Part 8
Ja epäilemättä tarkkasilmäinen ranskalainen luki Margueriten silmistä jotain, joka herätti hänessä suurta tyytyväisyyttä, sillä ivallisesti hymyillen hän pisti nenäänsä hyppysellisen nuuskaa, jota tipahti pitsi-kaulukselle, ja pudisteltuaan hieroi hän tyytyväisesti laihoja, luisevia käsiään..
XI LUKU
Lordi Grenvillen tanssiaiset.
Ulkoministeri lordi Grenvillen historialliset tanssiaiset olivat vuoden loistavimmat kutsut. Vaikka syyssesonki olikin vasta alussaan, hankkiutuivat kaikki, jotka luulivat jotain olevansa, Lontooseen ollakseen tanssiaisissa ja saadakseen loistaa siellä kukin kykynsä mukaan.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi oli myöskin lupautunut sinne, ja pian hän aikoikin saapua oopperasta. Lordi Grenville oli itsekin ollut kuuntelemassa Orfeuksen kahta ensimäistä näytöstä, ennenkuin valmistautui vieraitaan vastaanottamaan. Kello 10 — tavattoman myöhään sen ajan tavoiksi — täyttyivät ministerin asunnon palmuilla ja kukilla koristellut huoneet ääriään myöten. Yksi huoneista oli varattu tanssijoille, ja menuetin suloisen vienot säveleet säestivät suuren, loistavan seurueen iloista naurua ja pirteätä pakinaa.
Pienessä huoneessa vastapäätä kauniin porraskäytävän ylintä osaa seisoi hienostunut isäntä vastaanottaen vieraitaan. Arvossapidettyjä miehiä, kauniita naisia, huomattavia henkilöitä kaikista Europan maista oli jo astunut hänen ohitsensa syvään kumartaen, niinkuin sen ajan ylenpalttinen kohteliaisuus vaati. Sitten he nauraen ja jutellen hajaantuivat mikä minnekin, tanssisaliin, vieras- ja pelihuoneisiin.
Lähellä lordi Grenvilleä seisoi Chauvelin nojaten pöytään moitteettomassa, mustassa puvussaan. Äänettömänä hän katseli komeata ihmisjoukkoa. Hän ei ollut huomannut lady Blakeneyn eikä sir Percyn vielä saapuneen ja hänen tarkat, vaaleat silmänsä pälyivät oveen päin jokaisen uuden tulokkaan saapuessa.
Chauvelin seisoi jotensakin yksin. Tietystikään Ranskan vallankumouksellisen hallituksen lähettiläs ei ollut suosittu vieras aikana, jolloin huhuja syyskuun verilöylystä, anarkiasta ja hirmuhallituksesta oli juuri alkanut liikkua kanaalin toiselta puolen.
Englantilaiset virkaveljet olivat vastaanottaneet Chauvelinin kohteliaasti hänen virallisen asemansa vuoksi. Herra Pitt oli kätellyt häntä, lordi Grenville oli jutellut hänen kanssaan moneen kertaan, mutta Lontoon hienot piirit eivät olleet hänestä tietävinäänkään. Naiset käänsivät selkänsä hänelle, miehet, joita asema ei velvoittanut, kieltäytyivät kättelemästä.
Mutta Chauvelin ei välittänyt mitättömistä yhteiskunnan tarjoamista eduista, joita hän nimitti valtiollisen uransa välikohtauksiksi. Hän oli aivan sokeasti innostunut vallankumouskysymykseen, hän halveksi kaikkea yhteiskunnallista luokkaeroitusta ja rakasti tulisesti isänmaataan. Niiden kolmen aatteen valtaamana hän ei vähintäkään perustanut loukkauksista, joita sai niellä sumunpeittämässä, lojalisessa ja vanhanaikaisessa Englannissa.
