Part 5

— Jo on ahkera. Tulkaahan nyt syömään. Minä vien keiton pöytään.

— Pistäyn ensin vähän huuhtelemassa poroja pois.

— No, minä panen lautasen tähän vadin päälle, niin ei ennätä jäähtyä.

Akseli Vatanen pani lämpimän veden juoksemaan ja istui ammeeseen. Hän joi pullon suulta. Juoma kierteli ihanasti tyhjässä suolistossa, lämmin vesi huuhteli jalkoja. Painava hirviö kohosi pois hänen niskastaan. Olkapäitä lakkasi pakottamasta. Hän joi uudestaan ja uudestaan. Ihminen tarvitsee iloa ja nautintoa. Vesi kohosi hänen vyötäisiinsä ja yhä ylemmäksi rintaa pitkin. Se oli lämmintä ja hyväilevää, se silitti ja uuvutti. Hän painoi päänsä ammeen laitaa vastaan. Jähmettyneille ajatuksille aukeni suloinen kuva. Hän istui Buickissaan Kauppatorin pirssissä. Kesäinen aurinko paistoi. Havis-Mantan ympärillä merileijonat purskuttivat suustaan vettä ...

Kello oli vähän yli yhdeksän. Keittiössä istui Väinö Keso puusohvan kannella ja luki sanomalehteä. Hän oli varastomies. Oli mennyt liian nuorena naimisiin. Vaimo oli saanut jo kaksi lasta aikaan. Hän istui pöydän päässä, sylissään nelikuinen lapsi, ja puheli sille väsyneellä hellyydellä:

— Nukuttaakos lasta? Niin, niin, nukuttaahan se. Kun ei anneta kylpyä miehelle. Eivätkö ne anna? Eivätkö? Niin, sänkyynhän meidän pitää päästä. Sellainen tuhma setä, joka koko illan istuu kylpyhuoneessa eikä anna meille vettä. Äidin kultamuru on ihan uninen. Eivätkö ne silmät pysy auki millään? Räpyttäväthän ne pikku luomet. Kulti on ihan höperö unissaan.

Vaimon kasvot olivat laihat ja pilkulliset. Nelivuotisen avioliiton aikana oli hänen ruumiistaan kadonnut kaikki se sulous, mikä oli sitonut yhteen hänet ja Väinön. Mies istui sohvalla samanlaisena kuin neljä vuotta sitten. _Hän_ ei ollut muuttunut. Hänessä oli vieläkin jotain poikamaista. Hän luki kiihkeästi lehteä unohtaakseen, että oli juhannusaatto. Toiset menevät saareen, istuvat teltoissa, juovat ja soittavat. Katselevat kokkoa, nauravat. Ovat vapaita, reiluja ihmisiä. Antavat gramofonin laulaa. Olisi edes heilläkin gramofoni. Se täyttäisi jollain tavalla sen halun, mikä iltaisin pakostakin virisi hänessä. Oli luonnotonta ja tympeää hänen, kaksikymmentäneljä-vuotiaan isän, istua kaiket keväiset, vaaleat illat yhdessä pienessä keittiössä punaisen puusohvan kannella, joka yöksi nostettiin pois, kun sohva levitettiin sängyksi. Sohvan molemmissa päissä oli lapsensänky. Toinen oli valkoinen, puinen, puolen metrin korkuisin laidoin. Kaksivuotias tyttö nukkui siinä. Toisessa päässä oli vaunut, nuorimman vuode. Hellan yläpuolella oli laaja peltisuojus. Sen päällä lepäili sopiva pölykerros, alta lähti pari ristiin kulkevaa narua ikkunan karmiin, niillä riippui lasten vaatteita kuivumassa. Lempin sisar Impi kuivaili tiskiä ja asetteli kuppeja kaappiin. Hän oli hyvin pieni ja heikko ja vaikutti tässä keittiössä, samoinkuin lastensängyt, korutavaralta. Hän oli sievästi puettu — ensiluokkaisen liikkeen ompelijatar. Vaaleansininen, valkoreunuksinen mekko sopi hänelle hyvin ja korosti oivallisesti hänen haurauttaan. Hän oli päältä katsoen kuin ohutta, särkyvää lasia. Ruumis näytti siltä, kuin tuuli voisi puhaltaa sen läpi. Kuitenkin oli hänessä nuhteeton ja sitkeä henki. Ääni oli kova ja terävä, leikkasi ilmaa hiukan rämeänä ja honisevana. Suora, riippuva nenä, ohuet, kalvakat huulet, siniset, kaikkinäkevät silmät ja heleä iho. Hänessä oli nuhteeton ja sitkeä henki. Ihminen, joka pystyy tekemään tarkkaa työtä ja muistamaan pienet asiat.

