Part 19

Hän oli kadottaa järkensä; tukehtumaisillaan suusiteestä ei hänellä ollut voimaa liikahtaa eikä vähääkään äännähtää. Kiihoitus, joka oli pitänyt hänen hentoa ruumistaan koossa, näytti yhtäkkiä lakkaavan ja hyvin epätoivoinen tunne lamautti kokonaan hänen hermonsa.

Chauvelin jakeli varmaankin määräyksiään, joita Marguerite oli liian herpaantunut kuulemaan, sillä hän tunsi itsensä nostettavan maasta: side sidottiin suulle yhä tiukempaan ja voimakkailla käsivarsilla hänet kannettiin punertavaa valoa kohden, johon hän oli katsellut kuin majakkaan viimeinen toivonvilahdus mielessään.

XXIX LUKU

Satimessa.

Marguerite ei tiennyt, kuinka kauan häntä kannettiin, paikkaa ja aikaa ei hän tajunnut, armollinen väsymys saattoi hänet muutamiksi minuuteiksi tiedottomaksi.

Selvittyään horroksestaan huomasi hän makaavansa jokseenkin mukavasti miehen takilla kallio selkänojanaan. Kuu oli taaskin kätkeytynyt pilvien taa ja synkkä pimeys vallitsi. Meri pauhasi noin kaksisataa jalkaa alapuolella. Katsellessaan ympärilleen ei hän nähnyt enää merkkiäkään punertavasta valosta.

Hän kuuli nopeita kysymyksiä ja vastauksia kuiskattavan aivan korvansa juuressa, ja siitä hän päätti, että määräpaikka oli saavutettu.

»Kansalainen, siellä on neljä miestä; he istuvat valkean edessä ja näyttävät hiljakseen odottelevan».

»Mitä kello?»

»Lähes kaksi.»

»Nousuvesikö?»

»Nousee nopeasti.»

»Pursi?»

»Nähtävästi englantilainen, kolmen kilometrin päässä. Mutta emme näe veneitä.»

»Ovatko miehet piilossa?»

»Ovat, kansalainen.»

»Eiväthän vain liene varomattomia?»

»Eivät hievahdakaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Sitten he piirittävät ja ottavat kiinni kaikki viisi miestä.»

»Hyvä on. Entä nainen?»

»Yhä tiedotonna luullakseni. Hän on aivan lähellänne, kansalainen.»

»Entäs juutalainen?»

»Suu tukossa ja jalat yhteen sidottuina. Hän ei voi hievahtaa eikä huutaakaan.»

»Hyvä, Onko pyssynne valmiina, jos sattuisitte sitä tarvitsemaan. Lähestykää tölliä ja jättäkää minut naista vartioimaan.»

Varmaankin Desgas totteli, sillä Marguerite kuuli hänen hiipivän pois kalliota pitkin. Sitten hän tunsi lämpimien ja laihojen petolinnun kynsiä muistuttavien sormien tarttuvan käsiinsä ja pitelevän niitä kuin teräskourissa.

»Kaunis lady, ennenkuin liina irroitetaan sievältä suultanne», kuiskasi Chauvelin hänen korvaansa, »lienee oikein varoittaa teiltä hiukkasen. Mistä se kunnia, että niin viehättävä matkatoveri seuraa minua kanaalin poikki, sitä en tosiaankaan voi käsittää. Tätä mairittelevaa huomaavaisuutta turhamaisuuteni ei saata kumminkaan omaksua, enkä luule olevani väärässä otaksuessani, että ensimäinen sana, joka kuuluu kauniilta huuliltanne sidettä irroittaessa, on varoitusmerkki viekkaalle ketulle, jonka luolalle pääseminen on minulle tuottanut hirveitä ponnistuksia.»

