Part 20

Kuun hopeisessa hohteessa näyttivät hänen kasvonsa todellakin aavemaisilta pelkästä pelästyksestä. Selällään olevat silmät olivat aivan lasimaiset. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin vilutautisen, ja surkeita valituksia kuului hänen verettömiltä huuliltaan. Nuora, jolla hartiat ja käsivarret olivat olleet sidottuina, oli varmaankin höltynyt, sillä se oli kiertynyt hänen vartalonsa ympärille, mutta juutalainen ei näyttänyt tietävän sitä, sillä hän ei edes yrittänytkään liikahtaa paikaltaan, johon Desgas oli hänet asettanut. Juutalainen muistutti pelästynyttä kananpoikaa, joka luulee pöydälle vedettyä liituviivaa liikkeitä estäväksi langaksi.

»Tuokaa se pelkurimainen elukka tänne», komensi Chauvelin.

Hän varmaankin tunsi olevansa erittäin kelvoton, ja kun hänellä ei ollut järkeviä syitä purkaa vihaansa sotamiehilleen, jotka olivat liian säntilleen noudattaneet hänen käskyään, arveli hän hyljeksityn kansan lasta erinomaiseksi maalitauluksi. Tosi ranskalaisen tavoin halveksien, juutalaista kansallisuutta, joka vuosisatojen halki on kumminkin säilynyt aina tähän päivään asti, ei hän lähestynyt miestä, vaan parin sotamiehen nostaessa tätä kirkkaaseen kuuvaloon, sanoi hän purevan ivallisesti:

»Otaksun teillä juutalaisena olevan hyvän kaupantekomuistin, vai mitä?»

»Vastatkaa!» komensi hän taaskin, kun juutalainen vapisevin huulin näytti puhumista pelkäävän.

»Niin, teidän ylhäisyytenne», änkytti hylkiö parka.

»Siis muistatte miehen, jonka te ja minä tapasimme Calais'ssa, ja tehän lupauduitte ottamaan kiinni Reuben Goldsteinin hevosineen ja ystäväni, pitkän muukalaisen. Mitä?»

»M — — m — — mutta — — teidän ylhäisyytenne —»

»Ei ollenkaan 'mutta'. Kysyin, muistatteko?»

»Ky—ky—kyl—kyllä — — teidän ylhäisyytenne!»

»Millaiset olivat sopimukset?»

Seurasi hetken hiljaisuus. Onneton mies katseli ympärilleen autioita kallioita, kuuta taivaalla, sotamiesten hölmistyneitä kasvoja ja myöskin lähellä maassa makaavaa tunnotonta naisparkaa, mutta ei sanonut mitään.

»Aiotteko puhua?» jyrisi Chauvelin uhkaavasti.

Miesparka koetti, mutta nähtävästikään ei kyennyt. Epäilemättä hän tiesi, mitä siinä seisova, ankara mies aikoi tehdä.

»Teidän ylhäisyytenne — —» uskalsi hän pyytää hartaasti,

»Koska pelko näyttää vahingoittaneen kielenne», sanoi Chauvelin ivallisesti, »niin minun täytyy muistuttaa teitä asiasta. Jos olisimme saavuttaneet ystäväni pitkän muukalaisen ennen hänen tänne saapumistaan, olisitte saanut kymmenen kultarahaa omaksenne. Sehän oli keskinäinen sopimuksemme.»

Hiljainen valitus pääsi juutalaisen vapisevilta huulilta.

»Mutta», lisäsi Chauvelin verkalleen ja painostaen sanojaan, »mutta jos aikomuksenne oli pettää minut, lupasin teille aimo selkäsaunan, joka varmaankin opettaisi teitä valheesta luopumaan.»

