Part 7

Mutta lähellä Vanhalaa, pitkän järven toisessa päässä, oli talo. Sen emäntä katseli mielellään Vanhalan suurta rakennusta, jonka katolla oli kolme savutorvea ja jossa oli varaa panna pyhiksi kyllin olutta ja leipoa kyllin vehnäleipää ja rieskaa. Emännällä oli tytär, joka vielä mieluummin katseli kohdatessaan Vanhalan pihkasilmää poikaa. Tämä äiti ja tytär olivat istuneet yhtenä tammikuun päivänä reessä ja ajaneet salolle päin. Siellä oli poppa, joka osasi kätkeä eläimet metsän peittoon, saada karjan sairastumaan ja kääntää lemmenvirtaukset ihmislasten sydämissä myötä- ja vastapäivään. Niinkuin halusi. Kukaan ei nähnyt, menikö äiti tyttärineen popan luo, mutta vasta iltahämärissä he palasivat.

Sitten joutui Paavali asialle tuohon naapuriin ja joi mustaa kahvia. Ei muka ollut yksikään lehmistä maidossa. Siitä asti syttyi kiihko Paavalin vereen. Hän saattoi mennä naapuritaloon iltahämärällä ja palata sieltä aamupuhteella, kun väki Vanhalan pirtissä oli askareillaan. Kukas voi mitään nuorelle isännälle.

Vanha äiti sanoi kerran pojalle jotain hiljaisella äänellä, kun tämä tuli kotiin valkean päivän selvitessä. Paavali vastasi outo sulan pihkan kiilto silmissään:

— Näissä asioissa minä en kysy neuvoa Jumalalta enkä perkeleeltä.

Äiti ei sen koommin sanonut mitään, mutta hän oli tuskissaan sen toisen tytön tähden. Näkyihän vieläkin pyöreä arpi Paavalin huulessa. Emäntä oli niin tuskissaan, ettei saanut yöllä nukutuksi, milloin poika oli poissa kotoa. Ei kulunut kauan, kun hän kuuli, että ensi lauantaina Paavali menisi naapuritytön kanssa viemään kuulutusilmoitusta papille.

Oli lauantai-ilta, jo myöhäinen. Tyttö siellä selkien takana istui kotonaan nurkkakamarissa ja paukutti kangastaan. Iso, lämmin tupa oli toisessa päässä rakennusta. Siellä nukkui talon väki. Tämä pieni kamari oli tytön nimellä. Hän itse pilkkoi talvisin pienet puut lämmittääkseen sitä. Hän oli laittanut tänne kankaan, saadakseen kutoa illalla niin kauan kuin halusi.

Nyt oli puoliyö, jolloin kaikki oudot voimat ovat liikkeellä. Huoneen seinällä paloi pieni läkkilamppu. Verhottomasta ikkunasta katseli sisään helisevä kuutamo.

Tyttö siinä istuu ja kutoo. Huomaa vierellään vanhan naisen ja ihmettelee, kuka se on. Ei ole koskaan tätä nähnyt, eikä kuullut oven käymistä. On selvää, että vanhaa naista painaa suuri suru. Silmäluomet riippuvat alhaalla ja näyttävät kätkevän kyyneleitä. Kasvoissa vavahtelevat lihakset omituisesti, ja hän sanoo silmiään nostamatta:

— Sinun pitää olla Heinäveden kirkolla aamulla.

Nainen häipyy näkyvistä. Tyttö ei kudo enää, vaan miettii. Viime aikoina hän on tuntenut sellaista omituista ailahtelua ja levottomuutta sydänalassaan. Olkoon miten tahansa. Täytyy odottaa. Ei voi muuta kuin odottaa. Hän aikoo ottaa sukkulansa. Silloin ilmestyy se sama nainen uudestaan ja sanoo samat sanat.

Niin. Heinävedellä on se mies, jonka otsalle valui musta tukka. Äkillinen tuska valtaa tytön. Hän tuntee itsensä sairaaksi ja kietaisee kätensä lujasti kankaan laitapuun ympäri. Surullinen vaimo tulee kolmannen kerran.

— Sinun pitää olla Heinäveden kirkolla aamulla.

Sanoo sen eikä lähdekään pois.

Nyt vetäisee tyttö nutun ympärilleen ja naulasta huivin päähänsä. Hiipii sukkasillaan läpi pimeän tuvan, missä väen hengitys kuuluu tasaisesti. Avaa oven, luiskahtaa varovasti pihalle.

Talossa on ori, vikuri ja voimakas. Vain isäntä sitä kykenee ohjastamaan. Sen taluttaa tyttö pihalle ja valjastaa reen eteen. Tuvan nurkkauksen ympäri hän ajaa hiljaa, mutta tielle päästyään laskettaa kuin olisi henki kysymyksessä.