Hän pysäytti puheensa hetkeksi teräsmäisen kouran yhä kovemmin puristaessa Margueriten rannetta. Sitten hän jatkoi kuiskailuaan yhtä nopeasti:

»Tuossa hökkelissä, ellen taaskin erehdy, odottelevat veljenne Armand S:t Just ja kavaltaja de Tournay kahden muun teille tuntemattoman miehen kanssa salaperäisen vapauttajan saapumista — julkean Tulipunaisen neilikan, joka niin kauan on pitänyt ymmällä yleistä turvallisuuskomiteaa. Jos täältä kuuluu vähintäkään ääntä, huudahdus huuliltanne tahi pyssynlaukaus, epäilemättä samaiset pitkät sääret, jotka ovat kuljettaneet tuon tulipunaisen arvoituksen tänne, kiidättävät hänet taaskin johonkin turvapaikkaan. Tarkoitus, jota varten olen matkustanut koko tämän pitkän matkan, jää saavuttamatta. Asian toinen puoli riippuu teistä itsestänne, veljenne — Armand — on vapaa kanssanne lähtemään tänä yönä, jos haluatte Englantiin tahi johonkin muuhun suojapaikkaan.

Marguerite ei voinut ääntä päästää, sillä nenäliina, oli sidottu tiukkaan hänen suulleen. Chauvelin tarkasteltua pimeässä hänen kasvojaan hyvin läheltä. Varmaankin Margueriten käsi viittasi pyytävästi Chauvelinin puheeseen, sillä tämä jatkoi heti:

»Hyvä lady, teko, jota, pyydän teiltä Armand'in turvaamiseksi, on hyvin yksinkertainen.»

»Mitä sitten?» näyttl Margueriten käsi viittaavan vastaukseksi.

»Että jäätte — tähän paikkaan ääntä päästämättä kunnes annan teille luvan puhua. Voi! mutta luultavasti tottelette», lisäsi hän nauraa hihittäen kuivalla tavallaan, kun Margueriten koko olento jäykistyi uhmaten saamaansa määräystä, »sillä sanon, jos vähääkään huudahdatte, ei! jos hiukankaan hiiskahdatte tai yritätte täältä liikahtaa, apulaiseni — niitä on kolmekymmentä lähettyvillä — pidättävät S:t Justin, de Tournayn ja heidän kaksi ystäväänsä sekä ampuvat heidät — minun käskystäni — silmienne edessä.»

Marguerite kuunteli armottoman vihollisen puhetta yhä kauhistuneempana. Ruumiillisen tuskan lamauttamana oli hänellä vielä kuitenkin sielun virkeyttä jäljellä käsittääkseen hirvittävien »joko — tahi» sanojen koko kauheuden, mitkä Chauvelin oli taaskin hänelle lausunut. Nämä »joko — tahi» olivat kymmenen kertaa masentavammat ja hirvittävämmät kuin samat sanat kohtalokkaana tanssiyönä.

Tällä kertaa ne vaativat Margueriten pysyttelemään hiljaa, jotta hänen ihailema miehensä tietämättään sai astua kuolemaa kohden, tahi ne vaativat häntä mahdollisesti aivan turhaan huutamaan varoittavan sanan, joka itse asiassa saattoi olla merkinantona veljen ja kolmen epäilyksettömän miehen surmaamiseksi.

Hän ei voinut nähdä Chauveliniä, mutta tunsi tarkkojen vaaleiden silmien ilkeästi katselevan hänen onnetonta olentoaan, ja miehen kiivas kuiskutus kuului hänen korvissaan kuin viimeisen, heikon ja viivyttelevän toivon kuolinkellojen soitto.

»Kaunis lady», lisäsi Chauvelin kohteliaasti, »teidän harrastuksennehan eivät saata kohdistua muihin kuin S:t Justiin, ja teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin jäädä paikoillenne ja pysyä äänetönnä. Apulaiseni ovat saaneet ankarat määräykset säästää häntä kaikin tavoin. Mitä salaperäinen Tulipunainen neilikka teille on? Uskokaa minua, etteivät varoituksenne voi mitenkään häntä pelastaa. Ja nyt, hyvä lady, sallikaa minun irroittaa tämä pakkoside, joka on kääritty teidän kauniille suullenne. Niinkuin huomaatte, annan teille täyden vaalivapauden.»