Impi olisi voinut lähteä kotiinsa, mutta viivytteli tahallaan. Halusi nähdä Vatasta. Hän oli nimittäin sairastunut talvella, joutunut pois liikkeestään ja kävi nyt ruokapalkalla auttamassa sisartaan, joka tahtoi istua lapsi sylissä. Niin oli hän saanut tietää kaikki Vatasta koskevat seikat. Että tuo vahva mies, jonka rinnalla hän oli vain kärpänen, oli menettänyt autonsa, teki työtä kuin hullu, oli aina ylityössä ja sai hirvittävästi rahaa. Purettu kihlaus ja kahdenkymmenen tuhannen velka. Hänen sydämessään asui suuri sääli ja myötätunto, joka mitään kysymättä tai tutkimatta hipoi rakkauden rajoja. Se sai hänet keksimään itselleen kaikenlaisia askareita sekaisessa keittiössä saadakseen olla saman katon alla tuon työhullun ja onnettoman nuoren miehen kanssa.

Lapsi kitisi, räpytti punaisia luomiaan ja mutisteli pientä, pehmeää suutaan. Lempi sanoi viimein miehelleen:

— Siellä se on istunut kylpemässä jo kolmatta tuntia. Menetkö, Väinö, katsomaan, mitä se tekee. Ota tuo lapsen vanna ja tuo lämmintä vettä tänne, että saa pestä lapsen ja panna nukkumaan.

Väinö otti vannan ja meni. Eteisessä hän tunsi paljaissa jaloissaan jotain lainehtivaa märkää ja mutisi: — Mistäs tänne on vettä tullut? — Seikka selvisi kylpyhuoneessa. Siellä istui Vatanen piripintaisessa ammeessa. Hana oli auki ja vesi porisi riemuisesti ammeeseen, siitä lattialle ja oven alitse eteiseen. Väinö kiersi johdon kiinni. Hänen housunlahkeensa kastuivat vesivirrasta.

— Piru soikoon, siinä on mies. Vettä on koko maailma täynnään.

Vatanen kohotti päätään ja sammalsi raukeasti:

— Mistäs sitä vettä on sillä tavalla tullut?

— Sitäkös et sulje hanaa moneen tuntiin? Luulisi tuon kylpemisen nyt riittävän. Älä siinä katso kuin vanha härkä, pane päällesi, että päästään tätä siivoa korjaamaan.

Vatanen sai päälleen ja suoriutui ruokasaliin. Väinö ajoi rikkalapiolla enintä vettä ämpäriin, Lempi luuttusi.

— Tolkuton koko mies, ei holttia sen vertaa, että saisi hanan kiinni.

Impi hyssytteli keittiössä lasta ja ajatteli huoaten:

— Tietäähän sen, että kun koko päivän on työssä syömättä ja juo tyhjään vatsaansa, siinä tolkku menee.

Hän oli tuonut aamulla torilta koivunoksia ja laittanut lasiin ikkunalle, ajatellut, että tänä iltana toki juodaan kaikki yhdessä kahvia ruokasalissa. Näin piti käydä. Minkä sille voi?

Ovikello soi. Lempi heitti märän rievun kädestään ja avasi. Siellä oli alemman kerroksen neiti punatäpläisessä, heleässä puvussaan, vaaleissa sukissa ja kengissä. Fazerin karamellityttö, valmiina lähtemään Mustikkamaalle.

— Minä tulin vain kysymään, kun meidän huoneisiin vuotaa vettä...