Ehtii aavalle jäälle. Kuutamo on kirkas kuin olisi päivä. Hanki hohtaa omituisesti laajalla ulapalla. Kaitaluinen ori, juoksijaksi syntynyt, kiitää vaahtoa kuolaimissa, kupeista tippuu vesi. Tytön pitää olla seuraavana aamuna Heinäveden kirkolla.

Vielä on öistä, kun hän saapuu kirkonkylään. Kiinnittää oriin suuren kunnantalon edustalla olevaan paaluun. Kunnantalolla nukutaan. Hän alkaa sukkasillaan kävellä tiellä sen edustalla. On hyvin aikaista. Kaikki ikkunat pimeinä. Vain pappilassa oli ollut valoa, sen pani tyttö merkille tullessaan. Nyt hän näkee tulen ilmestyvän haudankaivajan taloon. Ihmeellisen hyvin hän tiesi kaikki nämä paikat, vaikka ei ollut milloinkaan ollut täällä.

Kunnantuvan kamari on tilattu kahdelle yövieraalle. Siellä nukkui Vanhalan Paavali sen naapuritytön kanssa. Huomenna pitää heidän nimensä luettaman saarnastuolista.

Aamuyöstä Paavali herää. Näkee ihmeellisen kirkkaan kuutamon kuvaisen lattialla. Kuulee hengitystä viereltään, mutta kukaan maailmassa ei tunnu sinä hetkenä hänestä vieraammalta kuin siinä nukkuva ja hengittävä nainen. Paavali on sen ennenkin huomannut, että niin kauan kuin nainen valvoi ja ajatteli häntä, piti tämä hänen henkeään hallussaan käärmeenlumoojan tavalla, mutta kun nainen vain nukkui ja hän sattui heräämään — oh, sitä tympeyttä ja inhoa. Paavali nousee sängystä. Astuu alusvaatteissaan ikkunan ääreen. Helmeilevän kirkasta siellä on. Ja tietä pitkin laukkaa virma hevonen, reessä nais-ihminen, valkea liinanen päässä. Nainen sitoo hevosen riimuvarren paaluun, hitaasti kopeloiden kuin tottumaton ainakin. Alkaa sitten kulkea edestakaisin. Hänellä on vain sukat jalassa. Vain sukat. Kun hän vetäisee nutun tiukemmin ympärilleen, näkyy selvästi hoikka vartalo. Tyttö nostaa leukaansa kauluksen varjosta. Vain yhdellä on sellainen vartalo ja sellaiset kasvot.

Paavalin valtaa suuri tuska. Nimi, joka eilen kirjoitettiin papinkirjaan, on väärä nimi. Tapahtuisi suuri onnettomuus, jos se luettaisiin seurakunnan kuullen. Paavali on kuin mies, jonka otsalle Jumala on kirjoittanut:

»Tänä yönä otetaan sielusi sinulta pois.»

Hyvällä tai pahalla tämä on estettävä. Hiljaa, hiljaa. Hän vetää housut ja nutun päälleen, painaa karvalakin päähänsä, ottaa saappaat kainaloonsa ja pääsee ulos. Eteisessä vetää kengät jalkaan, menee kävelevän naisen luo, sanoo:

— Meidän on saatava oikea nimi papinkirjaan.

Tyttö nyökkää hänelle:

— Minä näin pappilasta tulen tullessani.

He lähtevät kulkemaan puhelematta enää.

Täällä oli silloin rovastina vanha, valkopartainen Broms, liian vanha. Hänellä oli suuri perhe eikä apulaista. Sunnuntaiaamuisin hän nousi hyvin aikaiseen viimeistelemään saarnaansa ja tutkistelemaan Raamattuaan.

Ukko Broms kuulee kolkutusta kansliaan tuovalta ulko-ovelta. Koska kaikki muut pappilassa vielä nukkuvat, ottaa hän kynttilän ja astelee avaamaan. Siellä on morsiuspari, joka piti kuuluttaa ensimmäisen kerran. Mies pitää kädestä naista, jolla on valkea liinansa syvällä silmillä ja leukapuoli kasvoista kauluksen varjossa. Papin mielestä morsian näyttää pitemmältä nyt. Hän kysyy heidän asiaansa. Sulhanen vastaa, että morsiamen nimi oli tullut kirjoitetuksi papinkirjaan hiukan väärin.

— Mikäs hänen nimensä onkaan?

— Margareeta Posti, sanoo morsian selvällä äänellä.

— Jaa, sanoo Broms, — täällä seisoo Martta Olsén. Sehän onkin ihan väärin. — Hän vetäisi mustan viivan sen yli ja kirjoitti toisen nimen päälle.

— Luettehan te tämän oikean nimen saarnastuolista?

— Kyllä, lapset, näissä asioissa joudutaan erehdykset maksamaan kalliisti.

