Part 1

language: Finnish

TULTA JA TUHKAA

Novelleja ja runoja

Kirj.

Iris Uurto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

SISÄLLYS

Gretan päiväkirjasta Kymmenestä markasta Tänä iltana Reino Vilkkari Viha Näin piti käydä Köyhä leski Kaksi mansikkaa Vieraina toisilleen Vanhalan sukutarinoita

Runoja

GRETAN PÄIVÄKIRJASTA

On 28.11. —29. Sateinen ilma. Katu kiiltelee märkänä. Useimmat ihmiset kulkevat sateenvarjot levitettyinä, vaikka ei tämä sade juuri kastele. Omituisesti taittuvat tässä raskaassa, alakuloisessa, vesihelmiä pisaroivassa ilmassa sadat valot. Katselen noita katkeilevia, heijastuvia säteitä, silmäni hellii niitä.

Kuljen ilman sateenvarjoa; sitä minulla ei ole koskaan ollut.

Minä rakastan tätä kaupunkia erikoisesti. Rakastan sen katuja, ikkunoita, taloja, liikettä. Parhainta ajanvietettäni, puhdasta iloa, on minulle kuljeksia pitkin katuja, varsinkin iltaisin. Olipa ilma millainen tahansa, minä nautin liikunnosta. Vain siitä, että saan siirtää jalan toisen eteen, hitaasti, huolettomasti. Ja samalla kiinnittää katseeni kasvoihin, ihmisiin, kaikkeen.

Tulen Heikinkadulle. Primulan kulmassa loistaa hehkuvanpunaisin kirjaimin O.Y. HENRY-AUTO A.B. Minä melkein pysähdyn. Se on huikaiseva ja huumaava väri. Vaikuttaa minuun kuin Itämaat. — Th. Wulffin kammottavan ja kylmän sinistä reklaamivaloa minä pelkään.

Ruotsalaisessa teatterissa näkyy menevän Tiggaroperan.

Raitiovaunut kiitävät sihisten rataa. Monet kellot soivat. Vesi solisee likaviemäriin. Aleksanterin puolelta kuuluu kimeä pojan ääni: Skvallerklockan ...

Kuljen Bulevardia alas rantaan ja takaisin. Kalossini ovat raskaat ja hiukan liian isot. Jokin sadepisara vierii kaulukseni alle ja jatkaa tietään rintaani pitkin. Omituinen levottomuus syö minua tänä iltana. Olen kuljeksinut jo toista tuntia näin, yksin, ympärillä kadun hälinä, tuntemattomat ihmiset ja tippuva sade.

Oi, niin tyhjää, niin äärettömän tyhjää on minun elämäni. Ei ole mitään kiinnekohtaa, ei mitään tehtävää. Ei kotia. Opiskeluni — sehän on vain näennäistä. Minä olen elänyt vain itselleni monta, monta vuotta.

Olen esteetikko. Olen yrittänyt hienosti herkutella elämällä. Nauttia niin, ettei tunnu mitään pistävää tai tympäisevää sivumakua. Kuunnellut sangen kauan professori Hirnin luentoja, lukenut maailmankirjallisuutta, istunut teattereissa. Tanssinut juhlissa. Turhaa!

Moni mies on suudellut minua. Olen luisunut niin pitkälle, että olen kadottanut välittömän kyvyn rakastaa. — Tutustun johonkin mieheen, me puhelemme, nauramme, näen selvästi, että hän voisi rakastua minuun. Minä — sanoinpa minä hetkenä tahansa hyvästi hänelle — minussa ei liikahda kaihon värekään. Olenko minä kuollut? Tullut sellaiseksi kuin vanhat ihmiset? Tämä on kaameaa. En voi tarttua kenenkään käteen, en antaa kenellekään mitään — sydämestäni. Olen liian vapaa. Onnellisia ne, jotka ovat sidottuja. Oi, minä toivoisin muutamia vuosia takaisin, olemattomiksi. Silloin minäkin rakastin, niinkuin ollaan jonkun orjana. Sen ajan toivoisin jälleen. Tai en sittenkään. Turhaa! Turhaa!!

