Part 12

»Niinkuin minulla on ollut kunnia ilmoittaa teidän armollenne, vakavat odottamattomat asiat kutsuvat minua pohjoiseen päin tänä aamuna», sanoi hän kalsean pitkäveteisesti.

»Mutta — — teidän huomiset vieraanne — —»

»Olen pyytänyt teidän armonne lausumaan nöyrimmät anteeksipyyntöni hänen kuninkaalliselle korkeudelleen. Tehän olette niin täydellinen emäntä, etten luule minua kaivattavan.»

»Mutta olisittehan te voinut siirtää matkanne — — huviretken jälkeen — —» sanoi Marguerite yhä puhuen nopeasti ja levottomasti. »Tietystikään asia ei ole niin tärkeä — — ettehän puhunut siitä mitään — äsken.»

»Asiani, niinkuin minulla oli kunnia sanoa teille, rouva, tuli aivan odottamatta ja on hyvin tärkeä, — — Pyytäisin sentähden lupaa lähtöön? — — saanko toimittaa asioitanne kaupungissa? — — paluumatkallani?»

»Ei — — ei — — kiitoksia — — ei mitään — — Mutta palaatteko pian?»

»Hyvin pian.»

»Ennen viikon kuluttuako?»

»En saata sanoa.»

Varmaankin hän koetti päästä lähtemään, jotavastoin Marguerite ponnisti kaikki voimansa pidättääkseen hänet muutaman hetken.

»Percy», sanoi hän, »ettekö tahtoisi sanoa, miksi lähdette tänään. Onhan minulla vaimonanne oikeus saada se tietää. Teitä ei ole kutsuttu pohjoiseen, tiedän sen. Sieltä ei tullut kirjettä eikä lähettilästä ennen oopperaan lähtöämme, eikä tanssiaisista kotiin palatessammekaan sanaa ollut odottamassa. — — _Te ette_ mene tiluksillenne, olen vakuutettu siitä. — — Siinä on jotain salaperäistä — — ja — —»

»Rouva, siinä ei ole mitään salaperäistä», vastasi hän hiukan kärsimättömällä äänellä. »Minun asiani koskee Armand'ia — — siellä! Siis sallitteko minun lähteä?»

»Armand'iako? — — mutta eihän vain vaara teitä uhanne?»

»Vaarako? minuako? — — eihän toki rouvani, teidän huolehtimisenne tuottaa minulle kunniaa. Niinkuin sanoitte, vaikutusvaltaa minulla on, aikomukseni on käyttää sitä ennenkuin on myöhäistä.»

»Saanen ehkä kiittää teitä?»

»Rouva», sanoi hän koleasti, »sitä ei teidän tarvitse tehdä. Elämäni on käytettävissänne ja minua on jo tarpeeksi palkittu.»

»Sir Percy, ja minun elämäni on teidän jos vain tahdotte omaksua sen palkinnoksi toimistanne Armand'in tähden», sanoi hän yhtä tulisesti kuin avasi sylinsä miehelleen. »Kas niin! en tahdo pidättää teitä — — ajatukseni seuraavat teitä — — hyvästi! — —»

Miten ihastuttavalta hän näyttäkään aamuauringon valossa kullankellervän tukan valuessa hartioille! Sir Percy tehden syvän kumarruksen painoi suudelman hänen kädelleen. Marguerite tunsi polttavan suutelon ja hänen sydämensä värisi toivon sekaisesta ilosta.

»Tulettehan takaisin?» kysyi Marguerite hellästi.

»Sangen pian!» vastasi hän katsoen ikävöiden vaimonsa sinisiin silmiin.

»Ja — — muistatteko? — —» kysyi Marguerite samalla, kun hänen silmänsä vastasivat sir Percyn katseeseen ja antoivat hänelle rajattomia lupauksia.

»Rouva, aina muistan, että olette kunnioittanut minua palvelustani vaatimalla.»

