Part 10

Mutta hänen suunnitelmansa olivat valmiit. Hän oli varma siitä, ettei Tulipunainen neilikka ollut saanut varoituksia ja oli yhtä varma siitäkin, ettei Marguerite Blakeney ollut häntä pettänyt. Jos niin oli laita — — julma katse, joka olisi saanut Margueriten värisemään, kiilsi Chauvelinin pistävissä silmissä, Jos Marguerite oli petkuttanut hänet, niin Armand S:t Just oli saava kovan rangaistuksen siitä.

Mutta ei, ei tietystikään ei niin ollut laita!

Onneksi illallishuoneessa ei ollut ketään. Se helpoitti Chauvelinin tehtävää epäluulottoman salaperäisen henkilön yksin astuessa huoneeseen. Ketään muita ei siellä ollut paitsi Chauvelin itse.

Maltahan! Tarkastellessaan huoneen yksinäisyyttä tyytyväinen hymy huulillaan huomasi Ranskan hallituksen kekseliäs lähetti, että joku lordi Grenvillen vieraista illastettuaan, viisaan tavoin tyynesti ja yksitoikkoisesti huokuen nautti rauhallista untaan kaukana tanssisalin humusta.

Chauvelin vilkaisi taaskin ympärilleen, ja sohvan nurkassa, huoneen pimeimmässä sopessa, suu auki, silmät ummessa, rauhallisen unen synnyttämien vienojen nenä-äänten kuluessa, lepäsi Euroopan viisaimman naisen komeasti puettu, pitkäsäärinen mies.

Chauvelin katseli sir Percyä hänen siinä maatessaan rauhallisena, tiedottomana, sovussa koko maailman ja itsensä kanssa hyvän illallisen jälkeen. Melkein sääliväinen hymy muutti ranskalaisen kovat piirteet leppeämmiksi ja lauhdutti hänen vaaleiden silmiensä ivallisen ilmeen.

Tietenkään nukkuja sikeään, unennäöstä vapaaseen uneen vaipuneena ei sekaantunut Chauvelinin pyydystyspuuhiin, kekseliään Tulipunaisen neilikan vangitsemiseen. Taas Chauvelin hieroi käsiään ja seuraten sir Percy Blakeneyn esimerkkiä heittäytyi pitkälleen toisen sohvan nurkkaan, sulki silmänsä, avasi suunsa ja hengitti rauhallisesti ja kuuluvasti sekä — — odotteli!

XV LUKU

Epäilyksiä.

Marguerite Blakeney oli tarkastellut Chauvelinin mustapukuista olentoa sen astellessa tanssisalin poikki. Sitten hänen oli täytynyt kääntää katseensa toisaanne, sillä hänen hermonsa olivat sangen kiihtyneet.

Välinpitämättömänä hän istui yksin pienessä, rauhallisessa kammiossa katsellen verhoitetusta ovesta etäämpänä tanssivia pareja, katsellen heitä, vaikkei nähnytkään mitään, kuunnellen soittoa, vaikkei tajunnutkaan muuta kuin tuskallista, väsyttävää odotusta.

Hänen mielikuvituksensa loihti kuvan siitä, mitä mahdollisesti tapahtui sillä hetkellä kerrosta alempana. Puolityhjä ruokailuhuone, ratkaiseva hetki — Chauvelin vaanimassa! sitten, aivan täsmälleen, vihollisen huoneeseen saapuminen — hänen, Tulipunaisen neilikan, salaperäisen johtajan, joka Margueritestä oli käynyt melkein olemattomaksi, niin omituinen ja velhomainen oli hänen salainen personansa.

Marguerite toivoi myöskin olevansa illallishuoneessa sillä hetkellä hänen saapumistaan katselemassa. Hän arveli naisen tarkalla silmällä pian huomaavansa muukalaisen kasvoista, ilmaisivatko ne lujaa yksilöllisyyttä, jota vaaditaan toisten johtajalta, sankarilta, voimakkaalta, pilviä tavoittelevalta kotkalta, jonka uskaliaat siivet olivat näädän pyydyksiin joutumaisillaan.