»Teidän ylhäisyytenne, en ole valehdellut, sen vannon Aabrahamin nimessä — —»

»Ja kaikkien muidenkin patriarkkain nimessä, kyllä ymmärrän. Valitettavasti he lienevät oppinne mukaisesti vielä Hadeksessa eivätkä voi auttaa teitä tässä pulassa. Siis ette ole täyttänyt sopimusehtoja, mutta minä olen puolestani valmis täyttämään lupaukseni. Tänne», lisäsi hän kääntyen sotilasten puoleen, »vöittenne solkipäät kirotun juutalaisen selkään.»

Kun sotamiehet käskyä totellen irroittivat raskaat nahkavyönsä, ulvoi juutalainen niin, että se olisi voinut kutsua kaikki patriarkat Hadeksesta ja muualtakin puolustamaan jälkeläistään ranskalaisen virkamiehen raakuutta vastaan.

»Kansallissotilaat», nauroi Chauvelin ilkeästi, »uskon teidän antavan tälle vanhalle valehtelijalle niin tuntuvan selkäsaunan, ettei hän sellaista ennen ole saanut. Mutta älkää lyökö häntä hengiltä», lisäsi hän kuivasti.

»Kansalainen, tottelemme», vastasivat sotilaat yhtä järkähtämättöminä kuin ennenkin.

Hän ei odottanut käskyjensä täyttämistä: hän tiesi, etteivät sotilaat — itse rangaistustaan odottaen — suinkaan aikoneet asiaa pienentää, kun kerran saivat luvan kolmannen osakkaan pieksämiseen.

»Kun tuo liikkaava pelkuri on saanut rangaistuksen», lisäsi hän Desgas'lle, »voivat miehet ohjata meidät rattaille asti, ja yksi heistä saa tulla meitä Calais'hen takaisin viemään. Juutalainen ja nainen huolehtikoot toisistaan», lisäsi hän raa'asti, »kunnes saamme jonkun heitä aamulla hakemaan. Eiväthän he pitkälle pääse nykyisessä tilassaan, eikä meillä nyt ole aikaa heidän kanssaan.»

Chauvelin ei ollut vielä kaikkea toivoaan kadottanut. Hän tiesi lupauksilla kannustaneensa miehiään. Ei suinkaan salaperäinen ja uskalias Tulipunainen neilikka voinut toista kertaa yksin päästä pakoon kolmenkymmenen miehen ollessa hänen kintereillään.

Mutta sillä kertaa Chauvelin tunsi olevansa vähemmän varma asiastaan. Englantilaisen rohkeus oli jo kerran saanut hänet neuvottomaksi, kun pölkkypäisen typerät sotilaat ja asiaan sekaantunut nainen olivat muuttaneet hänen kaikkia valtteja pitelevät kätensä tappiota tuottaviksi.

Ellei Marguerite olisi vienyt häneltä aikaa, jos sotilailla olisi ollut edes hituisenkaan älyä, jos — — se olikin pitkä »jos», ja Chauvelin seisoi hetken liikahtamatta ja julisti kolmekymmentä kelvotonta ihmisiä pitkälliseen, rasittavaan kirkonkiroukseen. Runollisen hiljainen ja viihdyttävä luonto, kirkas kuu, tyyni hopeinen meri uhkui kauneutta ja lepoa, mutta kuitenkin Chauvelin kirosi luonnon, kirosi naisen ja miehen sekä lausui jättiläismäiset kironsa kaikille pitkäsäärisille, häiritseville, arvoitusmaisille brittiläisille.

Juutalainen rangaistustaan kärsien ulvoi hänen takanaan. Se viihdytti Chauvelinin kostonhaluista, ilkeätä sydäntä. Hän hymyili. Hänen mieltään rauhoitti ajatus, että oli toinenkin ihmisolento, joka ei ollut täydessä sovussa maailman kanssa.

Hän kääntyi vielä kerran katselemaan yksinäistä rantaa, jolla puuhökkeli oli, kuun valaisemaa seutua, jossa yleisen turvallisuuskomitean johtohenkilö oli kärsinyt suurimman tappionsa.

