Part 9
Hän huokasi tyytyväisesti puristaen paperia jalokivillä koristettujen sormiensa väliin, talismaania, joka ehkä oli pelastava hänen veljensä Armandin hengen. Sir Andrew tuijotti häneen hetken aivan hämmästyneenä käsittämättä mitä todella oli tapahtunut. Yllätys valtasi hänet niin kokonaan, että hän näytti aivan kykenemättömältä tajuamaan Margueriten hennossa kädessä olevan paperin merkitystä, sillä siitähän mahdollisesti riippui hänen toverinsa henki.
Marguerite purskahti pitkään iloiseen nauruun.
»Miksikä noin tuijotatte minuun?» kysyi hän leikkisästi. »Voin paljon paremmin, lääkkeenne on osoittautunut hyvin tehokkaaksi. Tämä huone on viehättävän viileä», lisäsi hän yhä tyynellä mielin, »ja gavotin säveleet ovat tenhoavan viihdyttäviä.»
Hän jutteli hyvin huolettomasti miellyttävällä tavallaan, jollaikaa sir Andrew tuskissaan mietti päänsä puhki parasta keinoa saadakseen pienen paperipalan kauniin naisen kädestä. Vaistomaisesti epävarmat ja kapinalliset ajatukset kierivät hänen päässään. Yhtäkkiä hän muisti Margueriten kansallisuuden, ja sen pahempi hänen mieleensä juolahti myöskin markiisi de S:t Cyrin juttu, jota kukaan ei ollut Englannissa uskonut sir Percyn eikä Margueritenkaan vuoksi.
»Mitä? Yhäkö vain uneksuen ja tuijottaen?» sanoi Marguerite iloisesti nauraen, »sir Andrew, olette sangen epäkohtelias, tulin juuri ajatelleeksi, että olitte enemmän hämmästynyt kuin mielissänne tavatessanne minut täällä. Kuitenkin luulen, ettei minun terveyteni eikä isoäitinne opettama lääke saattaneet teitä polttamaan tätä paperia. — — Olen valmis vannomaan, että se oli lemmittynne viimeinen sydämetön kirje, jota yrititte hävittää. Siis tunnustakaapa!» lisäsi hän ilakoiden ja yhä pidellen paperipalaa, »sisältääkö se hänen viimeiset hyvästinsä vai hänen viimeisen pyyntönsä saadakseen suudella ja pysyä ystävänänne?»
»Lady Blakeney, kumman tahansa», sanoi sir Andrew, joka alkoi vähitellen toipua, »epäilemättä on tämä pieni paperipala minun ja — —»
Välittämättä siitä käyttäytyikö hän tahdittomasti naista kohtaan vai eikö, syöksi nuori mies rohkeasti paperilipun kimppuun. Mutta Margueriten ajatukset kiitivät vikkelämmin ja hänen kiihoittunut toimintansakin oli nopeampi ja varmempi kuin sir Andrew'n. Marguerite ollen pitkä ja voimakas astui pikaisen askeleen taapäin ja heitti kumoon ylen kuormitetun pöydän, joka kaatui ryskien samoinkuin sillä seisonut jykevä kynttiläjalkakin.
Marguerite päästi hätähuudon:
»Kynttilät, sir Andrew -— joutuin!»
Vahinkoa ei juuri tapahtunut; pari kynttilää oli sammunut kynttiläjalan pudotessa, muista kynttilöistä oli pudonnut hiukan rasvaa kallisarvoiselle matolle, muutama kynttilä oli sytyttänyt sen päällä olevan paperivarjostimen. Sir Andrew sammutti heti liekin ja asetti jalan jälleen pöydälle. Siihen meni muutamia sekunteja, joiden kuluessa Margueritella oli tarpeeksi aikaa paperin silmäilemiseen sen sisällyksen selville saamiseksi — siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja samallaisella vääristetyllä käsialalla, kuin hän oli sattunut ennenkin näkemään, ja siinä oli sama merkki — tähtimäinen, punaisella musteella piirretty kukkanen.
Kun sir Andrew taaskin katsahti Margueritieen, näki hän hänen kasvoillaan hämmästystä, joka johtui kiusallisesta tapahtumasta, ja vapautuksen ilmeen sen onnellisesta ratkaisusta, jolloin tärkeä lippunen oli luultavastikin lennähtänyt lattialle. Kiihkoissaan nuori mies nosti sen ja näytti hyvin onnelliselta, kun sai puristaa sen käteensä.