Rakastin siten yhtä, kahta, kolmea. Heidän kasvonsa kohoavat vielä silmieni eteen. Sitten on tullut toisia, jotka eivät ole merkinneet minulle mitään.

Olen koditon ja kadun vilinässä koetan unohtaa itseni. Tämä kuljeksiminen on tosi kuva itsestäni. Vieraana kaikille, katselijana, vailla mitään johtotähteä. Levoton ikävä rinnassa. Kaikki tulet vetävät minua puoleensa, ei mikään voi vangita sieluani. Olen tänä hetkenä äärimmäisen kyllästynyt kaikkeen. Jos minulla on Jumalaa, nousee sisimmästäni huuto, kuin kuukausia kuivaneesta maasta: _Janoan_...

Seisahdun Floran ikkunaan. Katselen alakuloisena valkoisia ja keltaisia krysanteemeja, punaisia, juuri auenneita tulpaaneita pienissä ruukuissaan ja sammalpohjaisia seppeleitä. Näen, että kukkakaupan peräseinällä oleva kello osoittaa normaaliaikaa: 20,15. Kuljen ohi reklaamilehdillä peitetyn kioskin, missä myyjä viluisena seisoo pöytään nojaten. En halua ostaa pika-arpoja kansanterveyden kohottamiseksi, koska jo pari kertaa olen koettanut turhaan.

Pysähdyn silmäilemään Kit-Catin elokuvia. Kaksoisohjelma: »Pakokauhu» ja »Loistava urotyön». — Puiston kulmassa, puhelinkopin lasin läpi näen nauravat, raikkaat naisenkasvot ja kuulen hänen laulavan, kirkkaan äänensä huutavan kuulotorveen: »Hyvä Jumala, milloin sinä sitten tulet?»

Jään seisomaan Kauppatorin rantaan, meren äärelle. Näen tumman, läikkyvän veden kuvastelevan Katajanokan tulia. Tuijotan ulapalle, ohimoitani pakottaa.

Minä olen etsinyt nautintoa, karttanut työtä ja vaivaa. Samppanjankuohua on elämäni ollut. En mitään ole tehnyt. Ei ole sitä rehellistä ruumiin työtä, joka minussa tekijäänsä kiittäisi.

Mikä vie minut tänä iltana tekemään tiliä itsestäni — syvemmin ja katkerammin kuin muulloin? Mistä tuli tuska, raskaampi, painavampi kuin tämä harmaja, itkevä ilma, joka ulottuu etäisyyksiin ja vaihtuu eetteriin?

Oi, minä tiedän sen. Tämä tunto ei tule ensikertaa, se kasvaa vain. Olenhan nainen, ehkä nuori vielä, mutta viisas. Kotia en ole luonut, lasta en ole kasvattanut. Minä ymmärrän sen nyt, että aatteet, juhlat, sanat, — ne ovat lopultakin vain paljasta leikkiä. Me emme ole luotuja ihmisiksi, vaan mieheksi ja naiseksi. Vain kaksi yhdessä muodostaa kokonaisuuden. — Liian syvästi minä tunnen yksinäisyyden ja vapauden kirouksen — se on raskainta maailmassa. Olen tuuliajolla. Valmis lahjoittamaan sieluni kenelle tahansa, antautumaan kenen orjaksi hyvänsä... mutta minä pelkään — pelkään, ettei minulla ole sielua. Se ei ole minun vallassani, on vapautunut, kylmä...«

Värähdän tuskasta. Sydänalani on kuin ontto, kaipauksen nakertama puu; hylättyjä linnunpesiä täynnään. Kaikki minun puuhani: koinsyömä vaate. Samppanjankuohua, samppanjankuohua.

