Part 2

— En ymmärrä, kuinka ihminen voi niin äkkiä muuttua. Luulinhan ennen rakastavani Kirstiä kuin järjetön. Hänen kosketuksensa oli minulle paratiisi. Nyt hän ei liikuttanut minua vähääkään. Irroitin hänen kätensä ympäriltäni ja sanoin, että hän voi vastedes halata Parkkista. Kirsti veti sormuksen esiin. Minä en siitä huolinut. Sanoin, etten tarvitse takaisin mitä olen tullut antaneeksi. Minulla on varaa ostaa seuraavalle uusi. — Se on omituista. Naisen rakkaus kiihtyy sitä enemmän, mitä enemmän mies häntä loukkaa. Minä katselin hänen tuskaansa ja ajattelin koko ajan: »Mitä varten annoit Parkkisen halata itseäsi?» Hän seisoo siinä. Vääntelee käsiään eikä lähde pois. Sanoo: »Minä teen itsemurhan, minä teen itsemurhan.» — »Meri on lähellä», sanoin minä, »sinun ei tarvitse luulla, että hellytät tai peloitat minua. En estä, vaikka marssisit suoraan veteen. Se on kyllä vähän kylmää...» Kirsti lähti juoksemaan kaupunkiin päin. Ruskeat nahkakäsineet jäivät maahan kuraan. Minä jätin ne siihen. Uudet, hienot käsineet. Joku kurja löytää ja pesee. Tulevathan ne tähteetkin tässä maailmassa käytetyksi...

— Oletko nähnyt Kirstiä sen jälkeen?

— Pari kertaa kadulla. Ei sietänyt katsoa minua. Käänsi päänsä pois. Kesällä Kirsti kuitenkin kirjoitti vielä kaksi epätoivoista kirjettä, että hän ikävöi minua kuin hullu, inhoaa muita miehiä, menee rappiolle... Minä en vastannut kumpaankaan. Rakkauteni oli karissut käsistäni kuin palaneet langat. Hänen rukouksensa eivät edes nostaneet sääliä. Et usko, miten saatanallisen julmaksi ja kylmäksi ihminen voi tulla. Tekisi mieli nauraa kaikelle.

Kirstin ajatteleminen lohduttaa minua. Minun rakastettuni ei edes tiedä, että minä häntä rakastan. Luulee minun pikemmin vihaavan häntä. Halveksii minua, köyhää, levotonta, säikkyvää. Oi, onnellisempi en ole kuin Kirsti, en. Hyvä on. Kun istun täällä homeisessa huoneessani ja vääntelehdin kuumeisena ikävästä johonkin loistavaan, suureen, auringonkaltaiseen, minä tiedän, että hänelläkin, kauniilla, rikkaalla, kylläisellä on oma salainen merkkinsä.

On jotain joka meitä yhdistää.

TÄNÄ ILTANA

Ridi piti silmiään kiinni ja käännähteli keimaillen vuoteessaan. Hän siirsi hiukan päätään, viileä untuvatyyny hyväili hänen poskeaan. Ei, ei kuitenkaan enää tullut unta. Sen karkoitti ihana ajatus: Tänään. Herää, tänä iltana, tänä iltana! Rakkahimpani! Se ajatus oli ihanampi kuin viini. Se toi mieleen kuroittuvat, kuumat huulet. Siksi ei tullut uni. Ja Ridi käännähteli pehmeästi keimaillen vuoteessaan, kuin miehen silmien katsellessa. Hän nukkui kuitenkin yksin. Sänky tosin oli kahta varten. Lakanat olivat valkoiset, tyyny pehmeä. Peitto punaista silkkiä. Vaaleanpunaiset, ohuet verhot riippuivat katosta ja kätkivät vuoteen. Se oli houkutteleva vuode, ja nainen kääntelehti siinä yksinään, keimaillen. Mutta huonekin oli tyhjä. Iso, mukava naisen huone. Leveä sohva, pehmeä lattiamatto, paljon tyynyjä, pari nojatuolia, pienellä pöydällä tupakkavehkeet, tuhkaa varisseena unkarilaiselle liinalle. Puoleksi tyhjennetty viinipullo, korkeajalkainen lasi, jonka pohjalla näkyi tumma pisara. Ulkona syksyinen iltapäivä. Ridin huone on puolihämärä. Viinilasin pohjalla ui pisara jaloa nestettä.