Kalliota vasten, kivisellä vuoteella Marguerite Blakeney lepäsi aivan tiedotonna. Muutamien askelten päässä sai onneton juutalainen leveään selkäänsä iskuja, joita tasavallan kahden tanakan sotilaan vankat kädet paksuilla nahkavöillä jakelivat. Benjamin Rosenbaumin ulvominen voi herättää kuolleetkin haudoissaan. Se varmaan sai lokitkin valveille ja saattoi ne mielenkiinnolla luomakunnan herrojen tekoja tähystelemään.

»Riittää», komensi Chauvelin juutalaisen valituksien hiljetessä ja hylkiö raukan tainnoksiin vaipuessa, »emme halua tappaa häntä.»

Kuuliaisesti kiinnittivät sotilaat vyönsä paikoilleen. Toinen heistä ilkein mielin potki juutalaista kylkeen.

»Jättäkää hänet siihen», sanoi Chauvelin, »ja opastakaa meidät joutuin rattaille. Minä seuraan teitä.»

Hän astui Margueriten luo ja katseli hänen kasvojaan. Nähtävästi hän oli tointunut ja vähin voimin yritteli kohottautua. Hänen siniset silmänsä katselivat kuuvaloista seutua pelästyneen kauhistuneesti. Ne tarkastelivat kammoksuen ja säälivästi juutalaista, jonka onneton kohtalo ja hurja ulvonta olivat hänet ensimäiseksi hämmästyttäneet toinnuttuaan. Sitten hän huomasi Chauvelinin, jonka siisti tumma puku näytti tuskin ollenkaan rypistyneellä muutamien tuntien järkyttävien tapausten jälkeen. Chauvelin hymyili ivallisesti, ja hänen vaaleat silmänsä tirkistelivät Margueritea kovin ilkeästi.

Pilkallisen kohteliaasti hän kumartui nostaakseen Margueriten jääkylmän käden huulilleen, mikä sai naisparan väsyneen olennon kuvaamattomasta kauhusta värisemään.

»Kaunis lady, olen hyvin pahoillani», lausui hän mielistelevällä äänellä, »että olosuhteet, jotka eivät ole määrättävissäni, pakoittavat minut tällä hetkellä jättämään teidät tänne. Mutta poistun täältä ollen varma siitä, etten jätä teitä ilman hoivaa. Ystävämme Benjamin tuossa, vaikka hieman huonossa kunnossa palveluksiin tällä hetkellä, on epäilemättä osoittautuva teidän kauniin personanne uljaaksi puolustajaksi. Aamunkoitteessa lähetän teille suojelusjoukon. Siihen saakka varmaankin huomaatte juutalaisen teille uskolliseksi, vaikkapa vain hiukan hitaaksi.»

Margueritella oli sen verran voimaa, että sai päänsä käännetyksi poispäin. Hänen sydämensä oli kauheasta levottomuudesta murtua. Hirvittävä ajatus uudistui tajunnan palatessa: »Miten Percyn oli käynyt? — Miten Armand’in?»

Hän ei tajunnut mitään kuultuaan iloisesti laulettavan »God save the King», jota luuli kuoleman hätämerkiksi.

»Minun itseni», päätti Chauvelin puheensa, »täytyy aivan vastenmielisesti jättää teidät. Näkemiin, kaunis lady. Luullakseni tapaamme piakkoin Lontoossa. Näemmekö toisemme Walesin prinssin puutarhakutsuissa? — Eikö? — No niin, näkemiin! — Pyydän teiltä lausumaan terveiseni sir Percy Blakeneylle.»

Ja vielä viimeisen kerran ivallinen hymy huulillaan kumartaen suuteli hän Margueriten kättä ja hävisi polkua pitkin sotamiesten jälkeen levollisen Desgas'n seuraamana.

XXXI LUKU

Pako

Marguerite kuunteli — hölmistyneenä — neljän miehen varmoja, kiireesti eteneviä askelia.