Pelkään. Meri houkuttelee. Ui ulapalle ja nuku... Olen väsynyt itseeni. Jospa joku tekisi minut orjakseen. Pelastaisi minut, ei kuulisi omaa ääntäni, ei kysyisi minun mieltäni.

Olen epätoivoinen. En tahdo mennä huoneeseeni, missä vain kirjat minua ympäröivät. Vihaan niitä, koska olen nauttinut niistä kauan. Inhoan, kammoan itseäni. — Mereen! Pois!

Ei, Greta, sinä et saa. Sinun pitää kantaa tämä lohduton tyhjyys. Sinun pitää kestää. Täytyy, täytyy, täytyy. Sinun täytyy.

Lähden kävelemään ja käännyn konemaisesti Eteläiselle Rantatielle. Tuossa tulee vanha nainen vastaani. Rumat, väsyneet kasvot. Laahaavat askelet, kutistunut, käytä varsi. Tahtoisin kiertää käteni hänen kaulaansa, säälin häntä, ja kuitenkin: hän on onnellisempi kuin minä.

Joku laskee kätensä olalleni. Käännän välinpitämättömästi päätäni.

Aarne, Yksi niistä kolmesta. Minulla ei ole tunnetta enää edes hänelle. Sammunutta, kuollutta.

Hänen ruskeat, lujapiirteiset kasvonsa loistavat märkinä. Hänellä on hiukan näppyläinen iho, ja minä pidän siitä. Hän on päätään pitempi minua. Voimakas, tarmokas. Hänen silmänsä ja naurunsa on minusta rohkaisevinta maailmassa. Minun ei pidä näyttää, että olen onneton.

— Tiedätkö, sanoo hän, — olin juuri osoitetoimistossa hakemassa sinun osoitteesi. Ajattelin tulla jonakin iltana sinua tapaamaan.

Hän vaikenee. En vastaa. En ymmärrä itseäni tänään. Kuin olisi kieleni kuivunut kitalakeeni. Tämä apeus painaa minut maahan. Miksi alkaisin puhua, nauraa? Mitä se hyödyttäisi? Se on mennyttä. Tahtoisin kuolla. Sataman likainen vesi olisi juuri sopivaa minulle. Tämä katkeruus on hirveää.

— Olen iloinen, kun tapasin sinut näin. Minun täytyy puhua kanssasi.

On kuin ei hän tietäisi mitä sanoa. Minä olen ääneti. En jaksa, en välitä. Janoan jotakin, mitä ei koskaan lasketa käsiini. Tyhjänä loistaa edessämme kaareva tie. Olen kulkenut sitä satoja kertoja, se on kulunut askelistani. Pieni hellyys herää minussa tätä rakasta tietä kohtaan. Satamassa on laivoja. Siellä liikutaan, työskennellään. Oi, minähän olen vain katselija... Minulla ei ole osuutta mihinkään. Miten kauan me kuljemme ääneti? Tulemme Kaivopuistoon. Hän pysähdyttää minut varjoon ja tarttuu olkapäihini.

— Oletko sinä tarkkaan unohtanut minut?

En osaa vastata. Paleltunut ei virkoa. Minä kärsin kylmyydestäni. Hän kiertää kätensä ympärilleni. Näin me seisoimme usein ennen vastakkain. Hän on voimakas ja turvallinen. Niin varma itsestään. Puhuu hiljaa, pysähdellen, sanoja etsien.

— Minä tahtoisin sinut kotiini, vaimokseni. Muistathan, sinäkin rakastit minua kerran. Sitten häivyit tiehesi, kuin et olisi pannut mitään arvoa rakkauteeni. Mutta minulla ei ole ollut koskaan enää sellaista aikaa. Siitä on kolme vuotta. Minä olen kyllä tavannut toisia naisia, en ole löytänyt heissä sitä, mitä sinussa. Sinä olet sellaisia, jotka voivat antaa miehelle taivaan ja maan, hukuttautua rakkauteen. Sinä jätit minut — kuitenkin minulla on mielestäni jonkinlainen oikeus sinuun. Sinun tulee olla minun, ei muiden. Sano nyt yksi sana minulle, rakas Greta.

