Part 3

— Viktor, Viktor... Viktor. Minä olen aina ollut vain sinun mieliksesi? Miksi sinä olet hylännyt minut? Onko rivo miesseura sinulle parempi? Et koskaan, et koskaan enää hyväile. Pidät kuin vierasta, kuin vierasta, Viktor...

Hän nyyhkytti kuivaa, sisäistä nyyhkytystä. Se tunkeutui ähkäisyinä ulos. Onnettomuus ei ollut oikeastaan Viktorissa, hän ei koskaan enää muuttuisi entiselleen, ei voisikaan muuttua. Onnettomuus oli se, että hänen asuntonsa oli yläkerrassa ja hän täällä ilman rahaa ja avaimia. Tämä kauhea yö. Olla ulkona. Ihan avuttomana, ei ketään, ei ketään auttamassa. Ja ihmisten katseet ovat sellaiset. Ne vainoavat, ne painavat. Oi hyvä Jumala.

Ridi päästeli tuskaisia ähkäyksiä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin suolavedessä liotettu ja piesty. Tuo hirveä käveleminen. Eikä Viktorille hyödytä kertoa tästä mitään. Häneltä ei saa vastausta eikä häntä saa väsyttää. Pitää vain olla mieliksi.

Ridin kasvoilla kuvastui surkuteltava hätä. Jalat riippuivat kadulla beige-värisissä sukissa ja sievissä uusissa kengissä, vääntyneinä, kärjet sisäänpäin.

— Mitäs te siinä makaatte?

Ridi säpsähti. Hän oli tuskissaan sulkenut silmänsä. Edessä seisoi poliisi, virallisena, kaameana. Punakat kasvot aistillisine juonteineen. Nuorehko mies, mutta eteenpäin työntyi liian iso ja pyöreä vatsa. Hän seisoi siinä selkä ketkassa, ja kun äimistynyt Ridi ei heti vastannut, kumartui hän nykäisemään säärestä.

— Nouskaapas ylös.

Ridi potkaisi kiukkuisesti jalallaan ja kömpi ylös.

— Mitäs te siinä makaatte?

— Minä en makaa, minä istun, kun en jaksanut seisoa. Unohdin rahapussini ja avaimeni kotiin enkä pääse sisään.

Poliisi katseli turkkiin puettua naista, juonikkaita, elähtäneitä kasvoja.

— Onko siellä kotona ketään?

— Palvelija on, mutta kun minulla ei ole mukana rahaa, että soittaisin puhelimella.

— Tulkaa poliisiasemalle. — Jätti lisäämättä: Saatte soittaa sieltä.

Ridi tarrasi poliisia käsivarteen, ja hänen polvensa notkistuivat.

— Mitä varten? Minä en ole mitään tehnyt enkä tule kanssanne. Olen rehellinen ja kunniallinen nainen, minulla on oma koti ja palvelija. Tietysti, jos te tapaatte työttömän ja asunnottoman ihmisen, voitte viedä hänet poliisikamarille, mutta enhän minä ole joutilas enkä irtolainen. Murtakaa tuo ovi ja päästäkää minut sisään, minä näytän teille, että minulla on koti.

Poliisin silmät välähtivät kurillisesti. Kunniallinen, tutiseva, pelokas, hätääntynyt, rikas eukko. Kuka tahansa olisi naurahtanut katsellessaan tuskaisia, lihavia, puuterinpilaamia kasvoja ja velttoa, punaista suuta. Nuo kasvot ilmensivät huolta aivan samalla tavalla kuin huono filmitähti surua: hän ei osaa mutistaa suutaan tuskan vihlaistessa, vaan vetää sen leveälle, jonkinlaiseen julmaan, inhoittavaan nauruun, kun pitäisi juuri itkeä. Nyt hytkäytti poliisia halu kiusata naista, joka silminnähtävästi pelkäsi häntä. Hän hillitsi kasvonsa ja selitti totisesti:

— Kyllä minun täytyy sittenkin viedä teidät poliisikamarille. Tehän jäisitte muutoin kadulle. Ajatelkaa nyt itse: tyhjällä kadulla keskellä yötä. Teille voi tapahtua mitä tahansa. Joku huligaani voi hyökätä kimppuunne ja ryöstää kunnianne.