»Sir Andrew, hävetkää», sanoi Marguerite pudistaen päätään ja leikillisesti huokaisten, »te tuotatte sydäntuskia jollekin herkälle herttuattarelle samalla valloittaen pienen, suloisen Suzanne-ystäväni rakkauden. Niin, niin! luulenpa varmasti, että itse Amor seisoi vieressänne uhaten koko ulkoministeristöä tulipalolla. Siinä tarkoituksessa hän saattoi minutkin pudottamaan rakkauskirjeen, ennenkuin uteliaat silmäni olivat sen saastuttaneet. Ajatelkaahan, muutama hetki vielä ja minä olisin voinut päästä selville hairahtuneen herttuattaren salaisuudesta.»
»Lady Blakeney, annatteko minulle anteeksi», sanoi sir Andrew yhtä tyynenä kuin Margueritekin, »jos jälleen ryhdyn mielenkiintoiseen työhöni, jonka keskeytitte?»
»Tietysti, sir Andrew! Kuinka uskaltaisin vastustaa rakkauden jumalaa? Ehkä hän määräisi hirvittävän rangaistuksen otaksumisistani. Polttakaa toki rakkauskirjeenne!»
Sir Andrew oli jo pyörittänyt paperin pitkäksi kierteeksi ja piteli sitä taas tuikuttavan kynttilän päällä. Hän ei huomannut kauniin vastustajansa kasvoilla omituista hymyä, niin kiihkeästi hän teki hävitystyötään. Jos hän sen olisi huomannut, tyytyväisyyden ilme olisi varmaankin hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän tarkasteli kohtalokasta lippusta, joka kiemuroi liekissä. Viimeinenkin jäännös putosi lattialle, ja hän poljeskeli sen tuhkaa kannallaan.
»Ja nyt, sir Andrew», sanoi Marguerite Blakeney sangen miellyttävästi hymyillen ja viehättävän välinpitämättömästi, joka oli hänelle ominaista, »uskallatteko kiihoittaa kauniin neitosen mustasukkaisuutta pyytämällä minut pariksenne menuettiin.»
XIII LUKU
Joko — tahi?
Ne muutamat sanat, jotka Marguerite Blakeney oli onnistunut lukemaan puoleksi kärventyneestä lippusesta näyttivät sananmukaisesti muodostavan kohtalokkaan lauseen: »Lähden huomenna — —.» Sen hän luki aivan selvästi; sitten kynttilän liekki tuhri sen tehden muutamat sanat näkymättömiksi, mutta aivan alareunassa oli toinen lause, joka kirkkaan selvänä kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna väikkyi hänen sielunsa silmissä: »Jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.» Sen allekirjoituksena oli kiireessä töhritty merkki — pienen pieni tähtimäinen kukkanen, joka oli käynyt hänelle hyvin tutuksi.
Täsmälleen k:lo 1. Silloin oli vähän yli yhdentoista. Viimeinen menuetti oli menossa sir Andrew Ffoulkesin ja kauniin lady Blakeneyn johtaessa tanssin monimutkaisen arkoja liikkeitä.
Vähän yli yksitoista! Ludvig XV aikuisen kultajalustaisen kellon viisarit liikkuivat vimmatun nopeasti. Vielä kaksi tuntia, sitten sekä hänen että Armand'in kohtalo ratkaistaisiin. Kahdessa tunnissa oli hänen päätettävä, pitikö hän viekkaudella saamansa tiedon omana hyvänään jättäen veljensä oman onnensa nojaan, vai pettikö tahallaan uljaan miehen, joka oli pyhittänyt elämänsä lähimmäisilleen ja joka oli jalo, hyväntahtoinen ja ennen kaikkea epäluuloton. Olihan hirveätä menetellä sillä tavalla. Mutta toiselta puolen, Armand! Armand oli myöskin urhoollinen ja epäluuloton. Ja Armand rakasti häntä ja mielellään uskoi vaikkapa henkensäkin sisarensa käsiin. Hetkellä, jolloin hän saattoi pelastaa veljensä kuolemasta, hän kumminkin epäröi! Voi, olihan se hirveätä! Hänen veljensä ystävälliset hienot kasvot, jotka kuvastivat rakkautta sisareensa, näyttivät katselevan häntä soimaavasti. »Sinä, Margot, olisit voinut pelastaa minut!» näytti hän sanovan sisarelleen, »ja sinä valitsit muukalaisen jota et tuntenut, jota et ollut koskaan nähnyt, ja mieluimmin pelastit hänet, minut sitä vastoin lähetit giljotiinille!»