— Tuo vuokralainenhan se jätti raanan auki. Juhannusaattona tuli tällainen mellakka ja työpaikka.

Pääsipä viimein Lempi laittamaan lastaan nukkumaan ja Impi lähti asuntoonsa, näkemättä Vatasta. Hänestä oli päivä hukkaan mennyt, hän ei ollut täyttänyt tehtäväänsä, sillä hän oli varma siitä, että Akselin (näin hän nimitti mielessään Vatasta, ja häntä viilteli sääli, kun kuuli siskon sanovan kovasti ja epäystävällisesti: Vatanen), Akselin tarvitsi nähdä ja tervehtiä häntä, että Akseli tarvitsi hänen myötätuntoaan ja lempeyttään. —

Akseli nukkui kuitenkin kaikesta tästä tiedottomana, aavistamatta tai edes kaipaamatta sellaista hyvää enkeliä, ruokasalin tuolilla, pää pöydän reunaa vastaan. Tässä tapasi hänet Lempi, joka yhdentoista aikaan tuli hakemaan sokeria, koska he Väinön kanssa joivat vielä teetä. Lempi oli sangen hyväsydäminen. Hän nykäisi Vatasta käsivarresta.

— Ettekös te pane sänkyyn nukkumaan?

Vatanen kohotti päätään. Hänen otsassaan näkyi pöydänreunan painama valkea juova. Samein silmin hän katseli huonetta, Lempiä ja ruokapöytää.

— Olenkos minä syönyt vai enkö?

— Ettekös sitä itse tiedä? Tuntuuko vatsa tyhjältä vai täydeltä?

Vatanen koetti molemmin käsin vatsaansa.

— Tyhjältä tuntuu.

— No, syökää sitte, sanoi Lempi ja meni pois, jatkaen keittiössä. — Nyt se heräsi sitä kylmää kalasoppaa syömään. Enhän minä voi koko yötä pitää sitä lämpimänä. Kieltäisit sinäkin sitä juomasta.

Väinö silitteli märkiä housunlahkeitaan. Hyvin hän ymmärsi Vatasen aseman, ja tämä siivo mies maksoi hänelle tuhat markkaa kuussa etukäteen.

Mitäpä se muutakaan tekisi, jollei joisi? Voiko häntä syyttää siitä, miten käy? Mies saa olla seisovinaan vaikka piikkikengät jalassa, eikä kuitenkaan voi vannoa, ettei lankea. Kun hetki tulee, niin kellahtaa vaikka lätäkköön. Asia on niin, että kun tämä elämä alkaa ihmistä löylyttää, niin se kylvettää nahattomaksi.

He alkoivat juoda teetään. Tuoretta pullaa oli pöydällä. Ilmassa ui märkien vaatteiden haju, kalakeiton, lämpimän leivän ja sipulin haju sekä lasten hengitys. Se oli kodikas ja tutunomainen ilma, sopiva tähän keittiöön. Vaaleassa hämärässä näyttivät koivunvarvut ikkunaa vastaan kasvavan ja elävän.

KÖYHÄ LESKI

— Hyvää huomenta.

Leskirouva Fabritius kohotti pyöreää päätään, joka oli kuin aivan ympyriäinen nappi isomman pallon päällä, jollainen oli lyhyt vartalo. Punakat, terveen väriset kasvot vetäytyivät makeaan hymyyn, kun hän toivotti vuokralaiselleen hyvää huomenta korkealla äänellä. Se muistutti lähinnä savikukon ääntä, kun siihen puhalletaan nuotin mukaan.