Mutta ennen kaikkea Chauvelinilla oli eräs tärkeä asia sydämellään. Hän uskoi aivan tosissaan, että Ranskan ylimystö oli kotimaansa pahin vihollinen. Toivoen heidän kaikkien häviötä oli hän ollut niiden joukossa, jotka kauhean hirmuhallituksen aikana olivat ensimäisinä lausuneet tuon historiallisesti kuuluisan ja julman toivomuksen: »Ylimyksillä pitäisi olla ainoastaan yksi yhteinen pää, jotta giljotiinin tarvitsisi vain kerran iskeä irroittaakseen sen.» Ja se oli hänen mielipiteensä kaikista ylimyksistä, jotka olivat onnistuneet pakenemaan maasta, sillä olihan anteeksiantamatonta, että giljotiinilta keinoteltiin niin paljon Ranskalle kuuluvaa saalista. Onnistuttuaan pääsemään rajan yli koettivat rojalistisiirtolaiset epäilemättä parastaan kiihoittaakseen ulkolaisten vihaa Ranskaa vastaan. Loppumattomia juonia punottiin Englannissa, Belgiassa ja Hollannissa, jotta olisi saatu joku suurvalloista yllytetyksi lähettämään sotajoukkoja vallankumoukselliseen Pariisiin Ludvig-kuningasta vapauttamaan ja sanalla sanoen hirttämään tasavalta-hirviön verenjanoiset johtajat.
Ei ole sentähden ihmeteltävää, että romanttisen ja salaperäisen Tulipunaisen neilikan persona oli aiheuttanut Chauvelinin katkeran vihan. Hänen ja muutamien hänen johdollaan toimivien nuorten, varakkaiden narrien, jotka kaikki olivat rajattoman uskaliailta ja nerokkaan neuvokkaita oli onnistunut pelastaa Ranskasta sadottain ylimyksiä. Yhdeksän kymmenesosaa siirtolaisista, joita Englannin hovi oli juhlien vastaanottanut, sai kiittää Tulipunaista neilikkaa ja hänen liittolaisiaan pelastumisestaan.
Chauvelin oli luvannut pariisilaisille virkaveljilleen ottavansa selvän tunkeilevasta englantilaisesta ja houkuttelevansa hänet Ranskaan ja sitten — —. Chauvelin huokasi syvään tyytyväisesti ja iloisesti jo pelkästä ajatuksestakin saada nähdä salaperäisen pään putoavan yhtä helposti giljotiinin terän alla kulin minkä muun pään tahansa.
Yhtäkkiä syntyi yleinen hämminki komealla porraskäytävällä, keskustelu lakkasi hetkeksi, kun päähovimestarin ääni ilmoitti ulkona:
»Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi seurueineen, sir Percy Blakeney, lady Blakeney.»
Lordi Grenville astui nopein askelin ovelle vastaanottamaan korkeata vierastaan. Walesin prinssi loistavassa samettisessa hovipuvussaan, joka oli lohenvärinen ja kultaompeluksilla kirjailtu, tuli sisään Marguerite Blakeney käsikoukussaan ja sir Percy astellen vasemmalla puolellaan. Percy oli loistavan kimaltelevassa vaaleankeltaisessa silkkipuvussa, joka oli ylellistä »Incroyable»-kuosia, vaalea tukkansa oli puuteroimaton, kauluksessa ja hihansuissa kallista pitsiä ja matala _chapeau-bras_-hattu kainalossa.
Tervehdittyään tavanmukaisen kohteliaasti sanoi lordi Grenville kuninkaalliselle vieraalleen:
»Teidän korkeutenne, suvaitsetteko minun esittää herra Chauvelinin, Ranskan hallituksen valtuutetun lähettilään?»
Heti prinssin saavuttua oli Chauvelin astunut esiin odottaen esittelyä. Hän kumarsi hyvin syvään, jotavastoin prinssi tervehti vain hieman päätään nyökäyttäen.
»Arvoisa herra», sanoi hänen kuninkaallinen korkeutensa kylmästi, »me tahdomme unohtaa hallituksen, joka on lähettänyt teidät ja pidämme teitä pelkkänä vieraanamme — yksityisenä ranskalaisena. Sellaisena olette tervetullut, herra.»
»Teidän ylhäisyytenne», vastasi Chauvelin vielä kerran kumartaen. »Arvoisa lady», lisäsi hän kumartaen hyvin kohteliaasti Margueritelle.
»Ah, pieni ystäväni Chauvelin!» huudahti Marguerite välinpitämättömän iloisesti ojentaen pienen kätensä vieraalle. »Teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä herra on minun vanha ystäväni.»
»Vai niin», sanoi prinssi sillä kerralla hyviin suosiollisesti, »siinä tapauksessa, herra, olette kaksinkerroin tervetullut.»
»Täällä on vielä eräs toinen, jonka pyytäisin saada esittää teidän kuninkaalliselle korkeudellenne», huomautti lordi Grenville.
»Kuka hän on?» kysyi prinssi.
