Part 6

— Se johtui halusta saada itselleni rauhallinen ja järjestetty koti, missä hyvä ja viisas vaimo hallitsisi ja olisi tuottamassa perhe-elämän luonnollista iloa. Tätähän olin niin kauan halunnut ja kun sain kuulla että Hermine rikottuaan aikaisemman suhteensa yhä eli vapaana, päätin minä, kauan harkittuani asiaa, viedä sen päätökseen. Mutta kas, nyt tulee rouvani sisään antaakseen appensa liehakoida häntä, ja tuossa tulevat ensimäiset vaunut.

— Hyvästi sitten, herra filosofi! Sinä kait pian alat harkita valmiiksi järjestelmää tulevan perillisesi kasvattamiseksi.

Äidin lausuessa viimeisiä sanojaan tuli Konnyn kasvoille kaunis vivahdus: niistä katosi kaikki kankea ja teennäinen, ja hänen huulillaan viivähti hetkisen lempeä hymyily.

Mutta nyt avautui äkkiä ovi, ja Amalian ääni kaikui läpi huoneitten. — Oletko sinä valmis, Hermine? Siunatkoon, onko Hermine jo alhaalla! Sitten varmaan _toiset_ serkukset ovat tapaamassa toisiaan. Se on aivan hirvittävää, mutta sanohan, Konny, enkö ole mielestäsi soma, tämä ruusunpunainen silkkiharsopuku päälläni! Huolimatta pormestarinrouvan arvokkaasta asemasta, pukeudun mieluummin tällaisiin ilmaviin pukuihin. Katsos minua, sinä jörri, vai eikö minussa ole mitään katsomisen arvoista?

— Kyllä, mutta pelkään, että lennät pian pois monine liehuvine hameinesi. Miten voi kunniallinen nainen esiintyä tuolla tavoin pyntättynä? Sinähän olisit omiasi pikku prinsessaksi johonkin teatteriin. Mitä sanovat raatihuoneen herrat kaikesta tästä harsojen, nauhojen ja kukkien hetalejoukosta?

— He sanovat, että pormestarin rouva on ihastuttava. Hyvästi siksi, sinusta on entistä vähemmän mihinkään.

* * * * *

Suurten päivällisten päivä oli joutumassa iltaan, ja kun elokuu varjoineen juuri oli alkamassa, oli parooni Sigesmund, tehdäkseen juhlan kylliksi niitten nuorten parien arvoiseksi, joitten kunniaksi se annettiin, pannut toimeen komean ilotulituksen siinä osassa puistoa, mikä oli lähinnä: näky, jota aremmat vieraat katselivat parvekkeelta, mutta muut kävellen puistossa nauttimassa rauhaisasta, kauniista illasta.

Hermineä oli koko ajan niin ihailtu ja vieraat olivat niin häärineet hänen ympärillään, että hänen miehensä oli saanut katsella häntä vain kaukaa, puhuessaan paikkakunnan mahtimiesten kanssa politiikasta ja maataloudellisista asioista. Mutta kaikkein enimmin liehitteli Herminen ympärillä ihastunut appiukko. Hän, joka muuten oli mitä huomaavaisin _kaikkia_ naisia kohtaan, asetti tällä kertaa miniänsä mitä ilmeisimmin etualalle ja nauroi vain, kun Amalia, liidellessään toiselta ryhmältä toiselle, väitti tuntevansa itsensä hirvittävän loukatuksi isännän huomaamattomuuden vuoksi.

Kävellessä täytyi kuitenkin vanhan herran, joka oli saanut osalleen paikkakunnan parhaimman naispuolisen huomattavuuden, jättää pojalleen oikeus saattaa vaimoaan. Ja Konny hämmästytti aika tavalla vaimoaan tuomalla käsivarrellaan lämpimän shaalin, jonka suvaitsi kietoa vaimonsa ympärille, minkä jälkeen aivan rauhallisesti otti hänen käsivartensa kainaloonsa.

Kaikki vieraat kehuskellen riemuitsivat parooni Sigesmundin kohteliaisuutta osoittavista menestyksellisistä laitteista, mutta kun suosionhuudot ja kohteliaisuudet hiukan hiljenivät, hajaantuivat kävelijät joka taholle, jolloin myöskin niille käytäville, joita muu ei valaissut kuin kalpea kuu, tuli yksinäisiä pareja. Liikkuminen olikin kyllä tarpeen, ennenkuin käytiin illallista nauttimaan.

Yhdelle käytävistä, joilla ei juuri ketään muita ollut, oli Konny vienyt vaimonsa.

— No, — sanoi hän, oltuansa ääneti verraten kauan, — sinun täytyy todellakin olla tyytyväinen saavuttamaasi huomioon! Miten erilaisin ovatkaan ne kevyet ja vilkkaat keskustelut, joihin tänään olet ottanut osaa, niihin verraten, joita _meillä_ oli keskenämme ensimäisen tuttavuutemme aikana!

