Part 11

»Anteeksi, rouva, mutta minä käsitin teidän sanoneen, että halusitte muistella niitä.»

»Päinvastoin, Percy, en puhunut _siitä_ menneisyydestä!» sanoi hän äänensä hellästi värähtäissä. »Puhuin siitä ajasta, jolloin sinä minua vielä rakastit, ja minä — — voi! minä olin turhamainen ja joutavanpäiväinen. Sinun rikkautesi ja asemasi houkuttelivat minua: minä menin kanssasi naimisiin toivoen sinun suuren rakkautesi minuun herättävän minussakin rakkauden sinuun — — mutta, valitettavasti! — —»

Kuu oli jo painunut pilvimöhkäleiden taakse. Idässä alkoi pehmeän harmaa valo hälventää yön synkkää vaippaa. Sir Percy näki ainoastaan vaimonsa sulavat piirteet, pienen kuningatarmaisen pään punertavankultaisten kiharoiden ympäröimänä ja kimaltelevat jalokivet hänen pienessä, punaisessa hiuskoristeessaan, joka muistutti tähtimäistä kukkasta.

»Rouva, kaksikymmentäneljä tuntia vihkimisemme jälkeen markiisi de S:t Cyr ja koko hänen perheensä kuoli giljotiinillä ja huhu tiesi kertoa, että sir Percy Blakeneyn vaimo vaikutti heidän kohtaloonsa.»

»Päinvastoin, minähän itse kerroin teille sen inhoittavan jutun!»

»Vieraat ihmiset ehtivät ennen teitä ja kertoivat sen minulle kaikkine hirvittävine syrjäseikkoineen.»

»Ja heti te uskoitte», sanoi hän pikaisella äänellä, »ilman todisteita — uskoitte, että minä, jota vannoitte rakastavanne enemmän kuin elämäänne, jota vakuutitte jumaloivanne, että minä voin tehdä niin alhaisen työn, josta ihmiset vahingoniloissaan kertoivat. Luulitte minun tarkoittaneen teidän pettämistänne — minun olisi pitänyt puhua siitä ennen vihkiäisiämme. Kuitenkin, jos olisitte halunnut kuunnella minua, olisin kertonut, että aina siihen aamuun asti, jolloin S:t Cyr astui giljotiinille, panin kaiken tarmoni liikkeelle voidakseni käyttää vaikutusvaltaani hänen ja hänen perheensä pelastamiseen. Mutta ylpeyteni sulki huuleni, kun rakkautemme näytti haihtuvan niinkuin se olisi joutunut giljotiinin alle. Kuitenkin olisin puhunut teille, miten minut oli petetty! Niin, minut, jolle sama yleinen huhu oli suonut Ranskan terävimmän älyn! Miehet, jotka ymmärsivät hyväkseen käyttää kostonhaluani ja rakkauttani veljeeni, viekoittelivat minut tekemään sen. Oliko se luonnotonta?»

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän vaikeni hetkeksi koettaen rauhoittaa mieltään ja katsoen vetoavasti mieheensä niinkuin tuomariin. Sir Percy antoi Margueriten jatkaa omalla kiihkoisella ja kiihoittuneella tavallaan sanallakaan keskeyttämättä häntä ja lausumatta myötätunnon sanaakaan. Margueriten vaietessa ja koettaessa niellä poskille valuvia, kuumia kyyneleitä sir Percy odotti tunteettomannäköisenä ja äänetönnä. Varhaisen aamusarastuksen harmaan hämärässä valossa näytti hänen pitkä vartalonsa vieläkin pitemmältä ja jäykemmältä. Veltot, hyväntahtoiset kasvot olivat omituisesti muuttuneet. Marguerite, kiihoittunut kun oli, huomasi etteivät miehensä silmät enää olleet raukeat eivätkä suun piirteet ilmeettömät. Riippuvien luomien alta pilkisti suuren rakkauden merkillinen ilme, suu oli aivan suljettu, huulet kovasti yhteenpuristetut, niinkuin ainoastaan tahto olisi hillinnyt riehuvaa tunnetta.

