Part 15
Sitten hän asteli hiljalleen nurkkapöydän luo, jolta otti vanhan tinaisen liemimaljakon ja verkalleen sanaakaan sanomatta ojensi sen paremmalle puoliskolleen, joka yhtä äänettömänä alkoi ammentaa maljakkoon lientä padasta.
Marguerite katseli heidän valmistuksiaan aivan kauhistuneena; ellei asia olisi ollut niin vakava, olisi hän juossut tiehensä mokomastakin siivottomasta likapesästä.
»Tämän talon isäntä ja emäntä eivät tosiaankaan ole iloista väkeä», lausui sir Andrew huomatessaan kauhun ilmeen Margueriten kasvoilla. »Olisipa hauskaa tarjota teille paremmalta maistuva ateria — — mutta luulen liemen olevan nautittavaa ja viinin hyvää; talon asukkaat rypevät liassa, mutta voivat kuitenkin hyvin.»
»Sir Andrew», sanoi Marguerite lempeästi, »älkää olko huolissanne minusta. Älkäämme ajatelko illallista.»
Brogard jatkoi hitaasti valmistuksiaan; hän asetti pöydälle pari lusikkaa, kaksi lasia, jotka sir Andrew varovaisuuden vuoksi pyyhki tarkkaan.
Brogard toi myöskin pullollisen viiniä ja leipää. Marguerite koetti vetää tuolinsa lähemmä pöytää ollakseen syövinään. Niinkuin lakeija ainakin seisoi sir Andrew hänen tuolinsa takana.
»Rouva, pyytäisin», lausui hän huomatessaan, ettei Marguerite voinut syödä, »pyytäisin teitä nielemään muutaman suupalan — muistakaa, voimanne vaativat sitä.»
Liemi ei tosiaankaan ollut huonoa, se maistui ja tuoksui hyvältä. Marguerite olisi ehkä pitänyt siitä, ellei ympäristö olisi ollut niin kauhistuttava. Kuitenkin hän otti palan leipää ja maisteli viiniäkin.
»Sir Andrew, en tahdo nähdä teidän seisovan. Tarvitsettehan ruokaa yhtä hyvin kuin minäkin. Tuo moukka varmaankin luulee minun olevan karkumatkalla lakeijani kanssa, jollette istuudu kanssani syömään illallisentapaista.»
Asetettuaan aivan välttämättömimmät pöydälle Brogard ei välittänyt sen enempää vieraistaan. Muori Brogard kompuroi huoneesta miehen vetelehtiessä siinä pahanhajuista piippuaan poltellen väliin aivan Margueriten nenän alla, niinkuin kaikkien kanssa yhdenvertaisen vapaan kansalaisen sopi tehdä.
»Inhoittavan moukkamaista!» lausui sir Andrew vihaisesti niinkuin ainakin brittiläinen, kun Brogard nojasi pöytään poltellen ja katsellen ylvästelevästi kirottuja englantilaisia.
»Mies, taivaan nimessä», varoitti Marguerite häntä huomatessaan sir Andrew'n uhkaavasti puristavan nyrkkiään brittiläisen tavoin, »muistakaa olevanne Ranskassa ja kansan olevan pahalla tuulella tänä armon vuonna.»
»Tahtoisin kuristaa tuon moukan kuoliaaksi!» mutisi sir Andrew kiihkoissaan.
Seuraten neuvoa istuutui hän Margueriten viereen pöytään, ja kumpikin koetti pettää toistaan teeskennellen syövänsä ja juovansa.
»Pyytäisin teitä pitämään miestä hyvällä tuulella, ettei hän kertoisi muille kysymyksiämme.»
»Koetan parastani, mutta mieluummin hirttäisin hänet kuin juttelisin hänen kanssaan. Hei, ystäväni», sanoi sir Andrew iloisesti ranskaksi taputellen Brogard'ia olkapäälle, »näillä seuduin liikkuu varmaan muiltakin meidän kaltaisia henkilöitä? Englantilaisia matkailijoita tarkoitan.»