Hänen iso vatsansa hipoi pöydänreunaa. Jalat nahkaisella pallilla hän nojasi takakenossa tuolin selkään ja piti edessään lyhyillä käsillään Hufvudstadsbladetia. Oikeastaan oli ihme siinä asennossa, ettei tuoli keikonnut:

Makeasta hymystä ei voinut millään huomata, että pieni harmillinen tapaus oli jo tänä varhaisena: aamuhetkenä sattunut. Se oli tämä:

Palvelustyttö oli 7,15 lähtenyt ulos. Piti tuoda Elannosta kolme litraa maitoa, yksi pienempi ranskanleipä, maalaisreikäleipä ja pikkumitta kuohukermaa. Hän palasi kolme minuuttia vailla puoli kahdeksan, vei tavarat keittiöön, tuli ruokasaliin, pani pöydälle emännän eteen loput viidestätoista markasta ja vastalaput tavaroista. Silmäsi kelloon. Se oli kahta minuuttia vailla puoli kahdeksan. Rouva tahtoi täsmälleen puoli saada kahvinsa; jos se myöhästyi viisi minuuttia, oli hän hermostunut koko päivän. Saattoi sanoa ja tehdä mitä tahansa. Tyttö laski pienen, ihan pienen kermakannun teevadille. Se oli sellainen, joita kahviloissa käytetään tarjottaessa yhden hengen kahvia. Rouva Fabritius oli sen ostanut silloin, kun siellä asui laiska neiti, joka joi aamukahvin vuoteessaan.

Pieni kermakannu oli raukka piripintanaan. Näki, että kermaa oli mennyt hiukan yli.

— Voi, voi, miksi otti tämä kannu? Se ei vetä pikkumitta.

— Rouva oli pannut eilen maitoa siihen toiseen kannuun.

— Eikös ole suuri kannu? Voiko minä maksaa kerma ja kaadaa maahan. Tämä tekee markka kahdeksankymmentä penni. Niin vähäsen, niin vähäsen kermaa.

Palvelija poistui ääneti ja hiljaisesti.

Rouva laski rahat ja laput. Kaikki oli oikein, mutta kermaa vain tuo mitätön kannu, johon juuri sopi peukalo sisään. Muutenkin ne Elannossa tahtovat mitata aina kermaa, jossa on paljon vaahtoa. Kun vaahto sitten hupenee päältä, niin tietäähän sen, mitä siitä jää kermaa jäljelle.

Siis kaikesta tästä kiusasta ei rouvan kasvoilla näkynyt jälkeäkään. Voimakkaasti se harmitti häntä, kovin voimakkaasti, mutta hän painoi sen sisimpäänsä ja sinne se unohtui, purkautumatta.

Rouva oli ketterä, vaikk'ei ylettynyt itse solmimaan kenkäinsä nauhoja kiinni. Hän siirsi jalallaan pallin syrjään, luiskahti maahan, kaatoi kahvia vuokralaiselleen ja hissutteli sitten tohveleissaan makuuhuoneeseensa, jossa tytär oli pukeutumassa.

— Gretchen, tule sisään, herra Vaski on pöydässä.

Gretchen, nuhteeton ja säädyllinen, totinen ja alistuvainen, kampasi vaaleahkoa, pienille laineille onduloitua tukkaansa. Hän pisti kamman pystyyn harjan jouhikkoon ja lähti mitään sanomatta äitinsä perästä ruokasaliin. Hymyili hiukan voileipää pureksivalle herra Vaskelle, ja totiset kasvot kirkastuivat.

— Hyvää huomenta.

— Hyvää huomenta.

— Ole emäntä, Gretchen, minä on juonut kahvin.

Herra Vaski katsahti emäntään. Tämän naukuva, korkea ääni teki aina hänet epävarmaksi. Peloitti, sai nielaisemaan vikkelästi toisen kupin kahvia, jäämään yhdelle voileivälle ja lähtemään puolinälkäisenä. Hän nousi, seisahtui, katsahti epäröiden mustapukuista rouva Fabritiusta.

— Tahtoisitteko olla hyvä ja järjestää täksi illaksi kahvia ja leivoksia, minulle tulee kolme vierasta.

Rouva pudisti äkillisellä liikkeellä päätään: Kahvia, leivoksia, rahaa!

— Mitä, minä ei ymmärrä...

Se purkautui hätääntyneesti ja valittaen. Rouva käänsi toista korvaansa nuoreen mieheen päin, pää meni kallelleen, posket vetäytyivät viiruille, pienet silmät vilahtivat toiseen silmänurkkaan.

