Part 16

Hän kuuli Brogard'in kompuroivat askeleet tämän tullessa sisähuoneesta ja höpistessä tavallista sadatustaan. Nähdessään vieraat pysähtyi hän kuitenkin keskelle huonetta, jonka paikan Marguerite hyvin näki, katseli heitä vieläkin murhaavamman ylenkatseellisesti kuin edellisiä vieraitaan ja murisi: »_Senkin saakelin pappi!_»

Margueriten sydämen lyönti oli aivan pysähtymäisillään. Isot silmänsä selällään tarkkasi hän toista tulijaa, joka juuri sillä hetkellä astui askeleen Brogard'ia kohti Hän oli puettu kauhtanaan, leveälieriseen hattuun ja solkikenkiin, jotka tamineet kuuluvat ranskalaisen papin pukuun, mutta seistessään siinä ravintoloitsijan edessä aukaisi hän viittansa hetkeksi ja paljasti virallisen, kolmivärisen nauhakkeen, mikä näky heti muutti Brogard'in halveksivan ilmeen matelevan nöyräksi.

Pelkkä ranskalaisen papin näkeminen sai Margueriten suonissa veren jähmettymään. Hän ei voinut eroittaa papin kasvoja, joita leveälierinen hattu varjosti, mutta, hän huomasi luisevan laihat kädet, hiukan kumartuneen selän ja miehen koko ryhdin. Chauvelin se oli!

Kauhu valtasi hänet kokonaan, niinkuin hän olisi saanut ruumiillisen iskun; hirveä pettymys ja läheisen tulevaisuuden pelko saattoivat hänen mielensä kuohuksiin; ja luonnottomasti hänen täytyi ponnistella pysyäkseen tajuissaan.

»Lautasellinen lientä ja pullo viiniä!» sanoi Chauvelin käskevästi Brogard'ille, »sitten huone putipuhtaaksi — ymmärrätkö? Haluan yksinäisyyttä.»

Äänettömänä ja sillä kertaa nurisematta totteli Brogard käskyä. Chauvelin istuutui pöytään, joka oli katettu pitkälle englantilaiselle, ja ravintoloitsija hyöri nöyrästi hänen ympärillään tarjoten lientä ja kaataen viiniä. Mies joka oli saapunut Chauvelinin kanssa ja jota Marguerite ei nähnyt, seisoi ovella odotellen.

Chauvelinin annettua ynseän viittauksen Brogard riensi sisähuoneeseen. Sitten Chauvelin viittasi seuralaiselleen.

Hänet Marguerite heti tunsi Desgas'ksi, Chauvelinin kirjuriksi ja luotettavaksi neuvonantajaksi, jonka hän oli usein nähnyt Pariisissa entisinä aikoina. Kirjuri astui huoneen poikki ja kuunteli hetken tarkkaavasta Brogard'in ovella.

»Eikö kuuntele?» kysyi Chauvelin lyhyesti. »Ei, kansalainen.»

Hetkisen Marguerite pelkäsi Chauvelinin käskevän Desgas'n tarkastamaan paikkaa. Miten kävisi, jos hänet huomattaisiin, sitä hän tuskin uskalsi kuvitellakaan. Onneksi näytti Chauvelinistä kuitenkin kirjurinsa puhutteleminen olevan tärkeämpää kuin urkkijoiden pelkääminen, sillä hän kutsui äkkiä Desgas'n luoksensa.

»Englantilainen alusko?» kysyi hän.

»Siltä ei nähty enää auringon laskettua, kansalainen», vastasi Desgas, »mutta siihen asti se suuntasi länteen Cap Gris Nez'tä kohden.»

»Hyvä on! —» sopersi Chauvelin, »ja nyt kapteeni Jutleystä, mitä hän sanoi?»

»Hän vakuutti, että viikko sitten lähettämänne määräykset ovat ehdottomasti täytetyt. Kaikkia paikkakunnan tiehaaroja on vartioitu yöt päivät siitä asti.. Sekä rannikkoa että kallioita on tarkalleen tutkittu ja pidetty silmällä.»