Sellaisia ristiriitaisia ajatuksia pyöri Margueriten päässä, kun hän hymyhuulin liukui menuetin sulavansotkuisissa liikkeissä. Hän huomasi mainitulla tarkalla aistillaan — että hän oli onnistunut kokonaan tukahuttamaan sir Andrew'n pelon. Hän oli hallinnut itsensä erinomaisen hyvin — oli parempi näyttelijä sillä hetkellä ja koko menuetin ajan kuin koskaan Comédie Françaisen näyttämöllä, mutta eihän rakkaan veljen elämä silloin ollutkaan riippunut hänen näyttelytaidostaan.
Hän oli liian viisas liioittelemaan osaansa eikä sentähden lausunut lisähuomautuksia rakkauskirjeestä, joka oli tuottanut sir Andrew Ffoulkesille tuskaa kokonaiseksi viideksi minuutiksi. Hän huomasi sir Andrew'n huolten hälvenevän omasta päivänpaisteisesta hymyilystään, ja jos sir Andrew'n mielessä liikkui epäilyksiä sillä hetkellä, menuetin viimeisten sävelten soidessa onnistui Margueriten ne lopultakin karkoittaa. Sir Andrew ei saanut koskaan tietää, kuinka jännitetty Marguerite oli ja kuinka paljon hänen tarvitsi ponnistella ylläpitääkseen tyhjänpäiväistä keskustelua.
Kun menuetti oli päättynyt, pyysi hän sir Andrew'n mukaansa viereiseen huoneeseen.
»Olen luvannut mennä illalliselle hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa», sanoi Marguerite, »mutta ennenkuin eroamme, sanokaa minulle — — annatteko anteeksi?»
»Anteeksiko?»
»Niin! Tunnustakaa vain, että pelästytin teidät juuri äsken. — — Mutta muistakaa, minä en ole englantilainen enkä pidä rakkauskirjeiden lähettämistä rikoksena ja vakuutan teille, etten kerro siitä pikku Suzanne-ystävälleni. Sanokaahan, saanko toivottaa teidät tervetulleeksi huvimatkalle, jonka toimeenpanen ensi keskiviikkona?»
»Lady Blakeney, en ole varma siitä», vastasi sir Andrew kartellen. »Luultavasti minun on lähdettävä huomenna Lontoosta.»
»Sitä minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne», lausui Marguerite vakavasti. Nähdessään huolestuneen ilmeen taaskin sir Andrew'n silmissä lisäsi hän iloisella äänellä: »Kukaan ei heitä palloa paremmin kuin te, sir Andrew, kaipaisimme teitä pallokentällä.»
Sir Andrew oli taluttanut Margueriten kauempana olevaan huoneeseen, jossa hänen kuninkaallinen korkeutensa jo odotteli kaunista lady Blakeneyä.
»Lady, illallinen odottaa meitä», sanoi prinssi tarjoten käsivartensa Margueritelle, »ja minä olen hyvin toivehikas. Onnen jumalatar on ollut itsepintaisesti ynseä minulle pelissä, joten rohkein mielin odottelen kauneuden jumalattaren hymyilyä.»
»Eikö teidän ylhäisyydellänne ole ollut onnea pelipöydässä?» kysyi Marguerite tarttuen prinssin käsivarteen.
»Ei ole ollut pelkkää onnettomuutta vain. Blakeneyä, joka ei tyydy vain olemaan isäni rikkain alamainen, seuraa myöskin liiallinen onni. Lady, sanon sen teille, että tämä elämä olisi vain synkkä erämaa ilman hymyilyänne ja sukkeluuksianne.»
XIV LUKU
Täsmälleen k:lo 1.
Illalliset olivat erittäin hauskat. Sanottiin ettei lady Blakeney ollut koskaan ollut sen ihastuttavampi eikä sir Percy, tuo kirottu idiootti, sen huvittavampi.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa nauroi Blakeneyn narrimaisen hullunkurisille ja sattuville vastauksille niin, että kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Blakeneyn sepustusta »Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'» j.n.e laulettiin »Hei iloiset brittiläiset!» laulun säveleellä, jota säestettiin laseja kovasti pöytään koputtamalla. Päälle päätteeksi lordi Grenvillellä oli erinomainen kokki — muutamat velikullat väittivät hänen polveutuvan vanhasta ranskalaisesta ylimyssuvusta, jonka jälkeläinen hävitettyään omaisuutensa oli tullut etsimään onneaan ulkoministerin keittiöstä.
