Part 13

»Mutta mikä sinua vaivaa rakkaani», lausui pieni Suzanne teeskentelemättä ja hätääntyneenä, sillä Margueriten kasvojen väri oli muuttunut tuhkanharmaaksi. »Marguerite, oletko sairas? Mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään, ei mikään, lapseni», soperteli hän kuin unissaan. »Maltahan hetken — — anna minun ajatella — — ajatella! — — Sinä sanoit — — Tulipunainen neilikka lähti tänään — —!»

»Rakas Marguerite, mikä sinun on? Sinä pelästytät minut — —»

»Ei mikään, lapseni, sanon — — ei mikään. — — Minun täytyy saada hetkisen olla yksin -— ja — rakas — — minun on luultavasti katkaistava tämänpäiväinen seurustelumme. — — Mahdollisesti on minun lähdettävä kotoani — ymmärräthän?»

»Ymmärrän kyllä jotain tapahtuneen, rakas ystäväni, ja haluavasi yksinäisyyttä. En tahdo olla esteenä. Älä ajattele minua! Palvelijani Lucile ei ole vielä mennyt — — lähden hänen kanssaan — — älä ajattele minua!»

Tunteittensa valtaamana kietoi hän käsivartensa Margueriten vyötäisille. Lapsen tuntein hän otti osaa ystävänsä katkeraan suruun ja tyttömäisen hellyyden suuri tahdikkuus esti häntä utelemasta ollen hän päinvastoin valmis poistumaan.

Hän suuteli Margueritea moneen kertaan ja asteli suruissaan nurmikon yli. Marguerite ei liikahtanutkaan, siihen hän jäi vain miettimään — — tuumien mitä tehdä.

Juuri kun pikku Suzanne oli nousemaisillaan terassin portaille, tuli palvelija juosten talon takaan emäntäänsä kohden. Hänellä oli sinetillä varustettu kirje kädessään. Vaistomaisesti Suzanne kääntyi takaisin, hän arvasi kirjeen sisältävän pahoja uutisia ystävälleen, hänen mielestään Margot raukka ei kyennyt vastaanottamaan enempiä ikävyyksiä.

Palvelija seisoi kunnioittavasti emäntänsä edessä, sitten hän ojensi hänelle kirjeen.

»Mikä se on?» kysyi Marguerite.

»Teidän armonne, juoksupoika juuri sen toi.»

Konemaisesti Marguerite otti sen ja käänteli sitä vapisevissa käsissään.

»Kuka sen lähetti?»

»Teidän armonne, juokupoika sanoi», vastasi palvelija, »että hänen käskettiin tuoda se, ja että teidän armonne kyllä tietää, mistä se tulee.»

Marguerite avasi kuoren, Hän arvasi sen sisällyksen ja silmäili kirjettä koneellisesti.

Se oli Armand S:t Justiltä sir Andrew Ffoulkesille — sama kirje, jonka Chauvelinin urkkijat olivat varastaneet »Kalastajalepolassa» ja jota Chauvelin oli näyttänyt kuin ruoskaa saadakseen Margueriten tottelemaan.

Hän oli siis pysynyt sanassaan — lähettänyt hänelle S:t Justin ilmiantokirjeen — — sillä hän oli Tulipunaisen neilikan jäljillä.

Margueriten ajatukset pysähtyivät, jopa hänen sielunsakin oli paeta ruumiista. Hän hoiperteli ja olisi kaatunut, ellei Suzanne olisi tukenut häntä käsivarrellaan. Tavattomasti ponnistaen voitti hän itsensä — vielä oli paljon toimitettavaa.

»Hakekaa juoksupoika tänne puheilleni», sanoi hän palvelijalle hyvin tyynesti, »Ei suinkaan hän lie vielä mennyt?»

»Ei, teidän armonne.»

Palvelija meni ja Marguerite kääntyi Suzannen puoleen.

