Part 6

Tyttö vilkaisee sivulle, kuin hänellä olisi intiaanin vaisto. Näkee miehet ja aikoo kumartua työhönsä, kun Samu virkkaa:

— Ettekös ota meitä avuksi?

Tyttö poimii marjan. Suoristuu, katsoo huvilalle päin, sitten jätkiin. Niko seisoo polulla. Samu nojaa kyynärpäillään aitaan. Katsoo tyttöä, joka oikeastaan on ystävällinen ja hyvä, koska sellainen on hänen luontonsa.

— Ei ole minulla lupa ottaa apulaisia.

— Onhan teillä siellä seuralainen. — Samu nyökkää rastaanpelättiä kohti.

Tyttö silmää sitä. Hän on sen itse laittanut. Takonut seipään maahan. Naulannut poikkipuun. Riippuvat lökähousut. Oljilla täytetty miehen nuttu. Hattureuhka, joka ei paljon eroa Samun hatusta.

Tytön silmät kiiluvat ruskeista kasvoista pistävän iloisina. Hän lienee liian hiljainen nauraakseen ääneen.

— Mikäs sen nimi on?

— Matti.

— No ettekös te antaisi meillekin pari mansikkaa?

— Yhden kummallekin. Pankaa hattunne varalle. Sattuukohan?

Kaksi isoa, hyvännäköistä marjaa. Ne heilahtivat kaarena ilmassa. Samu nykäisi äkkiä hattuaan sivummalle. Ne putosivat siihen.

— Sepä oli hyvin heitetty. Kiitosta.

— Eipäs. Olisivat pudonneet ihan syrjään, jos ette nykäissyt hattuanne.

Nyt tyttö nauraa. Miehet lähtevät piennarta edelleen. Hän katsahtaa huvilaan ja kumartuu työhönsä. Olipa noloa, jos sieltä näkivät.

Hän jatkaa kuitenkin paljon iloisempana työtään. Naureskelee yksinään, poimiessaan sammalilta isoja, hiukan väsyneitä, kihisevän mehukkaita marjoja.

Meri on sininen, jokunen vene siellä. Aidan takana on laaja heinäpelto. Kylvöheiniä seipäillä. Kaatuneiden apilain lemu tuskin jaksaa levitä tässä lämpimässä. Rupeama on pitkä. Selkää niin väsyttää ja laiskottaa. Oh, miten hyvä olisi oikaista. Mutta sen sijaan tyttö laskeutuu ihan kyyrylleen. Hänen hameensa laahaa takaa jäljellejääneitä raakiloita ja puolipunaisia.

Tämä oli pieni sattuma.

Voihan ihminen yhdestä hymystäkin maksaa sangen paljon. Mutta sattuuhan, että sen saa ilmaiseksikin päivänpaisteessa, teeskentelemättömiltä huulilta, hiukan ujon, hiukan aran, iloisen katseen sitä seuratessa. Niinkuin perhosen siivet uskaltavat pyyhkäistä ilmaa.

Ihmeellisiä ovat nuo pienet sattumat.

Voi olla, että ne muistaa pitkänkin ajan päästä. Samu muisti tämän ainakin vielä viiden päivän kuluttua, seuraavana sunnuntaina.

Samu oli ollut toisessa kylässä elonleikkuussa, mutta sinä sunnuntai-iltana hän palasi takaisin. Oli tanssit isossa heinäladossa. Ulkona seinävierellä heinikossa istui Samu ynnä joitakin muita. Oli jo vahva hämärä. Seinää vasten seisoi jonkun polkupyörä. Sen lyhdyn valokehässä he istuivat, pelasivat ja joivat.

Helena, tyttö, joka on heittänyt ne kaksi mansikkaa, on ladossa tanssimassa, polkupyörälyhtyjen ja taskusähkölamppujen valossa, hanurin soidessa. Lattia oli hiukan epätasainen. Huomenna ajetaan tänne kuivia heiniä seipäiltä. Isosta ovesta katselee sisään tumma, pehmoinen yö, hengessään syksyn ensimmäiset kiihoittavat ja voimakkaat tuoksut. Yläparsien päältä putoilee joskus heinänsiemeniä, sinne kasaantuneita.