Sir Percyn sanat sointuivat koleilta ja muodollisilta, mutta sillä kertaa ne eivät Margueritesta tuntuneet kylmiltä. Naisen sydän oli katsonut miehen tunteettoman naamarin alla olevaan sydämeen, jota naamiota sir Percyn ylpeys yhä vieläkin vaati häntä kantamaan.

Taaskin hän kumarsi vaimolleen, sitten hän pyysi lupaa lähtöönsä. Marguerite seisoi toisella puolella sir Percyn hypätessä Sultaanin selkään. Hevosen nelistäessä portista Marguerite huiskutti hänelle viimeiset hyvästinsä.

Piian sir Percy peittyi näkyvistä tien mutkaan. Uskotulla palvelijalla oli vaikea pysyä hänen perässään, sillä Sultaani lensi eteenpäin niinkuin säestäen isäntänsä kiihtynyttä mielialaa. Marguerite kääntyi ja astui sisään onnellisesti huokaisten. Hän meni takaisin omaan huoneeseensa, sillä uni alkoi painostaa häntä niinkuin väsynyttä lasta.

Hänen sydämensä rauhoittui, ja vaikka epämääräinen tuska sitä vielä vaivasikin, niin hämäränsuloinen toivo sitä kuitenkin viihdytti kuin palsamin tuoksu.

Hän ei ollut enää ollenkaan huolissaan Armand'ista, sillä mies, joka oli juuri ratsastanut tiehensä, oli halukas auttamaan Armand'ia, olipa saanut Margueritenkin täysin luottamaan tarmoonsa ja kuntoonsa. Hän kummasteli, että oli itsekin pitänyt miestään tyhjänpäiväisenä narrina. Tietystikin se oli vain naamio kätkemässä kirpeää sydänhaavaa, jonka Marguerite oli iskenyt hänen luottavaan ja rakastavaan sydämeensä. Rakkaus olisi muutoin voittanut Percyn, eikä hän tahtonut näyttää vaimolleen, kuinka paljon hän vieläkin piti Margueritesta ja kuinka kovasti hän kärsii.

Mutta siitä lähtien oli kaikki käyvä hyvin: Marguerite kukistaa ylpeytensä, nöyrtyy miehelleen, kertoo kaikki, luottaa häneen kaikessa. Onnen päivät uudistuvat samallaisiksi kuin heidän kävellessään Fontainebleaun metsässä, jolloin he juttelivat vain vähän, sillä Percy oli aina harvapuheinen — mutta jolloin Marguerite tunsi sydämensä aina löytävän lepoa ja onnea miehensä voimakkaaseen rintaan nojatessaan.

Kuta enemmän hän ajatteli viime yön tapahtumia, sitä vähemmän hän pelkäsi Chauveliniä ja hänen suunnitelmiaan. Eihän hän ollut onnistunut pääsemään selville Tulipunaisen neilikan personasta, siitä hän ainakin oli varma. Sekä lordi Fancourt että Chauvelin itse olivat vakuuttaneet hänelle, ettei ruokailuhuoneessa ollut yhden aikaan muita kuin ranskalainen omassa personassaan ja Percy — Niin! — Percy! Hänhän olisi voinut kysyä sitä mieheltään, jos olisi tullut ennemmin ajatelleeksi. Oli miten oli, hänen ei tarvinnut pelätä, että tuntematon ja uskalias sankari joutui Chauvelinin ansaan; kaikissa tapauksissa sankarin kuolema ei ollut hänen syynsä.

Tietystikin vaara yhä uhkasi Armand'ia, mutta olihan Percy luvannut suojella häntä. Kun Marguerite näki miehensä poistuvan ratsain, mahdollisuus sir Percyn aikeiden onnistumattomuudesta ei hetkeksikään juolahtanut hänen mieleensä. Kun Armand kerran pääsee Englantiin, ei hän enää salli hänen Ranskaan palata.