Luonto oli niin hiljaa, että hän siinä korva maata vasten maatessaan selvästi eroitti miesten astunnan aina heidän valtatielle kääntymiseensä asti. Pian hevoskonin liikkaava käynti ja vanhojen kärryjen räminäkin kuuluivat vain vienon kaiun tavoin ilmoittaen vihollisen olevan melkein mailin päässä. Hän ei itsekään tiennyt, kuinka kauan hän siinä makasi, sillä hän ei kyennyt seuraamaan edes ajan kulkuakaan. Uneksien hän vain katseli kuuvaloista taivasta ja kuunteli aaltojen yksitoikkoista vierintää.

Meren virkistävä tuoksu oli kuin jumalien juomaa hänen väsyneelle ruumiilleen, autioiden kallioiden äänettömyys oli kuin hiljaista unta. Hän tajusi vain rajatonta, sietämättömän epävarmaa kidutusta.

Hän ei tiennyt, oliko Percy sillä hetkellä tasavallan sotilasten käsissä — niinkuin hän itsekin — kärsien ilkeän vihollisensa pilkkaa. Hän ei myöskään tiennyt, jäikö Armand'in hengetön ruumis makaamaan tölliin vai jonnekin muualle, kun Percy pakeni ja sai varmaankin kuulla vaimonsa neuvoneen verikoirat Armand'in ja tämän ystävien kimppuun.

Loppuun väsyneen Margueriten tuskat olivat niin suuret, että hän salaa toivoi uupuneen olentonsa saavan levätä siinä ikuisesti kaiken levottomuuden, kiihoituksen ja viime päivien seikkailujen jälkeen — siinä, sinisen taivaan alla, meren pauhun kuuluessa ja viihdyttävän syystuulen kuiskaillessa hänelle viimeistä kehtolaulua. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista kuin unelmien maissa. Kauas vierineiden rattaiden viimeinen vieno kaikukin oli jo aikoja sitten häipynyt matkojen päähän.

Yhtäkkiä — — ääni — — niin outo, ettei varmaankaan näillä Ranskan autioilla kallioilla oltu sellaista ennen kuultu, katkaisi rannikon hiljaisen juhlallisuuden.

Ääni oli niin vieras, että lauhkea tuulikin hiljentyi suhisemasta, pienet kivet lakkasivat vierimästä jyrkännettä alas. Niin outo, että Marguerite, väsynyt ja lamassa kun oli, arveli lähestyvästä kuolemasta johtuvan laupiaan tunnottomuuden petkuttavan häntä lumoavilla kepposillaan.

Outo ääni lausui aito brittiläisellä varmuudella: »Saakeli soikoon!»

Lokitkin heräsivät pesissään katsellen hämmästyneinä ympärilleen; yksinäinen etäällä oleva pöllö alkoi sydän öisen huuhkamisensa, korkeat jyrkänteet näyttivät ylevän uhkaavilta näiden tavattoman outojen, jumalattomien sanojen kaikuessa.

Marguerite ei uskonut korviaan. Puoleksi kohoten maasta käsivarsiensa varassa jännitti hän kaikki voimansa nähdäkseen ja kuullakseen sekä käsittääkseen jumalattomien sanojen merkityksen.

Kaikkialla taaskin muutamien sekuntien äänettömyys; hiljaisuus valtasi uudelleen suuren yksinäisen äärettömyyden.

Sitten Marguerite, joka oli kuunnellut huumaantuneena, joka oli luullut uneksivansa vilpoisan, puoleensavetävän ja kuuvaloisen taivaan alla, kuuli taaskin jotain. Sillä kertaa hänen sydämensä lyönti pysähtyi, silmät suurina hän katseli ympärilleen uskaltamatta luottaa kuuloonsa.

»Hitto vieköön! mutta olisin sentään toivonut, etteivät saakelin veitikat olisi lyöneet niin kovasti!»

Sillä kertaa ei erehdys enää ollut mahdollinen. Ainoastaan eräät aito brittiläiset huulet saattoivat lausua mainitut sanat omalla unisella, pitkäveteisellä ja teeskennellyllä tavallaan.