On miehiä, istuen lattialla vähien heinien päällä selkä seinää vastaan, silmät seisoen päässä harvinaisessa humalassa.

Seisoo nurkassa tyttöjä, jotka eivät vielä osaa tanssia. Hyvin nuoria ja ymmärtämättömiä.

Helena tanssii jo jonkin verran. Antaa toisen polkea jaloilleen ja sanoo »anteeksi», kun tuntee varpaansa litistyvän.

Eivät mitkään tanssit ole niin hauskat kuin tanssit ladossa.

Lähdettiin kotiin peltojen poikki ja tietä pitkin kankaanrintaa. Tultiin kylätielle. Yössä kuului huutoja ja lauluakin. Jälkijoukossa olivat jätkät.

Helena poikkesi portista isoon huvilaan. Einar, eräs mökinpoika, oli muka saattavinaan häntä ja poikkesi myös.

He seisovat muutaman askelen päässä portista. Puhuvat joitakin yhdentekeviä lauseita. Helena heiluttelee oksaa kädessään. Maantiellä välähtelee väliin pyörän valo ja kuuluu ääniä.

Tuli riitaisia sanoja ja kirouksia.

— Kyllä minä nyljen sen suutarin nahkan tänä yönä. Etsin sen kynsiini vaikka mistä. M mistä. Minun tyttöni vei, saakeli.

— Ole hiljempaa.

— No ei hänen tarvitse kivittää minua kuin koiraa. Minä tapan sen, tapan.

— Jätkiä, sanoi Einar. — Tule vikkelästi. He lymysivät omenapuiden alle. Pysähtyivät erään ison, haaraisen rungon luo.

Puolipimeää.

Helena nojasi isoa haaraa vastaan. He kuuntelivat henkeä pidättäen. Eivät olleet edes nähneet puhujia.

Eikös.

Tietysti nämä olivat nähneet heidät. Jätkät näkevät pimeässäkin, ja heillä on koiran vainu.

Kuluu muutamia minuutteja. Ei kuulu ääniä. Silloin nämä tulevat heitä kohti, kaksi miestä. Ei portilta, vaan sivulta, pitkin puutarhaa.

Minnepä mennä? Heidän välillään on alhaalta sivulle kaartava omenapuun haara, se, mihin Helena nojasi äsken.

Mies pitelee siitä kiinni. Heiluttelee toisessa kädessään paljasta puukkoaan, ihan varomattomin liikkein. Täysin juovuksissa.

— Se suutari. Kivitti minua. Kivitti. Kuulkaa, se kivitti minua. Minä tapan sen.

Einar koettaa puhua suostutellen:

— Enhän minä ole suutari. Näettehän, että me olemme viattomia. Menkää nyt pois etsimään. Se voi olla tuolla jossakin muualla.

Tämä ei mene miehen tajuun. Hän ei lähde. Kaartelee kättään. Kiristelee:

— Vei minun tyttöni. Minä etsin sen. Pieksän sen, tapan minä sen.

Helena tarttuu houkutellen liikkuvaan käsivarteen. Ei häivähdäkään mielessä, että mies voisi lyödä häntä, tuntematonta. Juopunutta ei saa komennella, pitää taivutella.

— Kuulkaa, lähtekää nyt pois. Katsokaa, kun minä pyydän kauniisti, niin menkää nyt. Emmehän me ole tehneet teille mitään. Menkää nyt, menkää. Ettekö te ymmärrä?

Toinen mies, joka ei ole sanaakaan puhunut, tarttuu reuhaajan olkapäihin:

— Lähde nyt. Älä kiusaa sitä tyttöä. Se tyttö on hyvä tyttö. Se on antanut minulle mansikoita.