Marguerite Blakeney oli mitä loistavimmalla tuulella ja varmaa on, ettei kukaan illallispöydässä vähintäkään aavistanut sitä hirveätä taistelua, joka hänen sydämessään riehui.
Armottomasti kello vain jatkoi napsutustaan. Puoliyö oli jo aikaa sitten ohi ja Walesin prinssikin aikoi poistua illallisilta. Seuraavan puolentunnin kuluessa kahden urhoollisen miehen kohtalot asetettiin vihollisina vastakkain — paljon rakastetun veljen ja hänen, tuon tuntemattoman sankarin.
Marguerite ei ollut edes yrittänytkään tavata Chauveliniä viimeksi kuluneen tunnin aikana. Hän tiesi, että Chauvelinin tarkat silmät saattoivat heti hänet pelästyttää ja horjuttaa hänen päätöksensä Armand'ista. Niin kauan kun hän ei nähnyt Chauveliniä, piili hänen sydämensä sisimmässä epävarma ja epämääräinen toivo, että jotakin oli tapahtuva, jotakin suuren suurta ja ratkaisevaa, joka vieritti hänen nuorilta hennoilta hartioiltaan tuon kauhean vastuunalaisuuden taakan, toisen tai toisen julmuuden valinnan.
Mutta minuutit vain naksuttivat yhtä yksitoikkoisesti, kuin ne vaihtelematta tekevät aina silloin, kun niiden leikkaamaton tikittäminen hermoja vaivaa.
Illallisen syötyä ryhdyttiin taaskin tanssimaan. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli jo poistunut ja kaikki iäkkäät vieraat puhuivat poislähdöstä, mutta nuoriso oli väsymätön ja alkoi vielä gavotin, jonka suorittamiseen meni ainakin neljännestunti.
Marguerite tunsi, ettei hän enää kyennyt tanssimaan; lujimmallakin itsensähillitsemisellä on rajansa. Erään ministerin seuraamana hän taaskin suuntasi tiensä pieneen naistenhuoneeseen, johon kukaan ei vieläkään ollut sijoittunut iltaansa viettämään. Hän oli varma siitä, että Chauvelin odotteli häntä jossakin valmiina käyttämään ensimäistä tilaisuutta kaksinpuheluun hänen kanssaan. Chauvelinin katse oli kohdannut Margueriten silmät heti ennen illallista menuetin jälkeen. Hän arvasi, että tarkkanäköinen diplomaatti oli huomannut läpitunkevilla vaaleilla silmillään työn päätetyksi.
Kohtalo oli sen sallinut. Marguerite, jonka sydäntä hirveät ristiriidat raaistivat pahemmin kuin muitten naisten, oli alistunut kohtalon lakien alaiseksi. Armand oli pelastettava millä hinnalla tahansa, hän ennen kaikkia, sillä olihan hän hänen veljensä, oli ollut isä, äiti, ystävä sisarelleen aina siitä asti, kun tämä pikku vauvana kadotti vanhempansa. Että Armand kuolisi petturina giljotiinilla, oli liian kauhistuttavaa ajatellakin — itse asiassa aivan mahdotonta. Se ei voisi koskaan tapahtua, ei koskaan. — — Mitä vieraaseen henkilöön tuli, sankariin — — niin! kohtalon oli se ratkaistava. Marguerite tahtoi pelastaa veljensä hengen armottoman vihollisen käsistä. Keinokas Tulipunainen neilikka sai itse vapauttaa itsensä.
Ehkä — epäröiden — Marguerite toivoi uskaliaan suunnittelijan, joka niin monta kuukautta oli eksyttänyt kokonaista urkkija-armeijaa, yhä vieläkin onnistuvan välttämään Chauveliniä ja säilyttämään vapautensa loppuun asti.
Sitä hän ajatteli kuunnellessaan ministerin viisasta puhetta. Ministeri epäilemättä luuli lady Blakeneystä saaneensa hyvinkin hartaan kuuntelijan. Yhtäkkiä Marguerite huomasi Chauvelinin terävien kettumaisten kasvojen kurkistavan oviverhojen takaa.