Ridi kohottautui kyynärpäänsä varaan ja heitti oikealla kädellään vaaleanpunaisen verhon sängynpään yli, otti matalalta, vuoteen korkuiselta pöydältä rannekellonsa. Tuijotti siihen vähän aikaa. Oli melko hämärää. Viimein hän tajusi, että se oli puoli neljä.

Ohoo — puoli neljä.

Hän hymyili, työnsi molemmat käsivartensa viileän tyynyn alle ja painoi sitä rintojaan vasten. Niin hän tuijotti hämärään ympärillään. Tänä iltana. Tänä iltana.

Oli parasta nousta. Hän painoi nappia ja odotti. Vetäisi paremmin lakanaa olkapäänsä ympärille, kun huoneilma koski vuodelämmöstä kohonnutta ruumista.

Palvelustyttö tuli. Hän laski kahvitarjottimen matalalle pöydälle ja vetäisi hiukan ikkunaverhoja syrjään.

Päivänvalo ei ollut tässä huoneessa miellyttävää. Se paljasti sinne tänne heitetyt vaatekappaleet. Vuoteen laidan alla oli brokadikenkä syrjällään. Se näytti pohjaansa päivänvalolle: Olet inhoittava. Kengän toveri loikoi mukavasti sohvalla. Ilma oli painostava tupakansavusta. Ridi ei yksin ollessaan mennyt nukkumaan polttamatta laatikollista savukkeita. Ne tuudittivat hänet uneen, ja hän tarvitsi tuudittajaa.

Palvelustyttö pysähtyi keskilattialle. Ridi oli jo ottanut kupin käteensä.

— Hilja laittaa nyt täällä hyvin kuntoon. Päivällisen jälkeen Hilja saa vapaata. Voitte mennä vaikka sisarenne luo.

Palvelustyttö seisoi vieläkin. Hän oli hidas ja sangen rauhallinen. Sanoi aina sanottavansa minuuttia myöhemmin kuin avasi suunsa. Lopulta:

— Johtaja soitti ja sanoi tulevansa tänne.

— Mihin aikaan? — Ridi kohottautui äkkiä. — Eikö hän sanonut? Soittakaa ja sanokaa minun kysyneen.

Palvelustyttö oli jo pitänyt minuutin suutaan auki ja sanoi levollisesti:

— Ei hän sanonut mihin aikaan.

— Soittakaa, ei, minä soitan itse.

Ridi pani puoleksi juodun kahvikupin pöydälle, juoksi lakana ympärillään eteiseen ja kiersi kiihkeästi automaattipuhelimen numerolevyä. Puoliääneen: Seitsemän, kaksi, nolla...

— Är det direktör Gammelin? God morgon, älskade.

Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus:

— Vad? Är du vaken redan?

— Ja, ser du — edelleen ruotsiksi — kun sinä niin harvoin käyt luonani, ei minulla ole muuta tehtävää kuin tupakoida itseni uneen ja viettää nukkumalla nämä pitkät ja ikävät päivät ...

— Mitä sinä nyt... Aiotko pyytää minulta jotakin?

— Ei, rakas, sitä minä vain, että rouva Williams on kutsunut minut luokseen ja minä olen luvannut mennä... ja nyt Hilja sanoo, että sinä tulet tänne... enkä minä tietysti nyt tahdo mennä, vaikka lupasinkin hänelle, ihan vannomalla... ja hän on minun ainoa ystäväni...

— No, mene sinä vain.

— Mutta ajattelehan, ainoa ilta, kun sinä tulet tänne. — Ridi melkein itki.

— Mihin aikaan sinun piti mennä?

— Kello kahdeksalta hän pyysi tulemaan, mutta ei sillä niin väliä.

— Sitten minä tulen aikaisemmin. Enkä viivy kovin kauan.