— Voi kauheaa, voi kauheaa. Auttakaa te minua, olkaa niin hyvä. Jyskytätte tuota ovea, kunnes joku tulee avaamaan.

— Mielelläni minä auttaisin teitä, sehän kuuluu virkaani, mutta en minä kuitenkaan voi jyskyttää ovea, se olisi yörauhan rikkomista.

— Mutta minun täytyy päästä kotiin, en uskalla olla yötä kadulla; sillä minä pelkään sellaisia raakoja miehiä. Minun seurapiirissäni on vain gentlemanneja. He kohtelevat aina naista hienosti. Suojelevat ja auttavat tätä joka paikassa, ja se onkin miehen tehtävä. Mutta nämä miehet kadulta... vailla moraalia... Huuh —

Ridi hypähti askelen syrjään, kuin olisi poliisi ollut juuri sellainen raaka olento. Tämä puolestaan irvisti hiukan pirullisesti.

— Te olette aivan oikeassa. Mutta huomatkaa tämä: jos sellainen mies tapaisi teidät, ei hän koskisi teihin muussa tarkoituksessa kuin ehkä vetäistäkseen käsilaukkunne, jota teillä ei nyt ole mukananne, tai lyödäkseen teidät tainnoksiin ja riisuakseen turkkinne. Nähkääs, samoinkuin teissä asuu kammo heitä kohtaan, kammoavat hekin puolestaan teitä. Nämä rikolliset ovat vasta mestareita lukemaan ihmisten kasvoja. He eivät pelkää mitään, mutta teidän olemustanne he pelkäisivät, siksi he ottavat vain turkkinne.

— Niin, sanoi Ridi tyyntyneempänä. — Minäkin luulen, että naisessa on jotain, joka aina vetoaa mieheen, hänen synnynnäiseen...

Poliisi rypisti lystikkäästi kulmiaan, kun Ridi lasketteli rouva Williamsilta kuulemiaan, hänen tajuntaansa piintyneitä lauseita.

— Mutta jos te nyt olette kunniallinen nainen, jolla on koti tuolla yläkerrassa, — en minä sitä epäile, uskon teitä täydellisesti ja näkeehän sen päältäkin, — mutta sitä minä ajattelen, että kuinka te voitte olla näin myöhään yksin ulkona. Eikö tätä ovea suljeta vasta kymmeneltä?

— Puoli kymmeneltä.

— Vaikkapa silloinkin, mutta sen jälkeen ei naisen pitäisi millään ehdolla kulkea yksin ulkona, vaan tulisi välttämättä olla mukana mieshenkilö, joko puoliso tai seuralainen, muutoin hänet voi katsoa säädyttömäksi. Ja jos nainen tulee konsertista tai teatterista, jotka loppuvat vasta puoli kymmenen jälkeen, olisi hänen tilattava oven ulkopuolelle ajuri tai auto. Kuinka te olette yksinänne, sitä minä ihmettelen — teihin nähden ...

— Minä olin tapaamassa erästä mieshenkilöä.

— Eikö hän saattanut teitä kotiin?

— Ei, hänellä oli kiire junalle.

— Jaha, jaha, — poliisi siveli leukaansa. Hän oli palaamassa vahtivuorolta kotiin ja sai suurta huvia naisesta, koska tämä uskoi täydesti kaikki mitä hän sanoi. — Jaha, mutta nyt ei teillä ole kuitenkaan muuta neuvoa kuin lähteä poliisikamarille.

— Mutta sitten te kirjoitatte minun nimeni kirjoihinne. Mikä kauhea skandaali. Minä en voi, en voi...

Ridin silmät pyöristyivät. Hän tunsi samaa kauhua, kuin hänet olisi ihmisten nähden asetettu murhamiesten ja raiskaajien riviin.

— Eihän se nyt mitään. Mehän voimme kirjoittaa teidän nimenne jälkeen: Kadottanut avaimensa.