Samu talutti toverinsa pois. Sivulle, pitkin puutarhaa naapurin pihalle, mistä tulivatkin.

Helena pujahti pian keittiöön nukkumaan. Ei ikinä hän ole ollut näin ihmetyksissään. Kyllä hän muisti ne kaksi mansikkaa, mutta...

— Miten se saattoi muistaa ja tuntea minut? Pimeässä? Tuskin minä tuntisin sitä päivälläkään, kun en katsonut silloin.

Samu ja Helena eivät tavanneet toisiaan sen jälkeen. Siinä oli kaikki.

Ei enempää eikä vähempää.

VIERAINA TOISILLEEN

Alkoi hämärtyä. Raskas, kostea, surullinen tuuli puhalteli. Pienessä kirkonkylässä ovat uutimet vedetyt ikkunain eteen kätkemään ja suojelemaan sitä kodikasta iltaelämää, jota kulkija aavistaa niiden takana.

Meille on nyt välttämätöntä syventyä tällaisen vanhan, idyllisen kirkonkylän henkeen, ymmärtääksemme sitä pientä murhenäytelmää, joka pian tapahtuu nimismies Warénin talossa.

Täällä ei ole yhtään korkeaa, suoraviivaista, modernin arkkitehtuurin luomaa rakennusta, vain sieviä, maalattuja puutaloja. Puita pihassa, usein säleaita katua vastaan, sen takana orapihlajarivi alastomana, juurellaan kasa keltaisia lehtiä. Ei mitään häikäisevää ja loistavaa. Ei hehkuvia reklaamitulia, loistoautoja, turkiksiin puettuja punahuulisia naisia eikä mitään masentavaa ja toivotonta, inhimillisen kurjuuden edustajia, kovajuonteisia, ilkeäsilmäisiä.

Täällä vallitsee näennäisesti elämän hyvä keskinkertaisuus, jota monet pikkumaiset ihmiset pitävät viittanaan. Heille ei sovi syvyys eikä korkeus, koska heidän sielunsa on alankoa. He ovat kyllin ahtaita uskoakseen kaikki juorut ja tuomitakseen jokaista niiden periaatteiden mukaan, jotka ovat syntyneet heidän kahvia keittäessään, katse suunnattuna pannuun, tarkaten kuohumisen oireita. Jokainen erikoisuus herättää ihmettelyä. Lausua rohkea ajatus on samaa kuin syljeksiä jumalanpalveluksen aikana alttarille.

Ja ympäristön ajatuksilla on maagillinen voima. Ne pilkkaavat ihmislasta, ihmettelevät, hymyilevät, vetoavat elämän horjumattomiin lakeihin, taputtavat lopulta hyvin ystävällisesti olkapäälle: »No mutta, rakas lapsi, mehän olemme sinun ystäviäsi, älä esiinny huonosti meitä kohtaan. Muista, ystävyys velvoittaa. Me olemme kaikki hyviä, rehellisiä, lähimmäisen hyvää tarkoittavia. Näethän, miten ystävällisiä olemme sinullekin. Sinä tarvitset myötätuntoa, ja me vuodatamme sen ylitsesi. Pysy vain meidän tasallamme. Älä ole äkkinäinen teoissasi.»

Ihmislapsi antaa taputtelun tyynnyttää itseään. Hän ikävöi ennenkaikkea myötätuntoa. Ei tee mitään tavatonta, sopeutuu yleiseen elämänkulkuun.

Oi, miten voimakas nielemisjärjestelmä persoonallisuuksille on elämän hyvä keskinkertaisuus.

Tuo vanha, herttainen kirkonkylä, jossa jokainen tuntee toisensa ja joutuu elämän oikuttelun vuoksi vuoronsa perään naurunalaiseksi, kätkee huolellisesti ja hellävaroen jokaisen sisälliset kamppailut. Jokainen askel voidaan nähdä, jokainen sana voidaan kuulla, mutta ajatukset ja salaiset intohimot — kuka tutkii niiden tiet?