— Konny hyvä, sinä sanot tätä sillä äänellä kuin olisi sinusta ollut mieluisampaa, etten olisi herättänyt vähintäkään huomiota.

— Minunlaatuiseni aviomies ei suuresta seuraelämästä löydä mitään, mikä voisi häntä miellyttää, ei edes siinä tapauksessa, että hänellä on kunnia nähdä vaimollensa uhrattavan suitsutusta, josta korvaukseksi vaimo heittää ympärilleen rakastettavuutta, hymyilyjä, ajatuksia ja vaikutteita.

— Tuossa kaikessa, ystäväni, on niin vähän totuutta, että minä päinvastoin koko ajan, päivällisten alusta aina siihen asti, kunnes pääsimme kävelylle, elin todellista kaksoiselämää. Pintapuolista huomaavaisuutta ja kevyitä sanoja olen suonut niille, jotka minua ovat puhutelleet, mutta mieleni ja todelliset ajatukseni ovat olleet sinun luonasi. Eikö Konny kertaakaan tule luokseni, enkö edes saa sydämellistä silmäystä häneltä osakseni?

— Tuopa kuulostaa varsin kauniilta. Onnettomuudeksi on tunnettu asia, että huomiota osakseen saavat aviovaimot mielellään antavat ihmisten nähdä, että myöskin heidän miehensä osoittavat heille kunnioitustaan; mutta sitä sinä saat turhaan _minulta_ odottaa.

— Niinkö väärin, ja nähtävästi tahallasi, ymmärrät minun tarkoitukseni! Minä en ole turhamainen enkä keikaile, ja kuu ikävöin sinua, tein sen sinun itsesi tähden, enkä siinä halpamaisessa mielessä, mihin sinun ei olisi pitänyt viitatakaan.

— Suo anteeksi minulle siinä tapauksessa, Hermine! Kaikki tämä touhu on tehnyt minut ärtyisäksi, ja kiitos sinulle siitä, että et osottanut olevasi loukkaantunut. Mutta _yhdessä_ innostuneessa keskustelussa sinä toki tänään olit, jolloin varmasti olit kaukana minusta.

— Tarkoitat sitä keskustelua, missä ennen vieraitten saapumista olin serkkuni kanssa. Mutta siinäkin taas erehdyt. Puhuimme sinusta ja siitä, miten hyvä Jumala oli ollut, antaessaan minulle juuri _sen_ miehen, jonka seuraajattareksi uskoin parhaiten sopivani.

— Ja mitä vastasi hän sinulle?

— Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että minun valintani olisi osoittautuva sitä onnellisemmaksi, kuta kauemmin olisin naimisissa, ja että hän oli Jumalalle kiitollinen siitä, että tämä onni oli tullut osakseni.

— Se oli jalosti sanottu, ja kauniisti sinäkin teit, kun ilmoitit sen minulle. Ole varma siitä, että hän on oikeassa; mutta voiko _hän_ olla onnellinen?

— Hän vakuutti minulle olevansa onnellinen. Mutta nyt alkavat kaikki poistua puistosta. Illallisaika lähestyy, meidän täytyy seurata virran mukana.

— Viivähdä vielä vain vastataksesi erääseen muistoon. Kun alotimme häämatkamme, eivät sinun ajatuksesi avioliittosuhteesta nähdäkseni olleet aivan samat kuin nyt?

— Ne olivat samat, muita arvostelen nyt ehkä asioita vähemmän puolueellisesti.

XII.

Jäähyväiset ja kotiintulo.

Vanhemmilta otettavat jäähyväiset koskivat paljon enemmän Hermineen kuin Konnyyn, joka — huolimatta siitä, että mitä syvällisimmin rakasti vanhempiaan — ei kuitenkaan täysin hyvin viihtynyt lapsuudenkodissaan. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että Konnyn ja hänen isänsä mielipiteet tuskin missään yleisissä kysymyksissä soveltuivat kunnolla yhteen, ja muuten myöskin siitä, että alituinen vieraitten tulva tuntui hänestä samassa määrin vastenmieliseltä, kuin se pitkäaikaisen tottumuksen vuoksi oli luonnollinen ja mieluisa hänen vanhempiensa mielestä.

Kun hän oli keskellä syväaatteisinta työtä, häirittiin häntä pyytämällä tulemaan alas jonkun vieraan vuoksi, ja jos hän silloin vastasi kieltäytyen, tuli parooni Sigesmund itse ovelle, selittäen aivan välttämättömäksi pojan tulemisen alas. Jos Konny sitten oli tottelemattoman pojan kaltainen, joka lupasi tulla, mutta ei tullutkaan, silloin astui sisään hänen hyvä, rakastettava äitinsä ja hyväili häntä, kunnes sai hänet lähtemään työpöydän äärestä.