— Ei! kiljaisi Ridi, ja hänessä ilmenevä tarmo ja raivo sai poliisinkin hätkähtämään. — Minä en lähde sinne, vaikka minut tapettaisiin. Kukaan ei kysy, mitä on minun nimeni jälkeen kirjoitettu, kun kerta itse nimi on siellä. Minä en lähde.

— Mieluumminko te vietätte koko yön täällä kadulla?

— Mieluummin. — Ridi kohotti päätään ylpeällä ja jalolla liikkeellä, jota voi kuvitella muinoisten aatelisneitojen harrastaneen.

— Jaha, minulle valkeni tässä juuri, miten voin teitä auttaa. Minä takaan teidän puolestanne poliisikamarilla, ettei teidän nimeänne saa kirjoittaa sinne. Te saatte soittaa sieltä ilmaiseksi kotiinne ja pääsette sisään.

— Oletteko varma, etteivät ne pane minun nimeäni sinne?

— No, minä takaan sen, etteivät ne sano teille sanaakaan, jos minä olen mukana. Lähtekää nyt vain, Eerikinkadun asema ei ole kaukana,

He lähtivät rinnakkain, ja Ridi kiitti mielessään Jumalaa siitä, että oli yö ja autiot kadut. Kukaan ei nähnyt häntä poliisin rinnalla, joka hänestä oli mainio ja hyvä mies, pelasti hänet suuresta sieluntuskasta ja harmista.

Tultiin Eerikinkadun poliisiaseman eteen. Se oli matala ja ikävännäköinen puurakennus, vaikutti laholta ja toi mieleen hyvän rottapesän. Poliisi tarttui Ridin turkinhihaan pimeässä porttikäytävässä, ja tämä salli mielellään jalon auttajansa ohjata itseään. Jyrkät, tomuiset portaat veivät kolkkoon eteiseen, puolipimeään. Poliisi vetäisi oven auki, ja valoa tulvahti sinne isosta, vanhan tuvan tapaisesta suojasta. Siellä oli nurkassa uuni ja perällä penkkien ympäröimä pöytä. Kaksi poliisia istui siellä, heillä ei näyttänyt olevan mitään hauskaa. Puhelin lepäsi ikkunalla. Omituinen autius ja alastomuus kulki huoneessa. Mukanatullut viittasi kädellään Ridille:

— Tuolla on puhelin, olkaa hyvä.

Ridi väänsi hermostuneesti numeronsa ja kuuli puhelimen soivan kotonaan. Yhdeksän pitkää soittoa. Sitten tuli Hiljan uninen halloo.

— Olen unohtanut avaimeni kotiin. Hilja tulee nyt alas rappuun odottamaan ja avaa minulle oven. Kuuletteko, tulkaa heti.

Ridi heitti torven pois ja nyökäytti päätään poliisille.

— Paljon kiitoksia.

Niin Ridi pääsi kotiin eikä edes ryhtynyt polttamaan savukkeita, vaan hankkiutui heti sänkyyn. Pehmeä patja syleili rikkiväsynyttä, hikoillutta ruumista. Hän veti lakanan leukaansa saakka ja kuiskasi:

— Hyi kauheaa.

Näin kului hirvein ja sisältörikkain päivä tähänastisessa elämässä tältä naiselta, joka omien sanojensa mukaan ei ollut joutilas eikä irtolainen. Tuskinpa tulevaisuuskaan pystyy tarjoamaan hänelle mitään järkyttävämpää.

REINO VILKKARI — KATKELMA

Reino Vilkkari loikoi pukkisängyllä pienessä kamarissa. Hän oli ottanut sänkypeiton pois, ettei emäntä pahastuisi, ja mietiskeli.