Nimismies Warén asui valtatien varrella, vastapäätä kirkkoa ja rinteellä olevaa sankarihautaa. Hän saattoi ikkunoistaan nähdä nuo yksitoista ristiä ja niiden takana kohoavan graniittipatsaan. Hänen pihaansa suojeli toista metriä korkea aita pystylaudoista. Sen harja oli sahanteräinen, väri likaisen keltainen. Aitaan oli lyijykynällä piirrelty kaikenlaisia mielikuvituksen tuotteita, tunnettujen tyttöjen ja poikien nimiä ja likaisia vitsejä kansakoulunopettajasta. Varsin usein toistui nimi Katri. Olipa se täydellisenäkin: Katri Hukkanen. Tämä oli nimismiehen palvelustytön nimi. Hänen sulhasensa, suutarityöntekijä, väijyi illoin tällä kohdalla ja piirteli joskus myöhäisessä yössä sydänkaihoissaan: Katri, Katri...

Portin toinen puolisko oli auki. Siitä jatkui vähän hiekoitettu tie, molemmilla puolilla kukkapenkit. Sateen pieksämät ja raatelemat asterit kohottivat matalina ja tukevina värikkäitä, rappeutuvia kukkiaan. Rakennus oli vaaleanvihertävä, yksikerroksinen. Pari suurta koivua kohosi verannan molemmin puolin. Tuuli rapisutti niiden oksia asfalttikattoa vastaan.

Verannan oven yläpuolella paloi pieni, suojaton sähkölamppu lähetellen surullisia, häiritseviä säteitään hiekoitetulle tielle ja rikkinäisille astereille.

Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä talo ollut kirkonkylän hauskimpia. Nimismies oli silloin komea ja suosittu. Hänellä oli kaupungista tuotu rouva, hänen äitinsä piti kutsuja ja keräsi ympärilleen vieraita. Kaksi vuotta oli Ernest Warén ollut naimisissa, kun tohtorille eräänä keväänä tuli kotiopettajatar. Pian alettiin kertoa kaikenlaista nimismiehen ja tämän nuoren neidin suhteesta. Syksyllä sanottiin nimismiehen hakevan avioeroa. Nyt ystävät ja tuttavat valveutuivat ja säikähtivät. He käyttivät suoraa sekä epäsuoraa vaikutusta hulluun mieheen ja naiseen. Tyttö karkasi sanomatta minne lähti. Ernest Warén näytti tasaantuvan, ja kaikki vakavamieliset ja kunnon naapurit pitivät tätä ratkaisua suurena ansionaan. Vähitellen kirkonkyläläiset unohtivat nimismiehen väen kaikista puheistaan. Ei kukaan tullut edes kysyneeksi, kuinka ihminen voi elää niin yksin, hiljaa ja iloa vailla.

Aika kuluu. Päivä liittyy päivään yhtämittaisena, harmaana jonona. Niiden paino karttuu hartioille, eikä mikään muutu. Voi meitä, jotka heräämme vasta vanhoina!

Nimismies Ernest Warén oli keuhkokuumeessa. Hän makasi kulmakamarissa, verannan vasemmalla puolella. Tämä huone oli ollut hänen ja hänen vaimonsa makuuhuoneena neljätoistavuotisen avioliiton aikana. He olivat maanneet samassa leveässä sängyssä, nyt makasi Ernest siinä yksin.

Vuoteen vastapäisellä seinällä oli isokokoinen jäljennös kuningatar Blancasta, viereisellä seinällä oli taulu, jossa musta, uljas hevonen hirnuu lumimyrskyssä, vierellään maahan pudonneena isäntänsä, donilainen kasakka. Rinteellä näkyi ruumiita, joita tuisku peittelee. Taivaanranta on punainen tulipaloista. Taulu on elävä. Katselija voi kuulla vavahtelevan hevosen tuskaisen hirnumisen. Ernest Warén itse oli ostanut ja ripustanut seinälleen nämä taulut, mutta siitä oli jo kauan aikaa.