— Minulle tulee illalla kolme vierasta. Tahtoisin esitellä heidät teille. Jos tahtoisitte laittaa hyvät kahvit ja wienerleipiä ja leivoksia. Jättäkää sitten lasku minulle. En tule päivälliselle.

Kiristyneet kasvot sulivat sulaksi hymyksi.

— Ahaa. Esittä meille. Onko sukulainen, mitä?

— Minun sisareni ja pari muuta.

Rouvan lihava käsi lepuutti sormiaan ilmassa:

— Ei, ei tarvitse maksaa. Ei tarvitse lasku. Nämä on minun vieraita myös. Gretchen laitta yksi kakku, vaniljakakku.

Kun vuokralainen oli mennyt, painoi rouva vatsaansa pöytään, että olisi luullut koskevan. Huojutti päätään ja harteitaan.

— Voi, voi. Kuusi wienerleipää, kuusi leivosta. Kaksitoista markka. Minä köyhä leski, minä ei voi antta gratis. Kuka antta minulle yksi wienerleipä gratis? Voi, voi, tämä mies vie minut konkurssiin.

— Jättäkää hänelle lasku, sanoi tytär sävyisästi.

Rouva pudisti epätoivoisesti lihavuuden vuoksi melkein liikkumatonta päätään.

— Sinä ei ymmärrä. Yksi mies on asunut yksi vuosi, on rikas. Saa palkkaa kolme tuhatta. Tämä mies ei saa loukata. Hyvä mies. Rikas mies.

Vähän ajan kuluttua:

— Eikö sinä pidä tästä herrasta, mitä?

Gretchen punastui.

— Tietysti minä pidän.

— Jaa. Hyvä mies. Te voi mennä naimisiin, Gretchen. Mitä?

Gretchen ei virkkanut mitään. Ei kukaan mies ollut vielä hänelle osoittanut mitään huomiota. Hän oli nuhteeton ja kiltti. Hänestä olisi tullut hyvä vaimo, mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen hyvyyttään, ja niinpä hän hiljaisessa mielessään ajatteli, että miehet valitsevat mieluummin häijyjä, kevytmielisiä ja laiskoja tyttöjä vaimokseen. Ahkeria ja vaatimattomia ei kosi kukaan. Itse asiassa Gretchenin vika oli se, ettei hän ollut joutunut edes nuorten miesten lähettyville. Ainoa oli herra Vaski, joka tosin oli jäänyt häneen nähden tavallisen välinpitämättömäksi.

Rouva Fabritius oli hautonut ajatustaan jo kauan. Taistellen suurta itaruuttaan vastaan hän salli täysihoitolaisensa kylpeä ammeessa kerran viikossa, vaikka ajatteli kipein sydämin, että se tekee lähes kolme markkaa. Hän kustansi sunnuntaiksi kanan- tai jäniksenpaistia, osti suolakurkkuja ja salaatteja, mutta istui sitten keittiössä katselemassa, että palvelijan piti syödä paistettua makkaraa, ja valitteli sydäntäsärkevällä äänellä:

— Minä köyhä, köyhä leski...

Hän pisti itse kaikki ruoanjätteet kaappiin ja katosi sitten tiehensä. Palvelija venytti kieltään hänen jälkeensä ja mutisi:

— Saksalainen saituri. Laskee joka pennin neljäkymmentäyhdeksän kertaa. Ostaa ruokaa niin vähän, että kaikki käyvät nälkäisinä.

Tuli ilta. Kahvipöytä oli katettu ruokasaliin. Suuren kruunun kynttilöistä kolmasosa oli sytytetty. Kukkakaupan tyttö toi kimpun punaisia ruusuja. Herra Vaski oli lähettänyt ne kahvipöytään, ilmoittaen tulevansa kello kahdeksan.

— O-joi-jo-joi!

Rouva Fabritius huusi sen korkealla, puhtaalla sopraanollaan, korko toisella ja neljännellä. Se oli kuin äkillinen viulun vetäisy. Hän asetti kukat korkeaan kristallimaljakkoonsa.

