Part 8

— Niin, siten näytät sinä itse tosiaan arvelleen, kun et ole minulle puhunut mitään asiasta. Mutta sanohan — jos jaksat käyttää sitä rauhallista ja sopivaa puhetapaa, jota eiliseen saakka aina olet käyttänyt — miksi, mielestäsi, isä kääntyi sinun puoleesi?

— Miksikö?

— Niin, olehan hyvä ja sano!

— Siksi kaiketikin, että hän arveli minun mahdollisesti tulevan saamaan hiukkasen vaikutusvaltaa mieheeni.

— Ja sinä et ole katsonut ansaitsevan vaivaa yrittää?

— Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Onko yritettävä mahdotonta? Emme tosin ole vielä olleet naimisissa puoltakaan vuotta, mutta se on riittänyt osoittamaan minulle, että sinä kyllä sallit minun olla mukana kantamassa sinun kirjallista työtaakkaasi ja myöskin perehdytät minua maataloustöihin, mutta olet sitä mieltä, että kaikki valtiolliset mielipiteet ja niistä tehdyt johtopäätökset ovat kerrassaan minun käsityskykyni ulkopuolella. Ja jos sinusta tulisi valtiomies ja joutuisit jonkinlaiseen virkaan, niin katsoisit _kaikkien_ siitä johtuvien kysymysten myöskin olevan minun käsityskykyni ulkopuolella. Kirjallisuus, eräiltä osiltaan, karjatalouden hoito ja, tietysti, siveelliset periaatteet, mikäli kotoisen elämän tasapainossapitäminen sitä vaatii, kas siinä se, mitä ymmärtämään täydellisen miehen kanssa avioliitossa olevan vaimon on tarkalleen rajotuttava! Ei, se on totta, myllylaitos ja uuden tiilitehtaan hyöty ovat myöskin aloja, joita voin tutkia, — jos huvittaa!

Konny tarkasti vaimoaan samanlaisin silmin kuin katsellaan luonnonilmiötä, jota ei ole luullut koskaan pääsevänsä näkemään.

— Hermine, — sanoi hän vihdoin, hyvin lempeästi, — mikä sinua vaivaa?

— Minäkö sen tietäisin! Mutta kun sinä kysyit minulta, _miksi_ en käytä vaikutusvaltaa, jota minulla ei ole, jouduin minä, sen myönnän, kuohuksiini. Niin oikein, minä olen kuohuksissani! Mitä muuta tahdot?

— Niin, jos sallit, niin sanoisin alkavani käsittää, että sinä et voi hillitä malttamatonta luontoasi. _Eilen_ illalla pyysit, etten sinua _kiusaisi_ kysymyksilläni, ja tänä iltana näytät olevan mielentilassa, joka kehoittamalla kehoittaa minua kysymään, mikä sinut oikein on muuttanut. Tiedä, että sen sijaan että sinulla muka ei ole mitään vaikutusvaltaa mieheesi, miehesi päinvastoin, jos se todenteolla voi sinua ilahuttaa, tosiaan antautuu valtiolliselle uralle. Mutta muista, Hermine, että minun isälläni on vanhanaikuiset, ylimykselliset periaatteensa ja niitten mukaiset tarkoitusperät. Minun periaatteeni ja tarkoitusperäni ovat toiset, mutta hän ei usko sitä, vaikka asian niin pelkääkin olevan. Ja kun tämä asia nyt on ratkaistu (Konny katsoi tarpeettomaksi selittää, että hän mielessään oli asian jo aikaisemmin ratkaissut) eikä sinun tarvitse valittaa luottamuksen puutetta miehesi puolelta, niin osoita nyt sinäkin puolestasi hänelle luottamusta ja sano, miksi olet niin muuttunut.