— Ihanaa, kultaseni. Tule suoraan konttorista, niin syömme kahden. Ymmärräthän, olisi ollut paha peruuttaa, kun hän niin pyysi... odotan siis. Muista nyt: suoraan konttorista! Hyvästi, rakas!

Ridi kulki huoneeseensa, valkea lakana viisti lattiaa. Hän heittäytyi pehmeään sänkyynsä, otti peiton selkänsä suojaksi ja kahvikupin käteensä. Kaikki hyvin.

Veltto nainen, vähän yli kolmenkymmenen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt niin vanhalta. Tosin oli kasvojen iho sameaa ja pilkullista, kuin puuterin syövyttämää. Silmien alla voi erottaa sinertävät pussit. Tosin ei leuka enää ollut kiinteä ja joustava, mutta hän osasi laittaa itsensä, ja se merkitsee paljon. Hän soitti palvelijatarta:

— Hilja laittaa nyt oikein hyvän päivällisen. Johtaja tulee syömään.

Ensin höyrytetään kasvot, sitten huuhdellaan kylmällä vedellä ja hierotaan Amarant Snow-creamilla. Puuterointi, kulmakarvojen ja silmäripsien mustaaminen. Silmänalukset täytyy maalata hiukan tummemmiksi, se tekee syntisen vaikutuksen. Oh, miten huulten maalaaminen on viehättävää. Punaisemmiksi, punaisemmiksi, verenkarvaisiksi. On tyhmää ajatella, etteivät kunnon miehet pidä maalatuista huulista. Olkaamme rehellisiä. Tehkäämme mitä luontomme vaatii. Katso, rakkaani, miten huuleni ovat verta täynnään. Eivätkö ne ilmaise sinulle, että verenikin on liian punaista täyttymättömästä ikävästä? Että elämä luisuu käsistäni joka päivä, että vuoteni yhäti lisääntyvät — enkä ole ehtinyt kyllin viiniä juoda, en sukeltaa alastomin ruumiin ihmeellisiin syvyyksiin. On ikävä, on jano, on riuduttava tuska.

Ridi katseli kiihkeänä itseään peilistä ja hieroi vartaloonsa ranskalaista hajuvettä. Tällainen levottomuus ja vireys oli uutta hänelle. Ah, tänä iltana. Ensin oli kuitenkin Viktorin käynti. No, hän ei viivy kauan. Luoja auttakoon, että kaikki selviäisi hyvin.

Kello viideltä Ridi oli valmis. Laajalti avonaisessa silkkileningissä hän istui ruokasalissa. Palvelija oli jo kattanut pöydän. Tulisi nyt se Viktor, Viktor Gammelin, direktör. Se nimi oli leimannut hänen elämäänsä lähes kymmenen vuotta. Koko Viktor Gammelinin seurapiiri tiesi, että hän oli tämän rakastajatar. Viktorin nimen edeltä tulisi esiin nimi asessorska Smith. Ridi naurahti. Asessorska oli pitänyt häntä mallikelpoisena sisäkkönä. Hän olikin suorastaan nuollut pölyt pois joka paikasta, hän oli ollut kuin siunausta kylvävä kotihaltija kolme vuotta. Vaatimaton, iloinen, uuttera, aina valmis. Aina valmis. Asessorska oli nähnyt sen valmiuden alle, siksi hän ihmetteli, kun Ridi yht'äkkiä oli sanonut itsensä irti, tyynesti, ilman riitaa, ilman mitään syytä.

Se oli käynyt luonnolle, se ainainen valmius. Ainainen pölyjen nuoleminen, tarjoilu, orjuus. Vuosien kuluessa voi väsyä kuolettavasti. Sama huoneisto, emäntä ja oikulliset lapset. Ei ketään tuttavia ulkopuolella, ei mitään tekemistä muualla, ja kuitenkin on siellä koko suuri maailma. Miettimättä, tyynesti hän lähti talosta. Olihan hän oppinut ruotsia, ehkä saisi paikan kauppaan. Ei tullut kauppaa, mutta Viktor Gammelin tuli. Tuo hienostunut ruotsalainen elostelija kohotti hänelle hienosti hattuaan kadulla, Bulevardin 20:n kohdalla. Hän oli paikatta, rahat lopussa, ei ollut koskaan joutunut miesseuraan. Tuo hieno hatun kohotus hiveli.