»Tietääkö hän, missä ukko Blanchard'in tölli on?»

»Kansalainen, kukaan ei näytä tietävän sennimistä hökkeliä. Rannikolla on tietystikin lukemattomia kalastajamajoja — — mutta — —»

»Jo riittää. Entä tänä iltana?» keskeytti Chauvelin kärsimättömänä.

»Kansalainen, teitä ja rannikkoa vartioidaan niinkuin tavallisesti, ja kapteeni Jutley odottelee lisämääräyksiä.»

»Menkää heti hänen luokseen. Käskekää hänen lisäämään vartiostoa varsinkin rannikolla — ymmärrättehän?»

Chauvelin puhui lyhyesti ja täsmällisesti, ja kaikki hänen sanansa sattuivat Margueriten sydämeen kuin parhaiden toiveiden kuolinkellojen soitto.

»Miesten pitää mahdollisimman tarkasti pitää silmällä kaikkia vieraita, jotka kävelevät, ratsastavat tahi ajavat tiellä ja rannikolla, erittäinkin pitkää muukalaista, jota minun ei tarvitse sen enempää kuvailla, sillä luultavastikin hän on valepuvussa. Hän ei voi kumminkaan helposti peitellä pituuttaan muutoin kuin kumaraselkäisenä kulkien. Ymmärrättehän?»

»Tarkoin, kansalainen», vastasi Desgas.

»Niin pian kuin miehet näkevät muukalaisen, on kahden heistä pidettävä häntä silmällä. Joka kadottaa pitkän vieraan näkyvistään hänet kerran huomattuaan, hän saa hengellään maksaa huolimattomuutensa. Yhden miehistä täytyy ratsastaa suoraan tänne kertomaan minulle asiasta. Oletteko selvillä siitä?»

»Kansalainen, aivan selvillä.»

»Hyvä on. Menkää heti tapaamaan Jutleyä. Huolehtikaa apujoukkojen lähdöstä vartioimistehtäviinsä, ja pyytäkää sitten kapteenilta vielä kuusi miestä ja tuokaa ne tänne. Kymmenessä minuutissahan palaatte. Menkää —»

Desgas kumarsi ja astui ovelle.

Kun Marguerite kauhuissaan kuunteli Chauvelinin antamia käskyjä apulaiselleen, selveni hänelle koko Tulipunaisen neilikan pidättämissuunnitelma kaikkine hirmuineen. Chauvelin toivoi pakolaisten joutuvan petolliseen turvapaikkaan ja heidän odottelevan piilossaan Percyn saapumiseen asti. Silloin rohkea suunnittelija piiritettiin ja pidätettiin itse työssä, juuri hänen auttaessaan ja rohkaistessaan rojalisteja, tasavallan kavaltajia. Vaikka hänen vangitsemisestaan hälistiinkin ulkomailla, ei edes brittiläinen hallitus kyennyt lain voimalla puolustamaan häntä. Ranskalla oli oikeus surmata hänet, sillä olihan hänellä ollut salahankkeita Ranskan vihollisten kanssa.

Sir Percyn ja heidän pakonsa oli siinä tapauksessa mahdoton. Kaikkia teiltä vartioitiin ja vahdittiin, ansa oli hyvin viritetty, verkot sillä hetkellä levällään, kuitenkin ne vain yhä kääriytyivät kokoon, kunnes sulkivat rohkean keinottelijan, jonka tavaton kekseliäisyys ei voinut estää häntä silmukkaan tarttumasta.