Naisen tavoin Marguerite ajatteli häntä surullisin miettein. Kohtalon iva tuntui niin julmalta. Se salli pelottoman leijonan antautua rotan nakerrettavaksi. Voi! Eikö siis Armand'in elämää vaara uhannutkaan! — —

»Teidän armonne luulee minua varmaankin hyvin huolimattomaksi», lausui joku hänen lähellään. »Asianne toimittaminen tuotti minulle hyvin paljon vaikeuksia, sillä ensiksikään en tavannut Blakeneyä missään — —»

Marguerite oli unhoittanut sekä miehensä että hänelle lähettämänsä asian kokonaan, hänen pelkkä nimensäkin, jonka lordi Fancourt mainitsi, tuntui vieraalta ja tuntemattomalta, niin kokonaan oli hän viimeiset viisi minuuttia ajatuksissaan elänyt uudelleen entistä elämäänsä rue de Richelieun varrella, jossa Armand rakastaen ja vartioiden oli pelastanut hänet monesta viekkaasta juonesta, joita Pariisissa siihen aikaan alituisesti punottiin.

»Vihdoinkin löysin hänet», jatkoi lordi Fancourt, »ja toimitin hänelle asianne. Hän sanoi käskevänsä heti valjastamaan hevoset.»

»Voi!» lausui Marguerite yhä hajamielisesti, »löysitte siis mieheni ja toimititte asiani?»

»Niin, hän nukkui sikeästi ruokailuhuoneessa. Ensin en saanut häntä heräämään.»

»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi hän konemaisesti koettaen koota ajatuksiaan.

»Suvaitseeko teidän armonne tanssia kanssani odotellessa?» kysyit lordi Fancourt.

»Ei, kiitoksia, hyvä lordi, mutta — jos suotte anteeksi — olen tosiaankin vähän väsynyt ja tanssisalin kuumuus on käynyt painostavaksi.»

»Kasvihuone on miellyttävän viileä, sallikaa minun johtaa teidät sinne ja tuoda virvokkeita. Lady Blakeney, näytätte pahoinvoivalta.»

»Olen vain väsynyt», toisti Marguerite uupuneena salliessaan lordi Fancourtin taluttaa itsensä kasvihuoneen himmennettyjen valojen ja vihreiden kasvien viilentämään ilmaan. Lordi toi Margueritelle tuolin johon hän vajosi istumaan. Pitkä odotusaika oli melkein sietämätön. Miksi Chauvelin ai tullut kertomaan, mitä tuloksia hänen vaanimisensa oli tuottanut?

Lordi Fancourt oli hyvin huomaavainen. Mutta Marguerite tuskin kuuli miltä lordi sanoi ja hämmästytti häntä äkkiarvaamattomalla kysymyksellään:

»Lordi Fancourt, huomasitteko ruokailuhuoneessa muita kuin sir Percy Blakeneyn?»

»Ainoastaan Ranskan hallituksen lähetin, herra Chauvelinin, myöskin sikeässä unessa toisessa nurkassa», sanoi hän. »Minkätähden teidän armonne sitä kysyy?»

»En tiedä — — -minä — —. Paljonko kello oli teidän siellä ollessanne?»

»Noin viisi tai kymmenen minuuttia yli yhden. — — Haluaisin mielelläni tietää mitä teidän armonne ajattelee», jatkoi hän, sillä nähtävästi kauniin ladyn ajatukset harhailivat hyvin kaukana ollenkaan tarkkaamatta lordin henkevää puhetta.

