Part 4

— Suvaitseeko rouva minun tehdä seuraa?

Heli käänsi päätään. Ääni — ihminen.

Ja mies muuttui perin ystävälliseksi. Hän ei ollut vielä voittanut tätä naista. Tänä iltana se oli tapahtuva. Hänen silmiinsä ilmestyi voimakas kiilto — se sai naisen värähtämään.

He istuivat kalliolla. Syrjässä taloista ja ihmisistä.

Mies: Vieläkö sinä olet yhtä kitsas suudelmista?

Nainen: Riippuu siitä, kuka niitä tahtoo. Miestäni suutelen ensimmäiseksi, kun hän tulee, ja viimeiseksi, kun hän lähtee.

Mies: Jos minä sidon kaulaliinan suusi eteen, voin tehdä sinulle mitä tahdon.

Nainen: Voit ensin tietää, että kannan toisen miehen lasta,

Mies: Minä olen suudellut tyttöjä tusinoittain, vaihtanut heiloja kuin hevosia markkinoilla, eikä yksikään ole ollut vielä niin ruma kuin sinä. Sentähden en sinusta välittäisi enempää kuin lehmitatista, mutta tuntoani jäi kaivelemaan se etten saanut suudella sinua sinä joulukuun iltana. Luuletko, että muuten olisin vaivautunut tuomaan sinut tänne kalliolle.

Nainen: Suutele sitten nyt, niin pääset minusta rauhaan.

Mies: Sinulla ei ole enää samat huulet kuin silloin. En maksusta suutelisi toisen miehen muijaa, en vaikka rukoilisit vesissä silmin.

Nainen: Ei ole minun tapani rukoilla.

Mies: Minä vihellän hienosti naisten rukouksille. Kaksi päivää sitten kuljin kahdentoista aikaan Itä-Viertotiellä. Siinä Kaikukujan kulmassa tarttuu nainen kainalooni ja sanoo, että käyn liian harvoin häntä katsomassa. Minä sanoin, että se on ollut vain opetusta, siihen hänen on tottuminen, koska minä aion siirtyä tästä Amerikan mantereelle: Hän sanoi silloin myöskin kantavansa lasta. Ei toisen miehen lasta, vaan minun lastani. Se tuttavuus on saanut alkunsa sinä samana joulukuun iltana. Mutta en minä sitä naista rakasta.

Nainen: Ketähän sinäkin olisit rakastanut. Ei sinun tarvitsisi sellaista sanaa päästää huuliltasi.

Mies: Mutta sinun huulillesi se sana sopii. Sinä olet siveellinen ja siististi naimisissa. Et anna koskettaa huuliasi, saati sitten muuta. Siveä; kaino ja puhdas. Se on jokaisen naisen etikettinä, vaikka silmissä kiiltäisi himo ja sielun paikalla olisi vääristyneet eläimelliset aistit.

Nainen: Sen minä kyllä uskon, että laitakaupungin lapsille annetaan eläimelliset aistit jo syntyessä.

Mies: Ja sinä — puhdasrotuinen maalaislapsi — sinulta ne kai puuttuvat.

Kävi raivoisa, raskas tuuli. Kadun sähköstä kajasti tänne siksi valoa, että he näkivät toistensa kasvot hämärästi. Aika päästä intohimojen irti, aika vallita vihan, raivon ja rakkauden, sillä päivänvalo taittaa tuskalta kärjen, kalventaa vihan ja rutistaa lemmen. — Kohisi kuin sateen edellä, kuin voisi joka hetki odottaa pilvistä pisaroivan vettä. Heli tunsi jäsentensä kylmenevän istuessaan kostealla sammalella ohuessa takissaan. Siinä luona istui mies, jota hän rakasti järjettömästi. Siinä se puhui raakoja sanoja, ja sen äänessä soivat monet värit: katkeruus, iva, halveksiminen, viha, voima. Hän rakasti sitä ääntä kaikkine väreineen. Kuulla sen kiroilevan tai siunaavan — kunhan sai olla sen saapuvilla. Hän vastasi äskeiseen:

— Minä voin ainakin hallita niitä. Minä voisin rakastaa miestä niin, että möisin hänen tähtensä henkeni helvettiin, mutta, jos tulisi kysymykseen jostakin syystä, voisin myös katsoa häntä silmiin ja vannoa vihaavani. Voisin kuristaa rakkauteni, niinkuin kuristetaan sokea, yhden yön vanha kissanpentu.