Katson häntä pimeässä, ja silmiäni sokaisee ikävä ja onnettomuus. Voinko minä enää olla hyvä, antautuvainen, lämmin? Kokonaisesti kaikkea, mitä mies voi naiselta toivoa? Oi jumalat, taivas ja maa! Eikö kaikki ole autiota ja tyhjää? Ilotonta, toivotonta, kuollutta? Minä antaisin mitä tahansa, jos olisin jälleen sellainen, jos riemuni olisi hukuttautua toisen tahtoon, jos olisin välitön, yksinkertainen lapsi.

— Sano nyt jotakin, rakas Greta.

— Minä en tiedä. Olen muuttunut. Jos minä en voi olla sitä, mitä sinä odotat.

— Minäkin olen muuttunut. En minä odota ainaista hurmiota, en laisinkaan hurmiota. On turhaa yrittää muodostaa kaikkia päiviä juhlaksi. Minä olen alkanut vihata koruja, — tyhjiä sanoja, joutilaita ihmisiä. Maailma on täynnään hyödytöntä, sellaista, millä ei tee mitään. Minä en tarvitse nukkea enkä geishaa, siksi tulin luoksesi. Tarvitsen vaimon — juuri sinut. Meidän on seistävä rinnan, elettävä, tehtävä työtä. Täytettävä toistemme ikävä...

Minä nojasin häneen ja tiesin olevani turvassa. Hymyilin. Jätin sanomatta, etten tuntenut lainkaan itseäni naiseksi, joka pystyy seisomaan hänen rinnallaan. Olin pikemmin kuin lapsi, joka on pimeästä ja sateesta päässyt äitinsä syliin.

Hän puhui paljon ja sai minutkin puhumaan. Ylhäinen jää suli sielustani. Laskeuduin huipulta laaksoon, maan, rakkaan maan pinnalle. Olen niin hirvittävän iloinen. Mitä sillä on väliä, jos minä olenkin pahainen, häilyväinen tyttö. Hän kyllä on järkevä. Kiedon käteni hänen kaulaansa ja jään siihen riippumaan. Heitän pääni taaksepäin ja nauran. Ihanaa on nauraa. Minä tulen jälleen entiselleni, olen löytänyt tehtäväni.

Hän suutelee minua hienosti ja lämpimästi. Puusta tipahtelee ylitsemme pisaroita. Lähdemme kulkemaan. Märkä hiekka kahisee jaloissamme. Yksinäisen lyhdyn valossa loistelevat paljaissa oksissa riippuvat raskaat pisarat kuin ihmeelliset, suuret jalokivet.

Kiipeämme ylös Ullanlinnan valleille. Seisomme rinnan pimeällä kukkulalla. Olen ollut täällä usein ennenkin. Katsellut Helsingin tuhansia, valaistuja ikkunoita. Ne ovat olleet minulle elämän vertauskuvana, loistavan, rikkaan, tanssivan elämän. Olen tahtonut rientää sinne, heittäytyä sen syliin — koskaan kyltymättä.

Se ei houkuttele minua enää. Oi, kuinka hyvä, että hän on vierelläni. Käännymme katsomaan merta. Suomenlinnan majakan valokeila piirtää pimeää taivasta, sen valo häilähtää levottomasti väreilevien aaltojen harjoilla.

Minä värisen. Hän kietoo kätensä lujasti ympärilleni — kuinka pieni ja hoikka olenkaan — ja suutelee minua täällä ylhäällä.