Sillä hetkellä hän tunsi olevansa melkein onnellinen, ja vedettyään ikkunaverhot umpeen estääkseen auringon paahdetta pääsemästä sisään laskeutui hän vuoteelleen, painoi päänsä tyynyä vasten kuin väsähtänyt lapsi ja vaipui heti rauhallisen unen helmoihin.

XVIII LUKU

Salaperäinen merkki.

Päivä oli jo pitkälle kulunut Margueriten herätessä kauan kestäneestä virkistävästä unestaan. Louise oli tuonut nuorta maitoa ja lautasellisen hedelmiä. Hän nautti vaatimattoman aamiaisensa hyvällä ruokahaluilla.

Margueriten ajatukset toimivat vilkkaasti hänen rypäleitä niellessään. Nuolen nopeudella ne kiitivät Percyn pitkän suoran vartalon jälkeen, jonka hän oli nähnyt ratsastavan tiehensä runsaasti viisi tuntia sitten.

Vastaukseksi emäntänsä kärkkäisiin kysymyksiin kertoi Louise palvelijan palanneen Sultaanin kanssa saatettuaan sir Percyn Lontooseen. Palvelija oli arvellut isännän aikoneen vesille kuunarillaan, joka oli ankkurissa aivan London Bridgen alla. Sir Percy oli ratsastanut sinne asti, hän oli tavannut Briggsin, _Untolan_ laivurin ja palauttanut palvelijansa ja Sultaanin tyhjin satuloin Richmondiin.

Nämä uutiset hämmästyttivät Margueritea entistä enemmän. Mihinkähän sir Percy aikoi mennä _Untolalla_? Armand'in puolesta, oli hän sanonut. Niin! sir Percyllä oli kaikkialla vaikutusvaltaisia ystäviä. Ehkä hän meni Greenwichiin tahi — — mutta Marguerite oli lakannut arvailemasta, pian kaikki selvenee: hän oli luvannut palaavansa ja muistavansa.

Pitkä, joutilas päivä oli Margueritella edessään. Hän odotti vieraakseen entistä koulutoveriaan, pientä Suzanne de Tournayta. Iloisesti ja veitikkamaisesti oli hän pyytänyt lupaa Suzannen vierailuun kreivittäreltä edellisenä iltana Walesin prinssin läsnäollessa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli äänekkäästi suositellut pyyntöä ja luvannut tulla heitä tervehtimään iltapäivällä. Kreivitär ei ollut uskaltanut kieltää ja oli sillä hetkellä pakoitettu suostumaan, joten Suzanne sai luvan hauskan päivän viettämiseen ystävänsä luona Richmondissa.

Marguerite odotti häntä hartaasti. Hän ikävöi saadakseen jutella entisistä koulumuistoistaan lapsimaisen tytön kanssa. Hän halusi Suzannen seuraa enemmän kuin kenenkään muun. Marguerite aikoi kävellä hänen kanssaan vanhassa kauniissa puutarhassa ja komeassa metsästyspuistossa sekä retkeillä pitkin joen vartta.

Mutta Suzanne ei ollut vielä saapunut. Pukeuduttuaan valmistautui Marguerite menemään alakertaan. Hän näytti aivan tyttömäiseltä vaatimattomassa musliinipuvussaan, leveä, sininen vyö hoikilla vyötäisillä ja kaulassa sievä pitsikaulus, johon hän rinnan kohdalle oli kiinnittänyt muutamia tummanpunaisia syysruusuja.

Hän astui huoneustonsa edustalla olevan porrastaitteen yli ja seisoi hetkisen komeiden tammisten porrasten yläpäässä, jotka johtivat alakertaan. Vasemmalla oli hänen miehensä huoneusto, joukko suojia, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.