Hän ei ollut tajuissaan. Kasvot olivat luisevat, voimakkaat. Pää oli taivutettu taapäin, kulmikas leuka työntyi ylimmäksi. Suu oli puolittain auki, ja kellertävien hampaiden välistä kohosi silloin tällöin kipeä, valittava yskäys. Iho oli omituisen sinervä ja huulet rakkuloilla. Hän hengitti kiihkeästi ja lyhyesti. Ahdistuskohtaukset lisääntyivät.

Vuoteen vieressä istui hänen vaimonsa, Erika Warén. Kova, kaareva, lujarakenteinen nenä antoi kasvoille ylpeän, hallitsevan ilmeen. Hän näytti miestään nuoremmalta ja vielä sangen kauniilta. Ruumis oli lihavahko ja pyöreä, rinnat herkästi liikahtelevat. Hän ompeli pöytäliinaa, ei jaksanut valvoa muutoin. Liikunto piti hereillä. Väliin hän katsahti miestään. Tämän rakkuloituneet, laajentuneet huulet kohosivat laihtuneista kasvoista tuskallisen avoimina ja kaameina.

Mies korisi ja koetti yskäistä ulos kurkkuun kohonnutta limaa. Ei lohjennut. Erika kohotti varovasti päätä ja painoi teevadin suupieltä vasten. Vihdoin työntyi verensekainen, ruosteenvärinen limapallo teevadille. Erika kaatoi sen sängyn viereiseen sylkiastiaan, lysoliveteen.

Häntä peloitti. Ei ruosteenvärinen lima, vaan houriva, muuttunut mies, joka ei tajunnut hänen läsnäoloaan.

Pää heittelehti levottomasti tyynyllä. Hän laski käden miehensä otsalle. Ei, tämä ei tuntenut kosketusta. Avoimet ruskeat silmät laajennein terin harhailivat ympäri huonetta, näkemättä valkoista kattoa, vuoteen vierellä istuvaa vaimoa, huoletonta, iloista kuningatar Blancaa tai apua hirnuvaa hevosta.

Erika siirsi ompeleensa pois. Ei nukuttanut enää. Kahden yön valvomisen antama turtumus pakeni. Näinkö päättyisi heidän avioliittonsa? Hän istuu tässä tuolillaan, mies heittelehtii sängyssä, puoli metriä on heidän väliään, ja kuitenkin: miehellä ei ole aavistustakaan hänestä, eikä hän osaa sanoa tälle sanaakaan. Armias Luoja, hehän ovat kivettyneitä itseensä. Eikö milloinkaan katoa juopa heidän väliltään? Hän on odottanut koko avioliittonsa ajan, väsynyt, tasaantunut ja yhä vielä odottanut. Hän on ollut hyvä miehelleen. Palvellut tätä, yrittänyt arvata tämän toivomukset. Kodissa on kaikki ollut kunnossa, mutta mies ei ole välittänyt hänen palveluksistaan ja töistään, aivan kuin se olisi luonnollista kuin maan kulkeminen radallaan. Mies ei ole nähnyt häntä, naista. Ei antanut hyväilyjä, katseita, pieniä sanoja. Kuinka hän on odottanut, odottanut ja ikävöinyt! Väsymys ja tylsyys. Ei koskaan riitaa. Ernest oli kovin hiljainen. Toisinaan vaimosta tuntui kaamealta tuo välinpitämättömyys, hirveä vieraus kaikkiin nähden. Siinä oli jotain kuollutta, ydin oli huvennut pois. Mikä häntä vaivasi? Söikö hänen ruumistaan ja sieluaan näivetystauti, kasvoiko kaihi hänen silmiensä eteen? Olivatko hänen hermolankansa palaneet? — Erikaa ei tappanut miehen välinpitämättömyys. Hän oli malttanut mielensä ja odotti yhä... Kunpa ei mies kuolisi noin, kunpa vain puhuisi hänelle, hänelle, hänelle.