Ajatukset sekaisin, päätä kivistäen, hermot herpaantuneina, koko ruumista pakottaen Marguerite istui siinä pimeän häntä vaipan tavoin ympäröidessä. Siitä paikasta ei voinut nähdä merta, mutta hän kuuli kohoavan vuoksen lakkaamatonta surullista kohinaa, joka puhui pettyneistä toiveista, kadotetusta rakkaudesta, puolisosta, jonka hänen varomaton toimintansa oli pettänyt ja lähettänyt kuolemaan.

Chauvelin irroitti nenäliinan Margueriten suulta. Hän ei huutanut: sillä hetkellä hänen voimansa eivät riittäneet muuhun kuin ruumiin koossa pitämiseen ja ajatuksien toimintaan pakoittamseen.

Voi! vain ajattelemista! ajattelemista! ajattelemista! eikä tiennyt mitä tehdä! Minuutit vierivät; miten nopeaan, sitä hän ei voinut laskea kauhistuttavassa hiljaisuudessa. Hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään: ei tuntenut syysillan suloisuutta, meren suolaista tuoksua, ei enää kuullut laineiden loisketta eikä kivien kolinaa niiden vieriessä rannan syvennyksiin. Tilanne tuntui yhä enemmän epätodelliselta. Oli mahdotonta että Marguerite Blakeney, Lontoon seurapiirien kuningatar, istui rannikolla keskiyöllä verivihollisen vieressä. Voi! eihän voinut olla mahdollista, että jossakin, ehkä vain muutaman jalan päässä hänestä, henkilö, jota hän oli kerran halveksinut, mutta joka tässä lumotussa unentapaisessa tilassa oli joka hetki käynyt rakkaammaksi — eihän voinut olla mahdollista, että _hän_ tietämättään juuri astui onnettomuuttaan kohti, kun hän puolestaan ei tehnyt mitään onnettoman pelastamiseksi.

Miksei Marguerite huutanut niin, että olisi kaikunut yksinäisen rannikon päästä toiseen, miksei varoittanut Percyä, jotta hän olisi voinut luopua aikeistaan ja kääntynyt pois, sillä kuolema vaani häntä joka askeleella? Kerran pari hän oli kirkaista — aivan vaistomaisesti samassa muistaen kauhean epävarmuuden: veli ja kolme miestä ammutaan silmiensä edessä, itse asiassa hänen käskystään: hän heidän surmaajansa!

Voi! hänen vierellään oleva paholainen miehen haahmossa tunsi ihmis- — — naisluonteen — hyvin. Hän oli leikitellyt Margueriten tunteilla, niinkuin taitava soittaja leikitellen koskettelee soittimensa kieliä. Chauvelin oli tutkinut hänen ajatuksensa aivan tarkalleen.

Marguerite ei voinut antaa varoitusmerkkiä — sillä hän oli heikko naisparka, hän ei voinut tahallaan määrätä Armand'ia ammuttavaksi eikä silmin nähden tahtonut saada rakkaan veljensä verta päänsä päälle; Armand'han saattoi kuolla sisartaan kiroten. Ja myöskin pikku Suzannen isä! hän, vanha mies! ja muut! — voi! kaikki oli niin, niin hirveätä!

Odotusta! Odotusta! Odotusta! Kuinka kauan? Aamun ensi tunnit kiitivät eteenpäin eikä vieläkään ollut päivä. Meri jatkoi lakkaamattoman surullista kohinaansa, syystuuli huokaili leppoisasti yöilmassa; autiolla rannalla oli haudan hiljaisuus.

Äkkiä jossakin, ei varsin kaukana, iloinen ääni lauleli kovasti: »God save the King!»