— Sinä olet ensimmäinen nainen, joka puhut rakkaudesta sillä tavalla. — Ja miehessä heräsi taas se, mikä oli saanut hänet houkuttelemaan naisen tänne kalliolle. Onkia tuon ylpeiltä huulilta tunnustus, ryöstää sen sielu valtaansa raja-aitojen läpi, omistaa nainen, jolla oli niin mitättömät kasvot, hoikka ruumis ja erikoinen luonne. Hän pani kätensä naisen olkapäälle ja kumartui tuijottamaan tätä silmiin häilyvässä sähköjen kajastuksessa.

— Oletko sinä ketään sillä tavalla rakastanut?

— Olen.

— Mutta et miestäsi.

— Se ei kuulu tähän.

Pitkä äänettömyys. Mies viheltelee kiihkeästi, pitkään.

— Tiedätkö, mitä laulua vihellän?

— En.

— En minä sinusta eroais, en eroais, en eroais, vaikka vereni keitettäisiin ja vaikka minut äkiltä laivan täkiltä — merehen heitettäisiin.

Hän lauloi sen puoliääneen, tuulen pyyhkiessä kosteana ja raskaasti heidän ohitseen. Viimeisillä säkeillä hän kietaisi kätensä rajusti naisen hartiain ympäri ja taivutti hänen päänsä rinnalleen.

— Etkö sinä usko, että se on totta? Voisitko rakastaa minua sillä tavalla kuin sanoit?

— Minä olen sillä tavalla sinua rakastanut ja vieläkin rakastan.

Mies käänsi hänet istumaan omin varoinsa. Heli tunsi kylmän viiltävän vartaloaan. Sydänalaan tunkeutui teräs ja pisteli palasiksi jotakin jähmeää. Hän kyllä tajusi kaikki siitä yhdestä liikkeestä, jolla hänet taivutettiin istumaan omin varoinsa. Mies alkoi puhua:

— Sitäkö se kielto silloin merkitsikin? Minä olen viimeistä iltaa täällä, ja nyt minä puhun suuni puhtaaksi. Olen koko ikäni asunut tuon samaisen Vaasankadun varrella. Isä jätti minut äitini huostaan, ja äitini pani minut vierasten nurkkaan. Isältä perin jäsenet, äidiltä hengen ja aistit. Opin katsomaan itse ympärilleni. Olen tuntenut naisia kaikenhintaisia. En välittänyt niistä enempää kuin kukkarossani vaihtuvista viisipennisistä, koska niitä oli aina saatavissa. Ja sitten näin sinut. Ensimmäiseksi sanoit minulle: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin maitoastioihin.» Toisen kerran kielsit suutelemasta. Enkä minä ollut tottunut rukoilemaan naista. Olin tuntenut tyttöjä, jotka tulevat mukaan tai eivät tule — mutta ovat kieräilemättä. Vain sinä pidit itseäsi liian hyvänä. Sinun suudelmasi oli liian kallis annettavaksi. Ja minä päätin jättää sinut rauhassa jalustallesi. Luulit pysyväsi korkealla, luulit, että minun piti ihailla sinua, koska seisoit siveellisyyden ja puhtauden huipuilla. Aivan kuin en olisi tiennyt ja käsittänyt, että jalustasi oli vain omahyväisyys. Ja sille minä päätin antaa hienon letkauksen, sille sinun itsetunnollesi. Luulit, etten nähnyt, kun silmäilit salaa minuun päin, etten ymmärtänyt ikävää, joka paloi silmissäsi. Olit jo tullut maahan muiden ihmisten tasalle. Ja kesällä kuulin, että mieheksesi oli kelvannut Sörnäisten rantasälli.