Mutta hyvin kaukana ei hänen ajatuksensa kumminkaan olleet, ainoastaan kerrosta alempana samassa talossa, ruokailuhuoneessa, jossa Chauvelin oli väijyksissä, oliko hän pettynyt? Hetkeksi sellainen ajatus juolahti toivon tavoin hänen mieleensä — toivon, että sir Andrew oli varoittanut Tulipunaista neilikkaa ja ettei Chauvelin onnistunutkaan saamaan lintua pyydyksiinsä. Mutta toivo muuttui pian peloksi. Oliko hän pettynyt? Mutta sittenkin — Armand!

Lordi Fancourt lakkasi puhumasta huomattuaan, ettei hänellä ollut kuuntelijaa. Hän odotti tällaisuutta pujahtaakseen tiehensä, sillä naisen seurassa istuminen, olkoonpa hän kuinka kaunis tahansa, ei suinkaan virkistä edes ministereitäkään, kun nainen ei huomaa suurimpiakaan ponnistuksia, joita hänen huvittamisekseen tehdään.

»Menenkö katsomaan, joko hevoset ovat valjaissa?» kysyi hän vihdoin koetteeksi.

»Oi, kiitos — — kiitos — — jos olette niin ystävällinen — — pelkän pahoin, että ikävystytän teitä — — mutta olen oikein väsynyt — — ja ehkä mieluummin haluatte olla yksin.»

Marguerite oli toivonut pääsevänsä hänestä, sillä hän arveli ketun, jota Chauvelin muistutti tulevan kumminkin sinne nuuskimaan luullen Margueriten olevan yksiin.

Lordi Fancourt meni, ja vieläkään ei Chauveliniä kuulunut. Voi, mitähän oli tapahtunutkaan? Hän tunsi Armand'in kohtalon tasapainon hoippuvan — — hän pelkäsi — hirveästi — ettei Chauvelin ollutkaan onnistunut ja että salaperäinen Tulipunainen neilikka oli taaskin näyttänyt ilkkumistaan. Hän tiesi ettei silloin tarvinnut toivoa sääliä eikä armoa Chauveliniltä.

Ollihan hän lausunut »Joko — tahi —» eikä mikään vähempi tyydyttänyt häntä. Hän oli hyvin ilkeä, saattoi teeskennellä luulevansa, että Marguerite tahallaan eksytti häntä, ja onnistumatta taaskaan saamaan kotkaa pyydyksiinsä hänen kostonhalunsa kyllä tyytyi vähäiseenkin saaliiseen — Armand'iin!

Kuitenkin Marguerite oli koettanut parastansa, hän oli jännittänyt kaikki hermonsa Armand'in tähden. Hän ei jaksanut ajatella kaiken menneen myttyyn; hän ei voinut istua hiljaa, vaan halusi heti kuulla asian pahimman puolen, jopa kummasteli, ettei Chauvelin vielä ollut tullut hänelle kiukkuansa purkamaan eikä pilkkaamaan häntä.

Lordi Grenville tuli itse siinä tuokiossa sanomaan, että hevoset olivat valmiit ja että sir Percy ohjakset käsissä odotti lady Blakeneyä. Marguerite hyvästeli hienostunutta isäntäänsä. Useat ystävät pysäyttivät hänet puhutellakseen ja sanoakseen »näkemiin», kun hän kulki huoneiden läpi.

Ainoastaan ministeri hyvästeli häntä porraskäytävän yläpäässä; alapäässä kokonainen armeija kohteliaita herrasmiehiä odotteli hyvästelläkseen hienoa kauneuden kuningatarta, ja ulkopuolella jykevässä pylvästössä sir Percyn komeat raudikot levottomina tömistelivät jalkojaan.

Juuri kun Marguerite oli kääntynyt isännästä porraskäytävällä, huomasi hän Chauvelinin, joka nousi portaita hitaasti hieroen laihoja käsiään.

Hänen kasvoillaan oli merkillinen ilon ja hämmästyksen ilme, ja kun hänen tarkat silmänsä kohtasivat Margueriten, muuttui niiden katse melkein ivalliseksi.