XXX LUKU

Pursi.

Margueriten kirvelevä sydän oli pysähtyä. Hän aavisti, jopa hiukan kuulikin vartijain valmistautuvan taisteluun. Vaistomaisesti hän aavisti heidän miekka kädessä hiipivän vihollista vastaan hyökkäämään.

Ääni yhä vain lähestyi. Äärettömän kauas ulottuvien kallioiden keskellä ja meren pauhatessa alapuolella oli vaikea arvata, miten lähelle ja mistä ja kuinka kaukaa tuo iloinen mies saapui, joka laulaen anoi Jumalalta suojaa kuninkaalle ollessaan itse hengenhädässä. Vieno ääni paisui yhä voimakkaammaksi. Vähän väliä tukevan astujan maata polkiessa kuului pienien kivien hyppely ja niiden vierintä kallioista jyrkännettä alas rannalle.

Kuunnellessaan sitä tuntui Margueritesta kuin hänen oma henkensäkin olisi pujahtanut tiehensä, tuntui kuin äänen lähestyessä laulaja olisi tarttunut ansaan, — — —

Hän kuuli selvästi aivan lähellään Desgas'n pyssynhanan kilahduksen — — —

Ei! ei! eli! ei! Voi, Jumala taivaassa! eihän niin voi tapahtua! tulkoon Armand'in veri siinä tapauksessa hänen päälleen! painettakoon murhaajan merkki hänen omalle otsalleen! Jota hän rakasti, hänkin halveksikoon ja inhotkoon häntä siitä, mutta Jumala! voi Jumala! pelasta hänet mistä hinnasta tahansa!

Hurjasti kirkaisten hypähti Marguerite pystyyn ja kiiti kuin nuoli kallioilla, joilla oli lyyhistellyt. Hän näki taaskin punertavan valovälähdyksen hökkelin raosta, juoksi sinne ja heittäytyi sen seinää vasten, jota alkoi takoa puristetuin nyrkein melkein mielettömän raivoisena ja huusi:

»Armand! Armand! laukaise pyssysi! johtajasi on lähellä! hän on tulossa! hänet on petetty! Armand! Armand, ammu taivaan nimessä!»

Joku tarttui Margueriteen heittäen hänet maahan. Hän makasi siinä valittaen, runneltuna, välinpitämättömänä, mutta kuitenkin hiljaa nyyhkyttäen ja huutaen:

»Percy, mieheni, Jumalan nimessä pakene! Armand! Armand! Mikset ammu?»

»Tuo nainen on saatava vaikenemaan», sihisi Chauvelin, joka tuskin saattoi pidättäytyä häntä lyömästä.

Jotakin heitettiin Margueriten kasvoille. Hän ei voinut hengittää ja pakosta hänen oli vaiettava.

Rohkea laulaja oli myöskin vaiennut. Hän oli epäilemättä kuullut Margueriten hurjan varoitushuudon uhkaavasta onnettomuudesta. Miehet olivat hypähtäneet pystyyn, heidän ei tarvinnut enää olla hiljaa; jopa kalliotkin kaikuivat sortuneen naisparan huudoista.

Chauvelin pahaa ennustavasti kiroten Margueritea, joka oli uskaltanut, sotkea hänen lempisuunnitelmansa, alkoi heti ärjyen komentaa:

»Miehet, sisään, älkääkä antako kenenkään elävänä lähteä hökkelistä!»

Kuu pilkisti taaskin pilvien välitse: kallioiden pimeys hävisi, kirkas, hopeinen valaistus palasi. Muutamat sotamiehet kiiruhtivat töllin ovipahaiselle. Yksi jäi Margueritea vartioimaan.

Ovi oli raollaan. Muuan sotilas potkaisi sen auki; mutta sisässä oli aivan pimeä, ainoastaan hiilos kyti hennon punertavana huoneen peränurkassa. Sotamiehet pysähtyivät konemaisesti ovelle kuin odotellen koneenkäyttäjän määräyksiä.