KYMMENESTÄ MARKASTA

On kolea ilma — raaka ilma. Luulenpa, että ilma voi olla tällaista vain Suomenlahden pohjoisrannikolla joskus. Puhuttakoonpa mitä tahansa Lontoon sumuista, näin kirotun mahdotonta se ei voi olla. Kuulkaa. On kevät, on _toukokuu_. Meressä uivat jäälautat — sulanevatko milloinkaan? Taivas on harmaa, harmaa. Sellaista tasaista likaa en ole nähnyt missään muualla. Ei tuule, ei sada, ei myrskyä. Mutta ilma on pistävän raakaa. Meri uhoo kylmyyttä. Nekin, jotka ovat hyvin puettuja, värisevät hengittäessään. Miten värisenkään minä, jonka veri on liian vaaleaa, minä, vaihtolämpöisten sukulainen. Onko mahdollista, että missään maailmassa tällä hetkellä paistaa aurinko, että iloiset ihmiset tanssivat paljain käsivarsin ja varjoisalla tenniskentällä pelataan valkein puvuin ihania otteluita? Voiko sellaista tapahtua tällä hetkellä? Kun minä istun selkä ikkunaan päin, ettei tarvitsisi katsella ulkona asuvaa hyytävää harmautta, kun ruumiini värisee ja henkeni on masentunut, toivoton ja sairas ikävästä. Oi Jumala!

»Miks oon köyhä trubaduuri, miks en linnanherra tuo jolle taivas aurinkonsa, ihanimman paistaa suo?»

Koko päivän on tuo Onervan säe soinut mielessäni. Olen ajatellut häntä, jota rakastan. Hymyä ei hän ole antanut minulle, sanaa ei hän ole suonut minulle. Hän nauraa arkuuttani, tietää heikkouteni ja pelkoni. Halveksii minua. Mutta minä rakastan häntä. Siksi minä tuskaisella riutumuksella toistelen yhä, yhä, yhäti: »Miks oon köyhä trubaduuri...?» Ja samalla ajattelen kaikkia niitä, joille taivas ihanimman aurinkonsa paistaa suo». Miksi en tunnustaisi, että olen kateellinen ja katkera, lähes kommunisti. Mitä minä välittäisin muusta, mutta että minun rakastettuni minua halveksii! Tiedättekö, miltä se tuntuu? Minä kadehdin, kadehdin parempiosaisia. Tänään olen kuitenkin tavannut erään, jota en kadehdi. Minä tunnen hänen tarinansa yhtä hyvin kuin omani, ja ihanaa tyydytystä tuottaa minulle tänä koleana päivänä syventyä ajattelemaan häntä. Hän tuli niin elävästi mieleeni, sillä tänä samana päivänä näin hänet Kaivopuiston tiellä. Onneksi. Varmaan paleltuisin, jos en saisi ajatella häntä.

Meitä oli kaksi huonostipuettua, kalpeaa ja riutuvaa taiteilijaa, jotka tänä aamuna lähdimme asunnostani, Kulmakadun €3:sta. Likaisesta, pimeästä, maalaamattomasta rappukäytävästä pujahdimme kadulle. Se rappukäytävä saattaisi hyvinkasvatetun ihmisen voimaan pahoin. Meihin se ei tee mitään vaikutusta. Olemme tottuneet. Ensikerran kyllä kuljin varovasti ylös portaita. Rapautuvat, homeiset kiviseinät uhkasivat milloin tahansa pudottaa laastia niskaan. Hämärä ilma löi vastaan kuin hämähäkinverkkoja täynnään. Jäi ilkeä tunne siitä, että ihoon liimautui jotakin niljaista ja kosteaa. Siis: lähdimme asunnostani. Meitä molempia paleli. Olimme varmaan sairaita. Ja pahinta: onnettomasti rakastuneita.