Niihin kuului makuusuoja, pukeutumis- ja vastaanottohuone sekä porrastaitteen toisessa päässä pieni työhuone, jota aina pidettiin lukossa, kun sir Percy ei sitä käyttänyt. Erikoista luottamusta nauttiva kamaripalvelija Frank hoiti tätä huonetta. Kenenkään muun ei sallittu sinne koskaan mennä. Margueritekaan ei ollut välittänyt käydä siellä, ja talon palvelijat eivät tietystikään olleet uskaltaneet rikkoa ankaraa kieltoa sinne menemällä.

Marguerite oli usein hyvänluontoisella halveksimisella, jolla hän viime aikoina oli kohdellut miestään, pilkannut häntä yksityishuoneen salaperäisyydestä. Nauraen hän oli aina sanonut, että Percy ankarasti pidätti kaikki uteliaat silmät poissa pyhäköstään peläten niiden huomaavan, miten vähän sen neljän seinän sisällä työtä tehtiin. Mukava nojatuoli Percyn suloista uinailua varten oli epäilemättä sen huomattavin huonekalu.

Sellaista Marguerite mietti mielessään loistavan kauniina lokakuuaamuna antaessaan katseensa liukua pitkin käytävää. Frank oli hyvin touhuissaan isäntänsä huoneustossa, sillä melkein kaikki ovet olivat selällään. Työhuoneen ovi oli myöskin auki.

Palava lapsellinen uteliaisuus kurkistaa Percyn pyhäkköön valtasi Margueriten äkkiä. Kielto ei tietystikään koskenut häntä, eikähän Frank voinut vastustaa talon emäntää. Hän toivoi kamaripalvelijan puuhaavan muissa huoneissa siten saadakseen itse tilaisuuden pieneen salaiseen tirkistysmatkaan kenenkään häiritsemättä.

Varovasti varpaillaan hiipi hän porrastaitteen yli vavisten kiihoituksesta ja uteliaisuudesta. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle omituisesti hämillään ja aivan kykenemättömänä päättämään.

Ovi oli raollaan eikä hän voinut nähdä huoneeseen. Hän työnsi sen auki kuin koetteeksi. Ei kuulunut mitään. Nähtävästi Frank ei ollut siellä ja hän astui rohkeasti sisään.

Hämmästys valtasi hänet nähdessään huoneen tavattoman yksinkertaisuuden: tummat raskaat verhot, jykevät tammiset huonekalut, seinällä pari karttaa, jotka eivät suinkaan muistuttaneet velttoa kaupunkilaisherraa, kilpa-ajohuijaria, muotikeikaria. Ne ominaisuudethan olivat sir Percyn ulkonaiset tunnusmerkit.

Siellä ei näkynyt merkkiäkään kiireisestä lähdöstä. Kaikki oli paikoillaan, ei paperipalaakaan lattialle heitettynä eikä ainoakaan laatikko ollut auki. Verhot olivat syrjään vedetyt ja avonaisesta ikkunasta virtasi raitis aamuilma sisään.

Vastapäätä ikkunaa aivan keskellä huonetta oli jykevä konttoripulpetti, joka näytti sangen käytetyltä. Vasemmanpuoleisella seinällä komeissa kehyksissä riippui melkein lattiasta katoon ulottuva, erinomaisen hyvin maalattu naisen kokokuva. Taulun kulmassa oli Boucherin nimi. Kuva esitti Percyn äitiä.

Marguerite tiesi hyvin vähän hänestä, ainoastaan sen, että hän oli kuollut ulkomailla sekä henkisesti että ruumiillisesti sairaana Percyn vielä poikasena ollessa. Hän oli varmaankin ollut kaunis silloin, kun Boucher maalasi hänet. Kun Marguerite katseli kuvaa, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen pojan muistuttavan tavattomasti äitiänsä. Samallainen matala, kulmikas otsa, jota paksu, vaalea ja sileä tukka ympäröi; samallaiset, jotensakin veltot silmät lujapiirteisten kulmien alla. Niissä oli samallainen velttouteen kätketty voimakas ilme, samallainen salaperäinen kiihko, joka usein nähtiin Percyn kasvoilla ennen hänen naimisiinmenoaan, kun hän seisoi miehensä vieressä jutellen äänensä värähdellessä.