— Kallis, rakas Konny, salli minun ensin kiittää sinua odottamattomasta kärsivällisyydestäsi. Olen aina koettava hillitä itseäni, mutta on kuitenkin mahdollista, että minä toistaiseksi, silloin tällöin, tulen koettelemaan sinun kärsivällisyyttäsi. Mutta ole vain yhtä hyvä minua kohtaan kuin nytkin olet, niin kaikki ärtyisyys tukahtuu.

Konny ei ollut aivan varma siitä, että käsitti vaimonsa oikein. Hän heittäytyi sohvalle ja puristi nopeasti, mitään sanomatta, vaimoaan sydäntään vasten; eräät kysymykset, joita hänen silmänsä tekivät, puhuivat kuitenkin selvää kieltänsä.

— Täti, kuten ymmärrät, on niin kokenut joka suhteessa. Voi, Konny, puhuin muutamia sanoja hänen kanssansa, ja hän selitti minulle, että aavistukseni oli oikea. Mutta kun aavistus ei kuitenkaan ole samaa kuin täysi _varmuus_, niin pelkäsin, kun Amalian kirje niin voimakkaasti vaikutti minuun, pettäväni sinua. Voi, Konny, Konny, näen miten tämä koskee sinuun, ja kuitenkin näen selvästi miten onnellinen sinä olet.

Niin, Konny oli tosiaan siinä määrin onnellinen, että hän hellästi kuiskaten hartaasti vaikutti, että hän uskoisi olevansa arvoton vaatimaan osakseen tullutta suurta armoa, ellei hän nyt avoimesti tunnustaisi rakkaalle vaimolleen sekä sitä, että hän oli ollut mustasukkainen uskomattomassa, jopa naurettavassakin määrässä, kuin myöskin sitä, että hän jo ennakolla oli päättänyt antautua julkiseen elämään. — Mutta tiedä, Hermine, että nyt saisivat koko maailman miehet katsella sinua, eikä silti mielessäni saisi sijaa ainoakaan arvoton tunne. Sinä olet minusta nyt pyhä! Ja jos olet ollut siinä käsityksessä, että sinulla aviopuolisona ei ole ollut kylliksi vaikutusvaltaa, niin tulee sitä lapseni äidillä olemaan sitä enemmän. Älä kadehdi _häntä_, jota minä niin suuresti rakastan!

Syvät, kauniit silmänsä täynnä ilonkyyneleitä vastasi Hermine: — Miten jaloa, miten luonteesi ja sydämesi arvoista onkaan että, sensijaan että lausuisit ylpeitä, riemuitsevia sanoja nimesi ja tulevien rikkauksiesi perillisestä, ryhdyt uusiin velvollisuuksiisi rohkeasti tunnustamalla sellaisia vikoja, joita moni mies ei ollenkaan pitäisikään vikoina. Mutta sinä, kallis mieheni, et julista pyhiä totuuksia minulle, ennenkuin itse olet eläytynyt niihin. Ja sittenkin on minulla yksi arveluni.

— Sano, mikä se on!

— En rohkene.

— Tällä hetkellä, — vastasi Konny punastuen, — rohkenet kysyä mitä tahansa. En uskalla vastata tulevaisuudesta, sillä tunnen luonteeni epäluuloisuuden, mutta nyt sinun on puhuttava!

— No, luottaen lupaukseesi, kysyn sitten sinulta, mikä voima sinussa on melkein pakottamassa sinua tukahuttamaan _oman_ todellisen tunteesi (uskon että rakastat minua) niin vähiin, että tuskin itsekään olet siitä selvillä, samoin kuin minunkin täytyy tukahuttaa rakkauteni uskolliseksi, hiljaiseksi kiintymyksen tunteeksi?

— Aviopuolisoitten on rakastettava toisiaan myötä- ja vastoinkäymisen sattuessa, mutta käsitän tällä tarkoitettavan hillittyä, rauhallista tunnetta, ei ensinkään silti väritöntä, mutta ei myöskään kovin hehkuvaa väriltään, sillä sellainen helposti saattaa rehellisen sydämen harhateille. Tarkoitan sitä, että tunne muuttuisi intohimoksi ja pyrkisi viemään vallan jo järjeltäkin.