— Gretchen. Tule katso. Herr Vaski lähettä ruusut. Punaisia ruusuja. Aaaa... Kymmenen markkaa yksi, minä tietää. Viisi kappaletta. Viisikymmentä markkaa. Kauniit ruusut, mitä?

Nämä kukat toivat rouva Fabritiuksen mieleen ihania toiveita. Ne hyväilivät hänen kitsasta sydäntään, joka aukeni kuiskauksesta: Gretchenille. Hän riensi keittiöön, osoitti katonrajassa olevaa säilykekaappia. Toimitti palvelijalle:

— Elli otta tuoli. Elli antta minulle se viinamarjasafti. Elli laitta minun sievät kristallilasit tarjoilupöytään. Kaata mehun valmiiksi. Minä tarjoan. Tulee juhla.

Hän lyllersi ruokasaliin. Väänsi kaikki valot palamaan. Istuu mustassa leningissään nojatuoliin. Pieni palli jalkojen alla hän tuijottaa ruusuja. Varmasti Gretchen joutuu kihloihin. Ruusuja! Hän näki oman nuoruutensa päivät Saksassa ja huokasi: — Minä köyhä, köyhä leski. — Kuitenkin leikki hyvämieli turpeilla kasvoilla. Ah, mitä unelmia... lämpö, romantiikka, rikkaus. Tuo siivo mies, syökin niin vähän, ja kolmentuhannen kuukausitulot. Onni sykähdytti hänen jokaista hermoaan.

Vaski tuli vieraineen eteiseen. Rouva Fabritius näkee avattujen kaksoisovien läpi, miten kolme naista työntyy eteiseen. Kolme naista! Hän ei pysty kohoamaan seisaalleen, vaan laskee kätensä vatsan päälle. Eteisestä kuuluu iloista naurua ja puhelua. Hän lähti sitä kohti, kun jo Vaski tuli vastaan, taluttaen kädestä nuorta, ruskeasilmäistä tyttöä.

— Tässä on morsiameni — ja rouva Fabritius.

— Terve tuloa, terve tuloa. Mitä? Minä ei ymmärrä teidän suomi...

— Meine Braut.

— Ihre Braut? Aaa. Sie haben es nicht erzählt.

Toiset naiset olivat Vasken sisar ja morsiamen äiti.

— Gretchen, Gretchen.

Gretchen tuli ja sai vieraat hoiviinsa. Äiti-rouva tassutteli keittiöön, veti oven kiinni ja tarttui päähänsä.

— Voi, voi. Tämä suomalainen herr tuo kolme naista. Kolme naista juo niin paljon kahvi. Minä köyhä leski, minä ei voi maksaa tämä kallis juhla. Ja minun kruunussa palaa kaikki kynttilät.

Näin hän valitteli, eikä sitä sieluntuskaa, joka hänen äänensä värinässä ja hänen kerrassaan halkeavilla kasvoillaan ilmeni, voi millään kuvata. Kenties saattavat kadotetut huutaa sillä tavalla luiskahtaessaan helvettiin, kun ovat jo pitäneet kiinni taivaan kynnyksestä. Eikä kukaan olisi voinut arvata hänen tuskanhuutonsa kuullessaan, kuinka monta tuhatta hänellä oli pankissa. Mutta vähentää rahaa pankkitililtä oli vaikeampaa kuin leikata irti osa ruumiistaan. Hän istuutui pöydän ääreen laatimaan laskua, jossa ilmeni vanhan saksalaisen kauppiassuvun taito.

8 wienerleipä...... 8:— 8 bakelsi ......... 8:— 12 kuppi kahvia... 12: — Kerma.............. 3:60 Safti 6 lasia à .. 12: — Kakku ............ 20: — yht. 63:60

Kun hän henkensä lohdutukseksi kirjoitti tätä ja ajatteli, ettei hän saa mitään maksua liikasähköstä, kurkisti Gretchen keittiöön, iloisena, koska morsian oli heti voittanut hänet ystävyydellä, jollaista ei kukaan tähän saakka ollut hänelle osoittanut. Ruokasalin avatusta ovesta kuului gramofonimusiikkia.

— Eikö mamma tule jo juomaan kahvia?