»Herra Chauvelin», sanoi hän pysähtyen ja Chauvelinin kumartaessa syvään, »hevoseni odottavat ulkona, saanko pyytää käsivarttanne?»

Tapansa mukaisesti Chauvelin tarjosi hänelle kohteliaasti käsivartensa ja talutti hänet portaita alas. Tungos oli suuri, toiset ministerin vieraat olivat lähdössä, toiset nojasivat porraskäytävän kaidepuihin tarkaten ihmisjoukkoa sen kulkiessa edestakaisin leveitä portaita ylös ja alas.

»Chauvelin», sanoi hän vihdoinkin toivottomasti, »minun täytyy saada tietää mitä on tapahtunut.»

»Hyvä lady, mitäkö on tapahtunut?» sanoi hän teeskennellyn hämmästyneesti. »Missä? Milloinka?»

»Chauvelin, kidutatte minua. Olen auttanut teitä tänä iltana — — tietystikin minulla on oikeus saada tietää. Mitä tapahtui ruokailuhuoneessa k:lo 1, juuri äsken?»

Hän puhui kuiskaamalla luullen, ettei joukon hälinässä kukaan muu kuin hänen vieressään oleva mies kuullut puhetta.

»Kaunis lady, rauha ja hiljaisuus vallitsi siellä; sillä hetkellä nukuin sohvan nurkassa ja sir Percy toisella sohvalla.»

»Eikö ketään tullut huoneeseen?»

»Ei ketään.»

»Siis olemme erehtyneet, te ja minä? — —»

»Niin, olemme erehtyneet — ehkä — —»

»Mutta Armand?» kysyi hän.

»Voi, Armand S:t Justin kohtalo on hiuskarvan varassa! — — kääntykää rukoillen taivasten puoleen, ettei hiuskarva katkeaisi.»

»Chauvelin, minä toimin puolestanne vilpittömästi, innokkaasti — — muistakaa — —»

»Muistan kyllä lupaukseni», sanoi hän hiljaisella äänellä, »sinä päivänä, jolloin Tulipunainen neilikka ja minä tapaamme toisemme ranskalaisella maaperällä, S:t Just on viehättävän sisarensa huostassa.»

»Joka tarkoittaa, että urhoollisen miehen veri tahrii käteni», sanoi Marguerite väristen.

»Hänen tai teidän veljenne veri. Tietystikin teidän on tällä hetkellä toivottava, niinkuin minäkin toivon, että salaperäinen Tulipunainen neilikka lähtee tänään Calais'hen, —»

»Kansalainen, toivon vain yhtä asiaa.»

»Ja se on?»

»Että paholainen tarvitsee teitä jossakin muualla ennenkuin aurinko nousee.»

»Kansatar, imartelette minua.»

Marguerite pysäytti hänet hetkeksi keskelle porraskäytävää päästäkseen selville laihan, kettumaisen naamion alla toimivista ajatuksista. Mutta Chauvelin säilytti kohteliaisuutensa, ivallisuutensa ja salaperäisyytensä; hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet levottomalle naisparalle, tarvitsiko pelätä vai uskalsiko toivoa.

Porraskäytävän alapäässä ihailijat ympäröivät Margueriten. Lady Blakeney ei noussut koskaan vaunuihinsa ilman saattavien ihmisperhosten liehumista hänen kauneutensa häikäisevän valon ympärillä. Ennenkuin hän viimeinkin jätti Chauvelinin, ojensi hän pienen kätensä hänelle lapsellista turvautumista osoittavalla somalla liikkeellä, joka oli hänelle niin ominaista.

»Chauvelin, ystäväni, antakaa minulle edes vähän toivoa!» pyysi hän hartaasti.

Hyvin kohteliaasti Chauvelin kumarsi hennon kätösen yli, joka näytti niin somalta ja valkoisen sievän, läpinäkyvän, mustan käsineen alta, ja suudellen punertavia sormia kertasi salaperäisesti hymyillen:

»Kääntykää taivaan puoleen rukoillen, ettei hiuskarva katkeaisi.»