Ridi oli myynyt sielunsa ja ruumiinsa elämän mukavuudesta. Siitä ei puuttunutkaan mitään. Hän olisi voinut käskeä palvelijaa vetämään sukat jalkaansa. Viktor kantoi hänelle lahjoja. Silkkiä, helmiä, korvarenkaita, käsilaukkuja, pieniä, somia tavaroita. Mutta Viktor ei enää tullut hänen vuoteelleen. Siitä oli jo monta vuotta, kun hän tai kukaan muu nainen enää oli viehättänyt Viktoria. Ridi hymähti. Ohoo. Yhä kantoi Viktor hänelle lahjoja, yhä oli hänellä huoneisto, palvelija ja runsaasti rahaa kukkarossa. Oli jotain, joka sai Viktorin yhä kirjoittamaan hänelle shekkejä. Yleisön mielipide, suuri tuttavapiiri. Että ihmiset luulisivat johtaja Gammelinia normaaliksi, vaikka hän olikin jo epänormaali. Hyöty lankesi Ridille, hän oli nimellinen rakastajatar, sai täyden palkan ja suhtautui viisaasti asemaansa. Ei pyytänyt Viktorilta rakkautta eikä intohimoa, vain rahaa. Älköönkä kukaan sanoko, ettei Viktor Gammelin ole normaali. Ottakaa ensin selville, mitä maksaa laiskan naisen elätys, huoneisto, palvelija, ruoka, korut.

Mutta Ridi oli kyllästynyt, kirotun kyllästynyt. Tämä oli pahempaa kuin se vaistomainen tunto, joka ajoi hänet pois asessorskalta. Nytkin hän oli vanki. Oli Viktorin nimissä ja siinä oli pysyttävä. Hänen joutilaassa ruumiissaan, liian hyvin ruokitussa, kyti levoton elämänhalu. Jotakin, jotakin. Ei Jumalakaan olisi voinut selittää mitä. Viktoria hän ei ainakaan ikävöinyt. Alkuaikoina, tultuaan syrjäytetyksi ja jouduttuaan eri asuntoon, hän oli sitäkin tehnyt. Ridillä ei ollut sielua, ja ruumis oli liiaksi pehmennyt pystyäkseen liikuntoon, mutta vielä nipisteli häntä pieni paholainen. Lihassa oli levottomuutta.

Viktor saapui. He kaksi istuivat vastakkain pöydässä. Heillä ei ollut toisilleen mitään sanomista. Kuitenkin Ridi oli äänessä. Hän osasi mukautua. Sen taidon hän oli oppinut asessorskalla. Häntä ei piinannut Viktorin luotaantyöntäväisyys, hän säilytti entisen sävyn, tutun, hellän. Pysytteli pinnalla, ei sukeltanut epävarmoihin syvyyksiin. Näin kävi keskustelu, ruotsiksi:

— Onko tämä hillo sinusta hyvää?

— Meneehän se.

— Etkö tahdo ryyppyä?

— Minä huomaan, että sinusta on tullut ryypiskelijä.

— Joo — tämä subrovka on taivaallisen hyvää.

— Skool. (Innostuneesti, silmissä viri.)

— Skool. (Matalasti, välinpitämättömästi.)

Äänettömyys. Ridi katseli pulloa. Siellä sisällä oli heinänkorsi. Juuri siksi tämä venäläinen viina oli niin taivaallisen hyvää. Sitä ruohoa kasvaa vain Venäjän aroilla; biisonihärät ovat sitä syöneet. Kun sellainen ruoho pannaan likoon viinapulloon, antaa se juomalle oman oudon ja ihanan arominsa. Ruoho, jota nuo voimakkaat, sukupuuttoon hävinneet härät ovat syöneet.