»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive ja hänen perheensä, jotka ovat aivan äskettäin saapuneet Ranskasta.»
»Kaikella muotoa! — He ovat siis noita onnen suosikkeja.»
Lordi Grenville meni hakemaan kreivitärtä, joka istui huoneen toisessa päässä.
»Jumaliste!» kuiskasi hänen kuninkaallinen korkeutensa heti Margueritelle nähtyään vanhan, jäykän naisen; »jumaliste, hän näyttää sangen siveältä ja synkkämieliseltä.»
»Niin todellakin, teidän kuninkaallinen korkeutenne», vastasi Marguerite hymyillen, »hyveet kuin kallisarvoiset yrtit tuoksuvat sitä paremmilta kuta raskaamman painon alla ne ovat.»
»Voi!» sanoi prinssi huokaisten, »arvoisa rouva, viehättävän naisen ei sovi puhua niin ikävistä asioista.»
»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive», lausui lordi Grenville esittäen kreivittären.
»Arvoisa kreivitär, tämähän on hauskaa; kuninkaallinen isäni, niinkuin tiedätte, on aina iloinen toivottaessaan tervetulleiksi kansalaisenne, jotka ovat Ranskasta karkoitetut.»
»Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina armollinen», vastasi kreivitär sopivan arvokkaasti. Sitten osoittaen tytärtään, joka seisoi arkana hänen rinnallaan, sanoi kreivitär: »Teidän korkeutenne, tässä on tyttäreni Suzanne.»
»Viehättävä! — viehättävä!» huudahti prinssi, »ja nyt kreivitär, sallikaa minun esittää teille lady Blakeney, joka kunnioittaa meitä ystävyydellään. Teillä ja hänellä on varmaankin paljon puhuttavaa keskenänne. Kaikki lady Blakeneyn kansalaiset ovat kaksinverroin tervetulleita hänen tähtensä — — hänen ystävänsä ovat myöskin meidän ystäviämme — — hänen vihollisensa Englannin vihollisia.»
Margueriten siniset silmät välähtivät iloisesti korkean ystävänsä suosiollisista sanoista. Kreivitär de Tournay, joka juuri äskettäin oli häntä hävyttömästi loukannut, sai siinä julkiset nuhteet, joista Marguerite ei voinut olla iloitsematta. Mutta kreivitär, jolle kuninkaallisten kunnioitus oli kuin uskonkappale, oli kyllin hyvin hovimenoissa kasvatettu näyttääkseen vähääkään hämmästyneeltä, kun molemmat kohteliaasti kumarsivat toisilleen.
»Arvoisa kreivitär, hänen kuninkaallinen korkeutensa on aina armollinen», sanoi Marguerite teennäisen kainosti hyvin veitikkamainen ilme sinisissä silmissään, »mutta mehän emme tarvitse hänen ystävällistä välitystään. — — Yhä vieläkin mielihyvin muistelen rakastettavuuttanne viimeksi tavatessamme.»
»Arvoisa lady, me pakolaisparat», vastasi kreivitär kalseasti, »osoitamme kiitollisuuttamme Englannille yhtymällä hänen korkeutensa toivomuksiin.»
»Arvoisa kreivitär», sanoi Marguerite kumartaen taaskin kohteliaasti.
»Arvoisa lady», vastasi kreivitär yhtä arvokkaasti.
Sillä aikaa prinssi lausui muutamia armollisia sanoja nuorelle kreiville.
»Herra kreivi, olen iloinen saadessani tutustua teihin», lausui prinssi. »Tunsin isänne sangen hyvin, kun hän oli lähettiläänä Lontoossa.»
»Teidän armonne», vastasi kreivi, »olin silloin pieni poika — — ja minun on kiittäminen suojelijaamme Tulipunaista neilikkaa siitä, että saan teidän ylhäisyyttänne tavata.»
»Sh!» kuiskasi prinssi äkkiä vakavalla äänellä osoittaen Chauveliniä, joka oli koko keskustelun ajan seisonut toisella puolella vähän matkan päässä heistä tarkaten Margueritea ja kreivitärtä ilakoiva, pilkallinen hymy ohuilla huulillaan.
»Teidän armonne, ei suinkaan», lausui Chauvelin ikäänkuin vastaten suoraan prinssin huomautukseen, »pyydän ettette estä kreiviä osoittamasta kiitollisuuden tunteitaan; mielenkiintoisen, punaisen kukan nimi on hyvin tuttu sekä minulle — että Ranskalle.»