Chauvelin odotellen neljän pakolaisen vimmattua hyökkäystä ja hurjaa vastarintaa pimeyden turvissa oli aivan ällistynyt nähdessään sotilaiden seisovan siellä tarkkaavina kuin vartiotoimessaan hiiskahduksenkaan töllistä kuulumatta.

Omituisen tuskallisin aavistuksin meni Chauvelinkin ovelle ja tukistellen yön pimeässä kysäisi:

»Mitä tämä tarkoittaa?»

»Kansalainen, luullakseni ei siellä nyt ole ketään», vastasi eräs sotilas rauhallisesti.

»Ettehän vain ole antaneet niiden neljän miehen mennä?» karjui Chauvelin uhkaavasti. »Kielsinhän teitä ainoatakaan elävänä pakoon päästämästä! — Joutuin heidän peräänsä! Kiireesti joka suuntaan!»

Miehet tottelivat kuin koneet ja ryntäsivät kallioista rinnettä rantaa kohden, toiset suuntasivat tiensä vasemmalle, toiset oikealle niin vikkelään kuin jalat kantoivat.

»Te ja sotilaat saatte hengellänne maksaa tämän hairahduksen», sanoi Chauvelin ilkeästi kersantilleen, jonka valvottavina sotilaat olivat olleet. »Ja te myöskin, kansalainen», lisäsi hän kääntyen äristen Desgas'han päin, »minun käskyjeni rikkomisesta.»

»Tehän käskitte meidän odottaa, kansalainen, kunnes pitkä englantilainen oli saapunut tölliin yhtyäkseen siellä neljän odottavan miehen seuraan. Ketään ei tullut», sanoi kersantti tylysti.

»Mutta käskinhän teitä juuri äsken, naisen huutaessa, rientämään sisään päästämättä ketään pakoon.»

»Mutta, kansalainen, ne neljä miestä olivat luullakseni jo aikaisemmin poistuneet — —»

»Teidän luullaksenne? Teidän? — —» sanoi Chauvelin melkein tukehtumaisillaan raivosta, »te annoitte heidän mennä — —»

»Kansalainen, te käskitte meidän odottaa», vastusteli kersantti, »ehdottomasti ja hengen uhalla totella määräyksiänne. Me odottelimme.»

»Kuulin miesten hiipivän töllistä muutama minuutti piiloittautumisemme jälkeen ja kauan ennen naisen huutoa», lisäsi hän Chauvelinin ollessa aivan äänetönnä pelkästä vihan vimmasta.

»Kuulkaa», sanoi Desgas äkkiä.

Etäältä kuului useita laukauksia. Chauvelin koetti katsella alas rannikolle, mutta onneksi kuu taaskin kätkeytyi pilven taakse, joten hän ei nähnyt mitään.

»Jonkun on mentävä majaan tulta sytyttämään», änkytti hän viimeinkin.

Hölmistyneenä noudatti kersantti käskyä. Hän astui hiilloksen luo ja sytytti vyöhönsä kiinnitetyn pienen lyhdyn; töllissä ei näkynyt ainoatakaan sielua.

»Mitä tietä he menivät?» kysyi Chauvelin.

»Sitä en voi sanoa», vastasi kersantti, »he astuivat suoraan kallioille ja sitten hävisivät vierinkivien taa.»

»Sh! mitä se on?»

Kaikki kolme miestä kuuntelivat tarkkaavasi. Kaukaa, hyvin kaukaa saattoi eroittaa kolmen airoparin nopean vinhaa loisketta, joka yhä edetessään hiljeni. Chauvelin otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

»Purteen kuuluva vene!» sanoa läähätti hän.