Brogard katseli häntä olkansa yli, puhkui piippu hampaissaan hetkisen kiirehtimättä ja mutisi:
»Hm, joskus!»
»Niin!» sanoi sir Andrew välinpitämättömästi, »englantilaiset matkailijat kyllä tietävät mistä hyvää viiniä saadaan, eikö niin ystäväni? — Arvoisa lady haluaisi tietää, oletteko noin sivumennen nähnyt hänen hyvää ystäväänsä, erästä englantilaista herraa, joka usein käy täällä asioillaan. Hän on pitkä ja oli äskettäin matkalla Pariisiin — arvoisa lady arveli tapaavansa hänet Calais'ssa.»
Marguerite koetti olla katsomatta Brogard'iin, sillä hän pelkäsi ilmaista uteliaisuuttaan vastausta odotellessaan. Ranskan vapaa kansalainen ei pidä kiirettä vastatessaan kysymyksiin. Kului jonkun verran aikaa, ennenkuin Brogard verkalleen sanoi:
»Pitkä englantilainenko. — Tänäänkö? — Kyllä.»
»Näittekö hänet?» kysyi sir Andrew välinpitämättömästi.
»Niinpä näinkin, aivan tänä päivänä», sopersi Brogard tylysti. Sitten hän otti sanaakaan sanomatta sir Andrew'n hatun viereiseltä tuolilta, painoi sen päähänsä, kiskoi likaista puseroaan ja koetti eleillään näytellä, että mainittu henkilö oli hienosti puettu. »_Hiton ylimys!_» mutisi hän, »tuo pitkä englantilainen.»
Marguerite saattoi tuskin pidättäytyä huudahtamasta.
»Siinä on aivan tarpeeksi sir Percyä», kuiskasi hän, »eikä edes valepuvussakaan!»
Hän hymyili kesken huoliaan ja kyyneliään ajatellessaan »kuolemassakin kestävää rakkautta» ja Percyn joutumista kauhistavaan vaaraan muodikas takki päällään ja pitsikaulus aivan rypistymättömänä.
»Voi sitä narrimaista kiihkoa!» huokasi hän. »Joutuin sir Andrew, kysykää mieheltä, milloin hän lähti!»
»No niin ystäväni», sanoi sir Andrew puhutellen Brogard'ia yhä teeskennellyn välinpitämättömästi, »sillä herralla on aina kauniit vaatteet; näkemänne englantilainen oli arvoisan ladyn ystävä. Joko hän on lähtenyt?»
»Jo — — kyllä — — mutta hän tulee takaisin — — tänne — hän tilasi illallista. — —»
Sir Andrew asetti kätensä varotukseksi Margueriten käsivarrelle; se tapahtui onneksi ajoissa, sillä Marguerite oli huudahtamaisillaan hurjasta ilosta. Sir Percy oli terve ja pelastettu sekä saapuu sinne piakkoin, hetken kuluttua hän näkee hänet. — — Oi! hänen riemastuksensa näytti kohoavan yli äyräittensä.
»Mitä ihmettä», sanoi Marguerite Brogard'ille, joka äkkiä muuttui hänen silmissään taivaasta tipahtaneeksi, siunausta tuottavaksi enkeliksi. »Mitä ihmettä! — sanoitteko englantilaisen herran palaavan tänne?»
Taivaasta tipahtanut enkeli sylkäisi Haltialle ilmaistakseen halveksivansa sekä yhteisesti että erikseen kaikkia ylimyksiä, jotka suvaitsivat kummitella hänen talossaan.
»Hm! hän tilasi illallista, tullee takaisin, — — _Senkin saakelin englantilainen!_» lisäsi hän ikäänkuin pannen vastalauseensa kaikelle touhulle pelkän englantilaisen tähden.
»Mutta missä hän nyt on? — Tiedättekö?» kyseli Marguerite udellen ja asettaen sievän valkoisen kätösensä miehen sinisen puseron hihalle.