Tämä kamari oli keittiön takainen. Siinä oli mainittu pukkisänky, jolla Reino lepuutteli ruumistaan, antaen hengen työskennellä. Sitten oli toinen, kaksikerroksinen sänky, jonka alalaatikossa nukkui henkisesti ja ruumiillisesti terve tehtaalainen Antti Valkama ja ylälaatikossa Toiskäsi — hänellä tuskin lienee muuta nimeä ollutkaan. Ammatiltaan Toiskäsi oli sanomalehtien myyjä, ja tavallisesti hän piti kauppapaikkanaan Hakaniemen toria. Nämä toiset olivat vielä työssä, ja Vilkkari iloitsi saadessaan olla yksin. Hän oli paljon ollut elämässään yksin, ja nekin toverit, joita hänellä oli, voitiin enimmäkseen lukea renttuihin.

Oli eräs tapaus, joka oli piirtynyt Vilkkarin mieleen kuin elävä filmi, joka saattoi milloin tahansa, kuin kammista kierrettynä, lipua hänen silmiensä ohitse.

Hän oli silloin ollut seitsenvuotias ja kulki uusissa, ruskeissa kumitossuissa, Nokian leimalla varustetuissa. Hänellä oli siniset housut ja pienet henkselit paidan päällä, kuten keikareilla maalla. Helle silloin oli, ja hän kulki isänsä ja äitinsä mukana Sörnäisistä Pitkänsillan yli ja sitten Unioninkatua. Nikolainkirkon kohdalla he pysähtyivät. Äiti sanoi, että oli vielä toista tuntia laivan lähtöön, he saisivat aivan hyvin mennä tuonne ylös portaille katsomaan vielä kerran kaupunkia. Isä ja äiti kulkivat edellä, ja hän tepasteli perästä ruskeine tossuineen, laskien portaiden lukua. Mutta luku tuntui nousevan suureksi, ja hän päätteli, ettei ole pakko laskea niitä kaikkia. Onhan hän _liki_ selvillä niiden luvusta. He istuivat ylös pilarien luokse, oikeille rapuille. Hän istui äidin toisella puolella. Äiti oli solakka vyötäröltään, hänellä oli mustat silmät ja tumma hipiä. Isä kiersi kätensä äidin vyötäisten ympäri ja lauloi siinä, Nikolainkirkon portailla, edessään kattojen takaa näkyvä satama laivoineen:

Äitini mua tuuditti, kiikutti, liikutti, kehtoa pientä heilutti, silloin kun olin lapsi.

Ei kulkurin latu kultaa lie, se tuskien tie, yöhön se vie, ja henkeä nälkä kaivaa...

Sitten he saattoivat isää laivaan. Hän oli lähtenyt jonnekin suuren meren taa, ja äiti sanoi: »Me menemme pian pojun kanssa perästä» — Äiti mahtoi olla kovaluontoinen nainen. Ei ollut itkenyt. Vähitellen alkoi vieras setä käydä heillä. Hän toi Reinolle makeisia, ja äiti nauroi kovasti hänen kanssaan. Kerran illalla Reino oli yksin kotona, siinä pienessä huoneessa. Nälkäisenä hän meni sänkyyn. Oli sunnuntai. Äiti oli ollut koko päivän poissa ja tuli sitten kotiin erään vieraan naisen kanssa. Reino ajatteli, että hän pysyisi sängyssä, kunnes vieras lähtee, hän tiesi äidin tahtovan sitä. Pöydällä oli ollut korkeita laseja ja tyhjä pullo. Vieras nainen puhui Arvosta. Kyllä Reino tiesi, että se oli isän nimi. Äiti itki ja tarttui sitä vierasta naista kaulasta. Hän ajatteli sängyssään, että äiti on juonut paljon, muulloin hän ei itke. Ikänsä hän muistaa äitinsä äänen, itkusta värähtelevän:

— Arvo on puhdas, mutta minä olen syntinen nainen. Arvo on puhdas, Arvo on puhdas, ja minä rakastan Arvoa. Sen minä sanon, että häntä minä rakastan enkä voi mennä hänen luokseen. Hän on puhdas, minä olen syntinen...