Varmaankin Armand S:t. Justin ja hänen kolmen toverinsa oli onnistunut ryömiä rinnettä alas, jollaikaa miehet, niinkuin tasavallan hyvin harjoitetut sotilaat ainakin olivat sokeassa kuuliaisuudessaan ja henkeänsä peläten ehdottomasti seuranneet Chauvelinin määräyksiä — odotelleet pitkää englantilaista, joka oli tärkein saalis.

Luultavasti pakolaiset saapuivat mereen pistävälle niemekkeelle, joita niillä paikoin on vähän väliä. Arvatenkin odotteli _Untolan_ vene siellä heitä, ja sillä hetkellä he jo varmaankin olivat brittiläisessä purressa.

Jälkimäisen otaksuman vahvisti mereltä kuuluva pyssyn jymisevä pamahdus.

»Pursi, kansalainen», sanoi Desgas hiljaa, »on lähtenyt.»

Chauvelinin täytyi malttaa mielensä ja jännittää kaikki hermonsa pysytelläkseen hyödyttömän ja arvottoman vihan valtaan joutumasta. Epäilemättä oli hiton englantilainen taaskin pettänyt hänet. Chauvelin ei voinut käsittää, miten hänen oli onnistunut päästä töllille herättämättä sotilaiden huomiota, joita oli kokonaista kolmekymmentä seutua vartioimassa.

Tietenkin oli hän tehnyt sen ennen sotilasten kallioille saapumista, mutta miten hän oli päässyt Reuben Goldsteinin rattailla koko matkan Calais'sta asti vartioiden, huomaamatta, oli mahdotonta sanoa. Näytti tosiaankin siltä, kuin mahtava sallimus olisi varjellut uskaliasta Tulipunaista neilikkaa, ja hänen viekas vihollisensa tunsi melkein taikauskoista väristykslä ruumiissaan katsellessaan huimaavan korkeata jyrkännettä ja rannikon jylhää yksinäisyyttä.

Mutta totta totisesti se kaikki oli pelkkää todellisuutta! ja armon vuonna 1792: keijukaisia ja haltioita ei ollut liikkeellä. Chauvelin ja hänen kolmekymmentä miestään olivat kaikki omin korvin kuulleet kirotun äänen laulavan: »God save the King» kaksikymmentä minuuttia töllin lähistöön piiloittautumisensa _jälkeen_. Siihen aikaan oli neljä pakolaista varmaankin jo saapunut lähimpään, mailin päässä olevaan niemekkeeseen ja siellä astunut veneeseen.

Mihin rohkea laulaja oli hävinnyt? Ellei itse paholainen lainannut hänelle siipiään, ei hän olisi voinut taivaltaa mailin matkaa särmäisillä kallioilla parissa minuutissa, ja ainoastaan kaksi minuuttia oli kulunut hänen laulustaan airojen loiskeeseen merellä. Varmaankin hän oli jäänyt maihin ja yhä piiloitteli kallioilla. Vartijat olivat vielä toimessaan. Epäilemättä saattoi hänet vieläkin löytää. Toivo välähti taaskin Chauvelinin mielessä.

Pari pakolaisen jälkeen juossutta miestä kömpi hitaasti jyrkännettä ylös. Toinen heistä saapui Chauvelinin luo juuri sillä hetkellä, kun toiveet heräsivät keinokkaan diplomaatin povessa.

»Kansalainen, me myöhästyimme», sanoi sotilas, »saavuimme rannalle juuri ennen kuun häviämistä noiden pilvien taakse, Luultavastikin oli vene väijyksissä ensimäisen, mailin päässä olevan niemekkeen takana, mutta se oli lykätty vesille vähän ennen rannalle saapumistamme ja oli jo merellä kappaleen matkan päässä. Koetimme ampua sitä, mutta tietystikään siitä ei ollut mitään hyötyä. Vene kiiruhti nopeaan suoraan purtta kohti. Näimme sen aivan selvästi kuuvalossa.»