— Etkö tahdo enempää? Minun tähteni? Ota tätä bifsteksoosia, se on parempaa minun mielestäni kuin tomaattikastike. Se on englantilaista, sitä saa ostaa vain Varubodenista.

— Oletko sinä itse ostanut sen?

— En, mutta Hilja sanoi. Hän oli kolunnut puolen kaupunkia sitä etsiessään. Rouva Smith juuri neuvoi sitä minulle.

— Skool.

— Skool.

Ridi kohotti lasinsa juhlallisin elein. He kumarsivat molemmat hiukan ja katsoivat toisiaan silmiin. Vetelästi istuva nainen veti suunsa hitaasti kuolleeseen hymyyn. Ne huulet olisivat voineet yhtä hyvin pitää sen hymynsä aina, sen kuolleen vetäisyn. Vaalea, hieno mies kaljuine päälakineen ja vanhoine kasvoineen.

Päivällisen jälkeen he istuivat nojatuoleissa poltellen savukkeita. Ridi sanoi jotakin silloin tällöin, ja Viktor vastasi yksitavuisesti. Hän oli vaitelias ja väsynyt. Tuo maalattu, keveäpuheinen, typerä nainen oli inhoittava. Ei seurannut politiikkaa, ei ymmärtänyt älyllisiä vitsejä, ei osannut keskustella. Alussa hän oli pitänyt tätä naista löytönä, väsyttyään kaikkiin muihin. Tämä oli niin välinpitämätön, mukautuvainen, persoonaton. Kuin huoneilma, jota hän hengitti. Ja rakasti häntä! Nyt huoneilma jo ellotti. Elämä on typeryyksien typeryys. Ja tuo veretön nainen vastapäätä polttamassa savuketta. Olennoltaan kuin kirjava Intian silkki lattialuuttuna. Tunkiolle. Hän kaipasi kirpeitä vitsejä ja morfiinia. Tunkiolle kaikki, koko helvetin roska.

Hän nousi hitaasti ja heitti puoleksi poltetun savukkeen käsinmaalattuun tuhkakuppiin, jonka kyljessä pienet, alastomat neekerit tanssivat väärän palmupuun alla. Myöskin Ridi nousi:

— Rakas ystävä, täytyykö sinun jo mennä?

— Jaa, minulla on ekstra työtä kotona.

— Raukka sinä, sinun ei pitäisi rasittaa itseäsi liian paljon.

Viktor ei vastannut.

Ridi:

— Milloin tulet sitten tänne? Sinun pitäisi tehdä minulle se ilo.

— En tiedä, milloin ehdin. — Viktor sanoi sen torjuvasti katkaisten. Hän kohotti hattuaan ja avasi toisella kädellään oven. — Hyvästi sitten.

— Hyvästi, rakkaani. — Ääni tuli hänen perästään, kun hän painoi ovea kiinni. Silmät osuivat nimikilpeen. Se oli himmennetystä kuparista. _Ingrid Salo_. Ridi. Hän oli itse keksinyt lyhennyksen kymmenen vuotta sitten. Hän kulki valaistua katua ihmisvirrassa, näki joitakin tuttavia, kohotti hattuaan tottuneesti, kohteliaasti.

Ridi istui salissaan ja otti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin laidalta. Neekerilapsille oli kuvattu mahdottoman iso pää ja pörröinen tukka, hyvin hoikat, pienet jalat. Nainen katseli heidän tanssiaan suurella mieltymyksellä. Nyt oli jo ilta. Yhdeksän aikaan pitäisi tulla nuoren miehen, jolla oli ruskeat kasvot ja tarmokas vartalo. He olivat tutustuneet rouva Williamsin nimipäivillä, nuori mies saattoi hänet kotiin, he joivat, ja Ridi, joka jo monta vuotta oli nukkunut yksin, sai aamuyöstä vuodetoverin. Mies oli lähtenyt iltapäivällä, kiroillut pukiessaan ylleen puolihämärässä huoneessa. Ridi oli nukkuvinaan. Hän nautti toisen vihasta ja pahatuulisuudesta. Voi sitä poikaa!