Desgas aikoi jo lähteä, mutta Chauvelin kutsui hänet vielä kerran takaisin. Marguerite mietti epäillen, mitähän muita pirullisia juonia hän punoikaan saadakseen ansaansa edes yhden ainoan urhoollisen miehen, jota vastassa oli kokonaista neljäkymmentä kätyriä. Marguerite katseli Chauveliniä, kun tämä kääntyi apulaistaan puhuttelemaan. Hän saattoi nähdä Chauvelinin laihat kasvot leveälierisen hatun alta. Niillä kuvastui sillä hetkellä paljon hirmuista vihaa ja vihollisen häijyyttä, jonka ilmeen saattoi nähdä pienissä vaaleissa silmissäkin. Margueriten viimeisetkin toiveet hävisivät, sillä hän tunsi, ettei siltä mieheltä sopinut armoa odottaa.

»Olen unohtanut», lausui Chauvelin kamalasti nauraa hihittäen ja hieroen pirullisen tyytyväisesti luisevia, petolinnun kynsiä muistuttavia sormiaan. »Pitkä muukalainen haluaa varmaankin taistelua. Missään tapauksessa ei saa ampua, muistakaa, se olkoon viimeinen keino. Haluan saada pitkän muukalaisen kynsiini ihko elävänä — — jos vain mahdollista.»

Hän nauroi niinkuin Dante sanoo paholaisten nauravan heidän katsellessaan kadotettujen vaivaa. Marguerite luuli kärsineensä kaikki kauhun- ja tuskanasteet, jotka ovat ihmissydämelle siedettäviä. Mutta jäätyään Desgas'n mentyä yksinäiseen siivottomaan huoneeseen kahden vihollisen kanssa, huomasi hän edelliset kärsimyksensä siihen verrattuina mitättömiksi. Chauvelin naureskeli itseksensä ja hieroskeli käsiään voitonilosta.

Olivathan hänen suunnitelmansa hyvin laaditut, saattoipa siis iloitakin! Ei ollut ainoatakaan reikää, josta reipas, ovela mies pääsi pujahtamaan pakoon. Kaikkia teitä vartioitiin, jokaista nurkkaa vahdittiin, ja jossakin rannikon yksinäisessä töllissä odotteli pieni pakolaisjoukko pelastajaansa, jota kuolema uhkasi, — ei, kuolemaakin hirveämpi! Vihollinen pyhän miehen vaatteissa oli liian pirullinen salliakseen urhealle miehelle nopean sotilaallisen kuoleman juuri hänen velvollisuuksiaan täyttäessä.

Ennen kaikkea hän halusi saada avuttomana käsiinsä ovelan vihollisen, joka niin kauan oli eksyttänyt häntä. Tahtoi katsella häntä ivallisesti toivoen saavansa nauttia hänen alentumisestaan; halusi määrätä hänelle siveellistä ja henkistä kidutusta, jota vain verivihollinen yksin voi keksiä. Jalo kotka vangittuna ja siivet leikattuina oli tuomittu kestämään rotan nakerrusta. Ja hän, miestään rakastava puoliso, oli saattanut Percyn ansaan eikä voinut tehdä mitään hänen auttamisekseen.

Hän toivoi vain saavansa kuolla hänen rinnallaan ja odotteli hetkeä, jolloin sai tunnustaa, rakkautensa — kokonaisen, todellisen ja tulisen — olevan hänelle täydellisesti pyhitetyn.

Chauvelin istui lähellä pöytää. Hän oli ottanut hatun päästään, ja Marguerite saattoi nähdä hänen laihat piirteensä ja terävän leuan, kun vihollinen kumartui niukkaa illallistaan syömään. Hän näytti olevan tyytyväinen odotellessaan rauhallisin mielin tapahtumain kulkua; näyttipä nauttivankin Brogard'in tarjoamasta mauttomasta ateriasta. Marguerite kummasteli sitä, että niin paljon lähimmäisvihaa saattoi sentään piillä ihmispovessa.

Siinä Chauveliniä tarkastellessaan kuuli hän äkkiä äänen, joka aivan jähmetytti hänen sydämensä. Sen tarkoituksena ei ollut kuitenkaan kauhistuttaa ketään, sillä se oli vain reipas ilonilmaus, raikas ääni, joka riemuissaan lauloi kansallishymniä: »God save the King!» [Jumala suojelkoon kuningasta!]

