Part 7

— Nyt tulen toiseen, erittäin tärkeään kysymykseen, kotihartauteen! Tämän tulee olla joko _oikea_ hartaushetki tai sitten jäädä kokonaan käytännöstä. Tiedät, että Sigesbergissä isäni on koettanut harrastaa kotihartauden kaunista aatetta, mikäli se nimittäin yhä todella on kaunis. Mutta sano, eikö tuntunut tuskaiselta, Sigesbergissä, niinä epämääräisinä iltoina, jolloin vieraat vaunut yksi toisensa jälkeen täynnä vieraita olivat juuri ajaneet pois ja keittiössä täydessä askareitten touhussa olevien palkollisten täytyi päätä pahkaa, ja luultavasti vain varsin vastentahtoisesti, tulla saliin kuulemaan isäni lukevan raamattua ja sitte veisaamaan virttä? Hän oli niin onnellinen, tuo minun vanha, hyvä isäni, siinä uskossaan, että hän siten oli rauhassa päättänyt päivän työn. En mistään hinnasta olisi tahtonut sanoa hänelle, että kun kerran aioin mennä keittiöön, siellä sivumennen sytyttääkseni sikaarini, niin kuulin keittäjättären, kaikkea muuta kuin hartaana, kiivaasti huutavan eräälle kamarineitsyelle, jonka piti ottaa silitysrauta tulesta: "Onko nähty mokomaa ilveilyä! Tulen aivan onnettomaksi, kun en koskaan ehdi ajoissa pestä herrasväen astioita ja sitten saan nuhteita emännöitsijättäreltä." — "Entä minä sitten", huusi toinen, "eikös nyt olekin kylmänä rauta, jolla minun juuri piti silittää esiliinani? Ukko voisi kernaasti lukea herrasväelle siellä sisällä ja antaa tällaisen raukan, jolla ei ole muuta kuin ilta käytettävänään, olla rauhassa." Mitä sanot sellaisesta, Hermine hyvä?

— Yhteinen kotihartaus on mielestäni tapa, jota voi suositella, mutta sen aika täytyy olla määrätty — lauantai- tai sunnuntai-ilta, ellei joku vieras käännä tapoja ylös alaisin. Sitäpaitsi täytyy palvelijattarilla olla, paitsi aivan hätätilassa, keskiviikko- ja lauvantai-iltapäivä vapaina, voidakseen tehdä omia töitään.

— Nytpä sinä olet kaksin verroin yllättänyt minut. Juuri samaa olin aikonut sanoa. Mutta hartaushetkinä en aio vain lukea lukua raamatusta, jota _me_ muuten yhdessä joka ilta tulemme lukemaan. Tahdon samalla muutamin sanoin selvittää sellaisia kohtia, jotka muuten jäisivät heille hämäriksi... Niin, siten on asia järjestettävä... Mutta mikähän nyt tulee puheluamme keskeyttämään — mitä ääniä...?

— Voi, pappilan ylioppilaat siinä tulevat meitä hakemaan! Konny rakas, he ovat serkkujani!

— Ole rauhassa, Hermine. Menen heitä vastaan.

XIV.

Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä liiaksi.

Neljä kuukautta oli kulunut siitä kauniista kesäpäivästä (kotiintulopäivästä), jolloin pappilan ylioppilaat tulivat keskeyttämään Konnyn puuhia elämän järjestämiseksi kotoisessa, siveellisessä ja kristillisessä suhteessa. Mutta siitä huolimatta otettiin nuorukaisten iloiset äänet, vapaa leikillisyys ja lämmin kehoitus tulla seuraavana päivänä pappilaan päivällisille paljon lämpimämmän vastaan kuin Hermine oli uskaltanut odottaa.