Hermine pudisti päätään. — Miten tuollainen mielipide tuntuukaan rajoitetulta ja pelkkään mietiskelyyn perustuvalta!

— Miksi sanoa niin, Hermine rakkaani. Joka-ainoa ihminen voi langeta kiusaukseen, ja minä pelkään, — Konny katsoi vaimoaan, silmissään niin rukoileva ilme, että Herminen sydän riemuitsi, — pelkään tätä valtaa sielun yli. Anna minun omata, anna minun pitää varmuus siitä, että en tule uskottomaksi nuoruuteni ja miesikäni käsitykselle pyhimmästä, mutta samalla arimmasta suhteesta, mitä ihmisillä keskenään saattaa olla. Olen nyt niin onnellinen, että... että, sanalla sanoen, sinäkin voit olla tyytyväinen.

— Tyytyväinen olenkin, Konny omani, mutta näyttäisin sinusta ehkä armottomalta, jos sanoisin, että jos selityksesi olisi ollut kirjeellinen, niin olisin luullut voivani lukea rivien välistä... No, älä hämmästy, en ehkä lue mitään muuta kuin omia mielikuvittelujani. Olenhan vain nainen, ja jos joudun sellaisiin surullisiin aavisteluihin kuin Amalia, niin _tahdon_ uskoa enemmän omiin mielikuvitteluihini kuin sinuun.

— Älä puhu niin, Hermine, et saa olla julma, et saa väärinkäyttää katumustani ja onneani!

XVII.

Onnellisen miehen onnettomuus.

Miten kauan kykeni tämän tässä kerrotun _elämästä otetun näytelmän_ sankari pysymään vapaana tyytymättömyydestä ja epäluuloisuudesta, nauttimaan sen vakaumuksensa tuulahduksesta, että hän nyt vihdoinkin tunsi täydellistä tyytyväisyyttä? Tosiaan, tasan kahdeksan päivää!

— _Tunne_ totuus — se on ainoa keino sen käsittämiseksi, — sanoo muuan englantilainen uskonnollinen kirjailija.

Tunsikohan Konny, hän, joka oli niin hartaasti tutkinut ja yhä tutki itseään ja tahtoi säännöstellä kaiken, _sitä_ totuutta, että hänen pyrkimyksensä ei voisi saavuttaa tavoittamaansa päämäärää, — että hän ei koskaan kykenisi saamaan elämänsä suhteita sopusointuun sisäisten vaatimustensa ja yhä uudistuvan epäilynsä kanssa siitä, että hän oli kykenemätön tuntemaan itseään onnelliseksi onnellisuuden ylenpalttisuudessakaan!

Ei, hän ei tuntenut tätä totuutta, eikä siis sitä käsittänytkään, vaan etsi yhä etsimistään sydämensä sameitten ja koskaan oikein selkiämättömien syvyyksien pohjaa. Ja miten ne olisivatkaan voineet selitä, kun hän, sen sijaan että olisi puhdistanut ne pohjia myöten, yhä enemmän täytti niitä elämän jokapäiväisellä muralla?

On melkein käsittämätöntä, miten voi sattua, että lahjakkailla luonteilla, luonteilla, jotka itsepintaisesti pitävät luulotautien aaveet sopivan etäisyyden päässä itsestään, luonteilla, joitten elämä on täynnä lakkaamatonta, hyödyllistä toimeliaisuutta ja jotka samalla ottavat kaiken opin, mikä kirjoista voidaan saada, kuitenkin voi olla erikoinen, rajaton aikansa käytettäväksi sisäisiä tutkisteluja ja kokeita varten.