»Ja sinä, lapsukaiseni, juokse sisään. Käske Lucilen valmistautua. Pelkään pahoin, lapsukaiseni, että minun on lähetettävä sinut kotiin. Ja kuule, käske palvelijan varustaa takki ja matkapuku sinulle.»

Suzanne ei vastannut. Hän suuteli Margueritea hellästi ja totteli sanaakaan sanomatta. Lapsukainen oli kovin kauhistunut ystävänsä hirveän surkeita kasvonilmeitä.

Minuuttia myöhemmin palasi palvelija juoksupojan kanssa, joka oli kirjeen tuonut.

»Kuka antoi tämän kirjeen?» kysyi Marguerite.

»Teidän armonne, eräs herra», vastasi poika, »'Ruusu' nimisessä ravintolassa vastapäätä Charing Crossia. Hän sanoi teidän kyllä tietävän.»

»'Ruusu' nimisessä ravintolassa? Mitä hän siellä teki?»

»Teidän armonne, odotteli tilaamiansa vaunuja.»

»Hevostako?»

»Niin, teidän armonne. Hän oli tilannut hevosen ja vaunut. Sain sen käsityksen palvelijansa puheesta, että hän aikoi suoraan Doveriin.»

»Olen kuullut tarpeeksi. Saatte mennä.» Sitten kääntyen palvelijansa puoleen: »Vaunujeni ja neljän nopeimman hevoseni tulee olla valmiina tuossa tuokiossa.»

Sekä palvelija että juoksupoika lähtivät heti käskyä totellen pois. Marguerite jäi aivan yksin seisomaan hetkeksi nurmikolle. Hänen siro vartalonsa oli jäykkä kuin kuvapatsas, silmät tuijottivat ja kädet olivat kovasti ristiin puristettuina rinnalla. Huulet mutisivat sydäntä järkyttävästi:

»Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä? Mistä löytää hänet? — Voi Jumalani, valaise järkeni!»

Mutta se ei ollut katumuksen eikä toivottomuuden hetki.

Hän oli tehnyt — tietämättään — hirveän kamalan teon — omissa silmissään suurimman rikoksen, jonka nainen voi tehdä -— hän näki sen kaikessa kauheudessaan. Ettei hän ollut arvannut miehensä salaisuutta, sekin tuntui hänestä kuolinsynniltä. Hänen olisi pitänyt tietää se! hänen olisi pitänyt tietää se!

Kuinka voi hän kuvitellakaan, että mies, joka rakasti niin kovasti kuin Percy Blakeney oli rakastanut häntä alunpitäen — kuinka saattoi sellainen mies olla järjetön idiootti, jona hän suvaitsi esiintyä. Ainakin hänen olisi pitänyt tietää miehensä olevan naamioidun, ja huomattuaan sen olisi hänen velvollisuutensa ollut riistää naamari hänen kasvoiltaan heidän kahdenkesken ollessaan.

Hänen rakkautensa mieheensä oli ollut arvottoman heikko, ja senkin hänen ylpeytensä oli valmis runtelemaan. Hän oli itsekin ollut naamioitu teeskennellessään halveksivansa miestään, vaikka itse asiassa tiesi käsittävänsä hänet aivan väärin.

Mutta eihän ollut aikaa menneiden miettimiseen. Oma sokeus oli hänet erehdyttänyt, se oli sovitettava ei tyhjillä katumuksilla, vaan nopealla hyödyllisellä toiminnalla.

Percy oli lähtenyt Calais'hen tietämättä siitä, että säälimätön vihollinen oli hänen kintereillään. Hän oli nostanut purjeensa aamulla varhain London Bridgen luona. Ilman suotuisaa tuulta hän ei varmaankaan saapunut Ranskaan vuorokaudessa, epäilemättä hän oli toivonut myötätuulta valitessaan tien.

Chauvelin puolestaan kiitää Doveriin, vuokraa siellä aluksen ja epäilemättä saapuu Calais'hen melkein samaan aikaan. Päästyään kerran Calais'hen kohtaa Percy kaikki, jotka niin hartaasti odottavat jaloa ja urhoollista Tulipunaista neilikkaa, sillä hänhän aikoo pelastaa heidät hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta. Chauvelinin vaaniessa kaikkia hänen liikkeitään Percy panee sekä oman että Suzannen isän, vanhan kreivi de Tournayn ja muiden pakolaisten hengen alttiiksi, sillä odottelevathan he häntä ja luottavat häneen. Siellä on myöskin Armand, joka on mennyt tapaamaan de Tournayta varmasti tietäen Tulipunaisen neilikan huolehtivan hänen turvallisuudestaan.

Kaikkien näiden niinkuin miehensäkin henki oli Margueriten käsissä. Ne hän tahtoi pelastaa, jos se vain riippui ihmisreippaudesta.

Valitettavasti ei hän kyennyt siihen pelkin omin voimin. Vaikka pääsisikin Calais'hen, ei hän tiennyt mistä löytää miehensä, jota vastoin Chauvelin ryövätessään paperit Doverissa oli saanut oppaan niistä. Ennen kaikkea hän halusi varoittaa Percyä.

Sillä hetkellä hän tunsi miehensä aivan tarpeeksi käsittääkseen, ettei hän hylännyt niitä, jotka luottivat häneen, ettei hän kammoksunut vaaraa ja jättänyt kreivi de Tournayta armottomien verenhimoisten petojen käsiin. Varoitettunakin hän voi tehdä uusia suunnitelmia, saattoi olla yhä varovaisempi ja viisaampi. Tietämättään hän voi joutua viekkaan ansaan, mutta saattoipa onnistuakin.

Jos sir Percy epäonnistuisi, jos tosiaankin sallimus ja Chauvelin kaikin käytettävin keinoin päälle päätteeksi näyttäytyivät liian ankariksi uskaliaalle suunnittelijalle — siinä tapauksessa hän ainakin halusi olla hänen rinnallaan lohduttamassa, hoivaamassa ja kehoittamassa häntä. Kuolema oli viimeinkin petettävä tekemällä se suloiseksi. Hän halusi kuolla sylitysten rakastettunsa kanssa tuntien ääretöntä onnea siitä, että tunteet vastasivat tunteisiin ja että väärinkäsitys oli loppunut.

Koko hänen ruumiinsa jäykistyi kuin suuren ja lujan päätöksen tehtyä. Sen hän aikoi täyttää, jos Jumala vain soi hänelle älyä ja voimaa. Hänen silmänsä kadottivat määrätyn ilmeensä, pelkkä ajatuskin miehensä pikaisesta tapaamisesta vaikka keskellä hirvittävintä vaaraakin sai hänen silmänsä sisäistä tulta hehkumaan. Ne säteilivät ilosta, sillä hän sai jakaa hädän hänen kanssaan — sai ehkä auttaakin häntä — olla hänen rinnallaan viimeinkin vaikkapa muiden toiveiden pettäessä.

Lapsimaisen suloiset kasvot olivat käyneet koviksi ja lujiksi, kaareva suu oli kovasti kiinni, hampaat yhteenpuristetut. Hän aikoi kuolla miehensä kanssa ja hänen tähtensä. Rypistetty otsa ilmaisi terästettyä tahtoa ja taipumatonta päättäväisyyttä. Suunnitelmat olivat laaditut. Ensiksi oli lähdettävä hakemaan sir Andrew Ffoulkesia.

Hän oli Percyn paras ystävä ja Marguerite muisteli värähdellen, miten nuori mies sokeassa innossaan aina puhui salaperäisestä johtajastaan.

Sir Andrew varmaankin auttaa häntä tarpeen vaatiessa. Vaunut olivat jo odottamassa. Puvun vaihdos ja jäähyväiset pikku Suzannelle ja sitten matkalle.

Kiirehtimättä ja epäröimättä asteli hän hiljalleen sisään.

XX LUKU

Ystävä.

Noin puolen tunnin kuluttua Marguerite istui jo mietteissään vaunuissa, joita rivakat hevoset kiidättivät Lontooseen.

Hän oli sanonut rakkaat jäähyväiset pikku Suzannelle ja huolehtinut hänen paluustaan kaupunkiin, johon tämä ajoi omilla vaunuillaan kamarineitonsa seurassa. Marguerite oli toimittanut pikalähetin viemään anteeksipyyntökirjettä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen pyytäen saada siirtää prinssin vierailun tuonnemmaksi kiireellisten ja tärkeiden asioiden vuoksi. Toisen lähetin piti tilata edeltäkäsin hevosia majataloista vaihdettaviksi väsyneitten sijaan.

Musiliinipukunsa hän oli vaihtanut tummaan matkapukuun ja viittaan, oli ottanut rahaa mukaansa — jota antelias miehensä aina varasi runsaasti hänen käytettäväkseen — lähtenyt matkalle.

Hän ei edes koettanutkaan pettää itseään turhilla ja tyhjänpäiväisillä toiveilla. Hänen veljensä Armand'in pelastuminen riippui Tulipunaisen neilikan pikaisesta pidättämisestä. Koska Chauvelin palautti Armand'in ilmaisukirjeen, oli hän epäilemättä tyytyväinen saatuaan tietää Percy Blakeneyn olevan sen miehen, jolle hän oli vannonut tuottavansa kuoleman.

Ei, ei ollut aikaa turhille luulotteluille! Percy, hänen miehensä, jonka urhoollisuus oli sytyttänyt hänessä ihailua ja tulista rakkautta, oli tuossa tuokiossa hirvittävässä vaarassa, joka oli hänen aiheuttamansa. Hän oli kavaltanut Percyn viholliselle — tosin tietämättään — mutta kaikissa tapauksissa _pettänyt_ miehensä. Jos Chauvelinin onnistui saada hänet ansoihinsa, joista Percyllä ei vielä ollut aavistustakaan, oli puolison kuolema hänen syynsä. Hänen kuolemansa! Sydänverellään hän halusi puolustaa miestään ja antaa henkensä hänen puolestaan.

Marguerite käski ajurinsa suuntaamaan matkan »Kruunu» nimiseen ravintolaan ja sinne päästyä syöttämään hevoset ja lepuuttamaan niitä. Sitten hän tilasi kantotuolin ja antoi viedä itsensä Pall Mallin varrella olevaan taloon, jossa sir Andrew Ffoulkes asui.

Kaikista Percyn ystävistä, jotka seurasivat johtajansa lippua, tunsi Marguerite enin voivansa luottaa sir Andrew Ffoulkesiin. Hän oli aina ollut hänenkin ystävänsä ja nuoren miehen rakkaus pikku Suzanneen oli yhä vain lähentänyt häntä Margueriteen. Ehkä sir Andrew oli poissa kotoaan noilla huimilla asioilla Percyn kanssa, siinä tapauksessa hän aikoi mennä lordi Hastingsin tai lordi Tonyn luo — sillä hän tarvitsi näiden nuorten miesten apua, muutoin hän oli voimaton pelastamaan miestään. Sir Andrew Ffoulkes oli kuitenkin kotona ja palvelija ilmoitti isännälleen lady Blakeneyn tulosta. Marguerite nousi porraskäytävää sir Andrew'n mukavaan huoneustoon. Hänet vietiin pieneen ylellisesti kalustettuun ruokailuhuoneeseen. Pari minuuttia myöhemmin sir Andrew itse ilmestyi sinne.

Hän oli nähtävästi hyvin hämmästynyt kuultuaan, kuka vieras oli, sillä hän katseli huolestuneena — ja epäillen — Margueritea kumartaessaan hänelle huolellisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan jäykkä tapa vaati.

Marguerite oli karistanut levottomuutensa viimeisetkin jäljet. Hän oli aivan tyyni ja vastattuaan nuoren miehen säntilliseen tervehdykseen alkoi rauhallisesti:

»Sir Andrew, minua ei haluta tuhlata kallista aikaa turhaan jutteluun. Teidän on uskottava, asioita joista aion puhua. Tärkeitä ne eivät ole. Se vain on tärkeätä, että johtajaanne ja toverianne Tulipunaista neilikkaa — — miestäni — — Percy Blakeneyä — — uhkaa hirvittävä vaara.»

Margueriten pieninkin epäilys johtopäätöstensä virheellisyydestä haihtui samassa, sillä sir Andrew kävi hämmästyksestä aivan kalpeaksi eikä ollenkaan kyennyt peittelemään sitä.

»Sir Andrew, vähät siitä, miten olen päässyt selville asiasta», jatkoi hän tyynin mielin, »Jumalan kiitos, että niin on laita, ja ehkei hänen pelastamisensa olekaan myöhäistä, valitettavasti en voi yksin häntä pelastaa, ja sentähden olen tullut pyytämään teitä avukseni.»

»Lady Blakeney», sanoi nuori mies koettaen voittaa itsensä, »minä — —»

»Ensiksikin, kuunnelkaahan puhettani», keskeytti Marguerite, »asianlaita on näin. Kun Ranskan hallituksen lähetti varasti paperinne Doverissa, löysi hän niiden joukosta suunnitelmat, joita te johtajanne kanssa aioitte käyttää pelastaaksenne kreivi de Tournayn ja muut pakolaiset. — Percy, mieheni, on mennyt itse toimittamaan asiaansa. Chauvelin tietää Percy Blakeneyn olevan Tulipunaisen neilikan. Hän seuraa miestäni Calais'hen ja pidättää hänet siellä. Te käsitätte yhtä hyvin kuin minäkin mitä hänellä on odotettavissa Ranskan vallankumoukselliselta hallitukselta. Häntä ei pelastaisi Englannin — ei edes itse Yrjö-kuninkaankaan — asiaan sekaantuminen. Robespierre ja hänen puoluelaisensa pitäisivät sitä myöhästyneenä. Paitsi sitä on rehti johtaja tietämättään syypää siihen, että kreivi de Tournayn ja muitten puoluelaisten piilopaikka on tullut ilmi, ja kaikki he yhä vieläkin luottavat häneen odotellen pelastajaansa siellä.»

Marguerite puhui hiljaisella äänellä kiihkottomasti ja päättäväisesti. Hän aikoi saada nuoren herran luotettavaksi apulaisekseen, sillä ilman häntä ei hän kyennyt asiataan toimittamaan.

»En ymmärrä», vastasi sir Andrew saadakseen aikaa parhaimman keinon keksimiseen.

»Sir Andrew, luulen teidän kuitenkin ymmärtävän. Luulen teidän käsittävän puheeni todeksi, ajatelkaahan asiaa sellaisenaan. Percy lähti Calais'hen, luultavasti jollekin yksinäiselle rannikkopaikalle, ja Chauvelin on hänen kintereillään. _Hän_ kiitää Doveriin ja purjehtii kanaalin yli luultavasti tänä yönä. Mitä arvelette tapahtuvan?»

Nuori mies vaikeni.

»Percy saapuu määräpaikkaansa tietämättä seuraajistaan, hän hakee de Tournayn seuralaisineen — niiden joukossa myöskin Armand S:t Just, veljeni, — Percy luultavasti etsii heitä aavistamatta, että maailman tarkimmat silmät vaanivat häntä joka askeleella. Kun hän huomaamattaan on pettänyt itseensä sokeasti luottavat henkilöt, kun häneltä ei enää voida mitään urkkia, kun hän on valmis palaamaan Englantiin niiden kanssa, joita on niin urhokkaasti lähtenyt pelastamaan, silloin hän tarttuu ansoihin, ja hänet lähetetään giljotiinille päättämään jalo elämänsä.»

Sir Andrew yhä vaikeni.

»Te ette luota minuun», sanoi Marguerite kiihkoissaan. »Voi, Jumalani! ettekö huomaa asiani olevan hirvittävän vakavan? Mies, mies», lisäsi hän äkkiä tarttuen nuorta miestä olkapäihin pienillä kätösillään ja pakoittaen hänet katsomaan suoraan itseensä, »sanokaa olenko maailman halveksittavimman ihmisen näköinen — naisen, joka pettää oman miehensä.»

»Jumala varjelkoon, lady Blakeney», sanoi nuori herra viimeinkin, »minua ajattelemasta tarkoitustanne sellaiseksi, mutta — —»

»Mutta millaiseksi — — sanokaa. — — Joutuin, mies! — — sekunnitkin ovat kallisarvoiset!» — —

»Tahtoisitteko sanoa», kysyi sir Andrew päättäväisesti katsoen tarkkaan Margueriten sinisiin silmiin, »kuka antoi Chauvelinille ne tiedot, jotka sanotte hänen saaneen.»

»Minä», lausui Marguerite sävyisästi, »tunnustan sen — en tahdo valehdella teille, sillä haluan täydellistä luottamustanne. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan — mitenkäpä olisi voinut ollakaan? — Tulipunaisen neilikan personasta — — veljeni pelastuksenhan piti olla onnistumiseni palkkio.»

»Auttaessanneko Chauveliniä Tulipunaisen neilikan jäljille?»

Marguerite nyökäytti päätään.

»Ei hyödytä kertoa, millaisia keinoja hän käytti pakoittaakseen minua. Armand on minulle enemmän kuin veli ja — — ja — — kuinka olisinkaan voinut aavistaa sitä? — — mutta me tuhlaamme aikaa, sir Andrew, — — joka minuutti on kallisarvoinen — — Jumalan nimessä! — — miestäni uhkaa vaara — — teidän ystäväänne! — toverianne! — Auttakaa minua pelastamaan hänet!»

Sir Andrew tunsi olevansa hyvin vaikeassa asemassa. Johtajalle annettu lupaus vaati tottelevaisuutta ja vaiteliaisuutta; kauniilla naisella, joka rukoili hänen luottamustaan, oli epäilemättä rehellinen tarkoitus, hänen johtajaystävällään oli selvästi vaara tarjona ja — —

»Lady Blakeney», lausui sir Andrew viimeinkin, »Jumal'avita, olette saattanut minut umpikujaan, jotten tiedä mitä velvollisuuteni käskee. Sanokaa mitä haluatte minun tekevän. Meitä on yhdeksäntoista valmiina uhraamaan henkemme Tulipunaisen neilikan edestä, jos tarve vaatii.»

»Sellaista uhrausta, ystäväni, ei nyt tarvita», vastasi Marguerite kuivasti, »järkeni ja neljä virkkua hevosta ovat vain välttämättömiä tarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta minun täytyy saada tietää hänen olinpaikkansa. Huomatkaa», lisäsi hän kyynelten tulviessa silmiinsä, »olen nöyrtynyt teidän edessänne, olen tunnustanut virheeni teille. Pitääkö minun vielä tunnustaa heikkoutenikin? — Mieheni ja minä olemme olleet vieraita toisillemme syystä, ettei hän luottanut minuun ja että minä puolestani olen ollut liian sokea ymmärtämään häntä. Teidän täytyy myöntää, että mieheni silmilleni sitoma side on ollut hyvin vahva. Ihmekö siis, etten ole nähnyt sen läpi. Eilisiltana saattaessani hänet hirvittävään vaaraan putosi side äkkiä silmiltäni. Ellette, sir Andrew, tahdo auttaa minua, ponnistelen sittenkin mieheni pelastamiseksi, jännitän kaikki kykyni hänen hyväksensä. Yritykseni saattaa olla turha, sillä voinhan saapua liian myöhään, ja niin te jäätte iäksenne katumaan, ja — — ja — — minä sorrun suruuni.»

»Mutta lady Blakeney», lausui nuori herra liikutettuna tämän erittäin ihanan naisen vakavista tunteista, »käsitättekö että aikomuksenne lähentelevät miesten tekoja — ettehän te mitenkään voi yksin matkustaa Calais'hen. Tehän saattaisitte joutua hengenvaaraan ja on aivan sattuman varassa, löydättekö miestänne nyt — vaikka parhaani mukaan opastaisinkin teitä.»

»Oi, toivoakseni se on uhkarohkeata!» mutisi Marguerite hiljalleen. »Toivoakseni vaaratkin minua kohtaavat. Minulla on niin paljon sovitettavaa. Pahoin pelkään teidän erehtyneen. Chauvelinin silmät vaanivat teitä kaikkia siihen määrin, että hän tuskin huomaa minua. Joutuin, sir Andrew, hevoset odottavat, eikä minuuttiakaan ole kadotettava, — — Minun _täytyy_ saavuttaa mieheni! Minun _täytyy_!» kertasi Marguerite hurjan kiihkeästi, »varoittaakseni häntä miehestä, joka on hänen kintereillään — — ettekö käsitä — ettekö käsitä, että minun täytyy saavuttaa hänet — vaikka — — vaikka olisikin myöhäistä pelastaa hänet — — ainakin — — ollakseni hänen rinnallaan — — viimeinkin.»

»Arvoisa lady, odotan käskyjänne, ilomielin tovereineni uhraudun miehenne puolesta. Jos te itse _haluatte_ mennä — —»

»Päinvastoin, ystäväni, ettekö käsitä minun tulevan hulluksi, ellette anna minun seurata mukana.» Hän ojensi kätensä sir Andrew'lle. »_Luotattehan_ minuun?»

»Odotan määräyksiänne», sanoi hän vaatimattomasti.

»Siis kuulkaa.»

»Vaununi ovat valmiina viemään minut Doveriin. Seuratkaa minua niin nopeasti kuin hevosenne vain jaksavat juosta. Yön tultua tapaamme toisemme 'Kalastajalepolassa'. Chauvelin välttää sitä, sillä hänet tunnetaan siellä, ja mielestäni se on turvallisin tapaamispaikka. Mielihyvin antaudun suojeltavaksenne Calais'n matkalla — — niinkuin sanoitte, voisihan sattua, etten löytäisikään sir Percyä, vaikka parhaanne mukaan opastaisittekin minua. Me vuokraamme aluksen Doverissa ja purjehdimme toiselle puolelle ensi yönä. Lakeijani pukuun puettuna, jos suvaitsette, luullakseni vältätte vaanijain silmät.»

»Arvoisa lady, olen yksinomaan teidän palvelijanne», sanoi nuori mies taaskin hyvin totisesti. »Jumala suokoon teidän näkevän _Untolan_ ennen Calais'hen saapumistamme! Chauvelin kintereillään on Tulipunaisen neilikan jokainen askel vaarallinen.»

»Jumala suokoon sen, sir Andrew! Näkemiin siis! Me tapaamme illalla Doverissa! Chauvelin ja minä purjehdimme kilpaa ensi yönä kanaalin yli — palkintona Tulipunaisen neilikan henki.»

Sir Andrew suuteli lady Blakeneyn kättä ja saattoi hänet tuoliinsa. Neljännestunnin kuluttua palasi Marguerite »Kruunu»-nimiseen majataloon, jossa hevoset vaunuineen odottivat häntä. Tuossa tuokiossa ne jymisivät pitkin Lontoon katuja ja sitten suoraa päätä hurjaa vauhtia Doverin tielle.

Epätoivoon ei ollut aikaa, hän oli toimintakiihkoinen eikä joutanut mietiskelemään. Toivo oli taaskin herännyt hänen sydämessään saatuaan sir Andrew Ffoulkesin liittolaisekseen.

Jumalan armo varmaankin suosii häntä. Hän tietystikään ei salli hirveän rikoksen tapahtua: urhoollisen miehen kuolla ihaillen rakastavan naisen välityksellä — naisen, joka oli valmis kuolemaan sankarin puolesta.

Margueriten ajatukset lensivät salaperäisen sankarin luo, jota hän oli aina tietämättään rakastanut jo silloinkin, kun ei tiennyt kuka hän oli. Nauraen hän oli nimittänyt häntä sydämensä sankarin varjoiksi, nyt hän huomasi, että salaperäinen olento, jota hän oli palvonut ja mies, joka häntä puolestaan oli niin kiihkeästi rakastanut, oli aivan sama henkilö. Ihmekö siis, että onnenpäivät alkoivat väikkyä hänen ajatuksissaan. Mielellänsä hän tahtoi tietää, mitä Percy sanoo hänelle heidän tavatessaan toisensa.

Marguerite oli ollut niin huolissaan ja tuskissaan viime aikoina, että hän antautui kuin vastapainoksi nauttimaan valoisista, toivehikkaista unelmista. Vähitellen vaunun pyörien lakkaamattoman yksitoikkoinen ratina viihdytti hänen rasittuneita hermojaan, ja silmät, joita väsymys, valuneet sekä valumattomat kyyneleet painostivat, sulkeutuivat itsestään hänen vaipuessaan rauhattomaan uneen.

XXI LUKU

Tuskallinen odotus.

Myöhään illalla saapui Marguerite vihdoinkin »Kalastajalepolaan». Matkaan ei ollut kulunut täyttä kahdeksaa tuntia. Se johtui lukemattomista hevosten vaihdoksista matkan varrella olevissa majataloissa. Kyytirahoja hän ei säästänyt, ja siten paraimmat ja virkuimmat hevoset olivat hänen käytettävissään.

Ajuri oli myöskin väsymätön. Runsaan palkinnon lupaus oli epäilemättä auttanut häntä pysymään pirteänä, ja kirjaimellisesti sanoen vaunut olivat kiitäneet niin, että pyörät iskivät tulta.

Lady Blakeneyn saapuminen keskellä yötä »Kalastajalepolaan» herätti suurta hälinää. Sally hyppäsi nuolen nopeudella vuoteestaan, ja herra Jellybandyllä oli päänvaivaa saadakseen arvokkaan vieraansa hyvin kestityksi.

Sekä isä että tytär olivat kyllin hyvinkasvatettua majatalon väkeä ilmaistakseen vähintäkään kummastusta lady Blakeneyn tulosta tavattoman vuorokauden aikana. Epäilemättä he ajattelivat siitä enemmän, mutta, Marguerite oli liiaksi syventynyt matkansa tärkeyden — kauhistuttavan todellisuuden miettimiseen — voidakseen pysähtyä tuumimaan sellaisia turhanpäiväisyyksiä.

Kahvilassa — samassa paikassa, jossa kahta englantilaista herraa oli pelkurimaisen väkivaltaisesti ahdistettu — ei ollut ketään. Herra Jellyband sytytti heti lampun, toimitti hauskan valkean isoon takkaan ja työnsi uunin eteen mukavan tuolin, johon Marguerite kiitollisena vajosi.

»Jääkö teidän armonne tänne yöksi?» kysyi Sally-neito levitellen lumivalkeaa liinaa pöydälle kattaakseen vaatimattoman illallisen vieraalle.

»En koko yöksi», vastasi Marguerite. »Missään tapauksessa en tarvitse muuta kuin tämän huoneen, jos saan pitää sen yksikseni parin tunnin verran.»

»Se on teidän armoanne varten», vastasi rehti Jellyband, jonka punaiset kasvot olivat aivan poimuissa välttääkseen ilmaisemasta hänen armolleen ääretöntä hämmästystä, joka isännän valtasi.