»Hän meni hakemaan hevosta», vastasi Brogard lyhyesti, kun Marguerite ynseästi vetäisi takaisin kauniin kätensä, jonka suutelemisesta prinssitkin ylpeilivät. »Mihin aikaan hän lähti?»
Mutta Brogard oli nähtävästi kyllästynyt kysymyksiin. Hänen mielestään ei ollut sopivaa, että hiton ylimykset ahdistivat kysymyksillään kansalaista — joka oli kaikkien kanssa tasa-arvoinen — vaikka kyselijät olivatkin rikkaita englantilaisia. Tietenkin oli sopivampaa, että hänen vasta saavutettu arvokkuutensa esiintyi niin töykeänä kuin mahdollista; ystävällinen vastaus kohteliaisiin kysymyksiin oli vain palvelevaisuuden varma merkki.
»En tiedä», vastasi hän nyrpeästi »Olen sanonut tarpeeksi, nähkääs ylimykset! — — Hän saapui tänään. Tilasi illallista. Meni ulos. — Tulee takaisiin. Kas niin!»
Näin todistaen kansalaisella ja vapaalla miehellä olevan oikeuden käyttäytyä niin epäkohteliaasti kuin suinkin Brogard kompuroi huoneesta paukauttaen oven perässään kiinni.
XXIII LUKU
Toiveita.
»Rouva!» lausui sir Andrew huomatessaan Margueriten haluavan kutsua tylyn miehen takaisin, »mielestäni olisi paras antaa hänen olla. Me emme pääse hänestä sen enemmän selville ja herättäisimme vain hänen epäluuloansa. Eikähän sitä koskaan tiedä, millaisia urkkijoita tällaisissa jumalattomissa paikoissa vainuilee.»
»Mitä se minuun koskee? Tiedänhän mieheni olevan pelastetun ja tapaan hänet tuossa tuokiossa!»
»Sh!» kuiskasi sir Andrew teeskentelemättömän säikähtyneenä, sillä Marguerite puhui aivan ääneensä riemastuksissaan, »Ranskassa on seinilläkin korvat tällaisena aikana.»
Sir Andrew nousi pöydästä äkkiä ja asteli likaisen huoneen lattialla kuunnellen ja tarkaten ovea, josta Brogard oli juuri poistunut ja jolta kuului vain sadatuksia ja kompuroivia askeleita. Hän hypähti horjuville, luhtiin johtaville portaille nähdäkseen, oliko Chauvelinin urkkijoita lähettyvillä.
»Herra lakeijani, olemmeko kahden?» kysyi Marguerite ilomielin nuoren herran taaskin istuutuessa hänen viereensä. »Uskallammeko jutella?»
»Mahdollisimman varovasti?» kehoitti sir Andrew.
»Totta tosiaan, mies! olettepa aika ikävä kumppani! Minä puolestani voisin vaikka tanssia paljaasta ilosta! Nyt ei ole enää syytä pelkoon. Veneemme on rannalla, _Vaahtopää_ noin parin mailin päässä ankkurissa, ja mieheni luullakseni saapuu tämän katon alle jo puolen tunnin kuluttua. Mikään ei estä meitä. Chauvelin ja hänen joukkonsa eivät ole vielä saapuneet.»
»Mutta rouva! emmehän sitä varmasti tiedä.»
»Mitä tarkoitatte?»
»Hän oli Doverissa samaan aikaan kuin mekin.»
»Myrsky pidätti hänet niinkuin meidätkin.»
»Aivan niin. Mutta en puhunut siitä ennen, sillä pelkäsin saattavani teidät levottomaksi — näin hänet, rannalla noin viisi minuuttia ennen lähtöämme. Ainakin luulin olevani varma, että se oli hän itse; hän oli puettu papiksi, jottei paholainenkaan, hänen oma suojelijansa, olisi voinut tuntea häntä. Kuulin omin korvin hänen vuokraavan alusta pikaista ylimenoa varten Calais'hen; ja varmaankin hän nosti purjeensa tuntia myöhemmin kuin me.»