Marguerite Blakeney oli ennen kaikkea nainen kaikkine naisen viehättävine heikkouksineen, kaikkine naisen rakastettavimpine vikoineen. Hän tunsi sillä hetkellä monet kuukaudet olleensa erehdyksissä: että mies, joka seisoi hänen edessään kylmänä kuin kuvapatsas kuunnellen hänen soinnukasta ääntään, rakasti häntä, niinkuin oli rakastanut jo vuosi sitten: että Percyn rakkaus olisi voinut sammua, mutta että se oli hereillä voimakkaana, suurena, yhtä valtaavana kuin se oli ollut heidän huultensa ensi kerran yhtyessä pitkään, hullaannuttavaan suudelmaan.

Ylpeys oli pidättänyt hänet loitolla vaimostaan, mutta Marguerite aikoi valloittaa hänet taas niinkuin ennenkin Hänestä tuntui siltä, kuin hänen ainoa ilonsa maailmassa olisi ollut saada vielä kerran tuntea miehensä suudelma huulillaan.

»Sir Percy, kuunnelkaahan puhettani», sanoi Marguerite hiljaiseksi muuttuneella äänellä joka ilmaisi ääretöntä hellyyttä ja lämpöä. »Armand oli minun kaikkeni! Meillä ei ollut vanhempia, ja me kasvatimme toisiamme. Hän oli minun pieni isäni ja minä hänen pikku äitinsä, me rakastimme paljon toisiamme. Sitten eräänä päivänä — sir Percy, kuunteletteko puhettani? — markiisi de S:t Cyr nöyryytti veljeäni Armand'ia — hänen palvelijansa löivät häntä — veljeäni, jota rakastin enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Ja hänen rikoksensa? Että hän, alhaissäätyinen, oli uskaltanut rakastua ylimyksen tyttäreen, sentähden häntä väijyttiin ja piestiin — — piestiin henkitoreisiin kuin koiraa! Voi, kuinka minä kärsin! Hänen nöyryytyksensä syöpyi sieluni sisimpään! Kun tilaisuus salli ja kykenin kostamaan, tein sen. Aioin vain nöyryyttää ja kiusata ylpeätä markiisia. Hän oli salaliitossa Itävallan kanssa omaa maataan vastaan. Sattumalta sain siitä kuulla; kerroin sen, mutta en tiennyt — kuinka olisinkaan voinut arvata — että he saivat minut ansoihinsa ja pettivät. Kun huomasin tekoni, oli se myöhäistä.»

»Rouva, menneisyyteen palaaminen on ehkä vähän vaikeata», sanoi sir Percy hetkisen vaitiolon jälkeen. »Olen sanonut muistini olevan huonon, mutta sen varmasti muistan, että heti markiisin kuoltua kovasti pyysin teitä selittämään, oliko yleisissä ilkeissä huhuissa mitään perää. Ellei muistini nyt petä, luulen teidän kieltäytyneen silloin selityksistä, ja vaaditte vain rakkaudeltani nöyryyttävää uskollisuutta, jota se ei ollut valmis osoittamaan.»

»Tahdoin koetella rakkauttanne, mutta se ei kestänyt koetusta. Tehän aina ennen sanoitte olevanne valmis minun ja rakkautenne tähden vetämään vaikka viimeisen henkäyksenne.»