Mikä aiheutti nyt sen, että Konnyn niin hartaasti tavoittelema onni löytää isänkutsumuksessa oma kutsumuksensa ei enää pystynyt tyydyttämään häntä? Niin, vain se seikka, että ruustinna seuraavan kerran käydessään vieraisilla siekailematta puhui siitä, että hän rakkaudesta sisarensa tyttäreen tulisi niin paljon kuin suinkin oleskelemaan Kronebyssä, missä hän toivoi saavansa kantaa uuden Herminen kastettavaksi.

Siitä hetkestä tuli ruustinna, jonka osakkeet viimeisen käynnin jälkeen olivat nousseet, Konnylle paljon enemmän kuin sietämättömäksi. Miten voikaan hän noin arvottoman varmana puhua _tyttären_ saamisesta, kun Konny ei koskaan, ei hetkeäkään, ollut epäillyt, että uusi tulokas oli oleva _poika_, jonka kasvattamisen saattamiseksi tarkoituksenmukaiseksi hän oli aikonut tutkia kokonaiset joukot erilaisia järjestelmiä.

Kun sitten samana iltana Hermine, joka näki pilven, mutta ei ollenkaan voinut käsittää, mistä se tuli, sillä hän ei ollut sisällä tädin selittäessä aikomuksiaan, tahtoi ilahuttaa Konnya puhumalla hänelle heidän lapsestaan, niin sanoi Konny, koettaen tukahuttaa kiivauttaan — sillä hän pelkäsi tavattomasti saattaa vaimoaan vähänkään levottomaksi:

— En käsitä, Hermine armaani, miksi sinä puhut "lapsesta". Ethän toki ole epätietoinen siitä, mitä sukupuolta se on!

— Otan kiitollisena vastaan kohtalon siinä suhteessa, millaiseksi se sitten muodostuukin. En luule, että rukoukset ja toivomukset siinä suhteessa olisivat todisteena kiitollisuudesta.

— Luulen kuitenkin, että liioittelet, ja toivon, että Jumala ei huonona hylkää sitä harrasta toivetta, mikä minulla tähän asti on ollut.

— Toivetta saada poika, tarkoitat, rakas Konny!

— Niin, ja kun tulee vastaus vanhemmilta, niin saat nähdä, että isäni ajattelee aivan samoin. Mutta nyt minun pitikin joutua tällaisiin epäilyksiin.

— En ensinkään ymmärrä sinua, kallis ystäväni. Tällainen asiahan on aina epätietoinen.

— Olkoon niin, mutta liikaa on toki, että ruustinna vastikään piti aivan selvänä, että _hän_ saisi kantaa kastettavaksi uuden Herminen. Ja tiedätkö, Hermine hyvä, että minun on vaikea tämän jälkeen sietää häntä.

— Sepä oli, — vastasi Hermine huolestuneen näköisenä, — tavattoman ikävää. Sinä et ymmärrä, Konny, miten tärkeätä vanhemman, kokeneen naisen seura ja neuvot juuri tällaiseen aikaan ovat minulle.

— Rakas vaimoni, en huomaa muuta kuin yhden mahdollisuuden järjestää viimemainitussa suhteessa kaikkia tyydyttävästi asia, sen mahdollisuuden nimittäin, että otamme vastaan tarjouksen, minkä nyt aivan varmasti tiedän isäni ja äitini tekevän, sen kutsun, että asetumme muutamaksi kuukaudeksi asumaan Sigesbergiin. Voikin olla oikeampaa, että poikamme juuri siellä pääsee elämänsä ensi päiviä tervehtimään. Mitä sanot tästä?

— Sanon, että paljon mieluummin tahtoisin tämän ajan olla täällä meidän hiljaisessa rakkaassa kodissamme, missä sinä olet paljon tuttavallisemmassa suhteessa minuun, kuin komeassa Sigesbergissä, missä usein olit mieleltäsi käsittämättömämpi kuin täällä.

— No niin, _sinä_ luonnollisesti määräät, mutta sitten täytyy äitini joka tapauksessa tulla tänne. Arvelen, että hänellä on yhtä suuri kokemus kuin ruustinnallakin, jonka suhteen ei iki päivinä tule kysymykseenkään, että hän kantaisi _minun_ poikani kasteelle.