Pari sanoo hyvästi ja lähtee. Vanhus ihmettelee, miksi he tulivat näin aikaiseen, mutta he kai tahtoivat korjata erehdyksen ihmisten tietämättä siitä.

Margareeta Postin äiti oli herännyt ja keittänyt sunnuntaiaamukahvit. Hän kulkee kylmän salin läpi Margareetaa herättämään. Ovenraosta näkyy tuli. Päästyään kynnykselle hän näkee tytön nukkuvan kangastuolillaan, kädet kouristuneina lujasti rintapuun ympäri, pää pirtaa ja niisiä vasten.

— Lapsirukka on nukkunut kankaan ääreen.

Hän nykäisee käsivarresta ja säikähtää. Ruumis tuntuu kylmältä ja kankealta kuin kuolleen.

Äiti alkaa ravistella ja hieroa. Pian tyttö virkoaa, mutta hän ei kerro sanaakaan silloin siitä, millaisella retkellä hänen sielunsa on ollut.

Siis kuulutettiin Vanhalan Paavali ja Margareeta Posti. Martta Olsén oli raivoissaan, mutta. Paavali, joka istui miesten puolella kirkossa, poistui heti kuulutuksen jälkeen, heittäytyi rekeen ja ajoi kotiin. Martta Olsén sai taputella pakkasessa jalan kotiinsa. Keväällä tuotiin Vanhalaan nuorikko sieltä selkien takaa.

Voimakasta ja äkkipikaista oli ollut Vanhalan suku rakkaudessaan sekä vihassaan. Suurenmoista monissa edesottamuksissaan.

RUNOJA

Minun sydämeni oli raskas unelmista... Ruokin niillä nälkääni. Niiden loisto oli suurempi kuin timanttien. Pää painuneena pöytää vasten elin minä kiihkeämpää elämää kuin löytyy kaduilla ja öisissä taloissa.

Sinä opetit minulle, ettei rakkautta ole. Johdit minut takapihoille ja näytit rikkakasat, totutit siihen, mitä synniksi sanotaan. Nyt tulvivat sydämessäni lokavirrat, punaiset ruusunlehdet uivat siellä yksinäisinä, revittyinä, ihanina vieläkin.

Minä vihaan jokaista teoriaa ja jokaista aatetta Minä vihaan painettua sanaa, joka yrittää vangita mieleni. Ikävöin kaikkea, mitä minulla ei ole, minkä vain raha voi antaa. Minä rakastan miestä, voimakasta ja ihanaa valtiasta, ja elämää sen kaikissa väreissä. Iltaista, märkää katua, missä lyhtyjen valo taittuu asfalttiin, tuhansia tuntemattomia kasvoja, aina uusia ja erilaisia.

Armaani, tule minun luokseni. Olen ikävöinyt koko päivän. Ota minut syliisi, suutele silmäni kirkkaiksi taas. Minä olen pieni ja hellä rakkaudesta. Sinä olet mies ja voit suojella minua. Olet voimakas, mutta kätesi eivät koske. Palelin ja ikävöin syliäsi, valtaasi, tahtoasi.

Mikä on totta ja mikä on valhetta? Silittelen sinun niskaasi sormillani. On niin hyvä olla sylissäsi. Rakastanko siis sinua? Ja rakastatko sinä sinä, joka et lakkaa etsimästä huuliani?

Mikä on totta ja mikä on valhetta? Kerran en ymmärtänyt, kuinka voi ihminen pettää toista. Luulen, että nyt alan ymmärtää kaikkea. Olkoonpa sileää valhetta tämäkin. Olkoonpa typerää leikkiä yhtenä iltana. On niin hyvä olla sinun sylissäsi.

Rakastin kuumasti kuin pakanat kevätyössä ja jälleen, jälleen, jälleen olen minä vapaa.

Yksikään muisto ei kirvele, olen puhdas, nuori, onnellinen, kuin kulkisivat jumalat sivullani.

Suutelen ilmaa joka askelella. Levitän sormeni pimeässä, ja tuuli humahtaa niiden lävitse. Ystäväni, älä ole pahoillasi. Hetki on mennyt, ihana hetki. Olisit köyhempi, jos et kohdannut minua.

Suutelen ilmaa joka askelella. Jumalat, jumalat, jumalat, jälleen, jälleen, jälleen olen minä vapaa.

Nuoruus on mennyt. Pitäisi olla vakaa ja tasainen. Astua taitavasti ja puhua harkitusti. EI. Vielä en ole ollut nuori. Olen ahnas, valoa karttava myyrä ollut. En tiennyt, että ihminen on vapaaksi luotu. Katso. Nyt vasta on auringon kiilto silmiini kohonnut. Nyt vasta olen keväisten purojen tahdin oppinut. Nyt vasta on mieleeni ilo noussut. Älä ihmettele, että tanssin. Minä olen avaava kultaisen portin ihanaan, uuteen, punaiseen maailmaan. Harvat löytävät siitä sisälle. Minä keksin riemun avaimen, Älä ihmettele, että tanssin.