»Ja koetellaksenne rakkauttani, vaaditte minun uhraamaan kunniani», lausui sir Percy tunteittensa vähitellen herätessä ja jäykkyyden lientyessä; »vaaditte minun alistuvaisen orjan tavoin hyväksymään nurkumatta ja kyselemättä vaimoni kaikki oikut. Sydän ylen täynnä rakkautta en _pyytänyt_ selitystä — minä vain _odotin_ — en epäillen — vain toivoen saavani kuulla edes muutaman sanan. Kaikki selityksenne olisin uskonut. Mutta ette sanaakaan sanonut; rohkeasti vain tunnustitte hirveät tositapahtumat; ylpeästi palasitte veljenne kotiin ja jätitte minut yksin — — viikkomääriksi — — tietämättä kehen uskoa, kunnes pyhäkkö, joka sisälsi ainoan kuvitteluni, oli pirstaleina maassa jalkojeni juuressa.»

Sillä hetkellä ei Margueriten tarvinnut valittaa miehensä kylmyyttä ja tunteettomuutta, sillä sir Percyn ääni vapisi voimakkaasta rakkaudesta, jota hän yliluonnollisin keinoin koetti hillitä.

»Aina tuo ikuinen ylpeyteni!» sanoi Marguerite surullisesti. »Tuskin olin mennyt, kun jo kaduin. Mutta palattuani löysin teidät, voi, niin muuttuneena, silmillänne tuon uneliaan välinpitämättömyyden naamari, jota ette koskaan ole heittänyt pois — — tähän asti.»

Marguerite oli niin lähellä miestään, että hänen pehmoisia kiharoitaan tuuli leyhytteli sir Percyn poskille; hänen silmänsä, joissa kyyneleet loistivat, hullaannuttivat hänen miehensä, hänen soinnukas äänensä sytytti tulta hänen suoniinsa. Mutta sir Percy ei antanut naisen lumoavan viehätyksen voittaa itseään, naisen, jota hän oli niin kovin rakastanut ja jonka käsissä hänen ylpeytensä oli saanut kokea katkeria kärsimyksiä. Hän sulki silmänsä päästäkseen näkemästä suloisen hienoja kasvoja, lumivalkoista kaulaa ja siroa vartaloa, jonka ympärillä aamusarastuksen hennon punertava valo jo leikitellen värehteli.

»Päinvastoin, rouva, se ei ole naamari», sanoi hän kalseasti, »vannoin kerran elämäni olevan teidän. Kuukausimääriä on se ollut leikkikalunanne — — sinä te olette sitä käyttänyt.»

Mutta sillä hetkellä Marguerite tunsi itse kylmyyden olevan pelkän naamarin. Surut ja murheet, joita hän oli kärsinyt viime yönä, äkkiä palasivat hänen mieleensä, mutta eivät enää katkerina, vaan päinvastoin hän tunsi, että se mies, joka häntä rakasti, oli auttava häntä taakan kantamisessa.

»Sir Percy», sanoi hän tulisesti, »taivas tietää teillä olleen hyvin paljon vaivaa toimittaessanne tehtävän, jonka minä olin ottanut suorittaakseni ja joka oli hirveän vaikea täyttää. Puhuitte äsken mielialastani; no niin! nimitämme sitä siksi, jos tahdotte. Minä halusin puhua kanssanne — — sillä — — sillä minulla oli vaikeuksia — — ja tarvitsin — — teidän myötätuntoanne.»

»Rouva, se on teidän käytettävissänne.»

»Miten kylmä olettekaan!» huokasi Marguerite. »Tosiaankin! tuskin voin enää uskoa, että muutamia kuukausia sitten kyynel silmässäni olisi ollut tarpeeksi saattamaan teidät pois suunniltanne. Nyt tulen luoksenne — — melkein särjetyin sydämin — —ja — —»

»Rouva, pyydän», sanoi sir Percy äänensä värähdellessä melkein yhtä paljon kuin Margueritenkin, »millä keinoin voin palvella teitä?»