Marguerite tarkasteli kuvaa, sillä se oli hänestä mielenkiintoinen, sitten hän taas kääntyi katselemaan jykevää pulpettia. Sen peitti suuri joukko papereita, jotka olivat siististi merkityt ja sidotut sekä näyttivät hyvin järjestetyiltä laskuilta ja kuiteilta. Marguerite ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi eikä ollut pitänyt tiedustelun arvoisenakaan kysellä, miten sir Percy, jota koko maailma luuli aivan järjettömäksi, hallitsi suunnatonta, isältä perittyä omaisuuttaan.

Kun hän oli astunut sievään, järjestettyyn huoneeseen, oli hämmästys hänet niin vallannut, ettei hän voinut muuta kuin ihmetellä nähdessään miehensä suuren toimintataidon todisteet. Mutta se antoi myöskin hänelle varmuutta, siitä, ettei sir Percy ainoastaan ollut puettu pintapuolisen tyhjyyden, turhamaisten tapojen ja narrimaisten puheiden naamioon, vaan että hän myös näytteli tahallista ja harkittua osaa.

Marguerite yhä vain ihmetteli. Mitä varten hän viitsi vaivautua niin paljon? Miksi hän — joka oli niin silmiinpistävän väkevä ja totinen mies — halusi esiintyä muitten silmissä typeränä narrina.

Ehkä hän tahtoi salata rakkauttaan vaimoltaan, joka halveksi häntä — — mutta sen tarkoituksenhan olisi voinut saavuttaa vähemmilläkin uhrauksilla ja vähemmällä vaivalla kuin alituisesti luonnotonta osaa näyttelemällä.

Marguerite katseli ympärilleen hapuilevasti: hän oli hyvin hämmästynyt ja hänet valtasi kauhu, jonka omituinen, selittämätön salaperäisyys oli herättänyt. Hän kävi hyvin levottomaksi, ja vilu karmi hänen pintaansa juhlallisessa synkässä huoneessa. Mitään muita kuvia ei ollut seinällä kuin kaunis Boucherin maalaus sekä pari karttaa, toinen kuvaten pohjois-Ranskan rannikkoa ja toinen Pariisin ympäristöä. Mihinkähän sir Percy niitä tarvitsi, mietti hän kummastellen.

Päätä alkoi kivistää, ja Marguerite halusi pois merkillisestä Siniparran huoneesta, jonka tarkoitusta hän ei käsittänyt. Hän ei tahtonut ilmaista Frankille olevansa siellä, ja vielä kerran katsahtaen ympärilleen kääntyi hän oveen päin. Silloin hänen jalkansa sattui pieneen esineeseen, joka luultavasti oli ollut matolla lähellä pulpettia ja joka kierien lennähti huoneen toiselle puolelle.

Marguerite kumartui sitä ottamaan. Se oli kultasormus, jonka kantaan oli kaiverrettu pieni merkki.

Marguerite käänteli sitä sormissaan ja tarkasteli kaiverrusta, Siinä oli pieni tähtimäinen kukkanen, jonka merkin hän oli kahdesti ennen nähnyt: oopperassa ja lordi Grenvillen tanssiaisissa.

XIX LUKU

Tulipunainen neilikka.

Millä hetkellä omituinen epäily, hiipi Margueriten mieleen, sitä hän ei olisi itsekään voinut jälkeenpäin sanoa. Kovasti puristaen sormusta kädessään juoksi hän huoneesta rappuja alas puutarhaan, missä hän erillään muista vain kukkasten, joen ja lintujen seurassa katseli sormusta ja yhä tarkemmin tutki siihen kaiverrettua merkkiä.