— Konny, Konny, tämä ei ole hyvä minulle, eikä sopiva aika tällaisesta puhuttavaksi. — Hermine nojasi huolestuneena sohvanpielusta vasten. Sigesberg oli hänen muistissaan sarjana kuvia ensimäisen, hapuilevan avioliittoelämänsä ajalta, kaikki siellä oli niin suurta, niin helliä kuin vanhemmat siellä olivatkin.

— Voi, miten onneton olenkaan! En käsitä, miten arkaluontoista on puhua sinun tilassasi olevan naisen kanssa. Rakas Hermine, ole rohkea, siitä riippuu paljon.

— Niin, niin, minä olen rohkea, ja jos sinä vaan olet luonnollinen minua kohtaan, etkä taas käy jäykän juhlalliseksi, mitä esiintymistäsi vuorottelevat vain jotkin minulle käsittämättömät keskeytykset, niin matkustan mielelläni minne tahansa. Oletko sitten tyytyväinen?

— Tyytyväinen ja kiitollinen, — vastasi Konny sydämellisesti, mutta kuitenkin sisäisesti epäsointuisena. Itse olisi hän vaimonsa tavoin mieluimmin nähnyt, että he olisivat päässeet saamaan "lapsen" nykyisessä, rakkaimmaksi käyneessä kodissaan. Mutta naapuristo oli sietämätöntä, ja hänestä oli mahdotonta nähdä äitinsä ja ruustinnan esiintyvän miltei yhtä oikeutettuina ja ohjaamassa asioita kumpikin taholleen.

— Ei, — sanoi hän varsin jyrkästi, — olkoon kylliksi sellaisesta huolesta, jota ei _voi_ auttaa, mutta tämä asia on järjestettävä.

Ja kun sitte vastaus tuli Sigesbergistä, sisältäen mitä lämpimimmän onnentoivotuksen ja samansävyisen kutsumuksen, jossa katsottiin täysin selväksi asiaksi, että perijän tulisi syntyä tulevassa kodissaan, oli Konny vielä jyrkempi. Hänen silmänsä säihkyivät toivoa ja iloa, kun hän laski kirjeen Herminen käteen.

— Sinä näet, rakas ystäväni, että yksinpä isäkin vakuuttaa, että häiritsemässä ei ole oleva mitään vieraitten joukkoa, vaan että saamme elää rauhallista perhe-elämää. Ja minuun tulet olemaan tyytyväinen!

— Olen jo rauhoittunut, Konny hyvä. He kirjoittavat niin kauniisti. Kunhan sinä nyt vaan toistaiseksi olisit kärsivällinen minun ainoata sukulaistani kohtaan.

— Kyllä, _nyt_ voit luottaa minuun, — vakuutti Konny ja uskoi itsekin, että häneen voi luottaa. Mutta joka kerta kun ruustinna tuli ja lateli hänelle kaikenlaisia ennustelujaan, jotka perustuivat laajaan kokemukseen, tuli hän onnettomaksi ja toivoi, että tuo iankaikkinen lavertelija saisi sellaisen reumatisminkohtauksen, että se kerrassaan pidättäisi hänet pappilaan.

XVIII.

Jälleen Sigesbergissä.

Oli alkukesä.

Koskaan ei tämä maan piiri tuntunut heränneen elämään kauniimpaa ja komeampaa elämää. Milloinkaan ei ollut ruoholla ollut vehreämpää tuoreutta, milloinkaan eivät ruusut olleet olleet niin hehkuvan punaisia, milloinkaan eivät pikku laineet sisäjärvellä olleet leikkineet iloisammin ja milloinkaan ei ilmojen kööreissä ollut ollut niin iloisaa sopusointua. Kaikki maan ja taivaan välillä riemuitsi, ja suuressa kartanossa ja joka mökissä oli rattoa, sillä nyt oli päivä, jolloin tämän kaiken ihanuuden perillinen oli kastettava. Hän oli nyt viiden viikon vanha nuorimies.