»Niin», sanoi Chauvelin kiivaasti ja kärsimättömästi, »se oli työnnetty vesille vähää ennen, sanoitte, ja lähin niemeke on mailin päässä.»

»Niin, kansalainen! Juoksin koko matkan suoraan rannalle, sillä arvelin veneen odottelevan niemen tienoilla, jonka nousuvesi ensin sivuuttaa. Vene oli varmaankin laskettu vesille muutamia minuutteja ennen naisen huutoa.»

Muutamia minuutteja ennen naisen huutoa! Chauvelinin toiveet eivät olleet pettäneet. Tulipunainen neilikka oli epäilemättä lähettänyt pakolaiset edeltäpäin veneellä, mutta ei ollut itse ehtinyt mukaan. Hän oli vieläkin maissa, ja kaikki tiet olivat hyvin vartioituja. Joka tapauksessa kaikki ei ollut vielä ohi ja toivoahan yhä sopi, sillä röyhkeä brittiläinen oli vielä Ranskan rajojen sisällä.

»Valoa sisään!» komensi hän kiihkeästi taaskin astuessaan majaan.

Kersantti toi lyhdyn ja yhdessä he tutkivat pientä huonetta. Chauvelin tarkasteli pikaisin katsein sen sisustaa: iso kattila oli aukon kohdalla seinämällä, ja siinä kyti vielä muutamia sammuvia hiiliä, lattialla pari tuolia kumossa todistaen pikaista lähtöä, verkot ja muut kalastusvälineet nurkassa ja niiden lähellä jotain pientä valkoista.

»Nostakaa tuo lattialta», sanoi Chauvelin kersantille osoittaen valkoista lippusta, »ja tuokaa se minulle.»

Se oli rypistetty paperipala, jonka pakolaiset olivat varmaankin kiireessään sinne unohtaneet. Kersantti kauhistuneena kansalaisen silmiinpistävästä raivosta ja kärsimättömyydestä otti paperin ja ojensi sen kunnioittavasti Chauvelinille.

»Kersantti, lukekaa se», sanoit hän lyhyesti.

»Kansalainen, sitähän on melkein mahdoton lukea — hirvittävän sotkuista. — —»

»Käskin teitä lukemaan sen», kertasi Chauvelin ilkeästi. Kersantti alkoi lyhdyn valossa ottaa selvää muutamista kiireessä töhrityistä lauseista.

»En voi saavuttaa teitä saattamatta henkeänne vaaraan ja vahingoittamatta pelastumismahdollisuuttanne. Kun tämä joutuu käsiinne, odottakaa pari minuuttia ja hiipikää majasta yksitellen, kääntykää suoraan vasemmalle ja ryömikää varovasti kalliota alas. Pysytelkää oikealla koko ajan, kunnes saavutte ensimäiselle kalliokielekkeelle, joka pistää kauaksi mereen — niemen takana odottelee vene teitä — viheltäkää pitkään ja kovasti — vene lähestyy — menkää siihen — mieheni soutavat teidät purrelle ja sitten turvaan Englantiin — päästyänne _Untolaan_ lähettäkää vene minua hakemaan. Sanokaa miehilleni olevani niemessä, joka on aivan vastapäätä Chat Gris'tä lähellä Calais'ta. He tietävät paikan. Saavun sinne mahdollisimman pian — heidän on minua merellä odotettava turvallisen matkan päässä, kunnes kuulevat tavallisen merkinannon. Älkää viivytelkö — ja seuratkaa näitä ohjeita tarkalleen.»

»Kansalainen, siinä on allekirjoituskin», lisäsi kersantti antaessaan paperin päällikölleen.

Chauvelin ei odottanut hetkeäkään. Tärkeän sepustuksen muutama lause oli erikoisesti kiinnittänyt hänen huomiotaan. »Sanokaa minun olevan niemessä, joka on aivan vastapäätä Chat Gris'tä lähellä Calais'ta.» Sehän saattoi tarkoittaa hänen voittoaan.