— Tiedätkö, miksi kelpasi?

— Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.

— Häpeä!

Heli lähti nopeasti kalliota alas. Märkä sammal livetti jalan alla. Reino jäi istumaan sinne kalliolle.

1928.

VIHA

Alfred Malmi seisoi kylpyhuoneessaan ja ojenteli käsiään kattoa kohti kouristuksentapaisesti, nyrkit kovina ja rystyset valkoisina. Kalpeat kasvot olivat vääntyneet, korkealla otsalla kohosivat suonet paksuina ja sinisinä, veri hyppeli kuumeten mutkallisia teitään, avatusta suusta kuului kähinää, tukehtuvan käärmeen ääntä muistuttavaa...

Mikä verihämähäkki! Mikä inhoittava satiainen! Kuinka minä vihaan häntä! Ruumiini on kuin tulessa, pääni sekoittuu myrkyllisistä höyryistä. Jumala, rankaise häntä, lyö häntä, tee sairaaksi, henkihieveriinsä... mutta et koskaan, koskaan pysty muuttamaan hänen luontoaan. Vanha, pikkumainen ja ahne. Kaapit täynnä hopeita; ruokasali loistaa kristalleista, ja kuitenkin hän on muka köyhä... ja saita, niin saita kuin kuoleva hengestään. Mikä verenimijä! On kauhea se saatana, mikä asuu tuossa lihavassa, piintyneessä eukossa. Mihin hän kyntensä iskee, siitä ne eivät hellitä. Voi minua, iilimato on päässyt vereni makuun. Minä hullu ja älytön, tuhannesti minä kiroan sen päivän, jolloin menin hänen kanssaan naimisiin. Pistinhän pääni helvettiin... Mieletön, älä vedä sitä pois ennen viimeisiä suorituksia. Huomaa, olet korvistasi kiinni.

Luulinpa saavani lämpimän kodin, työhuoneen ja ruokaa. Luulinpa tulevani runoilijaksi. Runoilijaksi? Haa, saman katon alla tuon pikkumaisen saiturin kanssa. Tietääkö kukaan, mikä helvetti voi olla avioliitto? Tietääkö kukaan, mitä on kirjoittaa runoja tai kääntää suuria romaaneja, joita mestarit ovat luoneet, kääntää niitä, korvissa ainainen jankutus: Sinä et ansaitse, sinusta ei tule taiteilijaa...» Työhuoneeni hän on vuokrannut vieraalle. Minun pitäisi kirjoittaa sänkykamarissa, hänen pistävien, ilkeiden silmiensä alla, niskassani hänen tyytymättömyytensä paino. Eikö hän lopulta vie minua keittiöön kirjoittamaan! Hyvä Jumala, mitä minä teen?

Hän on tappanut kykyni ja työtahtoni, hän on piirtänyt sieluuni: sinusta ei tule taiteilijaa. Nyt minä olen diletantti. Voi, kuinka minä tästä kärsin. Hän on kiusannut minut epätoivoon saakka, komennellut kuin pientä koiranrakkia, ikäänkuin en olisi mies. Saakeli, mitä minä teen?

Kaikki nämä vuodet. Tämä kaamea aika ja kasaantunut tuska. Oh, ole hiljaa ja tottele. Älä vastusta, anna aina myöten. Kun olet ottanut pirun paattiisi, souda se rantaan...

Ei, ei, minä en kestä enää. Mitä tahansa muuta, mutta tätä minä en enää siedä. Köysi katkeaa vähästäkin, kun se on hienoksi hangattu. Pisara lisää kukkuraiseen maljaan, ja se vuotaa yli. Hän imee minut kuoliaaksi, tuo iilimato. Mitä minä teen?

Mies vapisi kauttaaltaan, hän ei tuntenut omaa ruumistaan, sen läpi kulki vihan sähkövirta, hajoittaen ja yhdistäen aineita, synnyttäen myrkkyä. Uudestaan ja uudestaan hän näki äskeisen kohtauksen makuuhuoneessa, tämän purkauksen syyn. Se oli itse asiassa sangen pieni juttu. Vain viimeinen nykäys katkeavasta köydestä. Paljonko tarvitaan ihmiselle, jota on ärsytetty ja poljettu kaksitoista vuotta?