Mutta aikeemme ei ole käydä puhumaan tämän päivän juhlasta eikä edes siitä Konnyn vakaumuksesta, että taivainen rauha _nyt_ oli muuttanut hänen sieluunsa, mikä ei estänyt häntä päivän päättyessä, kun nuori äiti ehkä jonkun verran liiaksi oli rasittanut itseään seurassa ja tunsi heikkoutta, alkamasta sisimmässään valittaa kaiken maallisen ilon häipyväisyyttä. Ja kun hän, lohduttautuakseen, tarkkaan katseli poikaansa, voimakasta ja komeata poikaansa, ja luulotteli havaitsevansa kaikenlaisia älykkyyden merkkejä pojan pikku kasvoissa, ei edes silloinkaan hän tuntenut olevansa tyytyväinen, sillä jos Hermine jättäisi hänet, tietäisi hän varmasti elämäänsä jäävän aukon, jota mikään ei voisi täyttää. Hän rakasti Hermineä yhä enemmän ja olisi varmaan antautunut puhtaasti nauttimaan täyttä onnea, ellei olisi sairaalloisesti pelännyt, että tämä tunne _voisi_ kehittyä todelliseksi mahdiksi, niin että hän ei joka suhteessa enää olisi oma herransa. Hän tiesi parhaiten itse, että hänen tuskansa Herminen sairauden aikana oli ollut niin tavaton, että sekä isä että äiti hämmästyivät hänen voimakkaita tunteitaan.

Mutta kun vaara oli onnellisesti ohi ja ensimäinen ilonhuumaus hiukan haihtunut, riensi hän, ikäänkuin salaisesti kauhistuen ja kainostellen itseään, valtaamaan takaisin menettämänsä edut. Mutta hänen äitinsä ja hänen vaimonsa, jotka niin sydämellisen hyvin ymmärsivät toisiaan, he riemuitsivat sydämessään, sillä he tiesivät nyt varmasti, että Konnyn voimakkuus tässä tapauksessa oli salattua heikkoutta. Ja Hermine näytti täysin tyytyväiseltä, kun hän varpaillaan tuli huoneeseen ja mitä rauhallisimmalla äänellä lausui:

— Olethan sinä hyvä ja annat anteeksi, ystäväni, etten kovin usein käy tervehtimässä sinua ja "pikku herra Siggeä". Mutta isäukko tahtoo niin monia neuvoja, että saan rahjustaa tiluksilta tiluksille. Sitäpaitsi on minulle valtiopäiväasioissa hoidettavana laaja kirjeenvaihto.

— Niin, rakas Konny, — vastasi nuori rouva yhtä rauhallisena, — missään tapauksessa ei ole syytä sinun haaskata aikaasi täällä sisällä. Minä ja poika voimme kovin hyvin ja saamme kaikkea mahdollista hoitoa.

Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin voi tuo niin monipuuhainen mies taas olla ovella nähdäkseen, oliko unohtanut tänne hattunsa, käsineensä tai nenäliinansa, tai kertoakseen, mitä jossakin saapuneessa kirjeessä sanottiin, ja kun hän sitten _joka tapauksessa_ oli sisällä, voi hän samalla istua ja katsella heitä hetkisen.

* * * * *

On kulunut suunnilleen kahdeksan päivää ristiäisistä, siis kuusi viikkoa perillisen tulosta, kun nähdään kaksi nuorta naista istumassa eräällä niistä mukavista puutarhasohvista, joita on kukkaryhmien joka puolella.

Toinen heistä, pormestarinna Amalia, joka on tullut Sigesbergiin ollakseen kummina, keinuttaa äidillisen arvokkaana puolivuotiasta tytärtään polvellaan. Samaan aikaan pitää hän Herminelle puhetta aviovaimon pyhistä velvollisuuksista.