Margueriten iloinen ilme hävisi äkkiä. Hirveä vaara, joka uhkasi Percyä Ranskan rajojen sisällä, selvisi hänelle sillä hetkellä. Chauvelin oli hänen kintereillään; Calais'ssa viekas diplomaatti oli kaikkivaltias; vain sana hänen suustaan ja Percy oli auttamattomasti hukassa, hänet saatettiin pidättää ja — —
Veri tuntui jähmettyvän hänen suonissaan. Levottomimmatkaan hetket Englannissa eivät olleet hänelle niin täydellisesti valaisseet vaaraa, joka hänen miestänsä uhkasi. Chauvelin oli vannonut kuljettavansa Tulipunaisen neilikan giljotiinille, ja sillä hetkellä uskalias suunnittelija, jota salaperäisyys oli kauan suojellut, oli ilmaissut itsensä katkerimmalle ja armottomimmalle viholliselleen.
Chauvelin — ryövättyään lordi Tonyn ja sir Andrew Ffoulkesin »Kalastajalepolassa» oli saanut käsiinsä kaikki viimeisen retken suunnitelmat. Armand S:t Justin, kreivi de Tournayn ja muiden rojalistipakolaisten oli tavattava Tulipunainen neilikka — tahi oikeammin kaksi hänen lähettilästään, niinkuin alkujaan oli sovittu — sinä päivänä, lokakuun toisena, liittolaisille tutussa paikassa, joka luultavasti oli ukko Blanchard’in tölli.
Armand'in ja Tulipunaisen neilikan keskinäinen suhde oli yhtä tuntematon ranskalaisille kuin Armand'in luopuminen hirmuhallituksen raa'asta politiikastakin. Hän oli lähtenyt Englannista noin viikko sitten mukanaan tarpeelliset ohjeet, joiden avulla aikoi, kohdata muut pakolaiset ja kuljettaa heidät turvapaikkaan.
Kaiken sen oli Marguerite käsittänyt alunpitäen ja sir Andrew oli vahvistanut häntä niissä arveluissa. Hän tiesi myöskin, että sir Percyn huomattua Chauvelinin varastaneen suunnitelmat ja ohjeet hänen apulaisiltaan oli enää liian myöhäistä lähettää sanaa Armand'ille tai toimittaa uusia ohjeita pakolaisille.
Välttämättömyyden pakosta he varmaankin saapuvat määräpaikkaan tietämättä miten suuri vaara odottaa heidän urheata pelastajaansa.
Blakeney, joka tapansa mukaisesti oli suunnitellut ja järjestänyt koko retken, ei suinkaan salli nuorien toveriensa joutua vangitsemisen vaaraan. Senpätähden hän oli lähettänytkin heille kirjeen lordi Grenvillen tanssiaisiin — »Lähden itse huomenna — yksin.»
Kun verivihollinen oli saanut tietää kuka liiton johtaja oli, ruvettiin varmastikin kaikkia sir Percyn liikkeitä vainuamaan heti hänen Ranskassa maihin noustuaan. Chauvelinin kätyrit pääsevät hänen jäljilleen seuraten häntä aina salaperäiselle töllille saakka, jossa pakolaiset odottelevat häntä ja jossa pyydys laukeaa sulkien sekä hänet että heidät sisäänsä.
Oli vain tunti aikaa — Marguerite ja sir Andrew olivat päässeet lähtemään tuntia ennen kuin Chauvelin — varoittaa Percyä uhkaavasta vaarasta ja saada hänet luopumaan rohkean houkkamaisesta retkestään, joka vain oli päättyvä hänen omaksi turmiokseen.
Mutta _oli_ kuitenkin tunti.
»Chauvelin tietää tämän majapaikan varastamistaan papereista», sanoi sir Andrew vakavasti, »ja maihin päästyään tulee suoraan tänne.»