Vakavissa asioissa oli päästy kohtaan, mihin ne helposti voitiin jättää, ja vaikka Konnyssa itsessään ei milloinkaan koko ylioppilasaikanaan ollut havaittavana hiventäkään tuollaista noitten nuorten herrain vapaata käytöstä ja rohkeata reippautta, niin ymmärsi hän kuitenkin sellaisen ja sieti sitä, tietäen että nuorukaiset piankin saisivat vaihtaa onnellisen kotielämän kuivahkoon opiskeluun. Eivätkä he aikoneet tulla kotiin edes jouluksi, vaan heidän piti viettää joulu sukulaisten luona, missä oli tarjolla nuoria, iloisia, kihlaamattomia tyttöserkkuja.

Mitä tuli rovastiin ja ruustinnaan itseensä, niin oli Konny aikaisemmin (kun Hermine oli ollut häntä heidän luokseen vetämässä) viihtynyt varsin hyvin heidän seurassaan, mutta sen jälkeen kun Herminestä oli tullut hänen vaimonsa, ei hän oikein hyvin voinut sietää sitä välttämätöntä _tuttavallisuutta_, mikä silloin tuli kysymykseen. Hänen mielestään ei rovasti uskonnonopettajana ollut kyllin ylevä eikä kyllin yksinkertainen. Rovasti ei ehkä ollut tahtonut saada vaikutuksia niistä filosofis-uskonnollisista teoksista, jotka täyttivät hänen kirjahyllynsä, mutta häneen _olivat_ ne sittenkin vaikuttaneet, vaikka hänessä ei ollut sitä järjen ja sydämen suurta salaisuutta, mikä on tarpeen voidakseen eroittaa akanat nisuista. Vähän saivatkin hänen seurakuntalaisensa mielenylennystä kirkossa, huolimatta siitä, että rehellisesti koettivat pitää unta loitolla. Mutta kaikissa kunnallisissa asioissa rovasti oli mainio, eikä vähimmässäkään määrässä omasta hyvästään huolehtiakseen, päinvastoin. Ja sen vuoksi oli seurakunta joka tapauksessa tyytyväinen.

Ruustinna miellytti Konnya kaikkein vähimmin. Ajateltakoon _hänen_ saamaansa vaikutusta, kun ruustinna tuon ensimäisen päivällisen jälkeen suvaitsi muitta mutkitta lausua: — Ei teidän täällä sukulaisissa ollenkaan tarvitse olla niin vieraita toisillenne ja pidättyväisiä, hyvät nuoret. Tiedetään kyllä, kuinka vastanaineet kuhertelevat keskenään!

— Ihmettelen, — lausui Konny kotimatkalla, — että tätisi, rakas Hermine, voi pystyä olemaan niin suorastaan mauttoman epähieno. Hän saattoi sinutkin aivan punastumaan.

— Ja sinut kalpenemaan, — vastasi Hermine naurahtaen.

— Me jouduimme kumpikin hämillemme — ja ehkä hän kyselikin sinulta jotakin?

— Ei kerrassaan mitään — ("mistä uskaltaisin mainita", olisi hän voinut lisätä).

Ei, kuhertavia kyyhkysiä ei tässä kodissa ollut muualla kuin kyyhkyslakassa. Suutelo aamutervehdykseksi, toinen toivotettaessa hyvää yötä, sekä kädenpuristus aterialta päästyä, siinä koko armastelu.

Mutta muuten oli näitten neljän kuukauden kuluessa kaikki mennyt mainiosti. Hermine oli ehtinyt varsin pitkälle kirjurintehtävässään, ja Konny oikein näytti olevan onnellinen noin loikoessaan sohvalla sikaari suussaan ja matkoilla tehdyt muistiinpanot kädessään, sanellen milloin niistä, milloin vaikutelmiensa nojalla muististaan; silloin tällöin, Herminen katseen ollessa kohdistuneena käsikirjoitukseen, tarkkasi Konny häntä, sensijaan että olisi katsellut muistiinpanojaan. Juuri sellaisena Hermine häntä tavattomasti miellytti, mutta jos Hermine innoissaan sattui työntämään komeita kiharoitaan, niin että ne vierivät hänen valkealle niskalleen, tai huomaamattaan heilautteli niitä sinne tänne, silloin Konny vuorostaan lämpeni ja kävi purppuranpunaiseksi, varsinkin kun Herminen avarat hihat työntyivät ylös ja kaunismuotoinen käsivarsi jäi vapaasti lepäämään kirjoituspöydän vihreälle veralle.