Prinssi katsoi häneen sangen tuimasti muutaman minuutin ja sanoi:
»Totta totisesti, arvoisa herra, — ehkä tiedätte kansallissankaristamme enemmän kuin me — — mahdollisesti tiedätte myös, ken hän on. — — Katsokaahan!» lisäsi hän kääntyen ryhmittyneisiin vieraisiin päin, »naiset tarkkaavat huultenne liikkeitä — — pääsisitte kauniin sukupuolen suosioon, jos vain tyydyttäisitte heidän uteliaisuutensa.»
»Teidän armonne», sanoi Chauvelin merkitsevästi, »Ranskassa huhutaan, että teidän ylhäisyytenne voisi — jos vain haluaisi -— antaa tositietoja salaperäisestä, tiepuolessa kasvavasta kukkasesta.»
Puhuessaan hän loi nopean ja tutkivan katseen Margueriteen, jonka kasvot eivät kuvastaneet pienintäkään liikutusta ja jonka katse kohtasi Chauvelinin silmät vallan pelkäämättä.
»Eipä niinkään, mies», vastasi prinssi, »minun suuni on tukittu! ja liiton jäsenet vartioivat huolellisesti päällikkönsä salaisuutta — — joten hänen hyvät ihailijansa saavat tyytyä vain varjon palvomiseen. Täällä Englannissa, arvoisa herra», lisäsi hän, »meidän ei tarvitse muuta kuin mainita Tulipunaisen neilikan nimi saadaksemme kaikki kauniit kasvot innostuksesta punastumaan. Ketkään muut paitsi hänen uskolliset apulaisensa eivät ole nähneet häntä. Pätkäkö vai lyhyt, vaaleako vai tumma, kaunisko vai ruma hän lie, emme tiedä, mutta sen vain tiedämme, että hän on maailman urhoollisin mies, ja arvoisa herra, olemme hiukan ylpeitä hänen englantilaisesta kansallisuudestaan.»
»Voi, herra Chauvelin», jatkoi Marguerite melkein ilkkuen katsellessaan ranskalaisen sfinksimäisen tyyniä kasvoja, »hänen kuninkaallisen korkeutensa on lisättävä, että me naiset pidämme häntä muinaisajan sankarina — — jumaloimme häntä — — kannamme hänen merkkiänsä — — vapisemme pelosta häntä vaaran kohdatessa ja riemuitsemme hänen kanssaan voiton hetkellä.»
Chauvelin kumarsi vain levollisesti sekä prinssille että Margueritelle. Hän ymmärsi molempien puheiden — kummankin tavallaan — pilkkaavan, halveksivan sävyn. Huvituksia rakastavaa, turhamaista prinssiä hän halveksi; kaunista naista, jonka kultaisia kiharoita somisti pieni, punakukkainen, rubiineista ja timanteista tehty, oksamainen koriste — piteli hän kourassaan. Äänettömänä hän vain odotteli tapausten kulkua.
Pitkä, iloinen, ontto nauru lopetti hiljaisuuden, joka oli vallannut kaikki läsnäolijat.
»Ja me puoliso parat», kuului venyttävällä ja teeskennellyllä äänellä komean sir Percyn huulilta, »meidän on seistävä syrjässä — heidän palvoessaan tuota hiton varjoa.»
Kaikki nauroivat — prinssi kovemmin kuin muut. Hillityn kiihdytyksen jännitys laukesi ja heti sen jälkeen kaikki nauroivat ja juttelivat iloisesti äänekkään seurueen poistuessa viereisiin huoneisiin.
XII LUKU
Paperilippunen.
Marguerite kärsi kovasti. Vaikka hän nauroi ja jutteli, vaikka häntä ihailtiin, liehakoitiin ja juhlittiin enemmän kuin muita naisia, tunsi hän kuitenkin olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka elää viimeisiä päiviään tässä maailmassa.