Reino ei tohtinut nousta vuoteesta, äiti valitti kuin pieni lapsi. Muutamia päiviä myöhemmin äiti toi hänet tänne, täti Vuorion luo. Sen jälkeen ei Reino häntä nähnyt. Hän oli asunut tässä samassa huoneessa koko ajan, nukkunut tässä pukkisängyssä. Jo kansakoulua käydessä olivat hänen kirjansa piirongin päällä, nyt siellä olivat hänen kauppakoulukirjansa. Reino söi täti Vuorion pöydässä. Alussa äiti oli maksanut sen. Koulun päätyttyä hän meni varastopojaksi ja alkoi itse maksaa kulunkinsa. Vuosi sitten, punakapinassa, äiti oli kadonnut. Reinolle se oli yhdentekevää. Hän ansaitsi jo itse kyllä. Laitakaupungin elämä oli samaa kuin hänen oma elämänsä. Olipa hän viime aikoina tullut tuntemaan keskikaupunginkin ihmisiä. Samoja ne olivat luonnoltaan kuin täälläkin, perinjuurin samoja. Ero oli vain siinä, että täällä ihmiset rehkiessään leipänsä eteen ja ponnistellessaan himojensa perään saivat välittömästi tarttua sulin käsin työhön. Se toinen luokka teetti roskatyöt välillisesti ja piti itse jotain vaivatonta puuhaa, pääasiassa suukopua. Eroa oli myös siinä, että nämä köyhät ihmiset olivat pysyneet sellaisinaan, eivät peitelleet oikeata luontoaan. Nämä vihasivat toisiaan, kun niiksi tuli, kadehtivat ja riitelivät, auttoivatpa toisiaan pulassakin. He suhtautuivat suoraan kanssaihmisiinsä, olivat sellaisia kuin heidän sydämensä oli. Toisen luokan ihmiset olivat siloiteltuja sisältä ja ulkoa. Kynnet olivat kiilloitetut sen merkiksi, etteivät he halunneet niillä raapia. Ja kellä heistä ei ollut muuta tehtävää, se paimensi sylikoiraansa kadulla. Heidän silmistään ei voinut lukea, liikkuiko niiden takana hyvä vai paha ajatus tai oliko heillä ollenkaan ajatuksia. Ei voinut olla varma, kulkiko heillä edes oikeaa punaista verta suonissaan vai olivatko he tosiaan siniverisiä.

Näillä ajatusretkillään Reino tunsi uhkarohkeaa iloa. Hänen rintaansa hiveli tunne siitä, että hän _uskalsi_ ajatella sitä, minkä näki silmillään. Hän saattoi joskus kehitellä näitä ajatuksiaan hyvin pitkälle. Lopuksi teki mieli nauraa tälle somasti kokoonkyhätylle maailman rakennukselle, jossa jokainen tunsi ja luuli olevansa suurikin herra, niin pian kuin oli päässyt toisten hartioille,

Naisväkeä ei Reino ollut näihin mennessä paljoa käsitellyt. Hän kyllä osasi hyvin tanssia, sen hän oli oppinut Työväentalon juhlasalissa. Siellä hän oli myös nähnyt, että tytöillä oli vain yksi oikea intohimo: tulla rakastetuksi. He viettivät päivänsä talousapulaisina siisteissä tai likaisissa keittiöissä, tehtaissa tai missä vain voi ansaita leipää. Siellä he saattoivat juoruta, riidellä, olla ilkeitä, mutta kun he tulivat paikkaan, jossa oli kahta sukupuolta saapuvilla, silloin voi heidän silmistään lukea vain: rakastaa. Jokainen heistä pelkäsi jäädä yksin. Reino piti heistä melkein kuin omasta sukukunnastaan. Hän tiesi, että he olivat kaikki hyviä tyttöjä, ja tanssitti heitä sydämen halusta, saattelipa kotiinkin. Ja miksikä hän ei olisi halannut heitä pimeässä porttikäytävässä, sitähän ne kaikki kuitenkin tahtoivat. Reino soi toki lähimmäisilleen hyvää. Hänen lähimmäisiinsä kuului laitakaupungin alaluokka. Miks'ei hän olisi ilahduttanut heidän sieviä tyttöjään suudelmalla, kun he iltaisin etsivät rakkauden punaista väriä. — Sellaisia tyttöjä Reino oli suudellut, keittiötyttöjä, tehtaantyttöjä, he tarvitsivat kyllä suudelmia. Mutta kullan siloittelemien, kultaa sirottelevien nukkien tähden hän ei olisi totisesti kuluttanut huuliaan. Reino oli yrittänyt rakastaakin eräitä, s.o. tehdä seuraa. Mutta hän oli huomannut, että siitä kärsi ruumis ja kukkaro. Tytön mielestä hänen rakkautensa ei ollut oikeaa, ellei hän ehdottanut tapaamista joka toinen ilta, mutta siihen Reino oli liian laiska. Toiseksi halusi tyttö vain elokuvia, tanssiaisia, suudelmia, kahviloita. Reino kyllästyi hänen yksiväriseen sieluunsa ja jätti hänet. Hän oli myös kyllästynyt suudelmiin, ja nyt olivat lähimmäiset saaneet iloita niistä harvemmin. Hän ei ollut ainoaakaan naista suudellut niin, että olisi tuntenut siitä sielunsa värähtävän, eikä ainoakaan tyttö ollut kieltänyt häneltä suudelmaa. Sehän oli samaa kuin kädenlyönti.