Istuen riippuvien sykomorien varjossa hän tarkasteli tylsän tunteettomasti sormuksen yksinkertaista kantaa, johon tähtimäinen kukkanen oli kaiverrettu.

Olipa se hullunkurista! Hän uneksi! Hänen hermonsa olivat jännittyneet, ja hän luuli näkevänsä enteitä ja salaperäisyyttä vähäpätöisimmissäkin asioissa. Eivätkö kaikki hienon maailman ihmiset äskettäin olleet päättäneet suosia sankarillisen ja mystillisen Tulipunaisen neilikan merkkiä?

Eikö se hänellä itselläänkin ollut ommeltuna puvuissaan, kaiverrettuna jalokivissään ja hiuskoristeissaan? Mitä merkillistä siinä oli, että sir Percy käytti sitä sinettisormuksessaan? Saattoihan hänkin aivan hyvin tehdä sen — — niin aivan hyvin — — ja sitäpaitsi — — mitä yhtäläisyyttä oli hänen erinomaisella miehellään, tuolla hienopukuisella, hienostuneella ja velttotapaisella keikarilla sekä uskaliaalla suunnittelijalla, joka pelasti ranskalaisia uhreja aivan verenhimoisen vallankumouksen johtohenkilöiden nenän edestä.

Hänen ajatuksensa olivat sekaisin — hän ei käsittänyt mitään. — — Hän ei huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui ja aivan säpsähti, kun nuori, raikas ääni kuului puutarhan toiselta puolelta:

»- Rakas! — rakas! missä olet?» ja pieni Suzanne raikkaana kuin ruusunnuppunen tuli juosten nurmikolla silmien ilosta loistaessa ja ruskeiden kutrien liehuessa leppeässä aamutuulessa.

»Sanottiin sinun olevan puutarhassa», jatkoi hän iloisesti liverrellen ja heittäytyen somasti ja tyttömäisen vallattomasti Margueriten syliin, »sentähden juoksin sinua hämmästyttämään. Ethän minua näin pian odottanut Margot, pieni, rakas lemmikkini!»

Marguerite, joka nopeasti kätki sormuksen kaulurinsa poimuihin, koetti vastata iloisesti ja huolettomasti nuoren tytön tunnepurkauksiin.

»Tosiaankin, suloinen ystäväni», sanoi hän hymyillen, »on hauskaa saada pitää sinut vain itseäni varten kokonaisen kauniin, pitkän päivän. — — Ethän vain ikävystyne?»

»Vai ikävystyne! Margot, kuinka voit käyttää niin pahaa sanaa. Kun olimme yhdessä vanhassa rakkaassa koulussamme, olimme aina iloisia saadessamme olla kahden.

»Ja jutella salaisuuksistamme.»

Molemmat nuoret naiset alkoivat astella käsikoukkua puutarhassa.

»Oi, Margot, lemmikkini, kuinka ihana kotisi onkaan», sanoi pieni Suzanne ihastuneena, »kuinka onnellinen oletkaan!»

»Niinpä kylläkin! Pitäisihän minun olla onnellinen», lausui Marguerite huolestuneesti huokaisten.

»Miten surullisesta puhutkaan, lemmikkini! — — No niin, nyt kun olet naimisissa, et halua enää jutella kanssani salaisuuksista. Kuinka paljon meillä olikaan ennen koulussa kahdenkeskistä puhuttavaa! Muistatko? — muutamia asioita emme uskoneet edes Pyhän Angelsin sisar Theresallekaan — vaikka hän olikin kovin herttainen.»

»Ja nyt sinulla on eräs hyvin tärkeä salaisuus, sellainen pienen pieni?» lausui Marguerite iloisesti, »jonka sinä heti uskot minulle. Sinun ei tarvitse punastua, rakas ystäväni», lisäsi hän nähdessään Suzannen pienet somat kasvot punehtuneina. »Eihän siinä ole mitään hävettävää! Hän on sekä jalo että luotettava mies, ja sellaisesta rakastajasta — — puolisosta kelpaa ylpeillä.»