Ridin sydänalaa hiveli ja värisytti, hän oli rakastunut tuohon pahatuuliseen nuorukaiseen ja, kuten hän sanoi itsekseen, ensikerran elämässään, yli kolmikymmenvuotiaana. Olipa hän luullut pitävänsä alussa Viktorista, joka siihen aikaan kohteli häntä hellävaroen kuin liljaa, istutti rinnallaan teattereissa ja konserteissa. Ohoo. Yhdentekevää ...

Kun nuori mies oli napittanut takkinsa, ojensi Ridi kätensä:

— Tule keskiviikkoiltana kello yhdeksän. Tuletko? Tänne minun luokseni? Tuletko? Voitko sinä pahoin? Siellä on viiniä...

— Hiisi minä sinun viinistäsi.

— Etkö sinä nyt tiedä, mitä vanhat juopot sanovat? Että rapulaan tekee pienikin ryyppy hyvää ja nehän tietävät Kaada pois.

Mies joi lasin ja vielä toisen.

— Tuletko? Keskiviikkona kello yhdeksän?

— Tulen.

Siis tänä iltana. Tänä iltana...

Ridi oli jo monta vuotta ollut syrjäytettynä, syönyt, polttanut tupakkaa, nukkunut, herännyt ja soittanut itselleen kahvia, yrittänyt ylläpitää keskustelua Viktorin kanssa, kuljeksinut ruokasalista huoneeseensa ja huoneestaan ruokasaliin. Tyytynyt siihen kaikkeen kuin unijuoman antamaan uneen. Mutta olipa tullut herättäjä, mies, yhden vuorokauden tuttu.

Kello sivuuttaa yhdeksän. Ridi nojaa sohvan selkämykseen. Hänen paljaat käsivartensa ovat pehmeät ja valkoiset. Hän on levoton. Mitä hän sanoo miehelle, kun tämä tulee selväpäisenä hänen luokseen? Mistä he voisivat puhua? Ridi on avuton ja neuvoton. Hän on tottunut vain Viktoriin. Niin, ensin hän tarjoaa tupakkaa, ja he puhuvat erilaisista tupakoista. Ridi tietää, mitkä ovat voimakkaita ja mitkä mietoja, niissä hän on tuntija.

Puoli kymmenen. Alaovi siis suljetaan. Hän vääntelee itseään ja rummuttaa sormillaan sohvaa. Menee viimein eteiseen ja soittaa. Vastataan: Ei ole kotona. On ollut koko illan poissa.

Ridi laski kuulotorven paikalleen. Hän on yksin huoneistossa. Palvelustyttö poissa. Kuume kohoaa. Kadulle, sinä tapaat hänet kadulla. Sinun täytyy nähdä hänet.

Hän vetäisi turkin päälleen ja painoi mustan lentäjähatun päähänsä. Ulos. Abloy-lukko naksahti kiinni. Hän vetäisi varmuuden vuoksi ovea. Lukossa oli.

Espiksellä. On raitis lokakuun ilta. Reklaamivalot loistavat, ihmiset nauravat. Kiihkeät sähköaallot lainehtivat ilmassa, ne koskettavat yhden sielua, imevät jotakin hänestä ja salamannopeasti kuljettavat sen toiseen olentoon, näin sekoitellen ihmisiä, yhdistäen, heitellen toisiaan sivuuttavien ympärille hienoja, katkeavia sähkösäikeitä. Katso, jokainen ikävöi jotakin, etsii toisia, on heittänyt hetkeksi luotaantyöntävän vaipan. Kadun iltasävel — sen tajuavat vain vapaat. Levottoman, määrättömän, vaihtuvan ihmisvirran liikkeet avaavat heille suuria näkyjä. Yhteinen ikävä syntyy heidän hengessään tuhatkertaisena palona, taivasta syleilevänä.

Ridi kulki siellä omituisen yksin ja vieraana. Sähköaallot eivät pystyneet koskettamaan häntä. Hän pelkäsi vastaantulevien katseita. Nauru tuntui ivalta; katseet tutkivilta. Hän oli itse unohtanut naurun. Milloin elämässään hän olisi nauranut? Hän hymyili. Oli tottunut vetämään suupieliään sivuille ja raottamaan huuliaan sen verran, että neljä etuhammasta näkyi.