»Hän ei ole vielä maissa, olemme tunnin matkan edellä häntä ja Percy on tuossa tuokiossa täällä. Me ehdimme kanaalin keskipalkoille, ennenkuin Chauvelin huomaa meidän livistäneen käsistään.»
Marguerite puhui innoissaan ja kiihkeästi koettaen tyrkyttää nuorelle ystävälleenkin hilpeitä toiveitaan, jotka vielä piilivät hänen sydämessään. Muitta sir Andrew pudisteli alakuloisesti päätään.
»Sir Andrew, äänetönnäkö taaskin?» kysyi hän kärsimättömästi. »Miksikä pudistelette päätänne ja olette niin synkännäköinen?»
»Arvoisa lady, sillä teidän suunnitelmanne ovat ruusunpunaiset ja unohdatte tärkeimmän tekijän.»
»Mitä ihmeissä tarkoitatte? — Enhän unohda kerrassa mitään. — — Minkä tekijän?» lisäsi hän vielä kärsimättömästi.
»Kuusi jalkaa pitkä se on», vastasi sir Andrew hiljaa, »ja sen nimi on Percy Blakeney.»
»En ymmärrä.»
»Luuletteko Blakeneyn lähtevän Calais'sta jättämättä asiaansa toimittamatta?»
»Tarkoitatteko — —?»
»Kreivi de Tournayta — —»
»Kreiviäkö — —?» sopersi Marguerite.
»Ja S:t Justiä — — ja muita — —»
»Veljeänikö!» huudahti hän sydäntäsärkevän tuskallisesti. »Taivas varjelkoon, pahoin pelkään unohtaneeni hänet.»
»Pakolaisina he tällä hetkellä odottelevat horjumattoman uskollisesti, sillä hän on antanut kunniasanansa luvaten viedä heidät kanaalin yli.»
Marguerite oli tosiaankin unohtanut! Hurmaantuneen itsekkäästi niinkuin ainakin nuori ihminen, joka rakastaa koko sydämellään, oli hän viimeisen vuorokauden kuluessa ajatellut vain miestään. Hänen kallis, jalo henkensä, häntä uhkaava vaara, — hän, rakastettu, urhoollinen sankari, hän yksin valtasi Margueriten mielen.
»Veljeni!» soperteli hän kyynelsilmin ajatellessaan veljeänsä Armand'ia, toveriansa ja lapsuutensa lemmikkiä; miestä, jonka tähden hän oli langennut hirveään syntiin. Sehän oli saattanut hänen urhean miehensäkin surman suuhun.
»Sir Percy Blakeney ei ole englantilaisliiton luotettu ja kunnioitettu johtaja», lausui sir Andrew ylpeästi, »jos hän hylkää häneen luottavat pakolaiset. Jo pelkkä ajatuskin, että hän syö sanansa, on aivan mieletön!»
Hetken hiljaisuus vallitsi. Marguerite kätki kasvot käsiinsä ja antoi kyynelten tippua hiljalleen vapisevien sormiensa lomitse. Nuori mies ei sanonut sanaakaan, sillä hänestä oli sydäntä särkevää nähdä kaunis lady Blakeney sieluntuskissa. Koko ajan oli hän huomannut hirvittävän umpikujan, johon Margueriten ajattelematon teko oli heidät syössyt. Hän tunsi ystävänsä ja johtajansa hyvin, tunsi hänen huolettoman uskaliaisuutensa, hurjan urheutensa ja antamansa kunniasanan palvomisen. Sir Andrew tiesi Blakeneyn uskaltavan mihin vaaraan tahansa, heittäytyvän pahimpaankin pulaan mieluummin kuin rikkovan lupauksensa ja Chauvelin kintereillään ponnistelevan viimeiseen asti, vaikkei olisi ollut vähintäkään toivoa niiden pelastamisesta, jotka häneen luottivat.