Hän oli istunut heidän makuuhuoneessaan ikkunan luona olevan kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoittanut eepillistä runoelmaansa: Moiros eli kreikkalaisen orjan taistelu. Hän näki silmissään tuon kulttuurikansan, jonka vapautta ja oikeuksia Moiros janosi, koska rakasti isäntänsä tytärtä. Hän kirjoitti Moiroksen kiihkeitä sanoja rakastetulleen, nautti loppusoinnuista, jotka välähtivät hänen mieleensä ihanina, suloisina ja sopivina. Ne hyväilivät hänen niukkaan iloon tottunutta sydäntään. Hän eli mukana kohtauksessa sypressien alla, hän oli itse vapautta ikävöivä Moiros.

Tällä aikaa oli hänen vaimonsa Anna Katri tullut kylpyhuoneesta vaaleansinisissä tohveleissa ja valkoisessa yöpaidassaan, istuutunut leveän sängyn laidalle, luiskauttanut tohvelit jalastaan ja asettunut mukavasti pehmeälle patjalle, seinän puolelle. Anna Katri oli miestään toistakymmentä vuotta vanhempi ja painoi yhdeksänkymmentäseitsemän kiloa. Osakehuoneisto oli hänen, huonekalut, taulut, kaikki oli hänen, runoilijakin pöydän ääressä oli hänen. Hänen olivat loistavat, pölyttömät kristallit ruokasalissa, joiden särkymistä hän aina varoi ja pelkäsi. Englantilaiset, kultareunaiset pöytäporsliinit, hopealusikat, haarukat ja veitset, jotka hän laski joka ilta. Kaapit olivat täynnä ihania, valkeita lakanoita, pöytä- ja pyyheliinoja, kaikki parhainta liinaa. Mahtava puhtauden, järjestyksen ja hallitsemisen halu ja kyky asui tässä kuusikymmenvuotiaassa naisessa. Ankaran ja peloittavan ilmapiirin hän loi ympärilleen.

Hän lepäsi siinä silmät suunnattuina punertavalla silkillä varjostettuun kattolamppuun, missä ei ollut tulta. Lihava, lyhyt kaula pisti esiin pitsin reunustamasta kauluksesta punaisena ja uurteisena. Hänen korkealla rinnallaan loisti kaksi punaista, hienostimerkattua kirjainta: A.M. Vaaleanpunaiselle peitteelle taitetun lakanan leveästä pitsistä voi lukea lauseen: Hyvää yötä, toivoo Anna Katri. Hän oli tämän itse virkannut ennen naimisiinmenoaan.

Makuuhuoneessa oli lämmintä ja rauhallista. Kirjoituspöydän kulmalla paloi vihreävarjostiminen yölamppu. Runoilija valoi Moiroksen kiihkeitä sanoja paperille.

Silloin se alkaa.

Anna Katri sanoo:

— Alfred, kello on kymmenen.

Runoilija kirjoittaa edelleen, kuurona vaimonsa uudistuvalle nalkutukselle: Sammuta sähkö. Hän on ääneti, koska tietää jo monivuotisesta kokemuksesta, kuinka turhaa on puhua mitään tuolle naiselle, joka halveksii hänen työtään. Mutta nyt hänellä on kerrankin innoituksen hetki, hän ei voi nousta, kuten aina ennen, ei totella, ei kuunnella, sillä kreikkalaisen orjan taistelu on sitonut hänet. Ah, kuulkaa, Moiros puhuu rakastetulleen Helenalle:

Mua, ylväs neito, kiehtoo vapaus, ei jalon herran hyvyys voi mua viihtää. Tuo tuskaa rintahani kaipaus, sen tulta rakkauteni yhä kiihtää. En elää saata alla tuskan tään, mä pakenen ja mainetöitä halaan...