Ja astuen syrjään Chauvelin antoi tietä perhosille, jotta ne pääsisivät liehumaan lähemmäksi kynttilää; ja komea nuorten ylimysmiesten joukko huomaavasti tarkaten kaikkia lady Blakeneyn liikkeitä peitti teräväpiirteiset, kettumaiset kasvot Margueritelta.

XVI LUKU

Richmond.

Muutamien minuuttien kuluttua hän istui käärittynä kauniisiin turkiksiin sir Percyn vieressä komeissa vaunuissa neljän kauniin raudikon nuolen tavoin kiitäessä hiljaisia katuja pitkin.

Yö oli lämmin, leppeä tuuli puhalteli Margueriten polttavan kuumille kasvoille. Pian Lontoon rakennukset jäivät näkyvistä ja sir Percy ajaa karahutti vanhan Hammersmithin sillan yli Richmondiä kohti.

Joki kiemurteli pienissä mutkissa ja näytti kapealta käärmeeltä kimmeltäen kuunvalossa. Tumman vaipan tavoin puiden varjot lankesivat tien poikki. Raudikot kiitivät eteenpäin nuolen nopeudella, joita vain sir Percyn tottuneet kädet hiukan hillitsivät.

Öiset ajelut Lontoon tanssiaisten ja illallisten jälkeen olivat Margueritesta aina ihastuttavia, ja hän piti suuressa arvossa miehensä haaveellista päähänpistoa viedä hänet joka ilta sillä keinoin heidän kauniiseen joen varrella olevaan kotiinsa jäämättä asumaan Lontoon tukehduttaviin rakennuksiin. Sir Percy ajeli mielellään pirteillä hevosillaan yksinäisiä kuun valaisemia teitä, ja Marguerite piti rattailla istumisesta kesätuulen leppoisesti puhallellessa kasvoille, kun he palasivat tanssiaisillallisten painostavasta kuumuudesta.

Matka ei ollut pitkä — joskus sen ajoi vajaassa tunnissa, kun raudikot olivat virkeät ja sir Percy antoi niiden mennä niin kovasti kuin halusivat.

Sinä yönä hänellä tuntui olevan itse paholainen sormissaan, ja vaunut tuntuivat aivan lentävän joenvartista tietä pitkin. Tapansa mukaan sir Percy ei puhunut vaimonsa kanssa, vaan tuijotti suoraan eteensä, ohjakset riippuivat höllästi hänen laihoissa käsissään. Marguerite katsahti häneen kerran pari kuin koetteeksi; hän näki miehensä kauniit piirteet ja toisen velton silmän, sen riippuvan luomen ja suoran hienon ohimon.

Kasvot näyttivät kuuvalossa erittäin vakavilta ja muistuttivat Margueriten kirvelevää sydäntä onnellisesta kuherrusajasta ennen Percyn muuttumista veltoksi, typeräksi mieheksi, väsyneeksi narriksi, joka vietti aikansa peli- ja illallispöydissä.

Mutta kuuvalossa Marguerite ei voinut nähdä velttojen, sinisten silmien ilmettä. Hän näki vain tukevan leuan, piirteet, tarmokkaan suupielen, hyvin muodostuneen jykevän otsan. Luonto oli ollut suopea sir Percylle. Hänen virheensä olivat luettavat puoleksi hassahtavan äiti raukkansa ja surusta sortuneen hajamielisen isänsä syyksi. Kumpikaan ei ollut välittänyt nuoresta vesasta, joka kasvoi heidän silmäinsä edessä, joten heidän pelkkä huolettomuutensa turmeli sen jo aivan alussaan.

Marguerite tunsi äkkiä suurta myötätuntoa miestänsä kohtaan. Moraliset ristiriidat, joista hän juuri oli päässyt, saattoivat hänet suvaitsemaan muittenkin virheitä ja puutteita.