Yö, sinä suuri valtiatar. Ei nuori prinsessa, vaatetettuna jalokivillä, ole niin ihmeellinen kuin sinä, pimeä ja outo, tutkimattomia valoja täynnään. On hyvä, että vain harvat tuntevat sinut, että vain valitut ovat nähneet sinut kasvoista kasvoihin. Hyvä ettei maanpiiri päihdy ja ihmiset luule itseänsä jumaliksi, hyvä, että he nukkuvat rauhassa ja laskevat päivällä santaa tiellä.

Ihmeellinen on minun osani, en tiedä, kiittääkö siitä. Me olemme kulkeneet käsi kädessä, Yö. Minä olen juonut ihanimmat viinit, katsellut ihmislasten teitä ja nähnyt: useimmat ovat muumioita, vanhoja satavuotiaita. Minä olen palanut tuskasta, ja soluni ovat tanssineet autuudesta. Olen ojentanut käsivarteni tuoksuvaan ilmaan ja kohottanut silmäni yli maan: Ei yksikään kuningatar ole ollut minun vertaiseni.

Rakastan Helsinkiä. Sen katuja ja kahviloita, Sen iltaa ja aamua. Erikoisesti noita uusia taloja kulmissa: Suorat, huikeat viivat. Kapea fasadi, joka kuvaa korkeuden ikävää, ilmojen ikävää, sitä, mitä goottilaiset kirkot. Ei ole minulla sukua. Ei ole eikä tule ystävää, jolle välittäisin itseni avata. Ei ole kotia, tuskinpa kansaa ja maata. Lähden ehkä Austraaliaan, tai joudun Pariisiin joskus ja hukun Seinen likaiseen veteen. Helsinkiä minä rakastan. Näistä ihmisistä en pidä, mutta tahtoisin istua kaduilla ja silitellä kiviä sormillani.

Yksi on minulla sydänsuru: Ettei tästä kaupungista, minun omastani, tule ehkä maailman valtiasta.

Olen vaarallinen. Olen raivoon tullut. Tahdon löytää kädensijan maan pinnalta ja ravistaa: että te avaatte raukeat silmänne edes puoliksi, että tämä pallo värähtelee vielä vuosisatain kuluttua.

Istun kuin lammas. Te uskotte minut villaiseksi, mutta olen kuuma. Kuuma. KUUMA. Sytytänpä tuleen kuivuneet ruohot. Iskenpä lahopuut uutten juurien syödä. Hävitänpä harmaan värin maailmasta, teidän sielujenne ainoan Värin — Jonakin hetkenä te vavahdatte.

Ihmisnero. Missä nousevat ajatukset, jotka uudistavat maailman?

Katso, mullan peitossa, raskaan paineen alla syntyy hiilestä timantteja.

Kuka tuntee, mistä on kohonnut suurten tie, missä ahjoissa sulautuu ihmisnero?

Jumalan Poika kuoli ristillä kerran, Hänen sanansa eivät koskaan kuole.

Kenties Hän antaa saman lahjan niille, joiden synnit ovat suuret ja tuska katkerampi kuin Hänen.

Seison alhaalla, maan pinnalla. Näen ympärilläni syksyn: paljaat puut, lionneen maan, kaatuneet kuloheinät. Olen yksin ja kurjuuteni minua painaa, loppumaton, näännyttävä kurjuus.

Oi, että minä olen niitä, jotka ovat luotuja suurta varten. Joilla on kyltymätön jano, etsintä ja ikävä, Jotka kaiken tuntevat eivätkä mihinkään tyydy.

Harvoin on minulle auennut toisen syli.

Löysinpä kerran ruusunlehtiä maasta. Hyväilin niitä puhtain käsin. Tuuli lehahti ylitsemme... Minä näin ne kellastuneiksi ja löysin niiden alta matoja ja multaa.

Minä vihaan ihmisiä verisesti. Minä vihaan teitä: Etsin teitä uudestaan ja uudestaan, olen valmis myymään sieluni löytääkseni _toisen_. Te olette kylmiä ja tyhmiä, tylsin katsein, eikä rakkaus asu keskellänne. Hymyilen teille ja lähden pois, kotona minä kiroan ja makaan lattialla: Olen inhosta sairas. En minä syntiä karta, kartan penseyttä, itaruutta, alhaista mieltä. Jospa te heittäisitte sielunne kaduille ja kujille, mutta te vartioitte niitä kuin ahnaat verikoirat. Ooo — siellä sisällä on aivan tyhjää, korkeintaan viimevuotisia koin munia.