Kuljimme pitkin rantaa Kaivopuistoon päin. Edellä kulki mies. Hänen punainen kaulansa oli paksumpi kuin pieni pää. Valtava yläruumis heilui, hartiat työntyivät joka jalannostolla uhkaavasti taapäin. Juolahti mieleen, että hän saattaisi menettää tasapainonsa. Mitkä viivat, mitkä liikkeet, mikä härkämäinen tyyppi! Me nauroimme hysteeristä naurua. Emme jaksaneet hillitä itseämme. Kuljimme uskollisesti kuuden metrin päässä hänestä ja vahdimme hänen liikkeitään, kunnes hän poikkesi erääseen huvilaan, ja taiteellisin veistoksin koristettu ovi painui hänen jäljestään kiinni. Sitten käännyimme takaisin, kuljimme marmoripalatsin ohi, astelimme suurta lehtokäytävää hitaasti, käsi toisen kainalossa, koettaen nojata hyvin lähelle toisiamme. Sittenkin värisimme hiljaa. Ikävästä, koleudesta, nälästä.

Kaukana edessämme kulkee mies ja nainen. Kiirehdimme ja pääsemme heitä lähelle, sillä meille kahdelle on suuri ilo katsella ihmisiä. Me rakastamme tuhansia kasvoja. Kaikkia kasvoja, jotka kykenevät ilmaisemaan sisäisiä liikkeitä, olkootpa rumia, tuskan raatelemia, työn kovettamia. Ainoastaan kasvoja, jotka näyttävät olevan kuolleen, tylsän sielun naamiona, me inhoamme, kasvoja, jotka ellottavat tyhjyydellään. Eivät todista työstä, tahdosta, ajatuksista, ilosta, surusta. Jumala vähentäköön sellaisten valkonaamojen lukua. — Siispä me lähenimme tuntematonta paria. Kuljimme heidän perässään hiljaa. Emme kuunnelleet heidän puheitaan, emme tungetelleet. Suotakoon meille anteeksi, että janoamme _katsella_ ihmisiä. Mies oli upseeri. Pitkä, solakka. Nainen oli keskikokoa. Hän käveli kuin keijukainen, tenhotar. Hänen uusi kevättakkinsa oli sinistä silkkiä. Sekin yhtä ihonmyötäinen kuin upseerin virkatakki. Kai alkavaa muotia. En ole nähnyt hoikempaa ja suloisempaa naisen takkia ja vartaloa. Edellinen oli varmasti Pariisista. Se oli kyllin lyhyt, ja kellomainen helma häilyi hienosti kulkiessa. Kaulaa ja hihansuita ympäröivät valkeat untuvat, jotain ihmeellistä nahkaa. Leveälierinen, valkea huopahattu. Hänen käyntinsä oli kuin keimailua. Niin suloista, niin pehmeää, niin keveää, niin vangitsevaa. — Te ymmärrätte, miltä tuo näky tuntui sellaisena päivänä, josta olen kertonut. Meillä ei ollut sillä hetkellä suurempaa halua kuin halu nähdä sen naisen kasvot. Hänellä näytti takaa katsoen olevan kaikki, mikä puuttui meiltä. Voisiko sellaiseen olentoon liittyä rumat, harmaat kasvot? Voisiko? Se oli kaamea ajatus.

Tie teki siinä kulman. Nurmeen oli kuitenkin tallattu pieni oikopolku. Heidän kulkiessaan tietä me kuljimme oikopolkua, askelen edellä heistä, ja koko ajan katselimme naisen kasvoja. Väijyen, ahneesti, janoten. Tiesimmehän. Sellaiseen vartaloon ei voi liittyä rumat kasvot. — Eivät ne olleet enkelinkään. Niitä ei kruunannut viattomuuden välke. Ne olivat pakanallisen kauniit ja hurmaavat. Tumma tukka aaltoili huopahatun lierien alta. Untuvien keskeltä näkyi valkoista, pitkälti avointa kaulaa. Meitä ihmetytti: häntä ei palele. Huulet olivat punaiset kuin syksyinen villiviini, liian täynnä verta. Tämä kiihoittavasti maalattu nainen voitti kaikki kylmät ja elottomat Venus-kasvot, antiikin ihanteiksi jättämät. Vaikka olenkin nainen, unohdin katsoa upseeria. En muista hänestä mitään. Oikopolku yhtyi tiehen. Me jouduimme edelle. Katsahdin vielä taakse. Samassa nainen käänsi miehestä silmänsä minuun. Minulle selvisi, että olin nähnyt hänet ennen, mutta en tuollaisena. Lisäsimme nopeutta, he jäivät kauas jälkeemme. Toverini sanoi:

— Ajattele, tuollaisen naisen takia voisivat miehet uhrata satoja tuhansia.