— Alfred, tämä ei käy. Viimeinen sähkölasku oli kaksikymmentäkolme markkaa kalliimpi kuin viime lokakuussa. Tämä _ei_ käy.

Hän koetti kirjoittaa epätoivon vimmalla ja kiristi hampaitaan, kun tunsi inspirationsa valuvan hiekkaan. Mikä tuska, kun menee luomisen hetki, häipyy hedelmättä hurmio, joka ei milloinkaan palaa. Hän toistaa kolmesti säkeen: »Mä pakenen ja mainetöitä halaan», mutta ei löydä jatkoa ajatuksistaan. Vire on jo tiessään.

Anna Katri nousee tarmokkaasti mukavasta asennostaan, lämminneeltä tilaltaan. Alfred näkee yhteenpuristetut huulet, ahneet, kiiltävät silmät turpeissa kasvoissa ja kurotetun, lyhyen, paksun käsivarren.

Sähkö sammuu. Hänen kynänsä pysähtyy paperilla. Ikkunan edessä olivat koruompeleiset puoliuutimet, yläruudusta hiipii sisään heikko kajastus kadun valosta. Hän erottaa möhkälemäisen naisen seisovan pöydän toisella puolella ja pitävän lampusta kiinni kuin valkea, valtava vuori. Hänen kätensä kohosivat pimeässä vaistomaisesti. Sormet avautuivat himosta takertua tuohon lihakasaan, mutta hän säikähti itseään ja pakeni kylpyhuoneeseen, lukiten oven.

— Mikä verihämähäkki! Inhoittava, kaamea saituri!

Siinä hän seisoi, vierellään kiiltävän valkea amme, edessä lavoaari ja pienellä hyllyllä hyvässä järjestyksessä hammasharjat laseineen ja hänen parranajovehkeensä. Takana riippuivat nauloissaan hänen ja vaimon pehmeät kylpyviitat ja pyyheliinat. Valkeat seinät katselivat kylminä ja ymmärtämättöminä tätä mieletöntä tragikomediaa: ihminen ojentelee raivoissaan käsiään sievässä, hyvinvarustetussa kylpyhuoneessa ja kysyy vähän väliä: Mitä minä teen?

Mies säpsähti.

Kuului terävä koputus, ovi liikahti lujasta nykäisystä.

— Mitä sinä teet siellä koko illan?

Hän ei vastannut, vaan tuijotti oveen ja muuttui yht'äkkiä kylmäksi ja rauhalliseksi. Kihelmöinyt, kiihtynyt ruumis jännittyi. Hän kuunteli hiljaa, ja ajatukset muuttuivat jähmeäksi, teräksenkiiltoiseksi raudaksi. Hän oli vihdoinkin valmis ja peloton ja tyyni.

Uusi koputus, kovempi ja terävämpi.

— Avaa ovi, kuuletko!

Hän ei liikahtanut ja tunsi helpotusta, melkeinpä julmaa iloa. Hän ei ajatellut eikä päättänyt mitään, mutta _tiesi_ sen siinä seisoessaan, että tänä yönä hän ei nuku tuon syöttilään kanssa samassa sängyssä, saman peiton alla. Hän oli vapautunut, välinpitämätön ja ylimielinen. Moiros oli paennut orjuudesta, hän odotti taistelua, eikä hänen ajatuksensa sumennut tai kätensä vapissut.

Ovea ravistettiin ja taottiin nyrkillä.

— Mitä sinä teet? Päästä minut sisään, taikka minä soitan poliisilaitokselle. Kuuletko, ne tulevat murtamaan oven. Mikä skandaali. Avaa ovi!

Hän nautti kuullessaan Anna Katrin äänestä, että tämä oli hätääntynyt. Luuli ehkä hänen hirttäytyneen? Ei, sitä hän ei tee enää. Antaa meluta kerrankin.

Kun vaimo yhä uhkasi poliisilla ja huusi, että kello on puoli kaksitoista, vastasi hän viimein: — Anna minun peseytyä rauhassa —, ja laski häikäilemättä lämmintä vettä lavoaariin, vaikka vaimo ei sallinut sitä käyttää. Hän tunsi suurta, kylmää rohkeutta. Olisi tehnyt niin, vaikka ovi ei olisi ollutkaan lukossa.