Erika tuijotti sairasta, laihoja, parroittuneita kasvoja, joiden silmät tuijottivat ulos pullistuen eivätkä kuitenkaan nähneet mitään.

Ei, mies ei enää tuntenut häntä eikä tätä huonetta.

— Aira.

Kuumeessa-olija melkein huusi sen. Erika säpsähti, taipui tuolin selkää vastaan ja kurotti päätään eteenpäin. Huudon täytyi kuulua halki talon, kenties keittiöön asti, missä Katri askarteli. Tuo naisen nimi, jota hän vihasi. Ruskeatukkainen kotiopettajatar, jota hän vainusi miehensä yhä hautovan. Hän oli mustasukkainen. Hän oli vaikuttanut mieheen aina ja aina, tahtonut tappaa tuon muiston, vuosien takaisen. Uskoi siinä onnistuneensa... Olihan hän elävä ja läheinen, nukkui joka yö miehen vieressä, söi joka päivä samassa pöydässä. Hänen piti voittaa mies, polkea tämän paleltuneet muistot soraan. He eivät koskaan olleet puhuneet siitä naisesta sanaakaan.

Verannan kello kilahti. Erika kuuli Katrin tulevan keittiöstä ja avaavan tohtorille. Hän riensi eteiseen. Tohtori pani päällystakkinsa naulaan ja puristi hänen kättään lujasti ja tyynesti. Vaalea, sileäkasvoinen mies.

— Mitenkäs nyt voidaan?

— Huonona hän on, hourailee.

— Te näytätte sangen rasittuneelta. Teidän ei pitäisi valvoa yksinänne.

Tohtori koettaa sairaan valtimoa ja katsoo kuumelistaa.

— Aira, missä sinä olet? kysyy sairas.

Erika jäykkeni. Tämä oli häväistys. Nyt sen kuuli tohtorikin. Ehkä hän muisti entisen kotiopettajattarensa. Millainen oli tuo nainen ollut? Millä keinolla hän voi jättää sellaisen jäljen?

— Tänä yönä tulee käänne, sanoi tohtori, eikä Erika voinut hänen kasvoistaan lukea, muistiko hän sen vanhan jutun. — Pelkään sydäntä. Jos se kestää, käy kaikki hyvin. Minä kirjoitan sydämelle jotain, joka pysyttää sen toiminnassa. Lähettäkää heti apteekkiin hakemaan sitä, ja antakaa sitten kaksikymmentäviisi tippaa. Kahden tunnin päästä voitte antaa uudestaan. Kun käänne on tapahtunut, ei enää tarvitse antaa. Silloin hän alkaa rauhallisesti nukkua.

Tohtori lähti, ja Katri meni heti senjälkeen apteekkiin. Erika jäi sairaan kanssa kahden koko taloon. Hän tarttui varovasti käteen, joka retkotti sängyn laidalla, sormet harallaan.

— Aira, Aira — Erika heitti käden irti — etkö sinä muista — sinä olit minun... Minä pidin sinusta niin paljon. Minä rakastin, minä himoitsin sinua. Hulluuden ja riemun tulen sinä kylvit minuun... Aira, tule minun luokseni vielä. Minä rukoilen sinua. En ole syyllinen. Minulla on vaimo. Mitä se merkitsee? On vain yksi intohimo — muulla ei ole väliä. Minua tympäisee tämä elämä. Sinä olit kauan poissa. Minä olen kuollut ja jähmettynyt. En osaa enää edes puhua. Ota minun kädestäni kiinni. Herätä minut, etkö sinä näe, olen ollut haudassa jo kymmenentuhatta ajastaikaa. Iankaikkisesti. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Miksi et tartu käteeni? Onko se likainen, olenko minä inhoittava? Etkö sinä tahdo? Sinä pidät minua syyllisenä, menet vaikka maailman ääriin, tieltäni pois. Minä kärsin, kärsin, tulikielet viiltävät ruumistani. Aira...