Reino Vilkkari oli kenkäliikkeen varastosta siirtynyt kenkätehtaaseen ja kenkätehtaasta kauppakouluun. Tämä viimeinen oli käynyt laatuun sillä ehdolla, että kauppias Timberillä oli Reinon allekirjoittama kymmenentuhannen velkakirja, ja Reino eli Timberin rahoilla.

Kun Reino; vain ajatteli kauppakoulua, ajatteli hän samalla tyttöä, jolla oli teräsvälkkeiset silmät.

Oli sattunut ensipäivinä, että pari tyttöä pesi käsiään eteisen vesihanan luona kynänteroituksen jälkeen. Reino kulki ohi ja ihan pahuuttaan tarttui toista, pitkänsotjakkaa, selin olevaa, vyötäisiin, aikoi vain pyöräyttää ympäri. Mutta tämä pyörähti päin silmiä ja sanoi niskaansa nakaten, uhkaa äänessä: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin maitoastioihin.»

Oh — tuo manttaaliporhon tytär. Kaunis hän ei ollut, ellei ajatellut varren hoikkuutta. Ja kuitenkin hänen kylmä katseensa saattoi toisinaan — aina, kun hän jostakin ajatuksesta innostui — säkenöidä ja välähdellä. Silloin niihin silmiin ei voinut katsoa. Reino tarkkaili häntä tunnilla, silloin kun Heli katsoi opettajaa. Hän voi toisinaan loistaa innosta, istui silloin pystypäin kuin lentoon lähdössä. Toisinaan hän taas oli allapäin, pää etukumarassa, kädet nojaten pulpettiin, katse harhaillen ulos viereisestä ikkunasta. Sellaista ikävää ei Reino ikinä ollut nähnyt ihmistaimen silmissä. Teki niin vietävästi mieli kopata takaapäin se syliinsä, kun se siinä nuipotti allapäin. Omituisesti saattoivat ihmisessä joskus kiehahtaa kaikki elämän nesteet. Hän itse oli viikkokausia kuin puuta. Olisi ollut voimaa vaikka kantoja vääntämään mutta se oli kuin säkissä tallella tässä rennossa ruumiissa. Kenkälaatikot varastossa eivät sitä tarvinneet, eikä pohjien leikkaaminen tehtaassa sitä vienyt. Hän tiesi hyvin itse, että hänellä oli terävä ja sukkela ajatuksen juoksu, hän tunsi elämää ja tyttöjä, tiesi senkin, miltä tuntuu, kun mies on maistanut 96-prosenttista. Tähän asti hän ei tiennyt, että toisen ihmisen katse saattaa valua kuin kirkas teräs ja iskeä salamana mieheen. Ja tänä iltana, juuri tänä iltana hänet oli kutsuttu tuonne yläkertaan Anna Vallin syntymäpäiville. Sinne tulisi sekin manttaaliporhon tytär. Hän, Reino Vilkkari, laitakaupungin pintaeläjä, halusi nähdä sen ihmisen jollakin tavalla taivutettuna.