XXV LUKU

Kotka ja kettu.

Marguerite lakkasi melkein hengittämästä; hän tunsi elämänsä pysähtyvän hetkeksi kuunnellessaan ääntä ja hymniä. Laulajan hän tunsi miehekseen. Chauvelin oli sen myöskin kuullut, sillä hän silmäili ovea, sieppasi leveälierisen hattunsa ja painoi sen päähänsä.

Ääni läheni. Hetkeksi Margueriten valtasi hurja halu hypähtää portaille ja siitä huoneen poikki pysähdyttääkseen laulun mistä hinnasta tahansa ja pyytääkseen iloisen laulajan pakenemaan henkensä kaupalla, ennenkuin oli myöhäistä. Hän hallitsi kumminkin ajoissa ajattelemattomuutensa. Chauvelin saattoi pysähdyttää hänet ennen hänen ovelle saapumistaan, ja päälle päätteeksi ei hän tiennyt, oliko Chauvelinillä sotamiehiä saatavissa. Hänen kiihkeä tekonsa saattoi kumminkin tuottaa turmiota miehelle, jonka hän henkensä kaupalla halusi pelastaa.

»Long to reign over us, God save the King!»

[Kauan hallitakseen meitä. Jumala siunatkoon kuningasta!]

lauloi ääni entistään iloisemmin. Tuossa tuokiossa ovi lennähti auki ja kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessal

Marguerite ei nähnyt ovea. Hän pidätti hengitystään koettaen kuvitella mitä tapahtui.

Huoneeseen astuessaan huomasi Percy Blakeney tietystikin papin pöydässä. Hänen neuvottomuutensa kesti vain jonkun sekunnin, ja Marguerite näki hänen pitkän olentonsa heti astelevan huoneen toiselle puolelle huutaen kovalla äänellä ja reippaasti:

»Halloo, siellä! eikö ketään? Missä Brogard-houkka on?»

Hän oli puettu komeaan takkiin ja ratsastustamineisiin, jotka Marguerite oli nähnyt hänen päällään heidän viimeksi tavatessaan Richmondissa monta tuntia sitten. Niinkuin ainakin oli koko hänen asunsa moitteeton: hienoa ja kaunista pitsiä kaulassa ja hihansuissa kuin kimaltelevaa hämähäkin verkkoa, kädet hennot ja valkoiset, vaalea tukkansa huolellisesti harjattu ja monokli keikarimaisesti silmälle painettuna. Paroni sir Percy olisi voinut yhtä hyvin sillä hetkellä olla matkalla Walesin prinssin puutarhakutsuihin, kuin tahallansa pistää päänsä ansaan, jonka hänen verivihollisensa oli virittänyt.

Hän pysähtyi hetkeksi keskelle lattiaa, jollaikaa Marguerite aivan kauhun lamauttamana tuskin saattoi hengittää.

Jok'ikinen hetki odotti hän Chauvelinin antavan sotamiehilleen lähestymismerkin. Silloin hän aikoi rientää alas ja auttaa Percyä lunastamaan henkensä kalliista hinnasta, Percyn siinä seistessä miellyttävän tietämättömänä oli Marguerite huudahtaa hänelle:

»Percy, pakene! — tuo on verivihollisesi! -— pakene, ennenkuin on myöhäistä!»

Mutta ei ollut aikaa edes siihen, sillä samassa Blakeney astui verkalleen pöydän luo ja taputti iloisesti pappia hartioille sanoen omalla pitkäveteisen teeskentelevällä tavallaan:

»Hitto vieköön! — — hm — — herra Chauvelin! — — En tosiaankaan luullut tapaavani teitä täällä.»

Chauvelin, joka juuri oli pistää lusikan suuhunsa, oli tukehtua, hänen laihat kasvonsa kävivät aivan tummansinisiksi ja äkillinen yskänpuuska pelasti Ranskan hallituksen edustajan ilmaisemasta ääretöntä yllätystään, jollaista hän ei ennen ollut kokenut. Hän ei ollut odottanut sellaista rohkeutta viholliselta, jonka röyhkeä hävyttömyys saattoi hänet hetkeksi suureen pulaan.