Hän oli kovasti jännittynyt. Hermostus oli vain lisääntynyt hänen seurustellessaan miehensä kanssa oopperan ja tanssiaisten välillä. Vähäinenkin toivon vilahdus — hyväntahtoisen, velton miehensä luotettavasta ystävyydestä ja neuvoista — oli haihtunut yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin Margueriten jouduttua kahden sir Percyn kanssa. Hän käänsi miehelleen selkänsä hymyillen suopean halveksivasti hänelle, jota oli toivonut siveelliseksi tuekseen ja kylmäveriseksi neuvonantajakseen sydäntä särkevissä ristiriidoissa. Mutta naiselliset tunteet ja sääli saattoivat hänet epäröiväksi rakastetun veljensä vuoksi, joka oli kaukana hengenvaarassa. Häntä kauhistutti myöskin se hirmuinen palvelus, jota Chauvelin vaati häneltä Armand'in lunnaiksi.
Siinä hän seisoi, siveellinen tuki, kylmäverinen neuvonantaja järjettömien ja mitättömien nuorten narrien ympäröimänä, jotka näyttivät olevan suuresti huvitettuja vuoronperään toistaessaan säkeitä, jotka sir Percy oli pannut alkuun.
Kaikkialla Marguerite kuuli järjetöntä ja typerää puhetta: ihmisillä tuntui olevan hyvin vähän muuta juteltavaa, jopa itse prinssikin oli kysynyt häneltä naurahtaen pitikö hän sir Percyn viimeisestä runosta. »Se kyhättiin kravattia solmittaessa», oli sir Percy kertonut muutamille ihailijoilleen.
»Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'. Etsi miehet Ranskan häntä vetten päält'. Onko taivahissa? — Onko kotosalla? Viekas ystävämme, hiton Pimpinella?»
Sir Percyn runo oli lennähtänyt yli komeiden vierashuoneiden. Prinssi oli hurmaantunut, hän vakuutti, että elämä ilman Blakeneyä oli vain pelkkä erämaa. Sitten hän tarttui hänen käsipuoleensa ja vei hänet pelihuoneeseen, jossa he viipyivät kauan pelipöydän ääressä.
Sir Percy, jonka harrastus vieraskutsuissa näytti keskittyvän pelipöytään, salli vaimonsa vapaasti seurustella, tanssia ja huvitella niin paljon, kuin häntä vain halutti. Lausuttuaan runotekeleensä jätti sir Percy Margueriten kaikenikäisten ihailijoiden joukkoon, jotka olivat kärkkäitä poistamaan hänen mielestään pitkän, velton olennon, joka oli ollut kyllin hullu otaksumaan, että Europan nerokkain nainen tyytyi englantilaisen avioliiton proosallisiin kahleisiin.
Rasitetut hermot, innostus ja kiihko lisäsivät paljon kauniin Marguerite Blakeneyn viehkeyttä. Kun hän liikkui saattueineen, kuului ihailevia huudahduksia joka puolelta.
Hänellä ei ollut aikaa ajatella sen enempää. Margueriten jonkun verran bohemiläinen kasvatus oli tehnyt hänestä sallimukseen uskojan. Tapahtumat näyttivät seuraavan toisiaan eikä niiden ohjaaminen ollut hänen omissa käsissään. Hän tiesi, ettei Chauveliniltä ollut armoa odotettavissa. Chauvelin oli määrännyt hinnan, Armandin pään hinnan ja jättänyt Margueriten päätettäväksi, lunastaako sen vai eikö.
Illalla myöhempään huomasi hän sir Andrew Ffoulkesin ja lordi Antony Dewhurstin, jotka nähtävästi olivat vasta saapuneet. Hän huomasi, että sir Andrew heti alkoi hääriä Suzanne de Tournayn ympärillä ja että molemmat nuoret kohta onnistuivat vetäytymään erilleen akkunasyvennykseen siellä jatkaakseen innokasta keskusteluansa, joka tuntui huvittavan kumpaakin.
Molemmat nuoret miehet näyttivät olevan menehtyneitä ja peloissaan, mutta muutoin he olivat moitteettomasti puettuja ja heidän hovimainen käytöksensä ei ilmaissut pienintäkään merkkiä uhkaavasta onnettomuudesta, jonka tiesivät väijyvän heitä ja päällikköään.
Heidän liitollaan ei ollut ollenkaan aikomasta luopua aikeistaan. Sen Marguerite oli saanut selville pikku Suzannelta itseltään, joka puhui avomielisesti hänelle ja kreivittärelle annetusta lupauksesta, että liitto aikoi pelastaa kreivi de Tournayn Ranskasta muutamien päivien kuluttua. Katsellessaan loistavan hienoa seuruetta iloisesti valaistussa tanssisalissa ajatteli Marguerite kuka noista hänen ympärillään olevista maailmanmiehistä oli salaperäinen Tulipunainen neilikka, joka piteli uskalletun suunnitelman lankoja ja kallisarvoisten ihmishenkien kohtaloita käsissään.