— Vaivaako sinua jokin, kun pysähdyt niin usein? — kysyi Hermine kerran aivan viattomasti ja hiukan malttamattomana.

— No, ei tämä aina niin helppoakaan ole. Epäröin eräässä kohdassa, jota en oikein muista.

— Enkö mitenkään voi auttaa sinua?

— Et vähääkään. Sinun täytyy käyttää tilaisuutta ja mennä hiukan lepäämään. Hermine-rukka, sinähän olet aivan kuuma!

— Kuuma, niin tosiaan, mutta innosta... Seuraan niin mielenkiintoisena, unohdan kaiken ja elän mukana. No mutta katsohan, hiuksenihan ovat käyneet elämään niin vapaasti, että minun täytyy korjata niitä. Hyvästi niin kauaksi. Näet, että olen asettanut mehun ja soodaveden pöydälle viereesi.

— Niin, sen juuri huomasin, kiitos vaan! Oletpa sinä huomaavainen vaimo!

Lyhyen aikaa tämän keskustelun jälkeen ilmestyi kuitenkin pilvi kodin kirkkaalle taivaalle.

Erääseen naapuritaloon oli tullut uusi omistaja, jolla oli suuri loistava perhe, täysikasvuisia poikia ja tyttöjä. Neitejä, suoria ja koreiksi laittautuneita kuin ranskalaisten muotilehtien mallikuvat, ja poikia: luutnantti, hovioikeudennotaari sekä ylhäinen kamariherra kaiken lisäksi, mikä ylevä henkilö oli oleskeleva sukulaisissa uudelle vuodelle saakka.

Jo heti paikkakunnalle saavuttuaan oli tämä perhekaravaani, joka täytti kahdet vaunut, käynyt vieraisilla parooni Konnyn ja hänen vaimonsa luona. Mutta vierailu tai oikeammin sanoen vierailijat eivät miellyttäneetkään Konnya, joka luontonsa koko voimalla inhosi kaikkea kevyttä painolastia, jollaista tässä oli melkein kaikissa perheen jäsenissä.

Vierailuun täytyi vastata, ja Konny oli jo silloin huomaavinaan, vaikka hän sitä ei sanonutkaan, että hänen vaimonsa uhrasi kovin kauan aikaa pukeutumiseen ja että tulos oli parempi kuin olisi ollut tarpeen. Palatessa oli hän vielä huonommalla tuulella, sillä luutnantti ja hovioikeudennotaari olivat olleet niin itsepintaisia huomaavaisuudessaan Hermineä kohtaan, että heidät pystyi voittamaan vain se ylimielisyys, jota osoittaen kamariherra suorastaan sysäsi heidät syrjään kuin itseoikeutettuna ottamaan lähimmän tuolin ja aivan viemään sanansijan äidiltään, sävyisältä naisihmiseltä, joka oli kovin ihastunut poikiinsa, joista tämä yksi nyt pian saattoi hänet vaikenemaan.

Isäntä puhui Konnyn kanssa, ja neidit muitten vieraitten kanssa.

Kotimatkalla puhui nuori aviomies tuskin sanaakaan, ja Hermine koetti turhaan huvittaa häntä, kunnes ilmoitti, että uusi tilanomistaja puolisoineen viikon kuluttua aikoi toimeenpanna suuret päivälliset koko seurakunnan säätyhenkilöille.

— Ja sinun tekee mielesi sinne, — lausui Konny hiukan kavalan ystävällisesti.

— Niin, jos se on sinun mieleesi.