»Sir Andrew», sai Marguerite viimeinkin lausutuksi koettaen urheasti kuivata kyyneleitään, »olette oikeassa, nyt en haluakaan häväistä itseäni neuvomalla häntä jättämään velvollisuutensa täyttämättä. Niinkuin jo sanoitte, pyytäisin sitä turhaan. Jumala suokoon hänelle voimaa ja kykyä», lisäsi hän tulisen päättävästi, »olemaan ahdistajiaan neuvokkaampi. Hän ei ehkä kieltäydy ottamasta teitä mukaansa lähtiessään jaloon työhönsä. Molemmat olette yhtä urheita kuin neuvokkaitakin! Jumala varjelkoon teiltä! Mutta aikaa ei saa menettää. Vieläkin uskon hänen pelastumisensa riippuvan siitä, tietääkö hän Chauvelinin olevan kintereillään vai eikö.»
»Epäilemättä. Hänellä on ihmeellisiä keinoja käytettävinään. Niin pian kuin hän huomaa joutuneensa vaaraan, on hän sitä varovampi. Hänen nerokkuutensa on todellinen ihme.»
»Mitä arvelisitte pienestä tiedustelumatkasta kylään minun täällä häntä odotellessani? — Mahdollisesti voisitte päästä Percyn jäljille ja siten säästäisitte kallista aikaa. Jos löydätte hänet, käskekää hänen olla varovainen — verivihollinen on hänen kintereillään!»
»Mutta tämähän on kurja pesä odotuspaikaksenne.»
»Siitä minä en välitä! — Mutta voisittehan pyytää, että tyly isäntä antaisi minun odottaa toisessa huoneessa, jossa matkustajain silmät eivät saisi minua vaania. Tarjotkaa hänelle rahaa, ettei hän jättäisi sanomatta, milloin pitkä englantilainen palaa.»
Marguerite puhui tyynesti, jopa iloisestikin miettien ja suunnitellen ollakseen valmiina pahimman varalta. Hän ei aikonut enää näyttää heikkouttaan, vaan aikoi olla miehensä arvoinen, joka oli uhraamaisillaan henkensä lähimäistensä puolesta.
Sir Andrew totteli häntä vastaväitteittä. Vaistomaisesti hän tunsi Margueriten sillä hetkellä olevan itseään voimakkaamman. Kernaasti hän antautui hänen ohjattavakseen, hänen välikappaleekseen Margueriten ollessa johtavana päänä.
Sir Andrew astui sisähuoneen ovelle, josta Brogard ja hänen vaimonsa olivat poistuneet. Hän kolkutti ovelle. Niinkuin ennenkin soperrettu sadatustulva vastasi siihen.
»Hei, ystävä Brogard!» huudahti nuori herra käskevästi, »hänen armonsa haluaa levätä täällä hetken. Voisitteko antaa hänen käytettäväkseen toisen huoneen? Hän tahtoo olla yksin.»
Hän otti rahaa taskustaan sekä helisytti sitä merkitsevästi kädessään. Brogard oli avannut oven ja kuunteli entisellä happaman haluttomalla tavallaan nuoren miehen pyyntöä. Nähtyään kullan ojentui hänen veltto ryhtinsä hiukan; hän otti piipun suustaan ja kompuroi sisään.
Brogard osoitti olkansa yli lavitsaa seinällä,
»Tuollahan hän voi odotella!» sanoi ukko röhisten. »Se on sangen mukava eikä minulla ole muuta huonetta.»
»Sen parempaahan ei voisi ajatellakaan», sanoi Marguerite englanniksi. Heti hän huomasi paikan edut. »Sir Andrew, antakaa hänelle rahat! Olen sangen tyytyväinen siihen. Sieltähän voin nähdä kaikki ja pysyn itse näkymättömänä.»
Hän nyökäytti päätään Brogard'ille, joka alentautui nousemaan ylös pöyhiäkseen lavitsan olkia.
»Saisinko pyytää teitä, rouva, välttämään ajattelemattomuuksia», lausui sir Andrew Margueriten valmistautuessa vuorostaan nousemaan huojuville portaille. »Muistakaa urkkijoiden olevan tämän paikan vitsauksena. Pyytäisin ettette ilmaisisi itseänne sir Percylle, ennenkuin olette aivan varmasti vakuutettu olevanne kahdenkesken hänen kanssaan.»