»Lordi Fancourt», lausui Marguerite ministerille, »haluatteko tehdä minulle pienen palveluksen?»
»Olen yksistään teidän armonne palvelija», vastasi lordi ritarillisesti.
»Tahtoisitteko katsoa, vieläkö mieheni on pelihuoneessa? Ja jos hän on, niin sanokaa, että olen hyvin väsynyt ja menisin mielelläni pian kotiin.»
Kauniin naisen käskyt sitovat koko miessuvun, jopa ministeritkin. Lordi Fancourt totteli heti.
»En kernaasti jättäisi teidän armoanne yksin», lausui hän.
»Älkää pelätkö. Olen hyvässä turvassa täällä — ja luullakseni häiritsemättömänä — — mutta olen tosiaankin väsynyt. Onhan selvää, että sir Percy menee ajaen Richmondiin. Matka on pitkä, emmekä — ellemme pidä kiirettä — saavu kotiin ennen aamunkoittoa.»
Lordi Fancourtin oli pakko mennä. Hänen hävitessään pujahti Chauvelin huoneeseen ja seisoi silmänräpäyksessä tyynenä ja tunteettoman näköisenä Margueriten vieressä. »Teillä on uutisia minulle?» lausui hän. Jääkylmä vaippa tuntui laskeutuvan Margueriten hartioille. Vaikka hänen poskensa hehkuivatkin kuumuudesta, oli hänellä kumminkin jähmetyttävä vilu. Voi, Armand! saitko koskaan tietää, kuinka paljon ylpeyttä, arvokkuutta ja naisellisuutta rakas sisaresi uhrasi tähtesi?
»Ei ollenkaan tärkeitä», vastasi Marguerite koneellisesti tuijottaen eteensä, »mutta ehkä sen avulla pääsisimme jäljille. Yritin — viis' siitä millä keinoin — paljastaa sir Andrew Ffoulkesin, juuri kun hän noilla kynttilöillä oli polttamaisillaan kirjelippusta tässä huoneessa. Onnistuin saamaan kirjeen pariksi minuutiksi käsiini ja silmäilin sitä noin kymmenen sekuntia.»
»Kyllinkö aikaa sen lukemiseen?» kysäsi Chauvelin hiljaisella äänellä.
Margeurite nyökäytti päätään. Sitten hän jatkoi levollisenkoneellisella äänenpainolla.
»Kirjeen kulmassa oli tuo tavallinen töhritty merkki, pieni tähtimäinen kukka. Sen yläpuolella oli kaksi kirjoitettua riviä, kaiken muun oli liekki mustannut ja polttanut.»
»Mitä niillä kahdella rivillä sanottiin?» Hänen kurkkunsa näytti yhtäkkiä kutistuvan kokoon. Hetken tuntui mahdottomalta lausua ne sanat, joiden oli lähetettävä urhoollinen mies kuolemaan.
»Sepä vasta onni, ettei koko paperi palanut», jatkoi Chauvelin kuivan ivallisesti, »sillä Armand S:t Justin olisi käynyt huonosti. Kansatar, mitä ne kaksi riviä sisälsivät?»
»Toinen kuului — 'lähden itse huomenna'», sanoi Marguerite hiljaisella äänellä, »toinen — 'jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.'»
Chauvelin katsahti uuninreunustalla olevaan kelloon.
»Siis minulla on runsaasti aikaa», sanoi hän rauhallisena.
»Mitä aiotte tehdä?» kysäisi Marguerite.
Hän oli kalpea kuin kuvapatsas, kätensä jääkylmät, kamala jännitys saattoi hänen päänsä ja sydämensä tykyttämään. Voi, sehän oli sydämetöntä! sydämetöntä! Mitä hän oli tehnytkään ansaitakseen kaiken sen? Hän oli valinnut toisen kahdesta: Jalostiko vai alhaisestiko oli menetellyt? Enkeli, jonka tehtävänä on kirjoittaa ihmisteot kultaiseen kirjaan, kykeni yksin siihen vastaamaan.
»Mitä aiotte tehdä?» kertasi Marguerite koneellisesti kysymyksensä.
»En miltään tällä hetkellä. Mitä sitten tapahtuu riippuu — —»
»Mistä?»
»Hänestä, jonka näen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.»
»Tietystikin te näette Tulipunaisen neilikan. Mutta ette tunne häntä.»
»En, mutta pian opin.»
»Sir Andrew on varmaankin varoittanut häntä.»