Konny ei vastannut, mutta ei tehnyt mitään vastaväitteitä, kun kutsu tuli. Kutsupäivänä hän vaan tarkkasi vaimoaan enemmän kuin tavallista. Ja kun Hermine tuli etehiseen, puettuna päivällisille lähteäkseen, otti Konny tahtomattaankin kolme askelta taaksepäin.

Hän oli jo niin pitkät ajat nähnyt Herminen, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, jolloin Herminellä oli ollut yllään musta silkkipuku, pukeutuvan ruskeaan tai harmaaseen kveekaripukuun, että häntä aivan häikäisi Herminen komea kauneus, jota hän ei tänään ollenkaan ollut koettanut keinotekoisesti peitellä tai estää näkymästä.

— Mitä tämä on, hyvä ystävä? — Hermine katseli miestään aivan levottomana.

— Aiotko sinä, minun vaimoni, joka niin häveliäästi pukeudut minun katseltavakseni, nyt tulla tämä ärsyttävä puku päälläsi päivällisille, esiintymään kokonaiselle joukolle töllisteleviä vieraita? Hermine, _ketä_ on naimisissa olevan naisen pyrittävä ennen muita miellyttämään?

— Luonnollisesti miestään! Mutta voinko lähteä suurille päivällisille ylläni tumma, kaulaan asti kiinni oleva villapuku?

— Eikö minua muu puku miellytä kuin sellainen? Vai olenko minä tekopyhä? En pidä siitä, että aistimiani kiihotetaan, mutta vielä vähemmän voin hyväksyä sitä, että nainen, jonka minä olen luullut elävän vain minua varten, antaa kauneutensa kaikessa loistossaan toisten katseltavaksi. Älä kuitenkaan luule, että olen mustasukkainen!

— Et, et luonnollisestikaan! Mutta siveellinen tunteesi on _niin_ ankara, että vaadit kieltäytymään mitä viattomimmista koristeista. En pysty miellyttämään sinua tällaisena.

— Kauhistun vaan sitä mahdollisuutta, että joutuisit vaikuttamaan pelkän kauneutesi voimalla. Hermine, rakkaani, jää kotiin!

— Voi, niin mielelläni!

XV.

Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheenisälliset tunnonvaivat. Kirje Sigesbergistä.

Tämän päivän ilta tuli aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti.

Mutta aluksi se oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, sillä juuri kun Hermine oli lausunut ylläkerrotut sanansa mielellään kotiinjäämisestä, kuului rakennuksen edustalle saapuvien vaunujen ratina, mikä sai Konnyn odottamatta hämilleen.

— Mitä teemme, — puhkesi hän sanomaan. — Ensinnäkin voi palvelusväki saada aihetta juorujuttuihin, jos ilmaisen jonkin tekosyyn (mitä missään tapauksessa en tahdo) aiheeksi kotiinjäämiseemme, kun jo olemme valmiiksi pukeutuneet. Ja mitä voi _kirjoittaa_ sopivaksi anteeksipyynnöksi? Enhän voi sanoa, että katsoin vaimoni olevan liian kauniin epäpyhien silmien katseltavaksi. No, nyt puhun tyhmyyksiä. Niin joutuu tekemään aina, kun on tehtävä jäykkä päätös. Seikka on, Hermine hyvä, se, että seuraelämä on minulle vastenmielistä ja että minun olisi kovin mieleeni, jos _sinä_ joskus olisit samaa mieltä kanssani.

— Niinhän olenkin, Konny rakas, eikä sinun ennenaikainen leikinlaskusi ollenkaan herätä minussa itserakkautta. — Herminen äänessä oli mitä kaunein uskottavuuden sävy. — Ja enemmänkin, — lisäsi hän, — annan sinulle syyn, joka on omiaan käytettäväksi sekä poisjäämisemme vuoksi lähetettävään anteeksipyyntöön että palkollisille.

— Mikä syy se on? — kysyi Konny innokkaasti.