Sitä sanoessaan huomasi hän jo varoituksensa tarpeettomaksi: Marguerite oli tyyni ja yhtä selväajatuksinen kuin järkevä ihminen ainakin. Ei tarvinnut pelätä hänen menettelevän harkitsemattomasti.
»Eipä tietenkään», lausui Marguerite koettaen hiukan ilostua, »sen voin todellakin luvata. En uskaltaisi panna mieheni henkeä alttiiksi enkä hänen suunnitelmiaankaan puhuttelemalla häntä vierasten nähden. Älkää peljätkö, kyllä otan tilaisuudesta vaarin ja olen avulias tarpeen vaatiessa.»
Brogard laskeutui lavitsalta ja Marguerite oli valmis nousemaan turvalliseen suojapaikkaansa.
»Rouva, en uskalla suudella kättänne», sanoi sir Andrew Margueriten astuessa portaille, »sillä olenhan vain lakeijanne, mutta pyytäisin teitä pysyttelemään iloisena. Jos en tapaa Blakeneyä puolessa tunnissa, palaan tavatakseni hänet täällä.»
»Se lienee parasta. Onhan meillä vielä aikaa puolisen tuntia. Chauvelin ei mitenkään joudu tänne ennen sitä. Jumala suokoon meidän kumman tahansa tapaavan Percyn siihen mennessä. Ystäväni, onnea matkalle! Älkää huolehtiko minusta!»
Kevein askelin nousi hän lavitsan horjuville portaille;
Brogard ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Marguerite saattoi tehdä olonsa siellä joko mukavaksi tai päinvastoin, miten vain halutti. Sir Andrew tarkasteli häntä, kunnes Marguerite pääsi lavitsalle ja istuutui oljille. Hän vetäisi verhoriekaleet umpeen, ja nuori herra huomasi hänen olevan hyvässä kätkössä siellä, näkymättömänä ja huomaamattomana.
Sir Andrew antoi hyvät rahat Brogard'ille; vanhalla tylyllä ravintoloitsijalla ei näyttänyt olevan syytä Margueriten ilmaisemiseen. Sitten sir Andrew valmistautui lähtemään. Ovella hän vielä kerran kääntyi katsomaan lavitsalle. Repaleisten verhojen takaa Margueriten suloiset kasvot kurkistelivat nähdäkseen menijää. Nuori herra iloitsi huomatessaan ne rauhallisina, jopa lempeästi hymyilevinäkin. Kerran vielä nyökäyttäen päätään hyvästiksi poistui hän yön pimeyteen.
XXIV LUKU
Ansa
Neljännestunti kului nopeasti eikä mitään kuulunut. Alhaalla Brogard korjasi astioita pöydältä ja järjesti sen kuntoon saapuvia vieraita varten.
Isännän askartelun tarkasteleminen sai aikaan sen, että Margeurite huomasi ajan kulua luiskahtavan yhä hauskemmin. Sir Percyllehän illallisen tapaista valmistettiin. Brogard tuntui jonkun verran kunnioittavan pitkää englantilaista, sillä hän vaivautui jo tekemiään huonettakin hauskemmaksi.
Jopa hän toi vanhan astiakaapin salaisesta komerosta pöytäliinariekaleenkin. Levitellessään sitä huomasi hän sen olevan reikiä täynnä. Hän pudisteli hetken epäilevästi päätään ja touhusi kovasti saadakseen sen näyttämään ehjältä pöydällä.
Sitten hän haki lautasliinan, joka myöskin oli vanha ja repaleinen, mutta näytti jotakuinkin puhtaalta. Sillä hän pyyhki tarkkaan lasit, lusikat ja lautaset, jotka hän asetti pöydälle.