Äänekäs nauru. Se viilteli ja säikähdytti. Teki pahaa hermoille, tuotti ruumiillista tuskaa. Hän koetti kiirehtiä kulkuaan. Kainaloihin kohosi hiki. Turkki oli tukahduttava, ja ihmiset tuijottivat toista kuin hullut. Ei voinut kääntää minnekään silmiään päästäkseen niiltä rauhaan.

Ridi kiersi Espikseltä Aleksanterille. Siinä se mies oli. Katseli eteensä eikä näyttänyt: näkevän ketään.

Hän kosketti miehen hihaa hiljaa. Kohotti ylös silmäkulmiaan ja sanoi kuin nuori tyttö:

— Ethän sinä tullutkaan.

— En.

— Ja nyt me molemmat kuljeksimme katuja. Eikö olisi mukavampi istua sisällä?

— Kuka pitää mistäkin. Jos te haluatte istua sisällä, haluan minä kulkea kadulla.

— Te? Viime kerran sinuttelitte minua.

Ridi hymyili. Mies näytti kärsimättömältä.

— Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne.

He seisoivat vastakkain ja puhuivat hiljaa. Mies kohautti hartioitaan. Ridi oli mukautuvainen. Sen voivat todistaa asessorska Smith ja Viktor Gammelin. Hän ei pilannut asioita suuttumalla. Niinpä hän kohotti turkiskaulustaan oikealla kädellään, painoi poskensa sitä vastaan ja sanoi viattomin silmin:

— Muutama päivä sitten teillä oli tekemistä minun kanssani.

Miehen kulmakarvojen väliin vetäytyi kaksi uurretta.

— Saatana. Maksuako haluatte vai mitä?

— Minkätähden loukkaatte minua noin?

— Minähän sanoin, etten tahdo tuntea teitä.

Mies kohotti hattuaan ja kumarsi hiukan. Mutisi mennessään: »Inhoittava ämmä. Omituista miten viini voi sumentaa järjen.» Nyt hän tunsi ruumiillista pahoinvointia ajatellessaan naista. Gammelinin laiska elättirepo. Hän muisti tämän velton istunnan, siirottavat silmät, alituisen hymyn. Kiroili itsekseen ja kulki tyhjää Bulevardia Hietalahteen, kasvot vääristyneinä, vihaisina. Että hän olikin yhtynyt tuollaiseen. Ei millään päässyt siitä tunteesta, kuin olisi heittäytynyt mätänevien käärmeiden keskelle. Inhoittavaa.

Hän pudisti hartioitaan. Minä olen kyllin janoinen juodakseni vettä, jossa on sammakon mätiä. Jos hänellä olisi rehelliset silmät ja vielä luonnollisen ihmisen muoto, jos hän ei olisi kykenemätön, laiska, keinotekoinen, mädännyt särki.»

Mies haluaa aina puhtaan ja hyvän naisen. Hän tunsi pahaa makua suussaan ja sylkäisi. Inhoittavaa.

Ridi oli jäänyt yksin Aleksanterille. Hän katseli melkein älyttömänä poistuvan, pitkän, harteikkaan miehen jälkeen. Samalla hiukan säikähtäneenä. Pelosta hän kutistui kokoon. Hyvä Jumala. Ridi ei ollut eläissään kironnut. Ei ollut mitään syytäkään siihen. Häntä kauhistutti tuo miehen hampaiden välistä luiskahtanut saatana. Ja hän toisti: Hyvä Jumala.

Viimein hän huomasi seisovansa tiellä ja lähti kävelemään järjettömänä. Mikä karkea ääni! Kuitenkin hän tiesi miehen lukevan maisteriksi. Viktor toki oli todella hieno. Hän ei koskaan sanoisi: naiselle mitään epämiellyttävää. Hän käyttäytyi aina ritarillisesti. Ridi tunsi kaikkivoittavaa kiitollisuutta Viktoria kohtaan.