Sairaan sormet ojentuivat, ja Erika tarttui tuska ja kauhu sydämessä niihin kiinni.

— Sinä olet hyvä. Sinä olet elävä. Sinussa on kuumaa sähköä. Kun kosket minuun, kulkee virta lävitseni ...

Miehen halkeilleet huulet hymyilivät surkeaa, laihaa, säälittävää hymyä.

— Minä elin silloin. Ah, meidän riemumme, meidän voimamme. Aira, sinä osasit nauraa... Minä kuuntelin sinun nauruasi ja voitin maailman, nauroin ihmisille. Haa — minä näin heidän lävitseen. He olivat kääpiöitä, kuivettuneita ja pieniä tuhatvuotisia... Sinä, sinä, olit elävä sielu... Minä kiroan, kiroan, ikuisesti minä kiroan niitä, jotka sinut karkoittivat. Minä tahdon heidät alimmassa helvetissä nähdä, enkä sormeani heidän avukseen nosta. Heidän pitää kärsiä nämä samat tuskat, moninkertaisina. Minä kostan sen, että he tappoivat minut. Hitaasti, hitaasti. He olivat viisaita ja saatanallisia. Haa, nyt he ovat tyytyväisiä, ilo loistaa heidän silmistään, kun näkevät minut elävänä ruumisarkussa... Älä syytä minua. Sinä et tiedä mitä on ikävä. Sitä ei kukaan muukaan tiedä. Se on imenyt minulta veren kuiviin. Joka päivä katson ikkunasta ulos ja näen pienet, valkeat ristit enkä mitään muuta. Minä en ole enää mies, ei lihaa eikä verta. Luissani ei ole ydintä, tunnen sen. Nahkani on vanhaa pergamenttia. Aivoni ovat lahonneet, ne ovat kasa kuivaa multaa... Tällaista on ikävä. Ikävä. Minä en ole elänyt, ei, ei, minä en ole elänyt... Sairaan huuto viilteli ilmaa. Se kantautui ikkunasta harmaaseen, raskaaseen iltaan. Katri kuuli sen palatessaan rikkinäisten asterien reunustamaa tietä. Hän kiirehti askeliaan ja tunsi olevansa vielä nuori, lämmin ja punaposkinen. Maantiellä katseli suutarinsälli, kun hän sinisessä villatakissaan katosi verannan ovesta. Katri tiesi sen katseen seuraavan itseään. Kun hän meni kamariin, yski sairas teevadille ruosteenpunaista limaa. Kohtaus helpotti, ja hän huusi liman valuessa suupielestä: »Aira, sinä otit kätesi pois...» ja hyökkäsi äkkiä istualleen.

Teevati putosi Erikan kädestä lattialle, sen laita lohkesi. Katri riensi painamaan sairasta sänkyyn. Samassa tämä retkahti tyynylleen.

Erika koetti liikutella miestään: — Hyvä Jumala, hän on kuollut. — Kauhu kiilsi hänen silmissään. Hän peräytyi vuoteen jalkopäähän ja sanoi tylysti palvelustytölle:

— Katri menee pois nyt.

— Herran suu pitäisi painaa kiinni, ennenkuin hän jäykistyy.

— Painakaa sitten.

Katri työnsi ammottavat leuat yhteen, veti luomet pullistuvien silmien peitoksi ja pyyhki käsiliinaan verisen liman turvonneiden huulien välistä ja toiselta poskelta. Hän teki sen varovasti, nostipa suonikkaat kädetkin ristiin ja korjasi lakanaa ja peitettä. Hän oli nähnyt isälleen tehtävän samoin. Rouva seisoi, pitäen kiinni sängyn puisesta päästä, ja näytti vihaiselta, ankaralta ja kiusaantuneelta. Kuitenkin huomautti Katri vielä mielestään erittäin tärkeätä seikkaa:

— Tarvitseeko minun mennä hakemaan ruumiinpesijöitä?

— Menkää.