Palavan uteliaasti Marguerite halusi tulla tuntemaan Tulipunaisen neilikan. Kuukausmääriä oli hän kuullut hänestä puhuttavan, tyytynyt salaperäisyyteen niinkuin kaikki muutkin, mutta nyt hän halusi tietoja — aivan personattomasti, ollenkaan ottamatta lukuun Armand'ia ja Chauveliniä — ainoastaan oman itsensä vuoksi, sen kiihkoisan ihailun vuoksi, jota oli aina tuntenut urheata ja keinokasta sankaria kohtaan.
Tietystikin sankarin täytyi olla tanssiaisissa, koska sir Andrew Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurstkin olivat siellä. He nähtävästi odottivat päällikkönsä tapaamista — ja mahdollisesti toivoivat saavansa uusia määräyksiä häneltä.
Marguerite katseli huoneen joka puolelle, normandilaisten ylimysten tyypillisiin kasvoihin, kulmikaspiirteisiin sakseihin, lempeisiin, leikillisiin keltteihin, miettien, kenen kasvot ilmaisivat sellaista kykyä, tarmoa ja keinokkuutta, joka tahdollaan ja johtajakyvyllään oli vaikuttanut ylhäisiin englantilaisiin herrasmiehiin. Vakuuttihan huhu hänen kuninkaallisen korkeutensakin kuuluvan heidän joukkoonsa.
Sir Andrew Ffoulkesko? Tietystikään ei, sillä katselihan hän lempeillä, sinisillä silmillään niin hellästi ja ikävöivästi pikku Suzannea, jota hänen jäykkä äitinsä talutti pois nuorten hupaisesta kahdenkeskisestä seurustelusta. Marguerite tarkasteli sir Andrewta, kun tämä huokaisten kääntyi lähteäkseen ja jäi hetkeksi seisomaan yksin mietteisiinsä vaipuneena Suzannen sievän olennon kadotessa väkijoukosta.
Marguerite piti silmällä sir Andrewta tämän astellessa ovelle, joka johti pieneen naistenhuoneeseen. Sitten sir Andrew pysähtyi nojautuen oven pieleen ja katseli alakuloisena ympärilleen.
Marguerite mietti hetkisen miten päästä huomaavaisesta seuralaisestaan ja suuntasi tiensä hienon seurapiirin ympäri lähemmäksi ovea, jota vastaan sir Andrew nojasi. Miksi hän halusi päästä lähemmäksi sir Andrewta, sitä hän ei itsekään tiennyt. Mahdollisesti häneen vaikutti mahtava sallimus, joka niin usein näyttää hallitsevan ihmiskohtaloita.
Äkkiä hän pysähtyi; hänen sydämensäkin tuntui seisahtuvan, isot, kiihkeät silmät katselivat hetken ovelle. Sir Andrew Ffoulkes seisoi vielä yhtä tarkkaamattomana kuin ennenkin ovipielessä, mutta Marguerite oli selvästi nähnyt lordi Hastingsin — nuoren keikarin, miehensä ystävän ja prinssin seuralaisen — nopeasti pyyhkäisevän sir Andrew'n ohitse ja pistävän jotain tämän käteen.
Vielä hetkisen — vain silmänräpäyksen — Marguerite mietti ja sitten ihailtavan välinpitämättömästi seuraavassa tuokiossa asteli edelleen huoneen toiselle puolelle — mutta sillä kertaa kiireesti ovelle, josta sir Andrew oli juuri hävinnyt.
Minuuttiakaan ei kulunut siihen, kun Marguerite ensin huomattuaan sir Andrew'n ovenpielessä seurasi häntä pieneen naistensuojaan. Kohtalo on tavallisesti nopsa iskuja jaellessaan.
Lady Blakeney lakkasi yhtäkkiä olemasta. Sehän oli vain Marguerite S:t Just, joka seisoi siinä: Marguerite S:t Just, joka oli viettänyt lapsuutensa, varhaisimman nuoruutensa veljensä Armand'in turvissa. Hän unohti kaiken muun — säätynsä, arvokkuutensa, salaisen innostuksensa — kaiken muun paitsi sen, että Armand oli hengenvaarassa ja että pienessä kammiossa noin kahdenkymmenenjalan päässä hänestä sir Andrew Ffoulkesilla oli varmaankin se talismaani, joka saattoi pelastaa hänen veljensä hengen.