Hän ei varmaankaan ollut ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin eikä ollut antanut sotilaille määräystä talon vartioimiseen. Blakeney oli luultavastikin arvannut sen ja ovelana miehenä oli jo laatinut suunnitelmansa, jonka avulla hän käänsi odottamattoman kohtauksen omaksi edukseen.

Marguerite ei ollut hievahtanutkaan lavitsalla. Hän oli juhlallisesti luvannut sir Andrew'lle olla puhuttelematta miestään vierasten kuullen, ja hänellä oli tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, ettei suotta ja ajattelematta keskeyttänyt miehensä suunnitelmia. Siinä hiljaa istuminen ja molempien miesten tarkasteleminen koetteli hänen mielensä lujuutta. Marguerite oli kuullut Chauvelinin käskevän apulaistaan teitä vartioimaan. Hän tiesi, ettei sir Percy voinut päästä kauaksi, vaikkapa olisi lähtenytkin minne tahansa, koska ei voinut välttää kapteeni Jutleyn asettamien vartioiden huomiota. Jos hän jäi sinne, ehti Desgas palata kuuden miehen kanssa, jotka Chauvelin oli erikoisesti tilannut.

Pyydys oli laukeamaisillaan. Marguerite ei voinut muuta kuin arvailla. Toinen miehistä, jotka olivat aivan toistensa vastakohdat, näytti hieman pelkäävän. Se oli Chauvelin. Marguerite tunsi hänet kyllin hyvin arvatakseen mitä hänen mielessään liikkui. Chauvelin ei pelännyt itselleen mitään tapahtuvan, vaikka olikin yksinäisessä ravintolassa kahdenkesken vankan miehen kanssa, joka oli käsittämättömän uskalias ja hillitön. Marguerite tiesi Chauvelinin mielellään ja pelkäämättä käyvän pahimpiinkin otteluihin tärkeän asian vuoksi. Mutta sillä hetkellä Chauvelin pelkäsi röyhkeän englantilaisen lyövän hänet maahan siten saadakseen paremman tilaisuuden pakenemiseen. Hänen apulaisensa eivät varmaankaan onnistuneet Tulipunaista neilikkaa vangitsemaan, kun hän ei itse ollut heitä ohjaamassa omalla neuvokkuudellaan ja älykkyydellään, sillä Chauvelin vihasi silmittömästi kaikkia yllyttäjiä.

Kuitenkaan ei Ranskan hallituksen lähettiläällä ollut sillä hetkellä miltään pelättävää ollessaan voimakkaan vastustajansa käsissä. Blakeney taputteli häntä hyväntahtoisella tavallaan hartioille naurahdellen välinpitämättömästi.

»Olen niin hiivatin pahoillani» — — sanoi hän ilomielin, »niin hiivatin pahoillani, — — luultavasti ällistytin teitä — — aterioidessanne, hyvin ilkeätä, hankalata liemen — — hm — — eräs ystäväni kuoli kerran hm — — tukehtui — — niinkuin tekin — — liemilusikallisesta.»

Ja hän hymyili arasti ja hyväntahtoisesti katsellessaan Chauveliniä.

»Hitto vieköön!» jatkoi hän heti kun Chauvelin oli jonkun verran tointunut, »ruokoton pesä tämä — — vai mitä? No, ettekö välitä siitä?» lisäsi hän anteeksipyytäen istuutuessaan pöydän ääressä olevalle tuolille ja vetäisi liemimaljakon eteensä. »Tuo Brogard-hölmö varmaankin jo nukkuu.»

Pöydällä oli tyhjä lautanen, jolle hän ammensi lientä sekä kaatoi itselleen lasillisen viiniä.