»Percy! — Armand on hengenvaarassa. Hänen kirjeensä — — pikainen, kiihkeä niinkuin koko hänen toimintansakin ja sir Andrew Ffoulkesille kirjoitettu on joutunut yltiöpään käsiin. Armand on toivottomasti ilmiannettu — — huomenna ehkä pidätetään — — sitten giljotiini — — ellei — — ellei — — voi, se on hirveätä!» — — lausui hän itkun sekaisesti tuskissaan kaikkien edellisen yön tapahtumain palatessa hänen mieleensä, »hirveätä! — — ja te ette ymmärrä — —ette voi — — eikä minulla ole ketään, jonka puoleen kääntyä — — apua saamaan — — eikä edes myötätuntoakaan — —»

Hän ei jaksanut enää pidättää kyyneliään. Koko suru, taistelut, hirvittävä epätietoisuus Armand'in kohtalosta voittivat hänet. Hän hoiperteli, oli kaatumaisillaan ja nojaten kiviaitaa vasten kätki kasvot käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.

Kun sir Percy kuuli mainittavan Armand S:t Justin nimen ja vaaran, joka häntä uhkasi, kävi hän vieläkin kalpeammaksi; päättäväisyyden ja niskoittelemisen ilme levisi hänen otsalleen entistä enemmän. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään muutamaan hetkeen, tarkasteli vain Margueritea hänen hennon vartalonsa vavistessa itkun nyyhkytyksissä, tarkasteli häntä, kunnes omat kasvonsa tietämättään lauhtuivat ja jotain kyyneltentapaista näytti kimaltelevan hänenkin silmissään.

»Ja siis», sanoi sir Percy katkeran ivallisella äänellä, »vallankumouksen murhanhaluinen koirako käy syöttäjänsä kimppuun? — — Rouva», lisäsi hän leppeästi. Margueriten yhä hermostuneesti nyyhkyttäessä, »tahdotteko kuivata kyyneleenne? — — En ole koskaan sietänyt nähdä kauniin naisen itkua ja minä — —»

Vaistomaisesti, äkillisen voittavan rakkauden valtaamana nähdessään Margueriten avuttomuuden ja surun avasi sir Percy sylinsä ja oli valmis vetämään hänet puoleensa ja sulkemaan syleilyynsä suojellakseen häntä kaikesta pahasta henkensä ja sydämensä kaupalla. Mutta taaskin ylpeys voitti; hän pidättäytyi tavattomasti ponnistaen tahtoaan ja sanoi kylmästi, mutta hyvin kohteliaasti:

»Rouva, ettekö haluaisi sanoa, millä tavoin minulla on kunnia palvella teitä.»

Marguerite ponnisteli kovasti hillitäkseen itseään ja kääntäen kyynelten kostuttamat kasvonsa mieheensä ojensi taaskin hänelle kätensä, jota tämä suuteli tavanmukaisella kohteliaisuudellaan. Mutta sillä kerralla Margueriten käsi viipyi puolisonsa kädessä pani sekuntia kauemmin kuin oli välttämätöntä, sillä hän tunsi sir Percyn käden vapisevan polttavan kuumana, jotavastoin hänen huulensa olivat kylmät kuin marmori.

»Voitteko tehdä jotain Armand'in hyväksi?» kysyi Marguerite suloisen yksinkertaisesti. »Teillä on suuri vaikutusvalta hovissa — — niin paljon ystäviä. — —»

»Rouva, ettekö mieluummin haluaisi turvautua ranskalaisen ystävänne, herra Chauvelinin apuun? Jollen erehdy, ulottuu hänen vaikutusvaltansa aina Ranskan vallankumoukselliseen hallitukseen asti.»

»Percy, en voi pyytää häntä. — — Voi, toivon uskaltavani kertoa sinulle! — — mutta — — hän on määrännyt hinnan veljeni päästä, joka — —»

Mistä hinnasta tahansa olisi hän kertonut miehelleen kaiken, jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, — — olisi kertonut kaikki tapahtumat — kuinka hän oli kärsinyt ja kuinka häntä oli pakoitettu. Mutta hän ei uskaltanut antaa tunteilleen valtaa — ei ainakaan sillä hetkellä, jolloin alkoi tuntea, että Percy vielä rakasti häntä, jolloin toivoi voittavansa hänet jälleen. Hän ei uskaltanut tehdä uusia tunnustuksia. Mahdollisesti Percy ei ymmärtänyt häntä, ehkei ollut myötätuntoinen hänen taisteluilleen ja kiusauksilleen. Hänen uinuva rakkautensa saattoi nukkua kuoleman unta.