— Niin, katsos, juuri pukeutuessani tunsin niin pitkällistä huimausta, että pelkäsin pyörtyväni, ja kun Liina riensi keittiöön hakemaan kylmää vettä, tietävät toisetkin tytöt jo asian. Emännöitsijä oli silloin ihmetellyt, voisinko ollenkaan lähteä.

— Ja tästä et ole minulle puhunut sanaakaan, yhtä vähän kuin kukaan muukaan! — Näkyi, että Konny nyt pelästyi, sillä hän aivan kalpeni.

— Minä luulin, että sinä mielelläsi halusit mennä näille päivällisille.

— _Minä!_ Mutta sano toki, mikä sinun sitte oikein tuli?

— En tiedä. Ehkä istun joskus liian kauan paikoillani?

Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat vaunut ajaneet pois, ja ratsastava lähetti kiirehti viemään paroonilta kohteliasta kirjelippua, missä pyydettiin anteeksi, että vapaaherrattaren äkillisen pahoinvoinnin vuoksi ei voitu kutsua noudattaa.

Tämän jälkeen ja sitten kun Hermine oli vaihtanut komean pukunsa valkeaan aamunuttuun ja istuutunut sohvaan, mihin hänen herransa oli määrännyt hänen asettumaan, alkoi edellä viitattu kaunis ilta. Konny luki ääneensä muuatta äskenilmestynyttä romaania, mutta ei siinä kyllin, hän kumartui tavan takaa hellästi ja levottomana huolehtimaan vaimostaan, korjasi usein pieluksia, jopa kerran suuteli vaimonsa poskeakin ja näytti kovin tyytyväiseltä. Mitä Hermineen tulee, tuntui hänestä siltä kuin olisi joutunut taivaan esikartanoihin.

Mutta mikään ei ole pysyväistä.

Seuraavana päivänä, kun Hermine taas oli pukeutunut harmaaseen pukuunsa ja siveästi pyyhkinyt otsaltaan kaikki kauniitten hiuksiensa muodostamat komeat kutrit ja aaltoisat kiehkurat, alkoi jälleen tavallinen kotielämä, ainoana poikkeuksena se, että Konny vielä tarkemmin piti silmällä, kun Hermine puhtaaksikirjoitustyössään kovin lämpeni ja kävi punaiseksi. Silloin täytyi Herminen lähteä kävelemään Konnyn saattamana. Mutta mitään muita hellyydenosoituksia ei ollut havaittavana.

Eräänä iltana lopulla viikkoa tuli Konnyn vanhemmilta tavallista paksumpi kirje, kuten näytti. Paitsi kirjettä isältä pojalle, oli lähetyksessä kirje miniälle ja edelleen, tämän sisällä, täti Louiselle osoitettu kirje Amalialta, nuorelta pormestarinnalta.

Kummankin aviopuolison lukiessa postiaan Konnyn työhuoneessa (Konnylla oli useita kirjeitä ja sanomalehtiä läpikäytävänä), tapahtui jotakin, jollaista ei kertaakaan ollut tapahtunut heidän naimisissa ollessaan; Hermine nimittäin puhkesi äkkiä itkemään, vieläpä varsin rajusti ja hermostuneesti.

— Hyvä Jumala, mistä on kysymys, Hermine, rakas vaimoni? — Konny, joka tällaisten yllätysten kohdatessa avioliittoelämässä ei ehtinyt kiinnittää huomiota ohjelmaan, hypähti ylös ja sulki syliinsä vapisevan, nuoren vaimonsa, joka nyyhkytti kuin lapsi siinä hänen olkaansa vasten.

— Mutta koetahan nyt toki puhua! Isän kirjeestä en huomannut, että kotona jotakin olisi hullusti.

— Amalian kirje... Voi, Amalian kirje!

— Mitä herran nimessä _hän_ sitte kirjoittaakaan? Onko hänen miehensä vaarallisesti sairaana? — Konnyn lämpimässä äänessä oli aivan rauhallinen sävy.