Hetkisen Marguerite tuumi miltä Chauvelin aikoi tehdä. Hänen valepukunsa oli niin onnistunut, että ehkäpä hän toinnuttuaan kielsi olevansa oma itsensä, mutta Chauvelin oli liian neuvokas menetelIäkseen niin silmiinpistävän viekkaasti ja lapsellisesti. Hän ojensi kätensä ja sanoi iloisesti:

»Olen tosiaankin iloinen tavatessani teidät, sir Percy. Annattehan anteeksi — hm — luulin teidän olevan kanaalin toisella puolella. Äkillinen yllätys oli melkein tukehduttaa minut.»

»Kas niin!» lausui sir Percy hyväntahtoisesti irvistellen, »sehän aivan, vai kuinka — hm — herra — hm — Chaubertin?»

»Anteeksi — Chauvelin.»

»Pyydän anteeksi — tuhansin kerroin. Niin — tietysti Chauvelin. — — Hm — — en osaa koskaan lausua muukalaisia nimiä. — —»

Sir Percy nieli lientä tyynin mielin nauraen hyväntahtoisen iloisesti aivankuin olisi vartavasten tullut tuota pikaa Calais'hen nauttimaan siivottoman ravintolan ruokia verivihollisensa seurassa.

Mutta älykäs mies, joka oli suunnitellut ja toteuttanut niin monta rohkeata juonta, oli kyllin kaukonäköinen antautuakseen tarpeettomasta vaaraan Päälle päätteeksi urkkijoita voi olla väijyksissä; ravintoloitsijakin saattoi olla Chauvelinin lahjoma. Sana Chauvelinin huulilla voi kutsua parikymmentä miestä Blakeneyn ympärille, ja hänet saatettiin pidättää ja saattaa satimeen, ennenkuin hän pääsi auttamaan tahi ainakin varoittamaan pakolaisia Siihen leikkiin hän ei uskaltanut käydä; sillä hänen tarkoituksensa oli muiden auttaminen, _heidän_ pelastamisensa; sillä hän oli sen luvannut ja sanansa hän tahtoi pitää. Syödessään ja jutellessaan hän mietti ja suunnitteli, jotavastoin huolestunut naisraukka lavitsalla ponnisteli ajatuksiaan tuumien mitä tehdä ja tuskallisesti ikävöiden halusi kiiruhtaa alas miehensä luokse, mutta ei kuitenkaan uskaltanut edes liikahtaakaa peläten häiritsevänsä hänen suunnitelmiaan.

»En ole ennen tiennyt», lausui Blakeney iloisen tyynesti, »että te — — hm — — kuulutte pyhään säätyyn.»

»Minä — — h—hm — —» änkytti Chauvelin. Vastustajansa tyyni hävyttömyys oli nähtävästi saanut hänet aivan suunniltaan.

»No niin! Olisin tuntenut teidät missä tahansa», jatkoi sir Percy rauhallisesti kaataessaan toista lasillista viiniä itselleen, »vaikka tekotukka ja hattu tekevätkin teidät hieman toisennäköiseksi.»

»Niinkö arvelette?»

»Jumaliste! Nehän muuttavat miehen niin — — mutta! — — Toivon ettette pahastu huomautuksestani. — — Hiton paha tapa muistutusten tekeminen. — — Toivon ettette pahastu?»

»Enhän toki, en ollenkaan — hm! Toivoakseni lady Blakeney voi hyvin», sanoi Chauvelin heti saadakseen keskusteluaiheen muutetuksi.

Kovasti tuumien Blakeney lopetti liemensä, joi viinilasin pohjiin, ja Margueritestä näytti kuin olisi hän hetken silmäillyt huonetta.

»Kiitos, sangen hyvin», vastasi hän kuivakiskoisesti!. Seurasi hetken äänettömyys, jolloin Marguerite tarkasteli molempia vihamiehiä. He näyttivät ajatuksissaan punnitsevan toisiaan. Hän näki Percyn kasvot hänen istuessaan noin kymmenen yardia siitä paikasta, jossa hän itse oli hämmästyneenä kyykkysillään eikä tiennyt mitä tehdä tai ajatella. Hän oli saanut voiton hetkellisistä tunteistaan, jotka vaativat häntä rientämään alas ja ilmaisemaan itsensä sir Percylle. Mies, joka kykeni näyttelemään osaansa sellaisella tavalla kuin sir Percy sillä hetkellä, ei tarvinnut Margueriten varoitusta.