Ehkäpä sir Percy huomasi mitä Margueriten mielessä liikkui. Koko hänen olentonsa ilmaisi yhtä ainoata suurta ikävöimistä — tosiluottamuksen pyyntöä, jota Margueriten turhamainen ylpeys ei suonut hänelle. Kun Marguerite ei puhunut, huokasi sir Percy huomattavan kylmästi:

»Rouva, koska se vaivaa teitä, niin älkäämme puhuko siitä. — — Pyytäisin ettette pelkäisi Armand'in vuoksi. Annan kunniasanani hänen turvallisuudestaan. Siis, sallitteko minun poistua, alkaa olla myöhäistä, ja — —»

»Tahdotteko vastaanottaa kiitollisuuteni?» sanoi Marguerite vetäytyen aivan lähelle miestään puhuessaan todellakin hellästi.

Aivan äkkiä ja tahtomattaan aikoi sir Percy silloin sulkea hänet syliinsä, sillä Margueriten silmät olivat kyynelissä, jotka hän halusi suudella pois, mutta Marguerite oli jo kerran ennen viekoitellut hänet samalla tavalla ja sitten heittänyt hänet luotaan kuin sopimattoman käsineen. Hän luuli sitä vain ohimeneväksi mielialaksi, oikuksi, ja hän oli liian ylpeä taaskin sille antautuakseen.

»Rouva, se oli liian aikaista!» sanoi hän hiljakseen, »enhän ole vielä tehnyt kerrassaan mitään. On jo sangen myöhäistä ja olette varmaankin väsynyt. Palvelijanne odottavat teitä yläkerrassa.»

Hän vetäytyi syrjään antaakseen vaimolleen poistumisvapauden. Marguerite huokasi; se oli pettymyksen äkkipikainen huokaus. Hänen ylpeytensä ja kauneutensa olivat olleet jyrkässä ristiriidassa keskenään ja sir Percyn ylpeys oli päässyt voitolle. Ehkäpä hän olikin itse tullut petetyksi Margueriten sir Percyn silmissä luulottelema rakkauden liekki voi yhtä hyvin olla ylpeyttä ja kenties vihaakin rakkauden sijasta. Hän seisoi katsellen hetken miestään. Sir Percy oli taaskin yhtä jäykkä ja tunteettomannäköinen kuin ennenkin. Ylpeys oli voittanut, eikä hän ollenkaan välittänyt vaimostaan. Sarastuksen harmahtava väri vaihtui vähitellen nousevan auringon punertavaan valoon. Linnut alkoivat viserrellä, luonto heräsi vastaten hymyillen ja iloisesti loistavan lokakuuaamun lämpöön. Ainoastaan näiden kahden sydämen välillä oli luja, ylitsepääsemätön muuri, molemminpuolisen ylpeyden rakentama, jota kumpikaan ei tahtonut ryhtyä ensimäiseksi hajoittaman.

Pitkä sir Percy kumarsi kohteliaasti, kun Marguerite taaskin katkerasti huokaisten alkoi vihdoinkin nousta terassin portaita.

Hänen kullalla kirjaillun pukunsa laahustin lakaisi karisseet lehdet portailla muodostaen vienon, sopusointuisen sh—sh—sh-äänen hänen astellessaan ja toisen käden nojatessa kaiteeseen. Aamuruskon ruusuinen hohde loi keltaisen kehän hänen päänsä ympärille saattaen rubiinit hiuksissa ja käsivarsilla säihkymään. Hän saapui rakennuksen isolle lasiovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, Marguerite pysähtyi ja katsahti mieheensä toivoen näkevänsä hänen sylinsä avoinna ja kuulevansa hänen kutsuvan äänensä. Sir Percy, joka oli toivonut vaimonsa tekevän samoin, ei liikahtanut; hänen jykevä vartalonsa näytti taipumattomalta personoiduilta ylpeydeltä, julmalta itsepäisyydeltä.