»Saakeli soikoon!» kertasi sama brittiläinen ääni painokkaasti. »Tuhat tulimmaista! mutta olenhan voimaton kuin rotta!»

Siinä silmänräpäyksessä hypähti Marguerite pystyyn.

Näkikö hän unta? Olivatko nuo isot kalliot paratiisin portit? Oliko tuulen tuoksuva henkäys enkelien siipien suhinaa, joka toi hänelle viestin taivaallisesta riemusta suurten kärsimysten jälkeen tahi — voimatonna ja sairaana — oliko hän mielipuolisuuden uhri?

Hän kuunteli taaskin ja eroitti uudelleen samat vilpittömällä brittiläiskielellä lausutut jumalattomat sanat, joilla ei ollut tutuistakaan yhtäläisyyttä paratiisimaisen kuiskailun tai enkelien siipien suhinan kanssa.

Hän katseli kiihkeästi ympäröiville kallioille, yksinäiselle töllille, kauas ulottuvalle rannikolle. Jossakin siellä, yläpuolella tai alapuolella, vierinkivien takana tahi kalliohalkeamassa, mutta kuitenkin hänen ikävöivien, kuumeisten silmiensä näköpiirin ulkopuolella täytyi sanojen lausujan olla, henkilön, joka ennen oli häntä hermostuttanut, mutta joka nyt oli tekevä hänestä Europan onnellisimman naisen. Mutta hän ei vain tiennyt, mistä ääni kuului.

»Percy! Percy!» huusi hän hurjistuneesti toivon ja epätoivon kiduttamana, »olen täällä! Tule luokseni! Missä olet? Percy! Percy! — —»

»Rakkaani, on sangen hyvä, että kutsut minua!» sanoi sama uninen, pitkäveteinen ääni, »mutta hitto vieköön, en voi tulla luoksesi: nuo saakelin sammakonsyöjät sitoivat minut kuin hanhenpaistin ja olen yhtä voimaton kuin hiiri. — — En pääse mihinkään.»

Vieläkin Marguerite oli ymmällä. Hän ei käsittänyt muutamaan hetkeen, mistä ääni tuli, niin venyttävä, niin rakas, mutta voi! se sointui niin merkillisen heikolta ja kärsineeltä. Ei ketään näkynyt — — paitsi tuo kallio — —

Suuri Jumala! — — juutalainen! — — Oliko hän hullu vai näkikö unta? — —

Mies oli selin kalpeaan kuuvaloon, puoleksi ryömien koetti hän turhaan kohottautua kovaan sidottujen käsiensä varassa. Marguerite juoksi hänen luokseen, otti hänen päänsä käsiinsä — — ja katsoi suoraan sinisiin hyväntahtoiseen silmäpariin, jotka näyttivät hiukan veitikkamaisilta loistaen kamalassa ja ruhjoutuneessa juutalaisnaamassa.

»Percy! — — Percy! — — mieheni!» läähätti hän voimatonna suuressa ilossaan. »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!»

»Kas niin, rakkaani», vastasi Percy hyväntahtoisesti, »me saamme kumpikin kiittää tuossa tuokiossa, jos vain luulet voivasi irrottaa nämä hiton nuorat ja päästää minut tästä epämukavasta asennosta.»

Margueritella ei ollut veistä, sormet olivat tunnottomat ja voimattomat, mutta hän ryhtyi hampaillaan työhön suurten kyynelten tippuessa hänen silmistään miehensä köytetyille, viheliäisille käsille.

»Tuhat tulimmaisia!» sanoi sir Percy, kun viimein Margueriten hurjasti ponnistaessa nuorat alkoivat irtautua, »mutta tahtoisinpa mielelläni tietää, onko kukaan englantilainen herrasmies ennen sallinut saakelin ulkolaisten piestä itseään ollenkaan yrittämättä antaa takaisin samalla mitalla.»

Saattoi nähdä hänen olevan uupuneen pelkistä ruumiillisista kärsimyksistä, ja kun nuora vihdoinkin saatiin irti, vaipui hän kasana kalliolle.