Takerruin lujemmin hänen käsivarteensa:

— Minä tunnen hänet. Tiedän miehen, joka on myynyt hänen rakkautensa kymmenestä markasta. Se ei ole paljon.

En kertonut toverilleni hänen tarinaansa. Kuljeksimme kauan. Kaksi levotonta, haihattelevaa sielua, kurjaa, viluista, syvästi onnetonta. Nauran tätä ajatellessani. Varmasti olimme noin lohduttomia, mutta asemamme äärimmäisyys minua huvittaa. Voimmeko enää joutua pitemmälle? Oh, satakertaisesti. Ja kuitenkin me rakastamme elämää, palvomme sitä kuin hullu oikkujaan. Älköön kukaan uskoko, että haluaisimme mistään hinnasta kuolla.

Kulkiessamme puhuimme niistä, joita rakastamme. Toistelimme hartaina, ikävöiden, surullisina: Miks oon köyhä trubaduuri? — Vihdoin saatoin toverini hänen kotiinsa. Istun nyt yksin huoneessani. On jo ilta. Vielä kylmempi ja koleampi kuin päivä. Olen selkä ikkunaan päin ja kirjoitan tarvitsematta tulta. Ajattelen tänään tapaamaani naista. Hän on ollut serkkuni kanssa kihloissa. Silloin hän oli vielä toisenlainen. Ei yhtä maalattu, ei yhtä pariisilainen. Ei tottunut vaihtuviin ihailijoihin, vaan lämpimästi rakkaudelleen antautuva, luonnollinen, välitön. Nyt hänen sielunsa on kuin sileäksi hiottu lasipallo. Serkkuni toimitti tuon hiomisen. Hän on tehnyt sen monelle tytölle. Opettanut, miten typeriä he ovat nojatessaan mieheen.

Näen selvästi, kuinka hän kertoi minulle Kirstistä, entisestä morsiamestaan.

Oli kimaltelevan kirkas talvipäivä. Istuimme rinnan reessä joululomalla. Juoksija oli hyvä. Ei ollut liiaksi taloja katseltavana eikä kuskia kuuntelemassa puheitamme. Hän kertoi itsestään ja tytöistään. Tiedän hyvin, ettei hän kunnioita muita arvoja kuin naisia ja rahaa, ja molempia on hänelle suotu. Hänen maljansa on ollut ylitsevuotavainen.

Serkkuni koko olento ilmaisi nautintoa puhumisesta, nautintoa palauttaa kaikki mieleen taas. Suuta, jonka alahuuli työntyi hiukan enemmän eteenpäin, ympäröi vastustamaton juonne. Valloittajanriemua ... Hän oli oivallinen serkku, ja minä ymmärsin häntä hirvittävän hyvin. Olin kaikessa yhtä mieltä hänen kanssaan. Sitäpaitsi olin nuorempi. Hän luki jo toista vuotta lakia. Olin ylpeä hänen luottamuksestaan.

Me nauroimme yhdessä erään tytön kirjeelle: »Kuinka minä voisin unohtaa sinua, silloinhan unohtaisin kaiken, mitä olen nähnyt suurta ja ihailtavaa...»

Serkkuni hymähti: »Minä kirjoitin hänelle hiukan sympaattisesti, ja hän heti vastaa tuolla tavalla.»