— Kuten jo olet havainnut, rakas ystäväni, en enää ole entinen Amalia, tuulihattu, joksi Konny nuorenamiehenä minua usein liikkuvaisuuteni tähden nimitti. Siitä alkaen kun olin tullut täysin vakuutetuksi siitä, että saisin lapsen kasvatettavakseni, s.o. niiltä ajoilta alkaen, jolloin viimeksi lähdimme täältä, päätin että lopettaisin täydelleen entisen kevytmielisyyteni, minkä myöskin ensimäistä uutista ilmoittaessani sanoin miehelleni. Miesrukka, hän tuli niin iloiseksi ja kiitolliseksi niin toisesta kuin toisestakin, että vain puolin sanoin ilmaisi epäilyksensä siitä, tulisiko minusta vakava ja perusteellinen nainen, ajatteleva vaimo, sitte tullakseni ajattelevaksi äidiksi.

— Ja millaisen vaikutuksen teki tuo puolittainen viittaus? — kysyi Hermine kovin mielenkiintoisena.

— Suhtauduin siihen verrattoman rauhallisesti "Rakas mieheni", sanoin minä, "sinulla, jos kenelläkään, on tosiaan aihetta hienotuntoisesti, ja vaikkapa vähemmänkin hienotuntoisesti, lausua epäilyksesi, ja kun et sokeasti ole käynyt uskomaan selitystäni, niin saat iloksesi joutua yllätetyksi. Ja minä johdun saamaan ottaa vastaan sinun katumusuhrisi".

— Mainiota! Saitko ottaa vastaan sellaisen uhrin?

— Kyllä, moniakin... ainakin yhden viikossa; silloin mieheni lausui: "Amalia rakkaani, sinusta tulee pian oikea enkeli. En käsitä, miten onnistut pysyttäytymään niin täydellisenä. Mutta ei kai toki ole tarpeen", lisäsi hän joskus, "että pukeudut kerrassaan säkkiin ja tuhkaan; nuo kotikutoisesta kankaasta tehdyt puserosi ovat ehkä liian kovin vastakkaisia entisille komeille puvuillesi. Pidän hyvinpuetuista naisista, vaikkapa olisi kysymys vain perheenkin piirissä esiintymisestä. Silloin näkyy että vaimo tahtoo miellyttää miestään, ja tuollaiset pienet helyt ja koristukset, joita naiset käyttävät, miellyttävät silmää."

— Siinä suhteessa, — lausui Hermine, kääntyen puolittain toisaalle, — on aviomiehillä toisenlaatuisiakin ajatuksia. Mutta miten menettelit?

— Selitin hänelle, että tunsin iloa nähdessäni omassa ulkonaisessa asussani todistuksen tapahtuneesta muutoksesta, mutta ollakseni laiminlyömättä velvollisuuttani pukeuduin sunnuntaisin ruskeaan silkkipukuuni ja koristauduin jollakin iloisenvärisellä nauhalla.

— Mutta nyt, Amalia, kun sinulla jo on tytär, jonka vielä ei tarvitse kadehtia sinua, miksi yhäkin pukeudut niin vaatimattomasti, että aamuisin jopa _täälläkin_ käytät kotikutoisia puseroita valkeitten pitsireunuksisten aamunuttujen asemasta?

— Kun itse imettää ja hoitaa lastansa, rakas Hermine, on pukeuduttava siten, että pikkuinen voi elämöidä äidin pukujen kanssa ilman että tarvitsee pelätä pitsien repeytyvän. Sitä paitsi en ole vapaaherratar, minä, enkä koskaan olisi taipunut siihen, että olisin ottanut lapselleni imettäjättären.