Anna Katri seisoi oven takana. Hän oli suuttunut, ja omituinen voimattomuus valtasi hänet. Mies oli älytön, tästä ei ollut minnekään. Ei saanut liikahtamaan, ellei käskenyt ja käskenyt. Harmitti vatkuttaa ja vahtia aina, kun ei miehinen mies tee mitään itsestään eikä milloinkaan niinkuin piti. Istuu pöydän ääressä, laittaa runoja, kääntää romaaneja. Se oli ainoa mihin Alfred kykeni, ajatuksiinsa nuutunut raukka. Tavallista elämää koskevaa järkeä ei hituakaan. Eiköhän se nytkin pese kuumalla vedellä? Tekee aina päinvastoin.

Hän kolisutti ovea.

— Päästä minut sisään, unohdin panna hampaani vesilasiin. Avaa ovi, minun pitää päästä nukkumaan.

Mies avasi, kasvot punaisina, vettä tippuen. Anna Katri pitikin hampaat suussaan ja pisti sormensa pesuveteen.

— Enkös minä tiennyt. Lämmintä vettä sinä käytät, kun minun silmäni välttää. Tämä maksaa kaksi penniä litra. Minä maksan laskut. Minä olen kieltänyt sinua, etkä sinä tottele. Sano itse, kenessä on syy tähän riitaan? Onko tämä sivistyneen miehen tapaista? Ei koskaan, ei koskaan. Minä sanon vielä kerran, tämä ei käy.

Anna Katri poistui makuuhuoneeseen. Hän oli sangen hermostunut ja tuskaisa, mihin perussyynä oli se, että hän oli särkenyt itse iltapäivällä kristallisen kerma-astiansa. Kuinka se olikaan luiskahtanut hänen kädestään, kun hän oli tuolilla seisten kurottanut sitä keittiön kylmään yläkonttoriin, lyhyt ihminen. Hän laskeutui sänkyynsä ja huokasi:

— Voi, voi, minun kaunis kerma-astiani.

Hän oli yhtä surullinen kuin äiti, jonka lapsi on kuollut. Lisäksi hän tunsi suurta huolta miehensä vuoksi. Jospa tämä ei olisi mykkä ja nuutunut, vaan puhuisi ja käyttäytyisi kuin järkevä ihminen. Anna Katri ei ollut suinkaan ilkeä. Hän huolehti liikaakin miehestään. Tältä ei milloinkaan puuttunut puhtaita kauluksia ja paitoja, vieläpä hän katsoi, että tämä pöydässä söi kyllin monta palaa hänen hyvää, juuri riittävästi laitettua ruokaansa. Siitä huolimatta mies tuli yhä sulkeutuneemmaksi ja laihemmaksi. — Anna Katri risti kätensä rintojensa yli ja tuijotti pimeään kattoon. Hän kuuli miehen tulevan ja hapuilevan kirjoituspöydän luo, ja ajatellen tämän korjaavan papereitaan laatikkoon sanoi väsyneesti:

— Ota valo siksi aikaa.

Mies ei ottanut valoa. Hän oli kironnut itsekseen tuota kavalaa saituria, lähtenyt märin kasvoin vaimonsa perästä ja etsi nyt pimeässä pöytänsä laatikosta revolverinsa. Hän oli aivan tyyni ja selväjärkinen, päättäväisempi ja varmempi kuin koskaan elämässään. — Kumartui varovasti ja hiljaa vuoteelle, työnsi aseensa hyvin lähelle Anna Katrin päätä ja laukaisi.

Kuului pitkä ja korkea huuto: Ooo..., sitten ei mitään. Runoilija heitti revolverin nurkkaan, palasi valaistuun kylpyhuoneeseen ja väänsi lämpimän veden juoksemaan sekä ammeeseen että lavoaariin.

Nyt se sai juosta rauhassa.

NÄIN PITI KÄYDÄ

— Vatanen, tulkaapas tänne.