Aleksanterin ja Heikinkadun kulmassa rakennetaan. Ridi kulkee rakennustelineiden vierustaa. Portilla hän tulee pysähtyneeksi. Kello on vähän vailla 11. Rakennuksella palavat sähkövalot räikeän kirkkaina. Miehet siirtelevät kivilohkareita. Nostokurki laskee parhaillaan 300 kilon painoista kölliä kuorma-autoon. Porataan. Työn äänet kohoavat öiselle taivaalle. Eräs työmies puhelee autonkuljettajan kanssa. Hän katsoo Ridiin ja nauraa. Likaisista kasvoista välkkyvät valkeat hampaat. Vartalo on takakenossa ja käsi housuntaskussa. Ridi hätkähtää ja pujahtaa tiehensä.

Antinkadulla, asuntonsa oven edessä, hän pysähtyi. Huulilta kirposi: »Hyvä Jumala, minulla ei ole avainta.»

Käsilaukku avaimineen oli jäänyt kotiin. Ovi oli kiinni. Ridi katsoi kelloaan. Yksitoista. Eiköhän Hilja lie jo palannut ulkoa? Pitää soittaa sinne. Hän kulki Vanhankirkon puiston reunaa. Puut ojentelivat melkein paljaita oksiaan sähkövaloisessa yössä. Kirjavia lehtiä lepäsi nurmikolla. Omituinen, voimakas lakastuneiden lehtien tuoksu tihensi ilmaa. Se löi voimakkaana ja salaperäisenä kasvoja vastaan. Kuin olisivat lehdet luovuttaneet ilmaan voimansa ja kuivuvat ruohot tuoreutensa. Bulevardilla soivat raitiokellot. Tyhjät vaunut laskettivat ilmeisellä riemulla kiskojaan.

Ridi joutui kulkemaan autopirssin ohi. Kolme autonkuljettajaa seisoi käytävällä jutellen. Heidän katseensa piinasi suuresti Ridiä. Hän tunsi äkkiä kulkevansa omituista tahtia. Varmasti hän nosti toista jalkaansa enemmän kuin toista. Hän olikin kävellyt niin pitkälti, ei ollut enää jaksaa minnekään. Mitä omituista ne hänessä katsoivat? Kiusaantuneena hän pääsi puhelinputkalle ja henkäisi helpottuneena päästyään sisälle.

Viisikymmentä penniä. Automaattipuhelin ei soi ilman viittäkymmentä penniä. Lamaantuneena, hikisenä ja väsyneenä hän nojasi hartioitaan kopin seinään ja kysyi: »Olenko minä hullu?»

Hän tuijotti puhelinluetteloon osaamatta kääntää silmiään minnekään. »Olenko minä hullu?» Ridi työnsi päänsä seinää vastaan, veti suunsa tavallista eloisampaan hymyyn ja vastasi: »Viktorin pitäisi hankkia minulle seuranainen»

Lähti kopista ja kiersi puiston, ettei tarvinnut uudestaan mennä autonkuljettajain ohi, jäi sitten kuljeksimaan tyhjälle kadulle ovensa edustalle. Ehkä joku menee sisälle ja päästää hänet portaisiin. — Turkki oli sietämättömän kuuma. Jalat eivät tahtoneet enää totella. Ovi oli ihan pikkuisen syvemmällä kuin seinä. Hän istuutui graniittipaadelle, jalat kadulla, selkä ovea vasten. Edessä tyhjä, hiljainen katu. Kivet loistelivat hiukan kosteina. Talot kohosivat ylös korkeina ja suorin viivoin. Ridi istui yksinäisenä ja väsyneenä alhaalla.

Viktor, Viktor. Missä sinä olet? Ehkä Pörssissä, ehkä Fenniassa, ehkä juhlapäivällisillä Kämpissä. Minusta sinä et enää välitä. Muistatko ensimmäisiä iltoja, silloin et väsynyt minuun? Ja minä olen aina ollut vain sinulle mieliksi.

Ridi puhkesi nyyhkyttämään. Onnettomuus kosketti häntä ensikertaa, eikä hänellä ollut mitään turvaa. Vain huutaa ajatuksissaan Viktoria.