Marguerite ei saattanut olla itsekseen hymyilemättä katsellessaan valmistuksia, joita Brogard teki säestäen niitä sadatuksillaan. Luultavastikin englantilaisen koko tahi ehkäpä vain hänen nyrkkinsä olivat pelästyttäneet Ranskan vapaan kansalaisen, muutoin hän ei suinkaan olisi vaivautunut niin paljon _kirotun ylimyksen_ vuoksi.
Kun pöytä oli katettu — mukamas — katseli Brogard sitä silminnähtävän tyytyväisenä. Sitten hän pyyhkäisi tomun tuolilta puseronsa liepeellä, hämmenteli hiukan pataa, heitti kimpun risuja valkeaan ja mennä kompuroi huoneesta.
Marguerite jäi yksin ajatuksiinsa. Hän oli levittänyt takkinsa oljille ja istui siinä sangen mukavasti, sillä oljet olivat tuoreita ja huoneen huono ilma nousi sinne hieman puhdistuneena.
Hetkisen hän tunsi olevansa melkein onnellinen; onnellinen siksi, että tirkistellessään verhonriekaleiden läpi näki tuolipahaisen, repaleisen pöytäliinan, lasin, lautasen ja lusikan; siinä kaikki. Mutta äänettömät ja rumat esineet puhuivat odotuksen kieltä. Pian, hyvin pian Percy saapuu sinne ja sitten he saavat olla kahden siivottomassa huoneessa muiden poistuttua.
Se ajatus tuntui niin autuaalta, että Marguerite sulki silmänsä päästäkseen kaikesta muusta. Muutamien minuuttien kuluttua hän on miehensä kanssa kahden; hän hyppää portaita alas näyttäytyäkseen; sir Percy tarttuu hänen käsivarteensa, ja hän puolestaan osoittaa miehelleen olevansa valmis kuolemaankin ilomielin hänen kanssaan ja hänen puolestaan, sillä sen suurempaa onnea ei hän tiennyt maailmassa olevan.
Mitä oli sitten tapahtuva? Siltä hänellä ei ollut aavistustakaan. Marguerite tiesi sir Andrew'n olevan oikeassa sanoessaan, että sir Percy toteuttaa kaikki aikeensa, ja ettei Marguerite — vaikka olikin siellä — voinut tehdä mitään muuta kuin varoittaa häntä, sillä itse Chauvelin oli hänen poluillaan. Varoitettuaan miestään hän varmaankin näkee Percyn lähtevän kauhean uskaliaalle retkelleen; hän ei aio edes sanalla tai katseellakaan pidättää häntä. Hän tottelee, mihin ikänä Percy käskee häntä, vaikkapa oman itsensä unhottamiseen, ja sanomattoman tuskaisena hän vain odottelee, vaikkapa miehensä retket päättyisivätkin kuolemaan.
Mutta sekin näytti helpommalta sietää kuin ajatus, ettei Percy koskaan saa tietää, kuinka paljon hän rakastaa häntä — siitä hän ainakin säästyy. Jopa siivoton huonekin, joka odotteli hänen miestään, puhui pikaisesta paluusta.
Tuossa tuokiossa hänen tarkaksi käynyt kuulonsa eroitti kaukaisten askelten lähestyvän. Hänen sydämensä hypähti ilosta! Viimeinkinkö Percy? Ei! askeleet eivät kuuluneet niin pitkiltä ja varmoilta kuin hänen. Hän luuli kuulevansa kahdellaista astuntaa. Aivan oikein! kaksi miestä tuli sinnepäin. Mahdollisesti kaksi vierasta, juomista hakemaan tahi — —
Mutta hänellä ei ollut aikaa arvailemiseen, sillä äkillinen kiivas kolkutus kuului ovelta, ja siinä silmänräpäyksessä se avattiin ulkopuolelta karkean, komentavan äänen ärjyessä:
»Hei! Kansalainen Brogard! He-ei!»
Marguerite ei saattanut nähdä tulijoita, mutta verhojen reiästä hän näki kumminkin pienen osan huonetta.