Rakennustyöläiset seisoivat jonossa. Oli juhannusaatto. Heidän piti saada palkkansa. He näkivät avoimesta portista kadulle. Koivuilla koristettu raitiovaunu kulki ohi. Aurinko paahtoi kuin suunniltaan. Portin pielessä oli pieni lautakoju. Yksi toisensa perästä pääsi sisään, missä hoikka, ketaleennäköinen mies antoi heille viikon tilin, viisipäiväisen viikon, sillä tänään oli perjantai, kello kaksi. Sitten he pujahtivat kadulle. Siellä tanssi juhannusaaton henki.

Akseli Vatanen seisoi kauimpana, nojaten telineparruun. Pitkä, vahva mies, lähempänä kolmeakymmentä, ryhdittömässä, veltossa asennossa. Ruskeanpunaiset, soikeat kasvot kyllästyneinä, tylsyneinä, kaikilta sinetöityinä. Laimeat, siniset silmät tähystelivät kopin pientä, kaksiruutuista ikkunaa, jonka takana tilien jakaja antoi rahoja.

Kaksi tyttöä seisoi parin metrin päässä. Karkeita, tanakoita ruukinkantajia, sinisessä ja punaisessä villatakissa, savisin vaattein. Heillä oli hauskaa. Sinitakkinen katseli Vatasta silmät kiiluen ja hyräili:

»Ja jos sinulla on suru, niin tässä on muru, joka sinutkin laulaan saa...

He purskahtivat taas nauramaan. Tuo välinpitämätön jättiläinen ei heitä nähnyt, ei kuullut, vaan tuijotti kopin ikkunaa ihan liikkumattomana.

— Vatanen, tulkaapas tänne.

Se oli työnjohtajan ääni. Sen kuuli jättiläinen ja meni.

— Nämä tiilet olis saatava tuonne kolmanteen kerrokseen maanantaiaamuksi, muutoin muurarit eivät saa työtä. Vatanenhan on hakki ylityöhön. Onhan nyt juhannusaatto, mutta sanotaan nyt urakalla niistä kaksisataa. Se vie ehkä viidettä tuntia.

— Saahan nuo kantaa.

— Minä sanon kirjurille, että maksaa teille rahat etukäteen, nyt tilin mukana.

Kesti runsaasti kolme ja puoli tuntia, ennenkuin kaikki ruskeanpunaiset tiilet olivat kolmannessa kerroksessa. Hän oli kantanut yhtämittaa, pysähtymättä, ja istui loputtua tiilikasalle kädet polvilla. Oli raukaiseva, kaikkivoittava nälkä. Hän oli lähtenyt aamulla puoli seitsemän saamatta suuhunsa palaakaan. Kahvilomalla hän oli juonut kahvia. Nyt oli kello lähes kuusi. Hän istui tiilikasalla väsyneenä. Ei ollut edes halua lähteä kotiin syömään.

Elämä oli raiteilta poissa, auttamattomasti. Hän tajusi hämärästi vain harmaan, tukahduttavan hirviön, joka kahdareisin istui hänen olkapäillään, painaen lysyyn rintakehän ja puristellen hänen aivojaan kourissaan. Se silitti paksuilla, tahmeilla kämmenillään hänen aivojaan. Silmät eivät nähneet enää kirkkaasti eivätkä korvat kuulleet hereästi. Hän syljeskeli usein pitkin roiskauksin. Ei viitsinyt enää edes kiroilla.