Marguerite katseli toivottomana ympärilleen.

»Voi! kunpa saisi pisarankaan vettä tältä kamalalta rannikolta!» huudahti hän tuskaisena nähdessään miehensä taaskin tainnoksiin vaipumaisillaan..

»Ei rakkaani», mutisi hän hyväntahtoisesti hymyillen, »omasta puolestani ottaisin mieluummin pisaran hyvää ranskalaista konjakkia! Jos tahtoisit pistää kätesi tämän vanhan likaisen takin taskuun, löydät sieltä taskumattini. — — Hitto vieköön pääseeköhän tässä kääntymäänkään!»

Otettuaan kulauksen konjakkia, pakoitti hän Margueritenkin tekemään samoin.

»Kas niin, nyt tuntuu paljon paremmalta! Niin, pieni ystäväni!» sanoi hän huokaisten tyytyväisesi. »Ho –hoi — jaa! mutta kylläpä se oli aika yllätys paroni sir Percy Blakeneylle, että hänen vaimonsa erehtymättä löysi miehensä hoidettavakseen!» lisäsi hän pyyhkäisten leukaansa kädellään, »partani on ollut ajamatta melkein parikymmentä tuntia. Varmaankin olen inhoittavannäköinen. Mitä näihin kiharoihin tulee — —»

Ja nauraen hän riisui rumentavan tekotukan ja irtokiharat päästään sekä ojensi pitkät säärensä, jotka monen tunnin epämukavasta asennosta olivat aivan herpaantuneet. Sitten hän kumartui sekä katseli kauan ja tutkivasti vaimonsa sinisiin silmiin.

»Percy», kuiskasi Marguerite sirojen kasvojensa ja kaulansa punastuessa, »jos vain tietäisit — —»

»Kyllä tiedän, rakas — — kaikki», vastasi hän hyvin lempeästi.

»Voitko koskaan antaa anteeksi?»

»Eihän minulla, armaani, ole mitään anteeksiannettavaa; sinun sankaruutesi ja rakkautesi, joita minä valitettavasti niin vähän ansaitsen, ovat runsain mitoin sovittaneet tanssiaisissa tapahtuneen onnettomuuden.»

»Siis sinä tiesit? — —» kuiskasi Marguerite, »tiesit koko ajan — —»

»Niin!» vastasi hän lempeästi, »tiesin — — koko ajan. — — Mutta olisinpa vain ennen tiennyt sydämesi olevan niin jalon, rakas Margotini, niin olisit ansainnut täyden luottamukseni, eikä sinun olisi tarvinnut kärsiä monet tunnit hirveitä sieluntuskia juostessasi etsimässä miestä, jonka teot kaipaavat niin paljon anteeksiantoa.»

He istuivat vieretysten nojaten kallioon, ja Percy lepuutti pakottavaa päätään Margueriten olkapäällä. Sillä hetkellä häntä tosiaankin saattoi nimittää »Euroopan onnellisimmaksi naiseksi».

»Tämähän on kuin liikkaava sokeaa taluttamassa, eikö niin armaani?» sanoi Percy hyväntahtoisesti hymyillen menneisyydelle. »Hitto vieköön! Mutta enpä tiedä kummatko ovat aremmat, sinunko jalkasi vai minun hartiani!»

Hän kumartui suudellakseen niitä, sillä ne pistivät repeytyneistä sukista näkyviin todistaen Margueriten kestävyyttä ja uhrautuvaisuutta.

»Mutta Armand», sanoi Marguerite äkkiä pelästyneesti omantuntonsa soimatessa, kun keskellä suurinta onnea rakas veli, jonka tähden hän oli niin paljon rikkonut, muistui hänen mieleensä.

»Voi, rakkaani, älä pelkää Armand'in puolesta!» sanoi sir Percy hellästi. »Lupasinhan kunniasanallani suojella häntä. Hän, Tournay ja muut ovat vielä tällä hetkellä _Untolassa_.»