»Ketkä teistä tuntevat hyvin tämän rannikon?» ärjyi hän miehilleen, jotka olivat yksitellen saapuneet turhalta ajoretkeltään ja olivat kaikki taaskin kerääntyneet töllille.

»Kansalainen, minä tunnen», sanoi eräs, »olen Calais'ssa syntynyt ja tunnen jokikisen kiven täällä.»

»Onko Chat Gris'n vastapäätä nientä?»

»Kansalainen, on. Tiedän sen tarkoin.»

»Englantilainen aikoo mennä sinne. Hän ei tunne jokaista kiveä näillä kallioilla eikä siis löydä suorinta tietä. Kaikissa tapauksissa hän kulkee vartioita karttaen. Vielä on tilaisuus saada hänet kiinni. Tuhat frangia kaikille miehille, jotka ehtivät niemeen ennen pitkäsääristä englantilaista.»

»Tiedän oikotien kallioiden poikki», sanoi eräs sotilas, ja innostuneesti huudahtaen loikkasi hän eteenpäin toverien jäljessä kiiruhtaessa.

Muutamin minuuttien kuluttua ei heidän kiitäviä askeleiltaan enää ollenkaan eroittanut. Chauvelin kuunteli heidän poistumistaan; palkinnon lupaus kannusti tasavallan sotilaita. Vihan ja voitonaavistuksen ilme ilmestyi taaskin hänen kasvoilleen.

Desgas seisoi hänen vieressään äänetönnä ja toimettomana odottaen lisämääräyksiä, jollaikaa kaksi sotilasta oli polvistuneena maassa makaavan Margueriten vieressä. Chauvelin katseli ilkeästi kirjuriinsa. Hänen oivallinen suunnitelmansa olikin epäonnistunut, sen seuraukset olivat vielä tuntemattomat; olihan hyvin luultavaa, että Tulipunainen neilikka saattoi vieläkin paeta, Ja Chauvelin järjettömästi raivostuneena, niinkuin vahvat luonteet joskus ovat, halusi purkaa vihaansa jollekin.

Sotamiehet pitivät Margueritea maahan sidottuna, vaikkei hän, ihmisparka, ponnistellut vähintäkään vastaan. Uupunut nainen oli vihdoinkin kokonaan alistunut maaten siinä tainnoksissa. Silmiä ympäröivät tummat punasinervät renkaat, jotka johtuivat pitkistä unettomista öistä. Kostea tukkansa oli otsalle painuneena, ja huulten jyrkät kaaret ilmaisivat ruumiillista tuskaa.

Europan nerokkain nainen, hieno ja muodikas lady Blakeney, joka oli häikäissyt Lontoon seurapiirit kauneudellaan, viisaudellaan ja eriskummallisuudellaan, esitti siinä väsynyttä, kärsivää naista, jota kaikki muut olisivat säälineet paitsi kovasydäminen, kostonhaluinen, eksytetty vihollinen.

»Puolikuolleen naisen vartioiminen ei ole tarpeellista», sanoi Chauvelin häijysti sotilailleen, »kun kerran sallitte viiden ihko elävän miehen paeta.»

Kuuliaisina hypähtivät sotilaat pystyyn,

»Teidän olisi parasta lähteä polkua etsimään löytääksemme kärripahaset, jotka jätimme tielle.»

Samassa valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.

»Mutta! kesken kaiken! missä juutalainen on?»

»Kansalainen, tässä lähellä», sanoi Desgas, »tukin hänen suunsa ja sidoin jalkansa niinkuin käskitte.»

Aivan läheltä Chauvelin kuuli valittavaa ruikutusta. Hän seurasi kirjuriansa, joka vei hänet töllin toiselle puolelle, jossa yhdessä sykkyrässä suu tukittuna, jalat yhteen sidottuina ja aivan masennuksissaan makasi Israelin onneton jälkeläinen.