»Sitä en epäile. Kun erositte hänestä menuetin jälkeen, seisoi hän tarkastellen teitä muutaman hetken sennäköisenä, että ymmärsin teidän välillänne jotain tapahtuneen. Eikö olekin aivan luonnollista, että arvasin paikalleen mitä tuo jotain oli. Sitten keskustelin pitkään ja innokkaasti nuoren ritarin kanssa — me juttelimme herra Gluckin verrattomasta menestyksestä Lontoossa — kunnes eräs nainen pyysi hänet mukaansa illalliselle.»
»Entä sitten?»
»En kääntänyt katsettani hänestä koko aterian aikana. Kun kaikki nousimme jälleen yläkertaan, takertui lady Portarles hänen seuraansa alkaen puhua sievästä neiti Suzanne de Tournaysta. Olin varma siitä, ettei hän liikahtanut paikaltaan, ennenkuin lady Portarles oli puhuttavansa lopettanut, johon ainakin neljännestunti kului ja nyt on kello jo viittä vailla yksi.»
Chauvelin valmistautui lähtemään ja asteli jo ovelle asti. Vedettyään ovi verhon syrjään seisoi hän siinä hetkisen näyttäen Margueritelle, miten sir Andrew kauempana innokkaasti! keskusteli lady Portarlesin kanssa.
»Luulen, kaunis lady», sanoi hän voitonriemuisesti hymyillen, »että löydän etsimäni henkilön ruokailuhuoneesta.»
»Ehkä siellä on useampiakin kuin yksi.»
»Kuka ikinä siellä lieneekin kellon lyödessä yksi, hänet apulaiseni pidättävät. Ainakin yksi ellei pari kolme Liittolaista lähtee huomenna Ranskaan. _Yksi_ heistä on Tulipunainen neilikka.»
»Niinkö? — Entä sitten?»
»Minä myöskin, kaunis lady, lähden huomenna Ranskaan. Paperit, jotka Doverissa tavattiin sir Andrew Ffoulkesilla, mainitsevat Calais'n ympäristön ja muutaman majatalon, jonka tunnen hyvin, sen nimi on 'Le Chat Gris', sekä jossakin yksinäisessä paikassa rannikolla — ukko Blanchard’in mökin — jota minun täytyy koettaa etsiä. Kaikki nämä ovat heidän määräpaikkojaan, joissa nenäkäs englantilainen on käskenyt kavaltaja de Tournayn ja muiden sellaisten tapaamaan omat lähettiläänsä. Mutta näyttää siltä, kuin hän olisi päättänyt olla lähettämättä vakoojiansa, sillä hän lähtee itse huomenna! Siis yksi henkilöistä, jonka piakkoin tapaan illallishuoneessa, aikoo matkustaa Calais'hen, ja minä seuraan häntä, kunnes hänen jälkensä ilmaisevat paikan, missä pakolaisylimykset häntä odottelevat. Se henkilö, kaunis lady, on mies, jota olen hakenut lähes vuoden, mies, jonka tarmo on voittanut minut, jonka nerokkuus on eksyttänyt minut, jonka rohkeus on minua kummastuttanut — niin! minua! — joka olen nähnyt montakin konnankoukkua elämässäni — tuo salaperäinen, ilkkuva Tulipunainen neilikka.»
»Entä Armand?» kysyi Marguerite hartaasti.
»Olenko koskaan syönyt sanojani? Lupaan teille, että sinä päivänä, jolloin Tulipunainen neilikka ja minä lähdemme Ranskaan, lähetän teille hänen varomattoman kirjeensä erikoisen pikalähetin mukana. Ja vieläkin enemmän, annan teille Ranskan lupauksen, että sinä päivänä, jolloin saan nenäkkään englantilaisen käsiini, on S:t Just täällä Englannissa hyvässä turvassa viehättävän sisarensa huostassa.»
Kumartaen syvään ja kohteliaasti sekä vieläkin katsahtaen kelloon poistui Chauvelin huoneesta.
Marguerite luuli kuulevansa, miten Chauvelin kissan tavoin hiipien liukui isojen vierashuoneiden läpi melun, naurun ja soiton pauhinassa, miten hän asteli jykevää rappukäytävää alas, saapui ruokailuhuoneeseen ja avasi oven. Kohtalo oli päättänyt, se oli saanut Margueriten puhumaan ja tekemään alhaisen ja inhoittavan teon veljensä vuoksi, jota hän rakasti. Hän heittäytyi tuolin selkämystä vasten tahdottomana ja liikkumattomana vielä tuo armoton vihollinen pakottavien silmiensä edessä.