Hirveän voimakkaasti oli hän saanut tuntea, kuinka kohtalon iskut läpeensä voivat kukistaa ihmisolennon. Jos hänelle viikko sitten olisi sanottu, että hän alentuu vakoilemaan ystäviään ja petoksella saattaa urhean ja epäluulottoman miehen armottoman vihollisen käsiin, olisi hän ivaten nauranut jo pelkälle arvelullekin.

Kuitenkin hän oli tehnyt niin. Tuossa paikassa hän voi saada tietoja urhoollisen miehen kuolemasta. Kaksi vuotta sittenhän markiisi S:t Cyr oli joutunut perikatoon hänen ajattelemattomuutensa tähden. Siinä asiassa hän oli kumminkin moralisesti viaton — hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa — kohtalo oli vain sekaantunut asiaan. Mutta nyt hänen tekonsa oli ilmeisesti halpamainen, hän oli tehnyt sen tahallisesti, sellaisesta syystä, jota ankarat moralistit eivät edes hyväksy.

Tuntiessaan puolisonsa voimakkaan käsivarren kosketuksen valtasi Margueriten se ajatus, että Percy olisi halveksinut ja vieronut häntä enemmän, jos hän vain olisi tiennyt hänen tekonsa sinäkin iltana. Niinhän ihmiset tuomitsevat pintapuolisesti, sivumennen ylenkatsoen toisiaan syyttömästi ja armottomasti. Hän halveksi miestään hänen tyhjyytensä ja alhaisten, arvottomien toimiensa tähden; ja hän tunsi, että Percy varmaankin halveksi häntä vieläkin enemmän, sillä Marguerite ei ollut kyllin luja tekemään oikein: uhraamaan veljensä omantuntonsa vaatimuksesta.

Mietteisiinsä vaipuneena Marguerite huomasi raittiin kesäisen yön kuluvan liian nopeaan, ja hyvin pettynein mielin hän yhtäkkiä havaitsi raudikkojen kääntyneen kauniin englantilaisen kotinsa mahtavasta portista sisään.

Sir Percy Blakeneyn talo joen rannalla on tullut historiallisesti kuuluisaksi; kuin palatsi se sijaitsee erinomaisen kauniin puutarhan keskellä, joka joen puolella päättyy kauniiseen terassiin. Tudorin aikaiset vanhat tiilimuurit näyttävät ylevän ihanilta vihreää taustaa ja kaunista nurmikenttää vasten. Täydellistä sopusointua lisää edustalla oleva vanha aurinkokello. Isot, satojen vuosien vanhat puut langettivat viileätä varjoaan sinä lämpimänä syysyönä, jolloin lehdet olivat kullanruskeita ja vanha puutarha näytti kuuvalossa erikoisen runolliselta ja rauhalliselta.

Varman täsmällisesti sir Percy sai raudikot äkkiä pysähtymään kauniin Elisabethin aikuisen eteisen edustalle; vaikka olikin myöhäistä, ilmestyi joukko palvelijoita pohjakerroksesta vaunujen pihalle jyristessä, ja he seisoivat siinä kaikki kunnioittavasti apuaan tarjoten.

Sir Percy hypähti nopeasti rattailta, sitten hän auttoi Margueritea, joka viivytteli ulkona hetkisen miehensä antaessa palvelijoille määräyksiä. Marguerite kiersi rakennuksen, astui nurmikolle ja katseli haaveksien hopeista maisemaa. Luonto näytti erinomaisen rauhalliselta verrattuna niihin myllertäviin tunteisiin, joita hän oli saanut kokea. Hän tuskin kuuli joen lirinää ja kuivien, karisevien lehtien synnyttämää aavemaasta kahinaa.