Marguerite antautui katselemaan rakastamaansa miestä, niinkuin jokainen helläsydäminen nainen olisi hänen sijassaan tehnyt. Hän tirkisteli verhoriekaleiden läpi miehensä kauniilta kasvoja. Raukeissa sinisissä silmissä ja tyhjänpäiväisen hymyilyn alla huomasi hän selvästi voimaa, tarmoa, kekseliäisyyttä, minkä kaiken vuoksi sir Percyn liittolaiset kunnioittivatkin Tulipunaista neilikkaa ja luottivat häneen. »Lady Blakeney, meitä on yhdeksäntoista valmiina uhraamaan henkemme miehenne tähden», oli sir Andrew sanonut hänelle. Siinä katsellessaan matalaa, mutta kulmikasta ja leveää otsaa, sinisiä, vakavia silmiä, koko miehen olentoa, joka ilmaisi voittamatonta tarmoa ja hyvin näytellyn osan takana piilevää melkein luonnotonta tahdonlujuutta ja ihmeteltävää kekseliäisyyttä, käsitti hän heti sen lumouksen, jolla sir Percy tenhosi toverinsa, sillä olihan hän lumonnut hänenkin sydämensä ja mielikuvituksensa.

Chauvelin, joka koetti peitellä kärsimättömyyttään tavallisella sulavalla käytöksellään, katsahti kelloonsa. Desgas ei viivy kauan, pari minuuttia vielä, ja röyhkeä englantilainen on varmassa turvassa kapteeni Jutleyn luottomiesten käsissä.

»Sir Percy, oletteko matkalla Pariisiin?» kysyi hän välinpitämättömästi.

»Hitto vieköön, enpä olekaan», vastasi Blakeney naurahtaen. »Vain Lilleen — Pariisi ei ole minua varten — — hirveän epämiellyttävä paikka Pariisi tällä hetkellä — — hm, herra Chaubertin — — anteeksi — — Chauvelin!»

»Ei suinkaan teidäntapaiselle englantilaiselle herralle, sir Percy», ehätti Chauvelin ivaten, »jota ei ollenkaan liikuta siellä raivoava mellakka.»

»No niin! eihän se minuun kuulu, ja meidän kirotulla hallituksellamme on aivan samallainen mielipide asiasta kuin teilläkin. Ukko Pitt on aika jänis. Sir, teillä on kiire», lisäsi hän, kun Chauvelin taaskin vetäisi kellon taskustaan, »ehkä joku sopimus. — — Älkää antako minun häiritä itseänne. — Huolehdin kyllä oman aikani kulusta.»

Hän nousi pöydästä ja vetäisi tuolin takan eteen. Taaskin Marguerite halusi mennä hänen luokseen, sillä aika riensi eteenpäin; Desgas saattoi palata millä hetkellä tahansa miehineen. Percy ei tiennyt sitä ja — — voi! kuinka hirveätä kaikki olikaan — — ja kuinka avuton hän tunsikaan olevansa!

»Minulle ei ole kiirettä», jatkoi Percy iloisesti, »mutta en halua kuluttaa aikaani kauemmin tässä jumalattomassa luolassa!»

»Mutta, sir», lisäsi hän Chauvelinin salakähmää katsahtaessa kelloonsa kolmannen kerran, »tuo teidän kellonne ei joudu sen nopeampaan, vaikka sitä kuinka katselisittekin. Ehkäpä odottelette ystäväänne?»

»Niinpä kylläkin — ystävääni!»