Kun Chauvelin saapui illallishuoneeseen, ei siellä ollut ketään. Huone näytti epätoivoisen tyhjältä ja mauttoman kirjavalta muistuttaen juhlapukua tanssiaisten jälkeisenä aamuna.
Puoleksi tyhjennettyjä laseja oli siellä täällä pöydällä, auki levitettyjä lautasliinoja joka paikassa, tuolit vastatusten asetettuina parattaisiin ryhmiin — muistuttivat henkien istuimia, joilla ne innokkaasti keskustelivat keskenään. Siellä oli kahden tuolin ryhmiä — hyvin lähellä toisiaan — huoneen äärimäisessä nurkassa. Ne kertoivat äskeisestä keimailusta ja kuiskuttelusta lintupaistin ja jäähdytetyn sampanjan ääressä. Oli kolmen neljän tuolin ryhmiä, jotka palauttivat mieleen hauskan ja innokkaan väittelyn viimeisistä häpeällisistä tapauksista. Siellä oli — suora rivi tuoleja, jotka yhä vieläkin näyttivät jäykiltä, arvostelevilta, happamilta niinkuin vanhettuneet ylhäiset lesket. Aivan pöydässä kiinni oli muutamia erillään olevia yksinäisiä tuoleja, jotka puhuivat ylen hienoja ruokia; harrastavista herkuttelijoista. Olipa siellä vielä kaatuneitakin tuoleja, jotka kertoivat äärettömän paljon ystävämme lordi Grenvillen kellarin aarteista.
Se oli todellakin kummituksen tapainen jäljennös yläkertaan kokoontuneesta hienostosta. Se oli aave, joka kummittelee joka talossa, missä tanssiaisia ja hienoja illallisia pidetään.
Se oli ikäävä ja väritön kuva, piirretty harmaalle pahville, kun värikkäät silkkipuvut ja loistavasti kirjaillut takit eivät olleet siinä enää näyttämöä koristamassa ja kun kynttilät vain yksin unisesti tuikuttivat.
Chauvelin hymyili lempeästi hieroen pitkiä laihoja käsiään. Hän silmäili tyhjää huonetta, josta viimeinenkin liveripukuinen palvelija oli vetäytynyt alakertaan ystäviensä seuraan. Hiljaisuus vallitsi himmeästi valaistussa huoneessa. Gavotin säveleet, kaukainen puhelu ja naurun helinä sekä ulkona tuon toosiakin vierivien rattaiden räminä kuului tähän prinsessa Ruususen palatsiin kuin pakenevien aaveiden humina.
Se näytti niin rauhaisalta, niin upealta ja niin hiljaiselta, ettei tärkinkään katselija — ei edes oikea profeettakaan — olisi voinut luulla sillä hetkellä huonetta muuksi kuin pyydykseksi, joka oli valmistettu rohkean keinokasta suunnittelijaa vangitsemaan. Niin rauhallista suojaa ei sellaisina levottomina aikoina saanut missään nähdä.
Chauvelin mietti ja koetti kurkistaa läheiseen tulevaisuuteen. Minkänäköinen oli se mies, jonka hän ja itse vallankumouksen johtajat olivat vannoneet saattavansa hengiltä. Kaikki hänessä näytti olevan velhomaista ja salaperäistä; hänen personansa, jonka hän niin taitavasti oli kyennyt salaamaan; hänen vaikutusvaltansa yhdeksääntoista englantilaiseen herrasmieheen, jotka sokean innokkaasti näyttivät tottelevan hänen kaikkia käskyjään; kiihkeä rakkaus ja alistuvaisuus, jotka hän oli saanut herätetyiksi vähän harjoitetussa joukossaan, ja ennen kaikkea hänen ihmeellinen rohkeutensa, rajaton nenäkkyytensä, joka oli saattanut hänet ärsyttämään heltymättömintäkin vihollista aivan Pariisin muurien sisällä.
Eipä ihme, että salaperäisen englantilaisen haukkumanimi herätti Ranskan kansassa taikauskoista kauhistusta. Itse Chauvelinkin tarkastellessaan tyhjää huonetta, johon velhosankari oli pian ilmestyvä, tunsi kammon karmivan selkärankaansa.