Kaikkialla oli hiljaista. Hän kuuli hevosten hyppelevän, kun niitä talutettiin etäällä olevaan talliin, palvelijoiden jalkain kiireisiä askeleita heidän mennessään levolle huoneisiinsa. Koko talo oli aivan hiljaa, ainoastaan kahdessa eri huoneustossa komeiden vierashuoneiden yläpuolella valot vielä loistivat. Ne olivat hänen ja hänen miehensä huoneustot, joita koko talon leveys eroitti toisistaan yhtä kauaksi, kuin he itsekin olivat toisistaan vieraantuneet. Vaistomaisesti hän huokasi — sillä hetkellä hän ei olisi voinut sanoa miksi.

Margueriten sydäntä kirveli sanomattomasti. Hän sääli suuresti itseään, hän ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin surkuteltavan yksin, niin suuresti lohdutuksen ja myötätunnon tarpeessa. Taaskin huokaisten kääntyi hän joelta taloon päin arvellen unen sellaisena yönä pysyttelevän poissa.

Ennen terassille saapumistaan kuuli hän äkkiä tukevia askelia narisevalla sorakäytävällä, ja siinä tuokiossa hänen miehensä ilmestyikin varjosta siihen. Hän oli myöskin kiertänyt talon ja asteli nurmikolla joelle päin. Hänellä oli vielä päällään raskas ajelutakkinsa, jonka monet käänteet ja kaulukset olivat hänen itsensä keksimää kuosia. Hän oli heittänyt sen selkäänsä ja tapansa mukaisesti pistänyt kätensä silkkisten polvihousujensa taskuun. Komea valkoinen puku, jossa oli arvaamattoman kallis pitsikaulus ja johon hän oli ollut puettu lordi Grenvillen tanssiaisissa, näytti erittäin aavemaiselta talon tummaa taustaa vasten.

Sir Percy ei nähtävästikään huomannut Margueritea, sillä seistyään muutamia minuutteja kääntyi hän tuota pikaa taas taloon päin astellen suoraan terassille.

»Sir Percy!»

Hänellä oli jo toinen jalka terassin alimmalla portaalla, mutta kuullessaan vaimonsa äänen hätkähti hän ja pysähtyi, sitten hän tuijotti tarkkaan varjoon, josta ääni oli kuulunut.

Marguerite tuli nopeasti kuuvaloon, ja niin pian kuin sir Percy näki vaimonsa, sanoi hän hyvin kohteliaasti, niinkuin hänen tapansa aina oli Margueritea puhutella:

»Arvoisa rouva, teidän palvelijanne!»

Mutta sir Percyn toinen jalka oli vielä portaalla, ja koko hänen olentonsa ilmaisi, että hän halusi poistua eikä tahtonut keskustella, minkä Marguerite selvästi huomasi.

»Ilma on niin suloisen viileä», lausui Marguerite, »kuuvalo runollisen rauhallinen ja puutarha ihastuttava. Ettekö haluaisi olla täällä hetkisen? Eihän vielä ole myöhä, vai onko seurani niin epämiellyttävä, että täytyy kiireesti päästä pois?»

»Päinvastoin, rouva», vastasi hän tyynesti, »mutta toista jalkaahan kenkä puristaakin, ja kaikki on runollisempaa ilman minua; kuta pikemmin siirrän pimentävän esteen syrjään, sitä mieluisampaa se teistä on.»

Hän kääntyi taaskin poistuakseen.

»Sir Percy, sanon sen, että käsitätte minut väärin», lausui Marguerite kiiruusti vetäytyen yhä lähemmäksi miestään. »Vieraantuminen, joka valitettavasti on syntynyt välillemme, ei ole minun aikaansaamani. Muistakaa se!»

»Rouva, teidän on se minulle anteeksi annettava!» lausui hän kylmästi, »muistini on aina ollut hyvin huono.»

Sir Percy katsoi suoraan vaimoaan silmiin hitaan välinpitämättömästi, joka omituisuus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Marguerite loi myöskin katseensa hetkeksi mieheensä, ja se muuttui leppeämmäksi hänen lähestyessään sir Percyä terassin alapäässä.