Kuumat kyyneleet taaskin kierivät Margueriten silmiin, ja kun hän ei tahtonut näyttää niiltä miehelleen, kiiruhti hän sisään ja juoksi mahdollisimman nopeasti omaan huoneustoonsa.

Jos hän vain silloin olisi kääntynyt taakseen katsomaan ruusuhohteista puutarhaa, olisi hän nähnyt sen, mikä olisi tehnyt hänen omat kärsimyksensä vain keveiksi ja helpoiksi — voimakkaan miehen oman rakkautensa ja epätoivonsa valtaamana. Ylpeys oli vihdoinkin lannistunut, vastahakoisuus oli mennyttä: tahto oli voimaton. Hän oli vain sokeasti, intohimoisesti ja hulluuteen asti rakastunut mies. Ja kun Margueriten keveät askeleet lakkasivat rakennuksesta kuulumasta, polvistui hän terassin portaille ja pelkässä rakkauden huumeessa suuteli porras portaalta mitä kohtia, joita Margueriten pienet jalat olivat koskettaneet ja kivikaidetta, josta hänen hento kätensä oli pitänyt kiinni.

XVII LUKU

Hyvästi.

Kun Marguerite saapui huoneeseensa, huomasi hän palvelijansa siellä olevan sangen huolissaan.

»Teidän armonne on hyvin väsynyt», sanoi tyttö parka, jonka omat silmät olivat unen puoleksi sulkemat. »Kello on jo yli viiden.»

»Vai niin, Louise, taitaapa tässä jo väsyttääkin», sanoi Marguerite ystävällisesti, »mutta tehän vasta väsynyt olettekin, menkää heti nukkumaan. En kaipaa apuanne levolle valmistautuessani.»

»Mutta, teidän armonne — —»

»Louise, älkää väitelkö vastaan, vaan menkää vain levolle. Antakaa jotain päälleni ja jättäkää minut rauhaan.»

Louise totteli ilomielin. Hän riisui emännältään komean juhlapuvun ja puki hänet pehmoiseen, väljään vaippaan.

»Haluaako teidän armonne mitään muuta?» kysyi hän sen tehtyään.

»En mitään. Sammuttakaa valot mennessänne.»

»Kyllä, teidän armonne. Hyvää yötä, teidän armonne.»

»Hyvää yötä, Louise.»

Palvelijan mentyä Marguerite veti verhot syrjään ja avasi ikkunan. Ruusuinen valo tulvi puutarhaan ja etäämpänä virtaavalle joelle. Kaukana itäisellä taivaanrannalla nousevan auringon säteet olivat muuttaneet ruusuhohteen loistavaksi kullaksi. Nurmikolla ei ollut ketään, ja Marguerite katseli terassia, jossa hän muutama hetki sitten oli turhaan koettanut voittaa takaisin miehensä rakkautta, joka oli kerran ollut kokonaan hänen omansa.

Oli omituista että hän, joka jo oli saanut kärsiä niin paljon Armand'in tähden, tunsi taaskin sillä hetkellä mitä suurinta ja katkerinta sydänkipua.

Hän ikävöi ja kaipasi miestään, joka halveksien oli torjunut hänet luotaan, vastustanut hänen rakkauttaan, pysynyt kylmänä hänen rukouksilleen eikä ollut vastannut hänen hehkuviin tunteisiinsa, jotka olivat saaneet hänet toivomaan takaisin entisiä onnenpäiviä.