— Kysymys ei ole hänestä. Odota, rakas Konny, ja suo anteeksi, että en tälle mitään voinut. Kaikki on kohta ohi, nyt voin paremmin. Mutta Amalian luottamuksellisuus äitiäsi kohtaan liikutti minua kauheasti.

— Miten voi Amalian luottamuksellisuus tehdä sellaisen vaikutuksen?

— Lue nyt kirje.

Hermine ojensi kirjeen Konnylle ja katseli häntä tarkkaan.

Konny otti ensin äitinsä kirjeen, joka oli vieressä. Se sisälsi seuraavaa:

"Rakas tyttäreni!

Tänään kirjoitan vain muutaman rivin, koska posti pian lähtee ja isä sitäpaitsi kirjoittaa kaikesta, mikä teidän mieltänne voi kiinnittää. Hänen ajatuksensa askartelevat kokonaan ensi vuoden valtiopäivissä ja viimeksi tänä aamuna kysyi hän minulta, luulenko että sinä kunnollisesti palkitset sen luottamuksen, mitä hän on sinulle osoittanut.

Sain äsken mukanaseuraavan kirjeen rakkaalta Amalia-raukaltamme. En koskaan epäillyt, kun hän oli täällä ja lentää lepatteli paikasta toiseen kuin oikea rasavilli, että hän oli tilassa, joka tavallisesti saattaa kevytmielisimmänkin naisen vakavaksi. Jumala auttakoon häntä, lapsi-raukkaa. Nyt on hän kaikkea muuta kuin hauskalla mielellä. Hän on oikein tehnyt minut levottomaksi.

Lähetä kirje minulle takaisin. Kun sinä ja hän ette olleet niin tuttavallisia keskenämme kuin olisin halunnut teidän olevan, tahtoisin että hiukan alkaisit tuntea myötätuntoa häntä kohtaan, ja olen vakuutettu että niin tulee käymäänkin.

Sinua hellästi rakastava äiti

_Louise von Z._"

Sanaakaan sanomatta otti Konny toisen kirjeen.

"Rakas, aina anteeksiantava täti!

Kirjoitan tässä aivan toisin kuin tavallisesti. Miksi salaisin tädiltä sitä, mitä muut vaimot pitävät kunniana ja onnena. Vasta palatessamme kotiin voin miehellenikin ilmoittaa asian, ja hänen täytyi luvata, ettei kirjoita siitä. Mielettömänä, kuten aina, tahdoin että kaikki tulisi yllätyksenä

Nyt olen kuitenkin niin kokonaan muuttunut, että minä, joka olin niin rohkea, nyt olen kuin pelästynyt lapsi. Luulen että en jää elämään senjälkeen, täti. Niin, uskon varmasti siten. Miten väärin on mennä naimisiin... Ei, se oli synnillinen ajatus! En paljon tiedä, mitä sanon, mutta tulen sitä onnettomammaksi, mitä lähemmäksi aika tulee — ja nyt se on lähellä. Jos jään elämään, tulee minusta toinen ihminen; mutta jos tämä kirje on _viimeinen_, niin suokaa anteeksi ymmärtämättömälle

_Amalialle_.

J.K. En uskalla näyttää tätä kirjettä miehelleni. Hän tulisi tavattoman huolestuneeksi. Hän vaalii minua mitä hellimmin."

— Niin, — sanoi Konny syvästi myötätuntoisena, — hänellä, tuolla mies-raukalla, olisi tosiaan syytä käydä vähän _enemmän_ kuin huolestuneeksi. Niin kevytmieliseksi olennoksi, kuin on ollut, ei Amalia enää tule, ja tuollaiset aavistukset johtuvat vain heikkoudesta ja puuttuvasta luottamuksesta _Häneen_, joka yksin voi auttaa.

— On vaikea päättää, kun mieli on sairas, — tuumi Hermine puoliääneen.