»Niinpä tosiaankin, ystäväni, en ole ollenkaan häpeissäni», vastasi Suzanne leppeästi, »ja olen hyvin, hyvin ylpeä, kun puhut hänestä hyvää. Luulen äidin suostuvan», lisäsi hän mietteissään, »ja minä tulen — oi! tullen niin iloiseksi — mutta luonnollisestikaan ei suunnitella mitään, ennenkuin isä on pelastettu. — —»

Marguerite säpsähti. Suzannen isä! kreivi de Tournay! — hän kuului niihin, joiden henki oli vaarassa, jos Chauvelin onnistui pääsemään selville Tulipunaisen neilikan personasta.

Hän oli käsittänyt sekä kreivittären että parin liittolaisen puheesta, että hämäräperäinen johtaja oli kunniasanallaan lupautunut pelastamaan pakolaiskreivi de Tournayn Ranskasta. Pienen Suzannen, joka ei tiennyt muuta kuin oman tärkeän salaisuutensa, jatkaessa livertelyään Margueriten ajatukset palasivat viimeöisiin tapauksiin.

Armand'in perikato, Chauvelinin uhkaus, hänen julmat sanansa »joko — tahi —», jotka Marguerite oli hyväksynyt.

Ja sitten hänen oma toimintansa, joka oli vähällä kohota huippuunsa k:lo 1 lordi Grenvillen ruokailuhuoneessa, kun Ranskan hallituksen armoton lähetti aikoi vihdoinkin päästä selville, kuka salaperäinen Tulipunainen neilikka oli, joka niin ujostelematta uhmasi kokonaista urkkijajoukkoa ja asettautui niin rohkeasti pelkästä urheiluhalusta Ranskan vihollisten puolelle.

Sen jälkeen hän ei ollut kuullut mitään Chauvelinistä. Hän oli jo arvellut kaiken epäonnistuneen eikä hän kuitenkaan ollut vielä tuntenut levottomuutta, sillä olihan hänen miehensä luvannut turvata Armand'in hengen.

Mutta aivan silmänräpäyksessä Suzannen iloisesti jutellessa hirveä kauhu omien tekojensa seurauksista valtasi Margueriten. Chauvelin ei ollut puhunut mitään. Se on totta. Mutta hän muisti, kuinka ivalliselta ja ilkeältä hän näytti hyvästellessään tanssiaisten jälkeen. Oliko hän ja silloin huomannut jotain? Oliko hänellä ja valmiit suunnitelmat rohkean keinottelijan pidättämiseksi itse työssä Ranskassa ja hänen lähettämisekseen giljotiinille ilman katumusta ja viivytystä?

Margueriten valtasi kauhea inho, ja kouristuksen tapaisesti hänen kätensä puristi sormusta pukunsa poimuissa.

»Sinä et kuuntele, rakas ystäväni», lausui Suzanne soimaavasti keskeyttäen pitkän ja erittäin mielenkiintoisen pakinansa.

»Kyllä, kyllähän minä», sanoit Marguerite koettaen pakoittautua hymyilemään. »On hauskaa kuunnella puhettasi — — ja sinun onnellisuutesi tekee minutkin niin iloiseksi. — — Älä pelkää, me koetamme parastamme saadaksemme äitisi lepytetyksi. Sir Andrew Ffoulkes on jalo englantilainen herrasmies. Hänellä on rahaa ja on korkea-arvoinen; kreivitär ei kieltäydy myöntymästä. — — Mutta — — pieni ystäväni — — kerro — — mitä viimeiset uutiset tietävät isästäsi.»

»Oi!» huudahti Suzanne iloisen hurjasti, »parasta mitä saattaa toivoa. Lordi Hastings kävi tervehtimässä äitiäni varhain tänä aamuna. Hän sanoi että rakkaan isäni asiat ovat hyvin ja että me saamme odottaa häntä Englantiin ainakin neljän vuorokauden kuluttua.»