Miten omituista kaikki olikaan! Hän rakasti vieläkin sir Percyä. Kun hän muisteli menneiden kuukausien väärinkäsityksiä ja yksinäisyyttä, huomasi hän ettei hän koskaan ollut lakannut häntä rakastamasta. Sydämensä syvyydestä oli hän aina hämärästi aavistanut, että sir Percyn narrimainen turhamaisuus, hänen sieluton naurunsa ja veltto välinpitämättömyytensä olivat vain ulkokuorta. Hän oli aavistanut, että tosimies, voimakas, intohimoinen, itsepäinen oli vielä jäljellä — mies, jota hän oli rakastanut, jonka voimakkuus oli lumonnut hänet, jonka personallisuus oli vetänyt häntä puoleensa. Sillä hän oli aina tuntenut, että Percyn näennäisesti typerän järjen takana oli jotakin erikoista, jonka hän piti muilta ja etenkin Margueritelta salassa.

Ihmissydän on arvoitusten yhdistelmä — sen ongelmoita on usein vaikea ratkaista.

Rakastiko Marguerite Blakeney, »Europan nerokkain nainen», todella narria? Oliko se tunne rakkautta, joka kiinnitti hänet mieheensä vuosi sitten mennessään hänen kanssaan naimisiin? Oliko se tosirakkautta, jota hän tunsi häneen huomatessaan yhä vieläkin häntä rakastavansa ja huomatessaan, ettei Percy tahtonut jälleen ruveta hänen orjakseen, hänen kiihkoisaksi tuliseksi rakastajakseen? Päinvastoin! Marguerite ei itsekään olisi voinut selittää tunteiltaan, ei ainakaan sillä hetkellä. Ehkä ylpeys oli sulkenut hänen silmänsä ymmärtämästä oman sydämensä hyviä ääniä. Mutta sen hän tiesi — että hän aikoi valloittaa takaisin tuon itsepäisen sydämen, että hän vielä kerran voittaa — — eikä enää koskaan kadota häntä. — — Hän pitää hänet, säilyttää hänen rakkautensa, olihan hän senarvoinen, ja vaalii sitä. Sillä se ainakin oli varma, ettei hänellä ollut onnea ilman miehensä rakkautta.

Sillä tavoin mitä ristiriitaisimmat ajatukset ja tunteet hurjasti raastoivat hänen sydäntään. Niihin syventyneenä hän antoi ajan vierähtää. Luultavasti väsyneenä pitkästä kiihoituksesta hän todenteolla sulki silmänsä ja vaipui rauhattomaan uinailuun, jossa nopeaan vaihtuvat unet olivat vain hänen tuskallisten ajatustensa jatkoa — kun oven ulkopuolelta kuuluvien askelten ääni äkkiä herätti hänet unestaan.

Hermostuneesti hypähti hän pystyyn ja kuunteli: koko talo oli yhtä äänetön kuin ennenkin, askeleet olivat poistuneet. Selkoselällään olevasta ikkunasta aamuauringon loistavat säteet tulvien tuhlasivat valoa huoneeseen. Hän katsahti kelloa, se oli puoli seitsemän — liian aikaista talonväen olla liikkeellä.

Hän oli varmaankin nukahtanut vallan tietämättään. Askeleet ja hillityt ihmisäänet olivat herättäneet hänet. — Kukahan siellä?

Varovasti, aivan varpaillaan hän astui huoneen poikki ja avasi oven kuunnellakseen. Ei pienintäkään ääntä — vain varhaisen aamun tyyni hiljaisuus, kun koko ihmiskunta nukkuu raskainta untaan. Mutta liike teki hänet levottomaksi, ja kun hän yhtäkkiä jalkojensa juuressa aivan huoneensa kynnyksellä näki jotain valkoista — kirje nähtävästi — uskalsi hän tuskin koskettaa sitä. Näyttihän se niin aavemaiselta. Ihan varmaa oli, ettei se ollut siinä hänen tullessaan huoneeseen. Oliko Louise sen pudottanut vai kiusoitteliko joku henki lupauksillaan näyttäen hänelle olemattomia, satumaisia kirjeitä?