»Eihän hän vain lie nainen — herra pastori», nauroi Blakeney; »ei suinkaan pyhä kirkko salline teidän naisia tavata? — — et? — — tuota! Mutta sanon, tulkaa tulen ääreen, alkaa olla niin hiivatin kylmä.»

Hän potkaisi palavia puita saappaansa korolla saadakseen tulen takassa loimuamaan. Hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä eikä hän tietenkään aavistanut vaaran olevan tarjolla. Hän veti vielä toisen tuolin takan eteen ja Chauvelin, jonka kärsimättömyys alkoi mennä yli rajojen, istuutui sille valkean ääreen ja käänsi kasvonsa oveen päin. Desgas oli lähtenyt jo neljännestunti sitten. Margueriten jännitetyssä mielessä oli selvää, että niin pian kun Desgas saapui, aikoi Chauvelin luopua kaikista pakolaisia varten laatimista suunnitelmistaan vangitakseen röyhkeän Tulipunaisen neilikan siinä silmänräpäyksessä.

»Hei, herra Chauvelin», lausui sir Percy hilpeästi, »sanokaahan, onko ystävänne kaunis? Hiton sieviä nämä ranskalaiset naiset joskus — vai mitä? Mutta minun ei kai tarvinne sitä kysyä», lisäsi hän astellen huolettomasti illallispöydän luo. »Makuasioissa kirkko ei ole koskaan ollut jäljellä ajastaan. — — Vai?»

Mutta Chauvelin ei kuunnellut. Kaikki hänen sielunvoimansa olivat keskitetyt oveen, josta Desgas oli piakkoin astuva, Margueriten ajatukset pyörivät myöskin sen ympärillä, sillä yön hiljaisuudessa hän äkkiä kuuli tahdikasten askelten lähestyvän.

Varmaankin Desgas ja hänen miehensä. Vielä kolme minuuttia ja he ovat siellä! Toiset kolme minuuttia ja hirvittävä asia tapahtuu: urhea kotka joutuu ketun ansaan! Hänen teki mieli liikahtaa paikaltaan ja huudahtaa, mutta ei uskaltanut; sillä kuullessaan sotamiesten lähestyvän katseli hän Percyä tarkaten hänen kaikkia liikkeiltään. Percy seisoi pöydän vieressä, jolla illallisjäännökset, lautaset, lasit, lusikat suola- ja pippurikupit olivat siellä täällä huiskin haiskin. Selin Chauveliniin lörpötteli hän omalla teeskennellyllä ja joutavalla tavallaan, mutta taskustaan hän otti nuuskarasiansa ja äkkiä tyhjensi pippurikupin sisällyksen siihen.

Sitten hän taaskin kääntyi Chauveliniin päin ja huolettomasti nauraen sanoi: »Häh? Sir, sanoitteko jotain?»

Chauvelin kuunteli niin tarkkaavasi lähestyviä askelia, ettei huomannut kekseliään vastustajansa kepposia. Hän kyyristäytyi koettaen näyttää välinpitämättömältä keskellä aavistamaansa voittoa.

»En», vastasi hän heti, »mitä sanoittekaan, sir Percy—?»

»Sanoin», lausui Blakeney mennen Chauvelinin luokse valkean ääreen, »että juutalainen Piccadillyn varrella möi minulle parempaa nuuskaa kuin milloinkaan ennen olen ostanut. Saanko kunnian, herra pastori?»

Hän seisoi aivan lähellä Chauveliniä huolettoman kiltillä tavallaan ojentaen rasiaansa veriviholliselleen.

Chauvelin, joka oli nähnyt monta konnankoukkua elämässään, niinkuin hän kerran kertoi Margueritelle, ei ollut voinut uneksiakaan tällaista. Korvan tarkatessa lähestyviä askelia, silmän vahtiessa ovea, josta Desgas miehineen oli pian ilmestyvä, ei hänellä ollut vähintäkään aavistusta kepposesta, joka oli tekeillä, sillä häpeämättömän englantilaisen reipas käytös tuuditti hänet petolliseen varmuuteen.

Hän otti hyppysellisen nuuskaa.