»Mutta miten ihmeissä?» kysähti Marguerite, »en käsitä sitä.»

»Kuitenkin, armaani, on se hyvin selvä seikka», sanoi sir Percy naurahtaen omalla hullunkurisen ujolla ja turhanpäiväisellä tavallaan, »katsohan, huomattuani Chauvelin-heittiön aikovan iskeä minuun iiliäisen tavoin, oli mielestäni paras ottaa hänet mukaani, kun en muutoin olisi päässyt hänestä eroon. Minun täytyi päästä Armand'in ja niiden muiden luo jollain keinoin, ja kaikkia teitähän vartioitiin ja jokikinen vaani nöyrintä palvelijaasi. Tiesin hyvin, että pujahdettuani Chauvelinin käsistä Chat Gris'sä hän varmaankin olisi odotellut minua täällä, kuljinpa sitten tietä mitä tahansa. Halusin pitää häntä sekä hänen tekojaan silmällä, ja brittiläinen on yhtä teräväpäinen kuin ranskalainenkin konsanaan.»

Tosiaankin oli se paljon viisaampaa, ja Marguerite vuoroin iloitsi ja ihmetteli Percyn kertoessa, miten uskaliaasti hän oli siepannut pakolaiset mukaansa aivan Chauvelinin nenän edestä.

»Vanhan, likaisen juutalaisen puvussa», sanoi hän iloisesti, »luulin pysyväni tuntemattomana. Tapasin nimittäin Reuben Goldsteinin aikaisemmin iltapäivällä Calais'ssa. Muutamista kultarahoista hän antoi minulle nämä vaatteet sekä piilottautui itse lainattuaan minulle koninsa ja kärrynsä.»

»Mutta entäpä, jos Chauvelin olisi tuntenut sinut», ehätti Marguerite kiihkoissaan, »valepukusi oli hyvä — — mutta hän on niin tarkkasilmäinen.»

»Hitto vieköön!» lisäsi sir Percy hiljaa, »silloin olisi leikki varmaankin päättynyt. Minä vain heittäydyin uhkapeliin. Nyt tunnen ihmisluonnon sangen hyvin», lisäsi hän surunvoittoinen sävy iloisessa nuoressa äänessään, »ja tunnen nuo ranskalaiset perinpohjin. He inhoavat juutalaisia niin, etteivät koskaan päästä häntä paria yardia itseään lähemmä ja katsohan! Olenpa onnistunutkin tekemään itseni niin inhoittavaksi kuin mahdollista.»

»Niin! — entä sitten?» kysyi Marguerite hartaasti.

»Tuhat tulimmaista! — sitten panin suunnitelmani toimeen: s.o, ensiksi päätin antaa asian johtua itsestään, mutta kun kuulin Chauvelinin jakelevan käskyjä sotamiehilleen, arvelin sittenkin parhaaksi ruveta yhteistyöhön sallimuksen kanssa. Luotin sotilasten sokeaan kuuliaisuuteen. Chauvelinhän kielsi heitä hengen uhalla liikahtamasta paikaitaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Desgas heitti minut kuin käärön töllin lähistölle; sotamiehet eivät kiinnittäneet huomiotaan juutalaiseen, Chauvelinin kyyditsijään. Onnistuin irroittamaan käteni nuorista, joilla se elukka sitoi minut. Minulla on aina lyijykynä ja paperia muassa, ja kiireessä töhersin muutamia tärkeitä ohjeita paperipalaselle aivan sotamiesten silmien edessä, jotka olivat liikkumattomina piilossaan Chauvelinin käskyn mukaisesti. Sitten tipahutin kirjelippusen seinänraosta tölliin ja jäin odottelemaan. Kirjeessä käskin pakolaisten hiipiä hiljakseen majasta, ryömiä kallioita alas ja pysytellä vasemmalla aina niemekkeelle saapumiseen asti, pyysin heitä antamaan merkin, milloin kaukana merellä odottelevan _Untolan_ vene otti heidät suojaansa. Onneksi heille itselleen ja minulle tottelivat he ehdottomasti käskyjäni. Vaikka sotilaat näkivätkin heidät, eivät he hievahtaneetkaan, sillä he olivat Chauvelinin käskyille kuuliaisia! Odotin melkein puoli tuntia, ja kun tiesin pakolaisten olevan hyvässä turvassa, annoin merkin, joka sitten synnytti niin paljon hälinää.»