Minäkin tunsin tytön. Hän oli mielestäni herttainen. En totisesti voinut ymmärtää, kuinka hän samalla saattoi olla niin tyhmä. Kirjoittaa pojalle tuolla tavalla. Alentaa naisen arvoa. Olin suuttunut ja pilkkasin tyttöä. Tunnustaa tuollaista!

Serkkuni etsi povitaskustaan erästä toista kirjettä. Silloin tuli esiin valokuva. Hän ojensi sen minulle. Sama nainen, jonka tänään näin Kaivopuistossa.

— Siinä on Kirsti — entinen morsiameni.

Katsoin serkkuani. Hän oli välinpitämätön, hiukan harmistunut, jäykkä. Olinhan minä nähnyt Kirstin hänen seurassaan kadulla. Silmäni suurenivat.

— Olitteko te kihloissa?

— Salakihloissa. Ei siitä tiennyt kukaan, ei edes huonetoverini. Muistathan Parkkisen, tuon polyteekkarin. Pojat alkoivat kuitenkin pitää Kirstiä minun nimissäni, kun me aina kuljimme yhdessä, ja minä annoin heille vain vettä myllyyn. Päätimme Kirstin kanssa tulla pääsiäislomalta yht'aikaa, kolme päivää ennen Parkkista. Tämän ajan olisimme asuneet yhdessä huoneessani ja pitäneet hauskaa. Mutta minä meninkin loman lopulla Turkuun, enon luo. Nämä eivät päästäneet minua millään niin pian pois. Siellä oli juhlia ja tanssiaisia, lähtöni siirtyi viimeiseen päivään. Kun tulin illalla, oli Parkkisella monta poikaa ryypyllä. Hän itse kertoi Kirstin käyneen siellä päivällä ja kehui halailleensa tätä. Sanoi, että minä muka etsin parhaita paloja, mutta ei pidä nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Minä suutuin ja sanoin, että se tippa on jo tipahtanut. Ja koska meidän kartanossa vanhat romut myydään lumppurille, voin minä tehdä samoin. Lupasin luovuttaa Kirstin hänelle kymmenestä markasta. Parkkinen maksoi kymmenen markkaa. Pojat olivat todistajina. Minä pistin rahat taskuuni. — Sitten Kirsti yritti tavata minua monta kertaa. Väistin häntä kylmästi. Hän kirjoitti kirjeen ja pyysi minua tulemaan Kaisaniemeen. Menin sinne. Kirsti itki ja vannoi rakastavansa minua. Rukoili, etten hylkäisi häntä. Minä sanoin, että vaikka hän kyyneliinsä sulaisi, en häntä sittenkään säälistä ota. Ja rakasta minä en häntä enää. —

Serkkuni vaikeni. Hän oli totinen ja tuima, muistuttaen kovaa, sileätä marmoria, josta ei voi vuolla siruakaan. Ihailin häntä ja sanoin:

— Olisi kauheaa mennä säälistä naimisiin. Ottaa vaimokseen nainen, jota vain surkuttelee.

— Kirsti itki epätoivoissaan. Hänellä oli ruskeat nahkakäsineet. Hän veti ne pois, heitti maahan ja yritti tarttua minua kaulaan, valittaen, ettei voi elää... Kaikki naiset sanovat, etteivät voi elää. Kuitenkin ne ovat sitkeähenkisempiä kuin lutikat.

Minä nauroin. Olin kuusitoistavuotias kiihkeä naisasianainen. Vihasin ja halveksin naisellista heikkoutta. Se oli typeryyttä, oli suvun häpäisemistä. Ylpeä tulee ihmisen olla.

Minun kelpasi nauraa, niin että yksinäinen metsätie soi, sillä unelmani olivat korkeammalla kuin kahdeskymmenes taivas ja puhtaammat kuin enkelien viitta. Minä olin ylpeämpi kuin kukaan, eikä yhtään sormenjälkeä ollut sielussani.

Serkkuni tuijotti eteensä ja jatkoi: