Part 14

»Aion purjehtia yli heti vuoksen kohottua», sanoi Marguerite, »ensimäisellä saatavissa olevalla kuunarilla. Ajurini ja muut palvelijani jäävät tänne yöksi ja mahdollisesti useiksi päiviksi. Toivon teidän hoitavan heitä hyvin.»

»Kyllä, teidän armonne, huolehdin heistä. Saako Sally tuoda teidän armollenne illallista?»

»Olkaa hyvä. Voittehan tuoda vain kylmää ruokaa pöytään, ja niin pian kuin sir Andrew Ffoulkes saapuu, tuokaa hänet tänne.»

»Kyllä, teidän armonne.»

Rehdin Jellybandin kasvot olivat huolestuneen näköiset, vaikka hän ponnistelikin siltä vastaan. Hän kunnioitti suuresti sir Percy Blakeneyä eikä halunnut nähdä sir Percyn vaimon pakenevan tiehensä sir Andrew'n kanssa. Tietystikään ei se häntä liikuttanut, eikä herra Jellyband ollut mikään juonittelija. Hän muisti kumminkin hänen armonsa kuuluvan noihin »muukalaisiin», eipä ihme että hän oli yhtä siveetön kuin ne kaikki muutkin.

»Jellyband, älkää valvoko, älkää tekään Sally-neiti, sir Andrew saattaa viipyä.»

Jellyband antoi mielellään Sallyn mennä levolle. Häntä eivät sellaiset jutut ollenkaan miellyttäneet. Mutta lady Blakeney tietystikin maksaa hyvät rahat, eikähän se häntä liikuta.

Sally järjesteli yksinkertaisen illallisen pöydälle, kylmää lihaa, hedelmiä ja viiniä. Sen tehtyään hän poistui kunnioittavasti kumartaen ja miettii mennessään, minkätähden hänen armonsa näytti niin vakavalta, vaikka olikin pakomatkalla ritarinsa kanssa.

Väsyttävä odotus alkoi. Marguerite tiesi, ettei sir Andrew — jonka oli hankittava sopiva lakeijan puku — saavu Doveriin pariin tuntiin. Sir Andrew oli tietenkin oivallinen hevosmies ja sellaisessa tapauksessa oli hänestä seitsemänkymmenen mailin ajaminen Lontoosta Doveriin vain leikintekoa. Hän ajaa tosiaankin niin, että pyörät tulta iskevät, mutta varmaankin hän ei aina saa muuttaa hyviä hevosia, ja joka tapauksessa hän pääsi lähtemään Lontoosta vasta tuntia myöhemmin kuin Marguerite.

Lady Blakeney ei ollut nähnyt Chauveliniä matkallaan, eikä hänen ajurinsakaan ollut huomannut tiellä ketään, jonka tuntomerkit olivat hänen emäntänsä ilmoituksen mukaiset, kuihtuneen ranskalaisen näköiset.

Nähtävästi Chauvelin kulki hänen edellään koko ajan.

Marguerite ei ollut uskaltanut kysellä tien varrella olevissa majataloissakaan heidän pysähtyessään hevosia vaihtamaan. Hän pelkäsi, että Chainvelinillä oli pitkin tietä nuuskijoita, jotka kuuntelivat hänen kysymyksiään ja sivuuttaen hänet kiirehtivät ilmoittamaan viholliselle hänen tulostaan.

Marguerite mietti, mihin majataloon Chauvelin oli ajanut tahi ehkäpä hänellä oli jo ollut onni vuokrata alus ja purjehtia hyvää vauhtia Ranskaan. Se ajatus vaivasi häntä kovasti. Ehkäpä hän saapuu liian myöhään.

Huoneen yksinäisyys masensi häntä; kammottava hiljaisuus vallitsi koko majatalossa; isoisän kellon raksutus — sen hirvittävän hidas ja säännöllinen käynti — vain katkaisi kauhistavan hiljaisuuden.

Marguerite tarvitsi kaiken tarmonsa ja lujuutensa pysyäkseen aikomuksessaan ja kestääkseen väsyttävän odotuksen keskellä yötä.

Kaikki muut talossa olijat nukkuivat paitsi hän. Hän oli kuullut Sallyn nousevan yläkertaan. Herra Jellyband oli mennyt Margueriten ajuria ja palvelijoita tapaamaan ja palattuaan pysähtynyt eteiseen, jossa Marguerite viikko sitten oli ensikerran tavannut Chauvelinin. Nähtävästi isäntä aikoi odottaa sir Andrew Ffoulkesia, mutta pian suloinen uni oli voittanut hänetkin, sillä — säestykseksi kellon hitaalle naksutukselle — Marguerite kuuli tuossa tuokiossa arvoisan isännän yksitoikkoisesti vetelevän makeita uniaan.

Aikaisemmin hän oli jo huomannut kauniin ja lämpimän lokakuun päivän, joka oli niin onnellisesti alkanut, muuttuneen tuuliseksi, kylmäksi yöksi. Häntä vilutti ja oli sentähden ilossaan loimuavasta takkavalkeasta. Mutta ilma muuttui yhä vain tuulisemmaksi, ja suurten laineiden loiske jonkun matkan päässä olevaa laivasiltaa vasten kuului kaukaiselta ukkoselta.

Tuuli alkoi käydä myrskyiseksi helisyttäen ikkunaruutuja ja vanhan talon jykeviä ovia; se heilutteli puita ulkona ja ulvoi uuninpiipussa, Marguerite mietti, suosiko tuuli hänen matkaansa. Hän ei pelännyt myrskyä ja oli valmis suuriinkin vaaroihin, kun vain ei tarvinnut odotella kanaalin yli purjehtimista.

Kuultuaan liikettä ulkoa heräsi hän äkkiä mietteistään. Varmaankin se oli sir Andrew Ffoulkes, joka saapui tulisella kiireellä, sillä hän kuuli sir Andrew'n hevosien kavioiden kopsetta kivitetyllä tiellä. Sitten herra Jellyband unisesti, mutta kumminkin iloisesti toivotti hänet tervetulleeksi.

Marguerite tuli ajatelleeksi hetkisen asemansa nurinkurisuutta: yksikseen kesäyöllä hyvin tutussa paikassa, vieläpä hän oli puhunut nuoren yhtä tutun ritarin saapumisesta, jonka hän tiesi olevan valepuvussa. Siinähän oli kielikelloille tarpeeksi juoruamista!

Marguerite ajatteli asian hullunkuristakin puolta. Merkillisen suuri erohan olikin hänen asiansa vakavuudella ja sillä tulkinnalla, jolla herra Jellyband luonnollisestikin selitti hänen toimintansa. Pitkistä ajoista hänen pieni suunsa vetäytyi hymyyn. Kun sir Andrew melkein tuntemattomana lakeijan puvussa astui kahvilaan, kykeni Marguerite jo tervehtimään häntä iloisesti nauraen.

»Herra lakeijani, olen tyytyväinen asuunne!»

Herra Jellyband seurasi sir Andrewta merkillisen hölmistynyt ilme kasvoillaan. Nuoren ritarin valepuku vahvisti hänen epäilyksiään. Isännän iloisilla kasvoilla ei saattanut huomata pienintäkään hymyä. Hän vetäisi korkin viinipullosta, asetteli tuoleja ja kävi odottelemaan.

»Kiitos, rehti ystäviäni», sanoi Marguerite hymyillen, sillä hän arvasi mitä arvoisa isäntä sillä hetkellä ajatteli heistä, »emme tarvitse mitään muuta ja kas tässä kaikista vaivoistanne.»

Marguerite ojensi pari kolme kultarahaa Jellybandille, joka otti ne kunnioittavasti kiittäen.

»Lady Blakeney, odottakaahan», ehätti sir Andrew sanomaan, kun Jellyband aikoi poistua, »luullakseni tarvitsemme vieläkin ystävämme Jellybandin vierasvaraisuutta. Mielipahakseni täytyy minun sanoa, ettemme pääse purjehtimaan tänä yönä.»

»Emmekö?» kysähti Marguerite ihmeissään. »Mutta meidän täytyy, sir Andrew, meidän täytyy! Ei saa tulla kysymykseenkään, ettemme pääse, meidän pitää saada joku pursi käsiimme tänä yönä hinnalla millä tahansa.»

Nuori herra pudisteli päätään alakuloisesti.

»Lady Blakeney, mielestäni tässä ei ole kysymys kulungeista. Myrsky käy Ranskasta päin, on aivan vastatuuli, emmekä mitenkään voi lähteä vesille ennen sen kääntymistä.»

Marguerite kävi aivan kalpeaksi. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Itse luonto teki kamalat kepposet hänelle. Percyä uhkasi vaara, eikä hän voinut mennä hänen luokseen syystä, että tuuli sattui puhaltamaan Ranskan rannikolta.

»Mutta meidän täytyy lähteä! — meidän täytyy!» kertasi Marguerite itsepintaisesti, »käsitättehän, että meidän täytyy. — Ettekö keksi mitään keinoa?»

»Kävin jo rannikolla juttelemassa panin laivurin kanssa. On aivan mahdotonta nosta purjeita tänä yönä, niin kaikki merimiehet vakuuttivat. Ei kukaan», lisäsi sir Andrew katsellen merkitsevästi Margueriteä, »_ei kukaan_ voi lähteä Doverista tänä yönä.»

Heti Marguerite ymmärsi sir Andrew'n sanojen tarkoituksen. _Ei kukaan_ tarkoitti yhtähyvin Chauveliniä kuin häntä itseäänkin. Hän nyökkäsi iloisesti Jellybandylle.

»Siis minun täytyy taipua», sanoi Marguerite. »Onko teillä huonetta minulle?»

»Kyllä, teidän armonne. Kaunis, valoisa ja ilmakas huone. Heti toimitan sen kuntoon. — — Toinen huone on sir Andrewta varten — kumpikin valmiit tuossa tuokiossa.»

»Se on oikein, rehti Jelly», sanoi sir Andrew taputellen reippaasti arvoisaa isäntää hartioille. »Jättäkää molemmat huoneet lukitsematta sekä kynttilät tähän pöydälle. Varmaankin olette unesta menehtymäisillänne, ja hänen armonsa täytyy syödä ennen levolle menoaan. Kas niin, älkää peljätkö, surullisennäköinen ystäväni! Hänen armonsa, vierailu näin tavattoman myöhäisellä hetkellä tuottaa teille suurta kunniaa, ja sir Percy palkitsee teidät moninkerroin, jos vain hyvin huolehditte hänen armonsa rauhallisuudesta ja mukavuudesta.»

Sir Andrew varmaankin arvasi ristiriitaisten epäilysten ja pelontunteiden riehuvan vilpittömän herra Jellybandyn povessa. Ollen ritarillinen herrasmies koetti sir Andrew sillä keinoin lieventää arvoisan ravintoloitsijan epäilyksiä. Tyydytyksekseen hän huomasikin osittain onnistuneensa. Jellybandyn punertavat kasvot kirkastuivat sir Percyn nimen kuultuaan.

»Sir, menen heti huolehtimaan siitä», vastasi hän hilpeästi jäykkyyden hänestä hävitessä.

»Tarvitseeko hänen armonsa vielä jotain muuta illalliseksi?»

»Kiitos, vilpitön ystävä, ei mitään muuta, ja kun minullakin on nälkä ja olen hyvin väsynyt, pyydän teitä panemaan huoneen kuntoon.»

»Kertokaapa», pyysi Marguerite innoissaan heti Jellybandiin huoneesta poistuttua, »kertokaa kaikki uutiset.»

»Lady Blakeney, eipä ole muuta kerrottavaa. Myrskyn tähden on aivan mahdotonta lähteä purjehtimaan Doverista. Mutta mikä näytti ensiksi hirveältä onnettomuudelta, on tosiaankin salattu siunaus. Jos me emme voi purjehtia Ranskaan tänä yönä, niin on Chauvelinkin samassa pulassa.»

»Mutta hänhän on saattanut lähteä ennen myrskyä.»

»Toivonpa Jumalan suoneen sen», vastasi sir Andrew iloisesti, »sillä luultavasti hän siinä tapauksessa on purjehtinut väärään. Kukapa tietää! Ehkä hän jo on meren pohjassa, sillä myrsky on aivan kauhea ja kaikkien pienten alusten käy huonosti tällaisessa säässä. Mutta luullakseni emme voi rakentaa tuulentupia kavalan vihollisemme verenjanoisista suunnitelmista hänen hukkumisensa perusteella. Puhuttelemani merimiehet sanoivat, ettei ainoatakaan purtta ollut moneen tuntiin lähtenyt Doverista. Vieläpä sain selville, että eräs muukalainen oli saapunut vaunuilla iltapäivällä Doveriin ja niinkuin minäkin tiedustellut purjehtimisen mahdollisuutta Ranskaan.»

»Siis onko Chauvelin vieläkin Doverissa?»

»Epäilemättä. Menenkö vaanimaan häntä ja lävistämään hänet miekallani? Sillä tavoin tietystikin nopeimmin pääsisimme pulasta.»

»Päinvastoin, sir Andrew, älkää laskeko leikkiä! Valitettavasti olen aina viime yöstä saakka huomannut toivovani vihollisen kuolemaa. Teidän ehdotuksenne on mahdoton! Tämän maan laki ei salli murhaa! Ainoastaan meidän kauniissa Ranskassamme joukkojen teurastus tapahtuu laillisen vapauden ja veljeyden nimessä.»

Sir Andrew oli saanut Margueriten istuutumaan pöytään, nauttimaan illallista ja juomaan vähän viiniä. Pakoitettua, ainakin kahdentoista tunnin lepoa vuoksen nousuun asti oli kovasti kiihoittuneen Margueriten varmaankin hirveän vaikea kestää. Hän koetti syödä ja juoda totellen lapsen tavoin sellaisissa pikku asioissa.

Sir Andrew, jossa voimakas myötätunto oli herännyt kaikkiin rakastaviin, teki Margueriten onnelliseksi juttelemalla hänelle sir Percystä, Hän kertoi Margueritelle uhkarohkeista retkistä, joita Tulipunainen neilikka oli tehnyt ranskalaispakolaisten auttamiseksi, niiden raukkojen, joita armoton verenjanoinen vallankumous karkoitti heidän kotimaastaan. Hän sai Margueriten silmät innostuksesta loistamaan kertoessaan sir Percyn rohkeudesta, nerokkuudesta ja kekseliäisyydestä, miten tämä pelasti miehiä, naisia ja lapsia verenhimoisen ja ahneen giljotiinin saaliiksi joutumasta.

Hän sai myöskin Margueriten iloisesti nauramaan kertoessaan Tulipunaisen neilikan monista eriskummallisista valepuvuista, joilla hän oli eksyttänyt tarkkasilmäisimmätkin vahdit Pariisin katusuluilla. Hänen viimeinen onnistunut pakonsa pelastaessaan kreivitär de Tournayn lapsineen oli todellinen mestarinäyte — Blakeney puettuna kamalannäköisen torimuijan pukuun, nukkavieru lakki päässään harmaiden suortuvien liehuessa sen alta sai jumalatkin naurutuulelle.

Marguerite nauroi sydämensä pohjasta sir Andrew'n koettaessa selittää miltä Blakeney näytti, jonka pituus oli aina pahimpana esteenä, sillä Ranskassa se teki valepuvun käyttämisen moninkerroin vaikeammaksi.

Siten vierähti tunti, mutta monta oli vielä jäljellä, joiden oli kuluttava Doverissa pakollisessa toimettomuudessa. Marguerite nousi pöydästä huokaisten kärsimättömästi; hän mietti ikävää yötä, joka oli vietettävä yläkerran makuuhuoneessa ainoastaan kamalan tuskalliset ajatukset seurana myrskyn ulvonnan karkoittaessa unen silmistä.

Hän olisi tahtonut tietää Percyn olinpaikan. _Untola_ oli vankka, hyvin rakennettu meripursi. Sir Andrew arveli sir Percyn suunnanneen aluksensa tuulen suojaan ennen myrskyä tahi mahdollisesti ei hän ollut uskaltanut ollenkaan aavoille ulapoille, vaan odotteli rauhallisesti Gravesendissa.

Briggs oli taitava laivuri ja sir Percykin osasi hoitaa purtta mestarin tavoin. Myrsky ei tuottanut heille vaikeutta.

Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin Marguerite laskeutui levolle. Niinkuin hän oli arvellutkin, pysytteli uni itsepintaisesti poissa hänen silmistään. Mitä synkimmät ajatukset kierivät aivoissa pitkien väsyttävien tuntien kuluessa, jollaikaa tuuli lakkaamatta raivosi pidättäen häntä etäällä sir Percystä. Kaukaisten tyrskyjen loiske saattoi hänet surulliseksi. Hän oli sellaisessa mielentilassa, johon meri vaikuttaa synkistävästi. Ainoastaan onnellisena ollessa voi katsella iloisin mielin meren äärettömyyttä, sen laineiden edelleen vieriessä järkähtämättömästi ja hermostuttavan yksitoikkoisesti ja sen säestäessä ajatuksia, olkootpa ne iloista tahi vakavaa laatua. Niiden ollessa iloiset aallotkin tuntuvat säestävän samaa tunnetta; mutta niiden ollessa surulliset, tyrskytkin rientäessään eteenpäin lisäävät synkkyyttä, puhuvat vain levottomuudesta ja kaiken ilon mitättömyydestä.

XXII LUKU

Calais.

Ikävimpienkin öiden, pisimpienkin päivien täytyy pakostakin loppua aikaisemmin tai myöhemmin.

Marguerite vietti runsaasti viisitoista tuntia niin kovissa sieluntuskissa, että oli melkein joutua pois suunniltaan. Unettoman yön jälkeen hän nousi varhain kiihtynein mielin ja oli menehtymäisillään viivytyksessä sekä pelkäsi uusien esteiden ilmaantumista. Hän oli jalkeilla ennen muita, sillä arveli menettävänsä suotuisan tilaisuuden päästä matkalle.

Tultuaan alakertaan tapasi hän sir Andrew Ffoulkesin kahvilassa istumassa. Tämä oli käynyt jo puoli tuntia sitten laivasillalla ja saanut tietää, ettei ranskalainen pursi eikä mikään muukaan vuokra-alus päässyt lähtemään Doverista. Myrsky oli kovimmillaan ja luodevesi laskemassa. Ellei tuuli kääntynyt tai tyyntynyt, olivat he pahoitetut odottamaan vielä toiset kaksitoista tuntia vuoksen nousuun saakka, ennenkuin pääsivät lähtemään. Mutta myrsky ei lakannut, tuuli ei kääntynyt ja meri yhä vain laskeutui.

Marguerite alkoi käydä toivottomaksi kuultuaan ikävät uutiset. Ainoastaan hänen luja päätöksensä esti häntä kokonaan murtumasta. Marguerite vain lisäsi nuoren herran levottomuutta, joka oli yhä yltynyt.

Vaikka sir Andrew koetti peitellä sitä, huomasi Marguerite hänen olevan yhtä huolissaan toverillisen ystävänsä saavuttamisesta kuin hän itsekin. Pakollinen toimettomuus oli kumpaisestakin sietämätön.

Millä tavoin he viettivät ikävän päivän Doverissa, Marguerite ei voinut jälkeenpäin sanoa. Lady Blakney ei näyttäytynyt, sillä hän pelkäsi Chauvelinin urkkijain olevan lähettyvillä. Siksi hän majaili yksityishuoneessa, jossa sir Andrew'n kanssa istui tunnin toisensa perästä koettaen aikansa kuluksi istuutua vastenmielisille aterioille, joihin Sally-neiti heiltä vähän väliä kehoitteli. Eipä voinut juuri muuta kuin ajatella, arvailla ja silloin tällöin vähin toivoakin.

Myrsky oli tauonnut liian myöhään; luode sattui olemaan matalimmillaan, joten ei ollut merille ajattelemistakaan. Tuuli oli kääntynyt ja kävi koillisesta — erinomaisen odottamaton lahja Ranskaan kiiruhtajille.

Marguerite ja sir Andrew miettivät odotellessaan, valkenisiko heille lähdön aika koskaan. Koko pitkän ikävän päivän kuluessa oli heillä vain yksi onnellinen hetki. Sir Andrew meni nimittäin uudelleen laivalaiturille ja palasi heti kertomaan Margueritelle vuokranneensa nopeakulkuisen purren, jonka laivuri oli valmis laskemaan vesille vuoksen kohottua.

Siitä asti aika tuntui rientävän nopeammin; odottaminen ei ollut niin toivotonta; ja viimeinkin viiden aikaan iltapäivällä Marguerite huolellisesti harsoihin peitettynä suuntasi tiensä laivasillalle. Sir Andrew Ffoulkes seurasi lakeijaksi puettuna matkatavaroita kantaen.

Päästyään purteen Marguerite virkistyi voimakkaan raikkaasta meri-ilmasta; tuuli oli tarpeeksi kova paisuttaakseen _Vaahtopään_ purjeet, kun se keveästi halkoi aavan ulapan laineita.

Auringonlasku oli loistavan ihana myrskyn tauottua. Marguerite katseli miten Doverin valkoiset liituvuoret vähitellen häipyivät näkyvistä. Hän tunsi olevansa rauhallinen ja toiveetkin taas heräsivät eloon.

Sir Andrew oli ystävällisen huomaavainen, ja Marguerite käsitti, miten suuri onni hänellä oli ollut saada avukseen sellainen mies suuressa hädässään.

Vähitellen Ranskan harmaa rannikko alkoi häämöittää illan sumussa. Muutamia valoja tuikki siellä täällä ja kirkon tornien huippuja kohoili ympäröivästä sumusta.

Puolen tunnin kuluttua nousi Marguerite Ranskan rannikolle. Hän oli taaskin maassa, jossa juuri sillä hetkellä ihmiset sadottain surmasivat lähimäisiään ja lähettivät tuhansittain viattomia naisia ja lapsia mestauslavalle.

Aina kaukaisissa rannikkokaupungeissakin saattoi huomata vallankumouksen riehuvan ihanassa, kolmensadan mailin päässä olevassa Pariisissa, jonka sen jaloimpien poikien veri, leskien suru ja isättömien lasten itku olivat muuttaneet kauhun paikaksi.

Kaikilla miehillä oli punainen lakki päässä — millä puhdas, millä likainen — kaikissa kolmivärinen koriste vasemmalla puolella. Marguerite huomasi kauhukseen, että hänen maamiestensä kasvojen ilme oli muuttunut epäluuloiseksi ja ilkeäksi.

He vakoilivat toisiaan. Viattomimpiakin leikkipuheita saatettiin käyttää ylimysmielisten taipumusten tai kansan pettämisen todisteina. Jopa naisetkin kuljeskelivat pelon ja väijyvän vihan ilme ruskeissa silmissään. Kaikki tarkastelivat Margueritea hänen noustessaan maihin sir Andrew seuralaisenaan ja mutisivat heidän ohi kulkiessaan: »_Saakelin ylimykset_» tahi »_Saakelin englantilaiset!_»

Muutoin heidän ilmestymisensä ei herättänyt sen suurempaa huomiota. Calais oli jo siihen aikaan vilkkaassa liikeyhteydessä Englannin kanssa ja englantilaisia kauppiaita nähtiinkin usein Ranskan rannikolla. Oli tunnettua, että viiniä ja konjakkia kuljetettiin salaa Ranskasta, sillä Englannissa niiden tullia aiottiin koroittaa. Se oli vain Ranskan porvareista mieluista. Heitä huvitti nähdä, miten heidän vihaamaltaan Englannin hallitukselta ja sen kuninkaalta valtiotuloja kavallettiin. Englantilaiset salakuljettajat olivatkin aina tervetulleita vieraita Calais'n ja Boulognen ravintolarähjissä.

Mahdollisesti niin oli silloinkin laita, kun sir Andrew johti Margueritea Calais'n mutkikkaita katuja pitkin. Asukkaat, jotka kääntyivät kiroten katselemaan englantilaiseen tapaan puettuja muukalaisia, arvelivat heidän ostelevan salakuletustavaroita omaan sumuiseen maahansa, eivätkä ajatelleet heitä sen enempää.

Marguerite kummeksi kuitenkin, millä keinoin hänen pitkä vankka miehensä pääsi kulkemaan Calais'n läpi huomaamattomana. Hän mietti millainen oli se valepuku, jossa Percy toimitti jalot työnsä herättämättä sen suurempaa huomiota.

Lausuen vain muutaman sanan sir Andrew johti Margueriten kaupungin halki Cap Gris Nez'tä kohti. Kadut olivat kapeilta, mutkikkaita ja pahanhajuisia. Ne tuoksuivat mädänneelle kalalle ja kostealle kellarille. Oli satanut rankasti yömyrskyssä. Vähän väliä Marguerite vajosi polviaan myöten liejuun, sillä kadut olivat pimeät, ainoastaan asuntojen tulet siellä täällä valaisivat niitä.

Mutta Marguerite ei välittänyt sellaisista pikku vastuksista. »Ehkä tapaamme Blakeneyn 'Chat Gris' nimisessä majassa», heidän maihin noustessaan oli sir Andrew niin sanonut, ja sentähden Marguerite asteli kuin ruusutetulla tiellä, sillä hän aikoi tavata miehensä tuossa tuokiossa.

Vihdoinkin he saapuivat määräpaikkaansa. Sir Andrew näytti tietävän tien, sillä koko matkan hän oli kävellyt pimeässä eksymättä eikä ollut tarvinnut kenenkään neuvoa. Pimeyden vuoksi ei Marguerite huomannut rakennuksen muotoa. »Chat Gris», joksi sir Andrew sitä nimitti, oli pieni majapaikka Calais'n laidassa Gris Nez'n tien varrella. Se oli jonkun matkaa rannikolta, sillä meren pauhu kuului sinne aika kaukaiselta.

Sir Andrew kolkutti ovelle keppinsä päällä ja Marguerite kuuli sieltä sadatusten rähinää ja murinaa. Hän koputti — yhä kovemmin, sadatukset vain lisääntyivät ja kompuroivat askeleet lähestyivät ovea. Se lennähti auki. Marguerite huomasi olevansa hyvin rappeutuneen ja siivottoman huoneen kynnyksessä, sellaista hän ei ollut ennen ikänään nähnyt.

Seinäpaperit riippuivat repaleina. Koko huoneessa ei näkynyt ainoatakaan huonekalua, jota vilkkainkaan mielikuvitus olisi voinut sanoa ehyeksi. Tuoleista selkämykset poissa, toisissa ei istuinta ollenkaan; pöytää, jonka jalka oli poikki, tuki isonlainen risukasa.

Huoneen nurkassa oli hyvin mahtava takka, jossa liemipata kiehui levittäen jotensakin tympäisevää hajua. Huoneen toisessa nurkassa oli korkealle seinään kiinnitetty lavitsa, jonka edessä repaleinen, sinivalkoristikäs verho riippui. Huojuvat portaat johtivat lavitsalle.

Paljaille seinille, joita värittömät ja liian töhrimät paperirisat siellä täällä peittivät, oli liidulla kirjoitettu suurin kirjaimin: »Liberté, — Egalité, — Fraternité.»

Siivotonta asuntoa valaisi himmeästi ainoastaan yksi ilkeänhajuinen öljylamppu, joka riippui katon pahanpäiväisestä orresta. Kaikki näytti niin hirveän likaiselta, siivottomalta ja vastenmieliseltä, että Marguerite tuskin uskalsi astua kynnyksen yli.

Mutta sir Andrew meni empimättä sisään.

»Englantilaisia matkailijoita, kansalainen!» sanoi hän reippaasti ranskaksi.

Henkilö, joka tuli avaamaan ovea ja joka luultavasti oli likaisen töllin omistaja, oli vanhanpuoleinen, kookas talonpoika. Hän oli puettu tahraiseen, siniseen puseroon, raskaisiin puukenkiin, joista pursui olkia näkyviin, kuluneisiin, sinisiin housuihin ja välttämättömään »tricolor»-koristeiseen punaiseen lakkiin, joka ilmaisi hänen hetkelliset poliittiset mielipiteensä. Suussa oli lyhyt piippu, josta tuprusi väkevää tupakansavua. Hän katseli epäillen ja suuresti halveksien molempia matkailijoita mutisten: »_Senkin vietävän englantilaiset!_» sylkäisten lattialle, siten näyttäen riippumattomuuttaan. Kuitenkin hän väistyi antaen heille tietä, sillä hän tiesi varmaankin, että »_saakelin englantilaisilla_» oli kukkarot täynnä rahaa.

»Varjelkoon!» sanoi Marguerite astuessaan huoneeseen ja pidellessään nenäliinaa sievän nenänsä edessä, »onpa se hirvittävä luola! Tiedättekö varmasti tämän olevan määräpaikan?»

»Epäilemättä tämä on se, olen varma siitä», vastasi nuori herra pyyhkien tomua tuolilta muodikkaalla, pitsitetyllä nenäliinallaan ja pyysi Margueritea sille istumaan, »enpä ole ennen nähnyt tällaista roistojen pesää.»

»Näyttääpä se tosiaankin vastenmieliseltä!» huudahti Marguerite katsellen uteliaana ja hyvin kauhuissaan repaleisia seiniä, rikkonaisia tuoleja ja epävakaista pöytää.

Chat Gris'n isäntä — Brogard — ei sen enempää kiinnittänyt huomiota vieraisiinsa; hän arveli heidän heti tilaavan illallista, ja sitä ennenhän vapaan kansalaisen ei sopinut näyttää huomaavaisuuttaan ja kohteliaisuuttaan kenellekään, olivatpa miten hienosti puettuja tahansa.

Takan edessä istui huolimattomasti puettu olento repaleisiin käärittynä. Hän näytti naiselta, vaikka siitä tuskin saattoi huomata muusta kuin hameriekaleesta ja päähineestä, joka kerran oli ollut valkea. Hän istui itsekseen jupisten ja väliin sekoitteli keitosta padassa.

»Hei, ystäväni!» sanoi sir Andrew viimeinkin, »me haluaisimme illallista. — — Kansatar tuolla», osoittaen riekaleisiin puettua kääröä takan edessä, »luullakseni valmistelee maukasta lientä, ja rouva ei ole maistanut ruokaa pitkään aikaan.»

Brogard mietti hetkisen pyyntöä. Vapaa kansalainen ei ole liian nopsa vastaamaan niille, jotka sattuvat pyytämään häneltä jotakin.

»_Senkin vietävän ylimykset!_» mutisi hän taaskin syläisten lattialle.