Syntymäpäivillä oli hauskaa ja tanssittiin gramofonin soidessa. Reino lähti saattamaan Heliä.

He kaksi olivat kulkeneet läpi kaupungin ja tulleet Pursimiehenkadulle. Erästä puutalon valaistua, verhojen peittämää ikkunaa osoitti Heli: — Tuossa on ikkunani. — Portin kohdalla hän ojensi kätensä. Reino sanoi:

— Olen saattanut sinua halki kaupungin, nyt saat antaa pusun palkaksi.

— Palkan tähdenkö tulitkin?

— Sinun tähtesi minä tulin. Sinä olet erilainen kuin muut tytöt, ja kun kerta rakastan sinua, täytyy minun saada suukko.

— Voi sitä rakastaa muutenkin.

— Tiedätkö sinä, millaista on rakastaa? Olenpa ollut tyttöjen seurassa, vaan en ole niistä perustellut. Mutta kun saan tytön, jota rakastan, silloin minä tahdon sen sielun ja ruumiin. Ja kun nyt suutelen sinua, painan sinuun leiman, joka merkitsee: Tämä on minun, eikä siihen saa koskea kukaan muu.

— Mutta minua ei ole suudeltu ennen eikä suudella nytkään.

— Sitä ei minulle ole vielä yksikään sanonut.

— Sitten minä olen ensimmäinen.

— Mutta minä en pyydä kuin yhden ainoan vain.

— Kuuluuko tuo miehelle — kerjätä suudelmia.

Kaksi lujaa kättä vetäisi Heliä puoleensa. Sekunnissa tyttö työnsi vasemman kätensä miehen kurkkua vasten, oikea läimäytti poskelle. Kerran, toisen. Ote heltisi hiukan hänen ympärillään, hän solahti alitse käsivarren, pakeni pimeään, portittomaan käytävään ja sieltä rappuun. Mies ei edes yrittänyt lähteä jälkeen. Huulilta Kirposi:

— Pakana!

Seisoi hetken, lähti sitten astua toikottamaan. Suoniin oli valahtanut kuin kirpeätä viinaa. Hän, Reino Vilkkari, oli tottunut saamaan, hänelle oli annettu. Ei ollut naiseläjä tähän saakka tehnyt tuota. Sitä sisuako ne kertoivatkin, tytön teräskylmästi välkehtivät silmät?

Reino kääntyi Hakaniemestä Itä-Viertotielle. Suuren reklaamikellon viisarit olivat juuri tapaamaisillaan toisensa kahdentoista päällä. Alkoi olla väljempää Sörnäisten kaduilla. Tuolla edellä, samaan suuntaan, kulki pyöreä tyttö, jolla ei näyttänyt olevan erikoista kiirettä. Reino ymmärsi: keittiöpalvelija, tulossa ehkä Työväentalolta. Se ei heittäisi poskelle, jos suutelisi.

— Meillä taitaakin olla sama matka?

Tyttö katsahtaa häneen. Tutkivasti. Hymyilee sitten. Hän on lapsellinen, enintään seitsemäntoista vanha. Posket pyöreät, silmät iloiset.

— Minne te sitten menette?

— Sinne, minne tekin:

— Silloin meillä on sama matka. Muuten käännyn ensi kulmasta Näkinkujalle.

He kääntyivät siitä yhdessä. Erään kivimuurin luo tyttö pysähtyi ja alkoi kaivaa avainta vanttuustaan.

— Kuinka korkealla te asutte?

— Kuudennessa kerrassa, ihan ylimmäisessä.

— Enkös minä saakin tulla auttamaan portaissa, jos teitä väsyttää?

— On siinä hissi, mutta voittehan te muuten tulla.