— Ei, täytyy otaksua, että vaimo, joka on joutumassa äidin pyhään asemaan, rauhallisesti voi luottaa siihen, että kaikki käy hyvin. Minusta on paljon käsittämättömämpää se vaikutus, minkä kirje teki sinuun. En voi ymmärtää, miten Amalian kirje, Amalian, joka minun silmissäni tämän jälkeen on paljon paremmassa valossa, on vaikuttanut niin voimakkaasti. Sano minulle asia suoraan! Sinä varmaankaan et ole oikein terve?

— Ehkäpä en ole. Älä kiusaa minua nyt juuri kysymyksilläsi. Huomenna ehkä voin vastata.

Jos sanomme, että Konny oli aivan kokonaan hämmästynyt, ei se olisi liiaksi sanottu. Tämä ärtyisyys, varsinkin äänessä, ja _häntä_, Konnya, kohtaan!

Konny lähti, sanomatta sanaakaan. Hän oli hämmennyksissään, ja hämmennys ilmeni, ensi kertaa hänen elämässään, niissä käskyissäkin, joita hän antoi. Tämä saattoi hänet yhä pahemmalle tuulelle.

XVI.

Halveksitulle ruustinnalle tunnustetaan suuri pätevyys.

Seuraavana päivänä päätti aviomies osoittaa, että hän ei aio sietää enempiä kärsivällisyyden kokeita. Hän ei pyytänyt enempiä selityksiä, hän näytti kokonaan unohtaneen heidän keskustelunsa, oli koko aamupäivän metsästämässä ja otti iltapäivällä mitä kohteliaimmin vastaan pappilalaiset, jotka kovin sopivaan aikaan tulivat vierailulle. Rovasti vietiin kahvia juotua isännän omaan huoneeseen, missä käsiteltiin kirjallisia väittelyitä ja eräitä seurakunnan asioita. Rovasti oli, kuten aikaisemmin sanottu, tavallinen maailmanmies. Ruuslinnalla, joka oli pieni, hyvä ja jumalaapelkääväinen nainen, hiukan juoruileva ja hiukan ikävä, oli nyt aivan mainio tilaisuus ottaa Hermine viattoman tutkimuksen alaiseksi. Ruustinna voi niin harvoin päästä käsiksi nuoreen rouvaan, omaan lihalliseen sisarentyttäreensä.

Ensinnäkin kertoi ruustinna, ikäänkuin johdannoksi, miten käsittämättömän epämiellyttävää oli ollut, että vastikään pitäjään tulleen herrasväen, majuri von Halensin, Annebyn herran, piti olla suurille päivällisilleen saamatta pitäjän kerrassaan hienointa perhettä.

— Vakuutan sinulle, rakas lapsi, että majuri oli puolittain loukkaantunut, majurinrouva pahoillaan, neidit harmissaan ja kolme poikaa, kamariherra, luutnantti ja hovioikeudennotaari, vallan lohduttomina. Epäilen että miehesi on mustasukkainen kuin turkkilainen. Miten rumaa se on! Eivät kai nuo kiltit herrat sinua syö. Sano suoraan, miten asia on, Hermine. Sinä tiedät, että en asioitasi muille puhu.

— Mutta, täti hyvä! En salli, että Konnya niin väärin ymmärretään. Seikka oli se, että minua pukeutuessani alkoi siinä määrin pyörryttää, että lysähdin tuolille istumaan, ja ellei Liina olisi kiireisesti tuonut kylmää vettä, en tiedä koska olisin tointunut. Asioitten niin ollen oli vaikea lähteä matkalle, ja kun mieheni näki tilani, oli hän kyllin ystävällinen lähettääkseen sanan ja jäädäkseen itsekin kotiin.

— Sitä hän varmaankaan ei tehnyt mielellään, — tuumasi ruustinna viekkaan näköisenä. — Oletko muuten tyytyväinen Liinaan? Se pikku heilakka piti pappilassa aina puolensa, enkä luullut sinun tulevan olemaan häneen oikein tyytyväinen.