Alhaalla Hämeentiellä soivat raitiovaununkellot. Alentunut aurinko säteili tasaisesti ja tyynesti, kirkasti hänen painuneen selkänsä sinisessä, tomuisessa nankkipuserossaan [nankiini?], hyväili tiilikasaa, muurauksenalaista, nousevaa seinää ja poroisia puutelineitä. Hän ei istunut väsymystään, hänet oli tapettu. Hän voi kantaa tiiliä, olla ylityössä, ansaita rahaa, syödä ja nukkua, mutta ei voinut elää. Ihminen voi joutua niin auttamattomasti umpikujaan, pääsemättömiin. Ei auta raivo, voima, ihmiset eikä Jumala. Rahaa ei ole kyllin. Vaikka ruumiisi olisi kuin Herkuleen ja tahtosi kuin leijonan, ei ole pääsyä minnekään päin. Jos huvittaa, voit pieksää nyrkkisi verille seiniä vastaan, silloin viedään sinut tutkittavaksi Lapinlahteen. Et voi syyttää itseäsi etkä ketään ihmistä. Sinun on sattumalta käynyt niin. Ole paikallasi, tuhansin limaisin ja sitkein kohtalon langoin sidottuna, kohota kättäsi, kun jostakin narusta nykäistään, tanssi kaameaa tanssia, vietiinpä sinut minne tahansa, ja ole valmis kaikkeen.

Ei ole mitään julmempaa tämän ikivanhan ja säännöllisen auringon alla, kuin että ihminen on sidottu, tapettu elämisen ihana vire, kun kuitenkin hänen hengellään ja ruumiillaan olisi kyky siihen. On muutamia, jotka tekevät itsemurhan, koska heillä on niin voimakas ikävä elää ja riemuita, ei kärsiä. He eivät kestä vannetta rintansa ympärillä.

Akseli Vatanen kesti sen hyvin.

Hän oli autonkuljettaja, hänellä oli oma musta Buickinsa ja kaksikymmentätuhatta velkaa. Nyt oli Buick takavarikossa ikuisiksi ajoiksi, ajokortti oli menetetty vuodeksi. Hän oli kyydinnyt erästä hienoa herraa Järvenpäähän. Tämän matkalaukuissa oli väkijuomia. Mitä ne häntä liikuttivat, ne väkijuomat? Mutta hänen autonsa oli menetetty, ja kuitenkin, saakeli sentään, kuitenkin oli hänen sen hinnasta vielä maksettava Korpivaara & Hallalle _20,000_.

Milloin on työmies palkastaan säästänyt kokoon kaksikymmentä tuhatta? Vaikka olisi ylityössä yötkin, kantaisi tiiliä että polvet painuisi kasaan, milloin kertyy siitä tuo summa? Mitä merkitsee tämä kaksisataa, jonka hän tienasi kolmessa ja puolessa tunnissa? Oli sama, jos sen heittäisi kaivoon. Voi säästää tai olla säästämättä, juoda tai olla juomatta. Paino ei laukene. — Morsian oli purkanut kihlauksensa, mutta se ei häntä surettanut. Saahan niitä morsiamia, mutta mistä saa kaksikymmentä tuhatta?

Hän nousi hitaasti ja kulki telineportaita alas. Painoi portin lukkoon ja kulki pitkin Hämeentietä.

Oli juhannusaatto.

— Viinaa.

Sillä kohdalla oli tuttu paikka.

Mekaaninen kengänkorjausliike. Kengät laitetaan odottaessanne.

Puolipohjat 30 m. Korot 15 m.

Liike oli tietysti jo kiinni. Hän koputti oveen kolmasti. Kuului kolistelua. Laiha mummo työnsi oven auki, ja Akseli painui sisään.

— Yksi pullo — mutta hyvää.

Hän työnsi pullon povitaskuunsa, maksoi ja lähti. Tyhjät sisukset kurisivat, oli jumalattoman nälkä. Hän tuli asunnolleen, kulki kapean, pitkän porttikäytävän läpi, poikkesi D-rapun avoimesta ovesta ja nousi portaita.

— Portaita ja portaita. Rakennuksella tai kotona, aina minun on tallattava portaita.

Eteiseen kuului emännän ääni: »Väinö, ota sinä nyt vähän tätä lasta, minä vien ruuan sisään.»

Emäntä, Lempi Keso, tuli keittiöstä kädessään vati kalakeittoa ja pysähtyi eteiseen.

— Hyvää iltaa.

— Iltaa. — Akseli veti nuttua päältään.

— Myöhäänpä te olittekin työssä näin juhla-aattona.

— Olin ylityössä —