Hetkeen, jolloin Marguerite saapui naistenhuoneeseen oli kulunut vain kolmekymmentä sekuntia siitä, kun lordi Hastings oli pistänyt salaperäisen »esineen» sir Andrew'n käteen, joka seisoi selin Margueriteen ja lähellä pöytää, jolla oli jykevä hopeinen kynttiläjalka. Kädessä hänellä oli paperilippunen, jonka sisällystä hän juuri tarkasteli.
Aivan huomaamatta, sillä hänen pehmeä ruumiinmukainen pukunsa ei vähintäkään kahissut paksuilla matoilla, ja uskaltamatta hengittää, kunnes oli saavuttanut päämääränsä, Marguerite pujahti aivan sir Andrew'n taa.. — — Juuri sillä hetkellä sir Andrew katseli taakseen ja huomasi hänet; Marguerite parahti pyyhkäisten kädellä otsaansa ja mutisi hyvin hiljaa:
»Siellä oli hirvittävän kuuma. — — Tunsin olevani voimaton. — — Voi! — —»
Hän hoiperteli ja oli langeta. Sir Andrew, joka pian tointui ja rutistaen paperipalan, jota oli lukenut, kiiruhti Margueritea tukemaan.
»Lady Blakeney, voitte pahoin», sanoi hän osaaottavasti. »Antakaa minun — —»
»Ei, ei, ei mitään —», keskeytti Marguerite heti. »Tuoli — nopeaan.»
Hän vaipui pöydän lähellä olevalle tuolille ja heittäen päänsä taaksepäin sulki silmänsä.
»Kas niin!» mutisi hän yhä vain voimatonna, »pyörtymys alkaa olla ohi. — — Älkää huolehtiko minusta, sir Andrew, vakuutan jo voivani paremmin.»
Sellaisina hetkinä epäilemättä tunnemme — ja niinhän sielutieteilijätkin väittävät — että meillä on eräs aisti, jolla ei ole kerrassaan miltään tekemistä muiden aistiemme kanssa: se ei ole näkemistä, ei kuulemista eikä koskettamista, tuntuu kuitenkin siltä, kuin me tekisimme kaikkia kolmea yhtaikaa. Marguerite istui siinä silmät ummessa. Sir Andrew seisoi aivan hänen takanaan. Margueriten oikealla puolella oli pöytä, jota mainittu viisihaarainen kynttiläjalka koristi. Hengessään hän näki vain Armand'in kasvot; Armand'in, jota vaara juuri uhkasi ja joka näytti katselevan häntä taustalta, jolle himmeillä väreillä oli Piirretty Pariisin riehuva kansa, yleisen turvallisuuskomitean huoneuston paljaat seinät, yleinen syyttäjä vaatien Ranskan kansan nimessä Armand'in henkeä ja kaamea giljotiini, jonka töhritty terä yhä odotti uutta saalista — — Armand!
Hetkisen kuolonhiljaisuus vallitsi pienessä kammiossa. Komeasta tanssisalista kuului gavotin säveliä, hienojen pukujen kahinaa ja suuren iloisen seurueen naurua omituisen lumoavana säestyksenä sille näytelmälle, jota pienessä huoneessa näyteltiin.
Sir Andrew ei sanonut enää muuta. Silloin mainittu lisäaisti valtasi Margueriten kokonaan. Hän ei voinut nähdä, sillä silmät olivat suljetut; hän ei voinut kuulla, sillä tanssisalin melu tukahutti paperin hetkellisen kahinan. Kuitenkin hän tunsi — niinkuin hän olisi sekä nähnyt että kuullut — että sir Andrew piteli paperia kynttilän liekissä.
Juuri sillä hetkellä, kun se syttyi palamaan, aukaisi Marguerite silmänsä, kurkotti kätensä ja kahdella hennolla sormellaan sieppasi paperin nuoren miehen kädestä. Sitten hän puhalsi liekin sammuksiin ja piteli paperia välinpitämättömästi nenänsä alla.
»Sir Andrew, kuinka ajattelevainen olettekaan», sanoi hän iloisesti, »varmaankin isoäitinne on antanut teille sen neuvon, että palaneen paperin haju on tehokkain keino pyörtymistä vastaan.»