— Liina on oikein hyvä ja uskollinen palvelijatar.

— Hän tietenkin pelkää isäntää. Konnyhan herättää niin kunnioitusta!

— Se on totta, mutta sekä palkolliset että tilan kaikki alustalaiset pitävät hänestä hänen ystävällisyytensä ja oikeudentuntoisuutensa vuoksi.

— No niin, mitä palkollisiin ja heidän oikeuksiinsa tulee, huolinee hän vähän ajan tavoista. Hän lienee varsin myöntyväinen joissakin asioissa, mutta joissakin taas tavattoman ankara.

— Ankara hän ei ole muussa kuin siveyssuhteiden ja muuten siveellisten tai uskonnollisten velvollisuuksien ollessa kysymyksessä. Hän on aina ollut ankara itseään kohtaan ja vaatii hyviä tapoja ja kunniallisia mielipiteitä kaikilta, jotka ovat hänen alaisiaan.

— No, jätämme hänet nyt rauhaan. Pidän hänestä joka tapauksessa, koska hän oli ystävällinen ylioppilaitani kohtaan. No, jumalan kiitos, ne vasta ovatkin poikia, ja kyllä hän voi tehdä paljon heidän hyväkseen, tulevaisuudessa luonnollisestikin. Sanohan, pitäähän hän paljon heistä?

— Ole varma, täti hyvä, siitä, että Konny ei koskaan unohda uusia sukulaisuussiteitään; hän sekä hänen isänsä varmaan tekevät kaiken, mitä voivat, ollakseen pojille avuksi.

— Kiitos, ystäväni, sinä lupaat varmaan myöskin, että naapurisovun vuoksi käytte Annebyssä majuriiaisten luona. Kun sinä nyt tulet terveeksi, täytyy rauha pitäjään palauttaa täydelleen siinäkin suhteessa.

— Niin kovin terve en ole vieläkään... Tiedän, että täti...

— Älä sano mitään, lapseni. Ymmärrän kaiken!

Nyt johtui keskustelu uudelle uralle ja sen keskeytti vasta tiedonanto, että pöytä oli katettu, ja herrojen saapuminen.

* * * * *

Vieraitten lähdettyä tuntui Hermine odottavan, että hänen miehensä siirtäisi keskustelun koskemaan sitä vaikutusta, minkä Amalian kirje oli tehnyt, mutta niin ei käynyt. Konny ei huomannut, että Hermine näytti jonkun verran liikutetulta, ja jos hän sen huomasikin, niin otaksui hän sen olevan luonnollista seurausta Herminen edellisenä päivänä antamasta ärtyisestä vastauksesta. Katumus oli terveellistä! Hermine ei saanut tottua menettelemään sillä tavalla.

Käveltyään ääneti muutamia askeleita edestakaisin vierashuoneessa, missä he olivat, lausui Konny aivan äkkiarvaamatta: — Millaisen tehtävän on isä sinulle antanut, mikä tehtävä sinun olisi tullut ottaa niin vakavalta kannalta?

— Tehtävä oli sellainen, että sitä ei olisi pitänyt antaa _minulle_, — sanoi Hermine surullisena. — Isän, niin hyvän kuin sinun isäsi on, niin viisaan, pitäisi toki tuntea poikansa kylliksi ymmärtääkseen, että tämä ei koskaan antaisi vaimonsa vähimmässäkään määrässä vaikuttaa itseensä. Hänen toiveensa tunnet sinä, sen toiveen, että sinun _valittuna_ valtiopäivämiehenä pitäisi edustaa maatasi, Sinä olet ennen syntyperäsi oikeuttamana aatelismiehenä ollut mukana valtiopäivillä, mutta siihen hän ei ole tyytyväinen. Mutta naurettavaahan oli puhua asiasta minulle, jolle ei tunnusteta minkäänlaista arvostelukykyä sellaisissa asioissa.