Siinä oli koko juttu. Se näytti niin yksinkertaiselta! Marguerite ei voinut kyllin ihmetellä ihailtavaa nerokkuutta, rajatonta rohkeutta ja uljuutta, joka oli keksinyt ja auttanut uskaliaan suunnitelman toimeenpanoa.

»Mutta ne ilkiöthän pieksivät sinut!» lausui Marguerite kauhusta hengästyneenä kamalaa häväistystä ajatellessaankin.

»Niin, sitähän ei voinut välttää», vastasi Percy lempeästi, »kun pikku vaimoni kohtalo oli niin epävarma, täytyi minun jäädä tänne hänen luokseen. Hitto vieköön!» lisäsi hän iloisesti, »ei pelkoa! Chauvelin ei kadota mitään odotellessaan, sen vakuutan. Odotahan, kunnes hän saapuu Englantiin! — Kas silloin! hän saa monin kerroin maksaa selkäsaunan, jonka sain häneltä, sen lupaan!»

Marguerite naurahti. Tuntui niin viihdyttävältä olla Percyn vieressä, kuulla hänen reipasta nauruaan, katsella hänen sinisten silmiensä hyväntahtoista ilmettä, kun hän ojenteli voimakkaita käsivarsiaan haluten saada käsiinsä vihollisensa, jolle ennusteli hyvin ansaittua rangaistusta.

Äkkiä Marguerite kuitenkin säpsähti: onnesta, punoittavat kasvot kalpenivat, iloinen ilme hävisi silmistä. Hän oli kuullut yläpuoleltaan varovaista astuntaa ja kivien putoavan kalliolta suoraan alas rannalle.

»Mikä se on?» kuiskasi hän kauhean säikähtyneenä. »Ei mikään, rakkaani», kuiskasi Percy miellyttävästi nauraen, »pikku seikka, jonka olet sattunut unohtamaan — — ystäväni Ffoulkes — —»

»Sir Andrewko?» kysähti hän huokaisten.

Marguerite oli tosiaankin unohtanut uskollisen ystävän ja seuralaisen, joka luotettavasti oli tukenut häntä levottomuuden ja kärsimysten hetkellä. Nyt hän muisti hänet viimeinkin pahoitellen erehdystään.

»Oletpa tosiaankin unohtanut hänet, rakas ystäväni», sanoi Percy iloisesti, »onneksi tapasin hänet lähellä Chat Gris'tä ennen mielenkiintoista illallistani ystäväni Chauvelinin kanssa. — — Tuhat tulimmaista! mutta minulla on paljon asioita tuon nuoren heittiön kanssa! — Neuvoin hänelle hyvin mutkaisen kiertotien, jota Chauvelinin miehet eivät koskaan arvaa, ja käskin hänen saapua tänne juuri sopivaan aikaan, eikö niin, pikku lady?»

»Ja oliko hän valmis siihen?» kysyi Marguerite hyvin kummastuneena,

»Sanaa tai kysymystäkään lausumatta. Katsohan, tuossa hän tulee. Hän ei ollut tielläni tarpeettomasti. Ja nyt hän saapuu kreivin aikaan. Kyllä pikku Suzanne vain saa hänestä ihailtavan säntillisen puolison.»

Sillä välin oli sir Andrew Ffoulkes varoen suunnannut tiensä kallioita alas. Hän pysähtyi kerran pari kuuntelemaan kuiskutusta, jonka oli määrä opastaa hänet Blakeneyn piilopaikkaan.

»Blakeney!» uskalsi hän kuiskata vihdoinkin hyvin varovasti, »Blakeney! Oletko siellä?»