— Amalia hyvä, nyt sinä olet kova, tiedäthän miten taistelin, saadakseni itse imettää poikani, mutta tohtori selitti Konnylle, ja isä ja äiti olivat samaa mieltä, että minulla oli liian vähän voimia siihen, ja että sekä minä että lapsi olisimme joutuneet kärsimään. Tiedät kuinka kadehdin sinulta tätä kunniata ja onnea, varsinkin kun uskon että Konny mielellään olisi nähnyt minun täyttävän saman velvollisuuden kuin sinäkin suoritat, mutta hän hellän vakavasti kuitenkin kielsi minua edes ajattelemasta sitä. Ja toivon että poikani aina on viihtyvä niin hyvin luonani, että hän ei kovin kiinny imettäjäänsä.

— Suo anteeksi, hyvä, rakas Hermine, että lausuin tuon tyhmyyden, mutta puhupa nyt minulle hiukan luottamuksellisesti. Onko totta, että muutitte pieneen naapurikaupunkiinne sen vuoksi, että Konny ei voinut sietää ruustinnan puuttumista asioihin? Täti Louise luuli niin.

— Ei, ainakaan mieheni ei sitä syyksi sanonut. Seikka oli se, että hänellä oli sijoitettavana rahasumma, jonka hän häämatkallamme täällä sai isältään, ja kun Kroneby on vain kuuden virstan päässä kaupungista, tuumi Konny, jonka usein on käytävä liikeasioilla kaupungissa, että hän voisi sijoittaa rahat erääseen varsin kauniiseen ja hyvällä paikalla olevaan taloon, joka syksyllä oli myytävänä, ja pidätti silloin muutamia huoneita meidän itsemme käytettäviksi. Sitä paitsi pääsi hän siten varmaksi siitä, että lääkäri, joka on hänen hyvä ystävänsä, usein tulisi katsomaan minua.

— Se oli hyvä toisestakin syystä. Etkö luule tiedettävän, että parooni tahtoi päästä kiinteimistönomistajaksi, tullakseen valituksi edustajaksi porvarissäätyyn nyt juuri alkamassa oleville valtiopäiville, joista tullee hyvin tärkeät, kun on kysymyksessä eduskuntalaitoksen uudistus? Minun pormestarinikin valitaan edustajaksi.

— Sitä varten ei ollut tarpeen juuri talon ostaminen, mutta voi olla hyvä siten kuin on. Muutimme kaupunkiin tammikuun alussa ja asuimme siellä kolme kuukautta, joitten kuluessa Konnylla yhtämittaa oli komiteoitten istuntoja ja kaikenlaisia neuvotteluja. Hän sai jo silloin paljon hyvää aikaan kaupungin hyväksi, ja minä tein parhaani miellyttääkseni rouvia. Olimme monissa pienissä kutsuissa, ja itsellämme oli meillä suurenpuoleiset kutsut kaupunginravintolassa.

— Mainiota, ja nuori vapaaherratar oli komeimpana kanana joukossa, muitten rouvien kursaillessa hänen kanssaan ovissa.

— Hyi, miten ilkeä olet. Tiesin, milloin minun nimeni vuoksi oli käyttäydyttävä arvokkaasti. Mutta saat olla varma siitä, että koskaan en mennyt ovesta ennen pormestarinnaa, sillä hän oli vanha ja sitä paitsi kaupungin kunnia. Mutta kas tuossahan ovat herra mieheni ynnä imettäjätär ja poikani.

Hermine juoksi tulossaolevia vastaan ja otti säteilevin silmin _junkkeri Siggen_ isältä, joka vähän aikaisemmin oli ottanut hänet imettäjättäreltä. Olipa nyt miellyttävää katsella nuorten äitien leikkivän noitten pikku olentojen kanssa. Amalia oli varsin ylpeä, kun hänen tyttärensä voimakkailla käsillään suorastaan oli kuristaa "pikku paloonin" vetämällä liian lujaa myssyn hänen päästään.

Konny oli muutaman askeleen päässä; koko hänen ulkonäkönsä ilmaisi vilpitöntä ihastusta.