»Hyvin huonoko, sir Percy? Totta tosiaan se on muuttunut. Kolme neljä vuotta sitten te näitte minut tunnin verran Pariisissa Itämaille mennessänne. Kun palasitte kaksi vuotta myöhemmin, ette ollut minua unohtanut.»

Marguerite oli jumalallisen kaunis seisoessaan siinä kuuvalossa turkin valuessa hänen kauniilta olkapäiltään, kullalla kirjaillun puvun kimmeltäessä, hänen sinisten silmiensä avomielisesti katsellessa miestään.

Sir Percy seisoi hetken jäykkänä ja liikahtamatta, mihin hän ei olisi kyennyt pitämättä kiinni terassin kivikaiteesta.

»Arvoisa rouva, haluaisitte puhua kanssani», lausui sir Percy kylmäkiskoisesti. »Otaksun, ettette tarkoittanut antautua hempeiden muistojen valtaan.»

Hänen äänensä sävy oli tosiaankin kylmäkiskoinen ja myöntymätön, käytöksensä jäykkä ja taipumaton. Naisellinen säädyllisyys vaati Margueritea palkitsemaan kylmän kylmyydellä ja menemään miehensä ohitse sanaakaan sanomatta ainoastaan hiukan päätään nyökäten, mutta naisellinen vaisto sanoi, että hän voi jäädä siihen — tarkka vaisto, joka saattaa kauniin naisen tuntemaan oman voimansa, jolla hän saa epäkohteliaimmankin miehen polvistumaan eteensä. Hän ojensi kätensä puolisolleen.

»Sir Percy, päinvastoin ja miksipä en? Nykyinen aikahan ei ole kovin valoisa, joten haluttaa vähän viipyä menneissä.»

Sir Percy kumarsi pitkää vartaloaan ja tarttuen Margueriten käteen, joka oli hänelle ojennettuna, suuteli sitä kohteliaasti.

»Rouva, suonette anteeksi, ettei hidas järkeni jaksa seurata sanojanne.»

Taas hän koetti lähteä, yhä Margueriten lapsellisensuloinen, melkein hellä ääni pyysi häntä jäämään.

»Sir Percy.»

»Rouva, teidän palvelijanne.»

»Voiko rakkaus ruostua?» sanoi Marguerite äkkiä ajattelemattoman pikaisesti. »Luulin sinun rakkautesi kestävän kokonaisen ihmiselämän. Eikö siitä ole mitään jäljellä, Percy — — joka auttaisi sinua — — karkoittamaan vieraantumisesi?»

Hänen jykevä olentonsa näytti Margueriten sillä tavoin puhuessa jäykistyvän yhä enemmän, tarmokas suu vetäytyi kokoon, armottoman uppiniskainen katse pujahti noihin alati velttoihin sinisiin silmiin.

»Rouva, mitä tarkoitusta varten, pyydän?» kysyi sir Percy kylmästi.

»En ymmärrä teitä.»

»Kuitenkin se on aivan yksinkertaista», sanoi sir Percy äkkiä katkerasti, joka katkeruus näytti kirjaimellisesti kuultavan hänen sanoistaan, vaikka hän koettikin tukahduttaa sitä, »kysyn teiltä nöyrästi, sillä typerä järkeni ei kykene käsittämään teidän armonne äkillistä mielialanvaihdosta. Tarkoittaako se, että teillä on halu uudistaa pirullinen urheilunne, jota viime vuonna niin menestyksellisesti harjoititte? Tahdotteko nähdä minut taaskin rakkautta janoovana jalkojenne juuressa, jotta taaskin voisitte mielihyvin potkaista minut syrjään niinkuin väsyttävän sylikoiran.»

Margueriten oli onnistunut herättää hänet hetkeksi, ja taas hän katseli suoraan mieheensä, sillä juuri sellaisena hän muisti nähneensä hänet vuosi sitten.

»Percy, rukoilen sinua!» kuiskasi Marguerite, »emmekö voisi unohtaa menneitä?»