»Niin», sanoi Marguerite, jonka hehkuvat silmät tarkastelivat Suzannen huulia, jotka yhä vain liikkuivat iloisesti jutellen.

»Eihän meidän nyt tarvitse pelätä, rakkaani, sinä et tiedä, että tuo suuri jalo Tulipunainen neilikka on itse lähtenyt isää pelastamaan. Rakkaani, hän on mennyt — — on todellakin mennyt — —» lisäsi Suzanne innoissaan. »Tänä aamuna hän oli Lontoossa, Calais'ssa hän on jo mahdollisesti huomenna — — jossa hän tapaa isäni — — ja sitten — — ja sitten — —.»

Isku sattui. Sitä hän oli koko ajan odottanutkin, vaikka olikin viime hetkeen saakka koettanut luulotella toista pettäen itsensä. Sir Percy oli mennyt Calais'hen, oli sinä aamuna ollut Lontoossa — — hän — — Tulipunainen neilikka — — Percy Blakeney — — hänen miehensä — — jonka hän itse viime yönä oli kavaltanut Chauvelinille — —.

Percy — — Percy — — hänen miehensä — — Tulipunainen neilikka — — Voi, kuinka Marguerite oli voinutkaan olla niin sokea! Hän tajusi kaiken — — kaiken sillä kertaa — — osan, jota Percy näytteli — naamion, jota hän kantoi — — häikäistäkseen ihmisten silmiä.

Ja kaiken sen tietysti vain pelkästä urheiluhalusta ja vallattomuudesta! — pelastaen miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta, niinkuin ihmiset ylimalkaan huvikseen hävittävät ja tappavat eläimiä. Joutilas rikas mies halusi elämän tarkoitusta — hän ja muutamat nuoret keikarit, jotka seurasivat hänen lippuaan, olivat hupailleet pitkät ajat panemalla henkensä alttiiksi muutamien viattomien pelastamiseksi.

Ehkäpä sir Percy oli aikonut kertoa siitä vaimolleen heti naimisiin mentyään, mutta silloin oli hän saanut kuulla markiisi de S:t Cyrin jutun ja heti kääntänyt selkänsä hänelle epäilemättä arvellen, että Marguerite voi jonakin päivänä pettää hänetkin ja hänen toverinsa, jotka olivat vannoneet uskollisuutta päällikölleen. Siten hän oli tullut petkuttaneeksi vaimonsa niinkuin kaikki muutkin, jota vastoin sadat ihmiset kiittivät häntä hengestään ja monet perheet sekä hengestään että hyvinvoinnistaan.

Tyhjänpäiväisen narrin naamio oli hyvä ja osaansa hän näytteli erinomaisesti. Eipä ihme etteivät Chauvelinin urkkijat luulleet näennäisesti typerää hölmöä mieheksi, jonka hillitön uskaliaisuus ja neuvokas kekseliäisyys eksyttivät ranskalaiset nuuskijat sekä Englannissa että Ranskassa. Viime yönäkin Chauvelinin astuessa lordi Grenvillen ruokailuhuoneeseen vaanimaan rohkeata Tulipunaista neilikkaa näki hän vain typerän sir Percy Blakeneyn sikeässä unessa sohvalla.

Arvasiko teräväjärkinen mies silloin salaisuuden? Siinäpä olikin koko asian hämmästyttävin pulma. Pettäen tuntemattoman pelastaakseen veljensä oli Marguerite Blakeney toimittanut miehensä kuolemaan!

Ei, ei, ei, tuhansin kerroin ei! Ei suinkaan kohtalo voine sellaista onnettomuutta sallia. Itse luontokin nousi sitä vastaan kapinoimaan. Käsi pidellessään paperipalaa viime yönä olisi varmaankin puutunut ennenkuin olisi ehtinyt tehdä niin kauhistuttavan ja hirveän teon.