Katri lähti ensin keittiöön pesemään kätensä. Erika kiersi kamarin oven lukkoon. Lattialla oli punaisenkirjava riepumatto. Hän laskeutui sille ja painoi suunsa mattoon.

Ernest ei ollut kertaakaan maininnut hänen nimeään kuumeessaan, ja kuitenkin he olivat olleet mies ja vaimo neljätoista vuotta.

VANHALAN SUKUTARINOITA

Siihen aikaan elivät popat ja tekivät töitään. Heinäruko saattoi kulkea hämärässä myöhäistä niityltä-tulijaa vastaan, liikkua ihan nenän eteen ja kadota. Kourallinen ihmisiä yksinäisessä asunnossa metsien keskellä tunsi henkimaailmaa ajatellessaan kylmää ja kuumaa vivahtelua selkäpiissään. Tuuli tarttui mieleen eikä tiennyt, minne se vei.

Heinävedellä oli Vanhalan talo. Kartanon maat olivat laajat. Kesällä sai karjapiika juoksennella puoleen yöhön pitkin korpea, ennenkuin tapasi lehmät jonkin notkon mehevästä ruohikosta. Niityillä kasvoi miestä rintaan ulottuva ruoho, pelloilla oli voimakas multa ja kiviä kuin taivaasta sataneina. Epätasaista maata. Kukkuloita ja losoja. Kyntäessä pitkää vakoa hevonen sai vuoroin mennä juoksussa viettävää alamäkeä, vuoroin kiskoa auraa törmää ylös. Mutta kun ruis kellersi Vanhalan pelloilla, sai etsiä uhkeampaa viljaa. Isännällä oli tapana hakea pisimmät korret ja ripustaa ne tuvan katonrajasta riippumaan. Siinä ne saivat kuivaa koko talven, parin kolmen metrin pituiset votkaleet.

Sama suku oli Vanhalassa asunut miesmuistoiset ajat. Väliin oli talon väkiluku lapsineen, renkeineen, piikoineen ja ruotiukkoineen neljättäkymmentä henkeä. Suvusta sanottiin, että se oli voimakasta rakkaudessaan ja voimakasta vihassaan. Vaali ylpeänä omituisuuksiaan.

Talon nuori isäntä Paavali oli komea mies, pitkä kuin korpikuusi. Otsalle hulmahti musta tukka. Silmät kuin kultainen pihka, silloin kun se pirahtaa tervasmännyn runkoon isketystä haavasta. Liikkeissä oli jotain suurenmoista.

Tämä mustatukkainen mies oli rakastunut tyttöön, joka asui taivalten ja selkien takana kolmannessa neljännessä pitäjässä, nimeltä Tuusniemi. Tyttö oli talon tyttö, sanottiin, kaunis kuin noita.

He olivat tavanneet Kuopion markkinoilla, olleet samassa majapaikassa. Illalla oli kiivas Paavali, joitakin ryyppyjä kumonneena, nostanut kauniin tytön vuoteelleen.

Aikonut suudella noin vain.

Tyttö, kärpänvikkelä, sydämistynyt kuin ilves, puraista jarmautti sydämensä halusta. Puraisi Paavalilta alahuulen irti. Se jäi riippumaan pitkin leukaa verisenä pienestä nahan kitlakkeesta. Sittenkin Paavali suuteli tytön verisiä huulia, itse alahuuletonna, ja päästi tytön irti.

Haettiin Kuopion kaupungin lääkäri. Hän sitoi huulen ja määräsi Paavalin jäämään viikoksi kaupunkiin, jos tahtoi suunsa entiselleen. Nyt piti häntä syöttää lusikalla kuten lasta. Paavali:

— Joka on huulen puraissut, saa sen hoitaakin.

Tytön isä arveli samaa. Kun Paavali viikon kuluttua vei tytön tämän kotiin, sinne Tuusniemen pitäjään, oli huuli melkein terve ja siteetön. Tytöllä oli nimettömässään sileä sormus. Silloin oli syksy. Keväällä, vesien auettua, piti olla häät.