte minua? -- kysyin minä tuskastuneena. -- Minä olin löytänyt paikan itselleni, olin iloinen, nähdessäni että voimiani tarvittiin...

Vaan hän puhui rauhallisesti ja surullisesti:

-- Minä en luule että te kykenette elämään suunnitelman mukaan, joka teille ei ole selvä; minä näen, ettei teidän sielussanne vielä ole hereillä käsite siitä, että se on yhteensidottu työläiskansan sielun kanssa. Minusta te olette jo nytkin elämän hieronnan hijoma, sen esiinnostama kansan ajatus, vaan te itse ette vielä katso itseenne sillä tavalla. Omasta mielestänne te olette vielä sankari, joka on valmis jakamaan heikoille almuja ja apua voimiensa yltäkylläisyydestä. Te olette jotain erityistä, joka on ainoastaan itseänsä varten olemassa; te olette mielestänne alkuja loppu, ettekä ole kauniin ja suuren ikuisuuden jatko!

Minä alan käsittää, miksi hän minua likistää maahan, tunnen hänen sanoissansa minulle vielä epäselvää totuutta.

-- Teidän täytyy uudelleen lähteä matkalle, jotta näkisitte uusilla silmillänne kansan elämää, -- sanoi hän. Kirjoja te ette ota vastaan, lukeminen antaa teille liian vähän, ette vieläkään usko, ettei kirjoissa ole ihmisen järkeä, vaan että niissä loppumattomasti eri tavalla ilmaantuu yhtenäinen kansan hengen vapauspyrkimys; kirja ei hae valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa teille aseita itsevapautuaksenne, mutta te ette vielä osaa ottaa käsiinne sitä asetta!

Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras sinä aikana.

Minä olin tottunut kirkon kirjoihin ja käsitin hyvin vaikeasti maallisia ajatuksia, -- elävä sana antoi minulle paljon enemmän kuin painettu, ne ajatukset, jotka minä sain kirjoista, asettuivat kevyesti sieluuni ja hävisivät pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät vastanneet pääkysymykseeni: minkälaisten lakien alle alistuu Jumala, miksi hän alentaa minua, jonka hän on luonut omaksi kuvakseen, itsensä kaltaiseksi, alentaa minua vastoin minun tahtoani, joka on Hänenkin tahtonsa?

Ja tämän vieressä elää toinen kysymys vallan sopusoinnussa ensimäisen kanssa: onko Jumala astunut taivaasta alas maan päälle, tahi onko ihmisten voima nostanut Hänet maasta taivaaseen? Ja tässä juuri polttaa ajatus jumalanrakentamisesta, kuin koko kansan ikuisesta asiasta.

Sieluni repeytyy kahtia: minun tekee mieleni jäädä näiden ihmisten luokse, ja taas toisaalta vetää minua maailmalle tarkistamaan uusia ajatuksiani, hakemaan tuota tuntematonta, joka on riistänyt vapauteni ja on hämmentänyt henkeni.

Setä Pjotrkin alkoi minua kehottaa:

-- Matvei, sinun täytyy lähteä pois joksikin ajaksi, koska sinun puheistasi kulkee vaarallinen huhu...

Ja piankin asia tuli ratkaistuksi ikäänkuin ilman minun tahtoani: jostain toisesta tehtaasta tuli yöllä ratsumies ja ilmotti, että heidän tehtaassansa santarmit käyvät kotitarkastuksilla ja että niillä on aikomus tulla meidänkin tehtaaseen.

-- Oi, liian aikaista! -- sanoi Mihail surullisena. Alkoi hälinä ja melske ja setä Pjotr huusi minulle:

-- Hei, Matvei, veli! Et sinä täällä mitään voi tehdä, et sinä ole keittänyt tätä soppaa, eikä sinun kannata ryypiskellä sitä!