Mamma puristi huuliaan:

— Minä ei ehdi, tai odotta, minä tulen.

Hän esiintyi pöydässä vierasvaraisena emäntänä. Purkautui tuon tuostakin kovaan nauruun ja huudahteli: O-joi-jo-joi! Morsian aivan pelästyi sitä ensikerralla.

Kun Vaski palasi saattamasta vieraitaan, sormessa kultasormus ensimmäistä päivää ja mieli onnellisia haaveita täynnä, istui rouva ruokasalissa, yhden lampun valossa, lasku edessään pöydällä. Hän melkein sokaisi nuoren miehen hätäisellä, onnettomalla, kiivaalla äänellään.

— Minä laski tämä kesti. Se tulee kallis, minä antoi minun hyvä mehu. Ja kakku. Minä ei voi antta kaikki gratis. Herr näkee tämä lasku.

Vaski kaivoi rahat. Kuusikymmentäneljä markkaa.

— Minä antta neljäkymmentä penni takaisin.

— Ei tarvitse.

— Otta pois. Tuossa. Minä ei otta liikaa. Nuorena minä ei säästänyt, nyt minä säästä. Minä ei saa rahaa ja kaikki maksaa. Te ymmärrä, herra.

— Hyvää yötä, sanoi Vaski ja vetäytyi ovelleen päin.

— Hyvä yötä, hyvä yötä. Herra nukkuu nyt ja ajattelee morsianta.

Rouva hymyili kirkkaasti, otti rahat, sammutti sähkön. Jo kuuluivat hänen tossujensa suhaukset, kun hän eteni kylpyhuoneeseen. Otti pienen siukan lämmintä vettä pestäkseen kasvojaan ja sanoi puoliääneen: A-jai-ja-jai. A-jai-ja-jai.

Kylpyhuoneesta hän palasi keittiöön ja katsoi, näkyikö palvelijanhuoneen ovenraosta tulta. Jaa. Hän koputti oveen.

— Mitä tekee Elli? Kello puoli kaksitoista valvoo Elli. Minä olen sanonut sata kertaa: Elli ei saa polttaa sähkö. Mitä tekee Elli? Lukee romaani. Yksi tuhma tyttö lukee yöllä romaani.

Elli on hypännyt pystyyn. Ei osaa suoriutua vuoteeseen, katsoo vain ja saa sanotuksi:

— Tämä on vain viiden kynttilän lamppu. Ei se vie paljon.

— Mitä? Tietääkö Elli, mitä tekee minun sähkölasku? Kaikki polttaa, yksi maksaa. Elli menee sänkyyn. Minä sammutta itse.

Joutui viimein rouva Fabritiuskin sänkyyn. Hän risti kätensä vatsansa päälle ja päästeli muutamia lyhyitä ähkäyksiä. Luki huokaillen Vater unser.

Se lohdutti ja suojasi.

Ah, elämän taistelu oli käynyt hänelle sangen raskaaksi.

KAKSI MANSIKKAA

Meren rannalla on kaunis kylä, ei kaukana Helsingistä. Kylän raitilla kulkee sopivia jätkän alkuja. Heistä voi tulla myöskin kunnollisia. Jos tuntee heidät, pitää heistä. Mutta on kuin kirous vaanisi joidenkin elämää. Useimmista tulee ainesta, joka ei suinkaan ole kunniaksi ympäristölle. Keskikesällä tulee jätkiä muualtakin, mistä tullevat, ehkä Helsingistä. Ilmestyvät ne vain ja tietävät entisestään pääsevänsä heinätöihin taloihin. Heillä ei ole varaa revolverin ostoon eikä lupaa sen kantoon. Mutta onpa terävä puukko vyöllä.

Tällaiselle ainekselle poliisi ei voi mitään. Se ei vähene, vaikka vankilat täyttyvät. Ei laki, ei uskonto, ei hyväntekeväisyys eikä kasvatus turvaa yhteiskuntaa heiltä. Mikäli ei itse armollinen kohtalo varjele heitä ärsyttävistä tilanteista, tekevät he mitä tahansa.