He istuivat sitten porraskäytävän ikkunalla rinnan, ja Reino poimi monta suudelmaa tytön pehmeiltä huulilta. Nyt hän tunsi, ettei se merkinnyt samaa kuin kädenlyönti. Ei, vaan se oli kuin tulista, jumalaista viiniä. Ja tyttö oli lapsellisen suloinen. Hän antautui, kuten se, joka on odottanut jotain tällaista salaperäistä ja hurmaavan ihanaa.

Oli kulunut pari tuntia. Reino asteli jälleen Itäisellä Viertotiellä. Helisevä kuutamo. Reino tunsi nyt, että nainen on luotu käsin kosketeltavaksi, huulin hyväiltäväksi. Ilman naista on elämä yhtätasaista työpäivää. Tästä lähtien ei se olisi sellaista. Jos Itä-Viertoteitä pitkin olisivat astuneet häntä vastaan koko maailman naiset kuutamossa, olisi hän tahtonut suudella kaikkien niiden huulet verettömiksi, painaa niiden sieluun oman leimansa. Hänen mielessään kiehui uhma ja omituinen humala.

Hurmaavinta maailmassa on halu.

On kulunut kaksi vuotta. Heli on naimisissa ja työskentelee erään vähittäiskaupan kirjanpitäjänä. Eräänä iltapäivänä, kun hän sattumalta on liikkeen myymälässä, tulee sinne mies — Reino. Heli säpsähtää ja poistuu nopeasti viereiseen, verholla erotettuun konttorihuoneeseen.

Tällainenko heidän kohtauksensa olikin? Liekö Reino ehtinyt tuntea hänet? Niin sukkelaan kuin hän käänsikin selkänsä, oli hän kuitenkin varma, että se oli Reino. Eikö hän ollut kuullut sanottavan kotona maalla, että kun kohtaa sen yhden, tuntee puukonpiston sydänalassaan. Totta se oli. Hän, toisen miehen vaimo, rakasti tuota miestä, joka kerran oli tahtonut uhkamielin suudelmaa eikä ollut sen jälkeen luonut katsettakaan häneen. Oi, sitä koulutalvea.

Nyt kuului Reino menevän pois. Helin mieleen tulvi jotain raskasta, mustaa. Eikö se ollutkaan tuntenut häntä? Tuo välinpitämättömyys häntä kirveli. Jos olisi rakastanut tai vihannut, kerjännyt tai uhannut — mutta kun ei välittänyt hänestä, ja kuitenkin...

Myyjätär, Helin toveri, tuli hänen luokseen.

— Ajattele, se herra menee huomenna Amerikkaan.

— Sanoiko hän?

— Hän sanoi ostavansa nyt viimeisen kerran tupakkaa Suomen maaperällä. Minä kysyin minkätähden, ja hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan huomenna. On muka passit ja kaikki kunnossa.

— Vai niin.

Tahtoiko Reino sen saattaa hänen tietoonsa? Omituinen kyky ärsyttää toista, piinata milloin tahansa. Mutta hyvä on, että lähtee. Kun tietää olevan siellä merten takana, ehkä jää pois hänenkin mielestään. Ei kertaa se mies ollut tuonut iloa hänelle. Aina pettymystä. Ei yhtään silmäystä sen illan jälkeen. Ei puolta hymyä. Vain ainainen jäykkyys olennossa, jonkinlainen poistyöntävä viha silmissä. Ja kuitenkin sillä oli enemmän kuohuvaa energiaa kuin kellään. Ja sen äly oli räiskynyt ylimielisinä vastauksina silloin, kun muut eivät mitään ymmärtäneet — Vain hänestä välinpitämätön.

Heli olisi tänä hetkenä halunnut hakata rikki sen miehen, raastaa kappaleiksi ja hieroa palaset multaan. Hän olisi myös saattanut heittäytyä sen jalkoihin, suudella kadulla sen askelten jälkiä.

Oli liikkeen sulkemisaika. Heidän piti lähteä. Heli kulki hitaasti Itä-Viertotien poikki. Nyt hän tahtoi kulkea tuota toista laitaa, jossa oli vähemmän ihmisiä.