Viimein hän kumartui nostaakseen sen, ja ylenmäärin säikähtyen ja ällistyen huomasi hän, että kirje oli hänelle itselleen ja osoite kirjoitettu hänen miehensä isolla käsialalla. Mitä sir Percyllä oli hänelle keskellä yötä sano mistä sellaista, jota ei voinut jättää seuraavaan aamuun? Hän repi kuoren auki ja luki:

»Odottamaton tapaus pakoittaa minua heti lähtemään pohjoiseen päin, joten pyydän teidän armonne suomaan anteeksi, etten voi lausua teille kunnioittavia jäähyväisiäni. Asiat vaatinevat minua viipymään noin viikon, joten minulla ei ole tilaisuutta saapua teidän armonne huviretkelle keskiviikkona. Jään teidän armonne nöyrimmäksi ja vaatimattomimmaksi palvelijaksi.

Percy Blakeney.»

Margueriten mieleen varmaankin juolahti miehensä hidas käsityskyky, sillä hänen täytyi lukea kirje uudelleen, ennenkuin täysin käsitti sen tarkoituksen.

Hän seisoi porrastaitteella käännellen yhä uudelleen lyhyttä, salaperäistä kirjettä. Hän ei kyennyt ajattelemaan, hermot olivat kiihoittuneet ja selittämättömiä aavistuksia risteili hänen mielessään.

Sir Percyllä oli tiluksia pohjoisessa päin, ja hän oli ennenkin käynyt siellä yksin viipyen poissa noin viikon verran, mutta tuntui hyvin omituiselta, että asiat vaativat häntä lähtemään tulisella kiireellä viiden ja kuuden välillä aamulla.

Turhaan hän koetti vapautua tavattomasta levottomuudestaan, ja hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hurja, voittamaton halu nähdä miestään valtasi hänet kokonaan. Kunpa hän vain ei olisi ehtinyt lähteä.

Unohtaen olevansa hyvin ohuessa aamupuvussa ja tukkansa hajallaan, lensi hän porraskäytävää alas suoraan eteisen poikki pääovelle.

Niinkuin ainakin oli se teljetty ja lukittu, sillä palvelijat eivät olleet vielä nousseet, mutta hänen tarkat korvansa olivat eroittaneet ihmisääntä ja hevosen kavioiden kopsetta kivitetyltä pihalta.

Levottomin, vapisevin käsin Marguerite aukaisi lukon toisensa perästä haavoittaen kätensä, vahingoittaen kyntensä, sillä lukot olivat jäykät ja raskaat. Mutta siitä hän ei välittänyt, koko hänen ruumiinsa vapisi jo pelkästä ajatuksestakin, että myöhästyi ja että sir Percy oli mennyt hänen näkemättään ja sanomattaan »Jumalan haltuun!»

Vihdoinkin hän sai avaimen väännetyksi ja oven avatuksi; hänen korvansa eivät olleet pettäneet. Palvelija seisoi siinä pidellen kahta hevosta, toinen niistä oli vikkelä Sultaani, sir Percyn lemmikki, satuloituna matkaa varten.

Silmänräpäyksessä itse sir Percykin ilmaantui rakennuksen takaa ja lähestyi nopein askelin hevosia. Hän oli riisuutunut komeasta juhlapuvustaan, mutta oli niinkuin ainakin moitteettomasti ja hyvin puettu hienoon verkaan, pitsikauluri kaulassa ja hihansuissa pitsiröyhelöt, korkeavartiset saappaat ja ratsastushousut jalassa.

Marguerite astui muutaman askeleen eteenpäin. Sir Percy katsahti sinne ja näki hänet. Hän rypisti hieman otsaansa.

»Lähdössäkö?» kysyi Marguerite kiihkoissaan. »Minnekä?»