Sellaiseen joukkoon kuului Samu. Hän tuli kylään erään kaverin kanssa heinänteon alussa ja pääsi työhön Niemelään. Päivät he olivat pellolla, kävelivät illat raitilla ja nukkuivat yöt tallinvinnillä. Samu oli pahimpia. Ainoa, mikä erotti hänet toisista, oli suhde naiseen. Mies on näet sellainen kuin hänen rakkautensa. On miehiä, joiden rakkaus on kuin likaista, rasvaista tiskivettä, ja toisia, joiden on kuin auringossa välkähtävä miekan terä tai Espanjan punaisin viini. Edellisiä on laumoittain, jälkimmäisiä hyvin harvassa. Edellisiä nainen inhoaa, jälkimmäisiä ikävöi. Samu kuului ikävöityihin.

Saattavathan jumalat kurjimmallekin antaa jonkin synnyinlahjan, eikä sen leima kulu loassakaan. Kulkijan ilo on rakkaus, ja Samu käytti tätä ainoaa ilonlähdettä.

Samu oli pitkä, melkein hoikka mieheksi. Hänellä oli kapeat kasvot, suora nenä. Iho oli kalvakan ruskea. Näytti kuin tuuli ja sade olisi piessyt sen rikki. Se oli täynnään pieniä, pieniä naarmuja, ihan vereksen näköisiä, kuin ne voisivat alkaa tihkua verta. Siniset silmät olivat ilkeät, jolleivät ne katselleet naista. Tukka työntyi otsalle.

Heinänteko oli päättynyt, ja jätkät olivat eräänä iltana saaneet lopputilin. Seuraavana aamuna he — Samu ja Niko — lähtivät ongelle Niemelän veneellä. Puolen päivän seudussa he kohosivat rannasta aidan viereistä polkua ylös taloon.

Oli lämmin päivä. Niko kantoi oksahankaan pujotettuja kaloja. Alimmat viistivät niitettyä piennarta.

Aidan toisella puolella oli lääkäri Kettusen kesähuvila. Valkoinen, iso rakennus vanhojen pihakoivujen keskellä, pihan alapuolella puutarhamaata. Äärimmäisenä aidan vieressä iso mansikkamaa. Kokonainen sarka.

Nuori tyttö poimii marjoja. Joka toinen päivä hän tarkastaa saran läpeensä, poimien kypsät pois. Joka kasvin ympärille oli pantu sammalia. Näin eivät kypsät mansikat kallistuneet multaan.

Hän kulki rivi riviltä ja varoi polkemasta marjoja. Peukalon ja etusormen kynsien välissä hän puristi poikki marjan varren. Silloin tällöin pisti jonkin himoittavan punaisen kappaleen suuhunsa. Vahinko, ettei voinut syödä niin paljon kuin itse halusi. Mistä sen tiesi, tarkkailiko joku huvilalla hänen työtään. Siellä oli kyllin joutilaita ihmisiä näkemään kaikkea. Tyttö oli sen verran silmänpalvelija kuin jokainen on. Jos tohtori tai rouva olisi ollut mukana mansikkamaalla, ei hän olisi syönyt ainoaakaan. Vaikka tulihan näitä joka päivä sangollisittain.

Väliin tyttö nousi kumarasta asennosta seisomaan. Katseli noin vain, koska avoimiin silmiin täytyy aina piirtyä jokin kuva. Seisoi siinä päivänpaisteessa, taivutteli vartaloaan vyötäröstä. Hän oli päivettynyt ja nuori. Ei onnellinen eikä surullinenkaan. Välitön, ajatukseton, osa tätä kuumaa päivää.

Päivällinen ei joudu kohtakaan. Huvilaväen ruokavälit ovat ulkotyöläiselle liian pitkiä. Silmäilee siinä huvilaa eikä huomaa, että rannasta tulevat jätkät ovat pysähtyneet aidan toiselle puolen. He seisovat äänettöminä ja katselevat tyttöä, joka taivuttelee itseään vyötäröstä. Työntää hartiansa oikein takakenoon, että selkä oikeaa. Näkyy selvästi, että hän on paljon alle kahdenkymmenen, aivan kehittymätön vielä.