Hermineä sekä appi että anoppi rakastivat lämpimästi. Mutta kyllä olivat heidän hänelle antamansa neuvot erilaisia, osoittaen heidän erilaista käsitystään siitä vaikutusvallasta, mikä miniällä olisi poikaan. Ehkä olisi oikeampaa puhua miniän tulevasta vaikutusvallasta, sillä tavallisista silmistä oli omiaan näyttämään siltä kuin Hermine koskaan ei tulisi kuulumaan sen luokkaisiin naisiin, jotka voivat vaikuttaa miehensä tunteisiin paljon vähemmän kuin hänen mielipiteisiinsä.

— Herttainen Hermine rakkaani, — sanoi parooni Sigesmund muutamia päiviä senjälkeen kun pormestari ja hänen puolisonsa olivat matkustaneet, heidän usein uudistuneeseen tapaan kävellessään taulugalleriassa, — olen vanha valtiomies, jota mitkään välinpitämättömät kasvonilmeet tai jäykkä käytös ei voi erehdyttää. Poikani on, avoimesti puhuakseni, hiukan umpimielinen ja luonteeltaan melkoisen pulmallinen. Voi näyttää siltä, että hän on kylmä mies, joka kaikessa menettelee varman harkitun ajatuksensa mukaan. Mutta usko minua, koettakoonpa hän miten tiukasti tahansa pysyä siinä mielestään onnellisessa vakaumuksessa, että hänellä ei ole mitään intohimoja, niin ei asia sittenkään ole niin, sillä muuten, totta vieköön, ei hän olisi melkein kaksi vuotta poissaoltuaan tullut kuin tuulispää tänne kotimaahan ja suoraa päätä kosinut. Kaikki riippuu nyt vain siltä, miten viisaasti käytät valtaasi! _Viisaasti_, siinä pääasia!

Kovin tarkkaavaisena oli Hermine kuullut, mitä oli sanottavaa hänen miehensä isällä, jota hän niin kunnioitti. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän kainosti, — että uskaltaisin uskoa viimemainittuun mahdollisuuteen, niin mikä on silloin mielestänne _paras_ päämäärä, minkä saavuttamiseksi minun tätä vaikutusvaltaa pitäisi käyttää?

— Rakas tyttöseni, minä en koskaan koeta saattaa sinua sellaiseen, mitä ei rakkautesi, ennen kaikkea omatuntosi, hyväksy. Mutta eikö sinusta näyttäisi olevan kyllin arvokas päämäärä vaimolle saattaa niin lahjakas ja älykäs mies, kuin Konny on, luopumaan aatteittensa yksipuolisuudesta? Konny jättää kokonaan käyttämättä kaikki mahdollisuudet tehdä itsensä sopivaksi siihen, minkä tulee olla jokainoan kunnon kansalaisen velvollisuutena, nimittäin valtion palveluksen, valtion ehdottomia vaatimuksia noudattaen. Ajattele sitä, lapseni!

Punastuvana ja levottomana ymmärsi Hermine liiankin hyvin, mihin hänen appensa häntä velvoitti, ja hän tunsi itsensä kovin onnelliseksi päästessään vastaamasta, kun anoppi samassa astui sisään.

— Hyvä on, ystäväni, että tulit, — lausui vanha aatelisherra, — Sillä välin kun minä ratsastan Konnyn kanssa maita katselemaan ja saan häneltä joitakin hyviä neuvoja, niin saat sinä täällä jatkaa keskustelua rakkaan tyttäremme kanssa. Tiedät, mitä tarkoitan.

— Kyllä, — sanoi paroonitar, — tiedän kyllä, mitä _minun_ mieheni ajattelee ja myöskin miten _sinun_ miehesi suhtautuu asioihin, mutta tahtoisin mielelläni tietää, mitä _sinä_ ajattelet Konnyn suhtautumisesta hänen isänsä niin oikeutettuihin toiveisiin?

— Voi, on aivan liian aikaista pyytää minulta sellaista arvostelua! Mitä määrättyjä käsityksiä niin arassa asiassa olisin vielä ehtinyt muodostaa itselleni? Hänen tarkat tietonsa, hänen parempi ajatuksen- ja tahdonvoimansa ovat minulle kuin vallituksena. Tarvitaan paljon aikaa, suurta kärsivällisyyttä ja kestävää rakkautta — rakkautta, joka ei perustu aistihuumaan eikä kiehtovaan keimailuun, vaan ylevään siveelliseen periaatteeseen ja _henkisessä_ merkityksessä korkeaan havaintokykyyn — ennenkuin vallitukseen voi saada mitään sisäänpääsymahdollisuutta.

— Sinä puhut juuri niin, kuin toivoisin Konnyn vaimon käsittävänkin hänet. Mutta sanopa, etkö halua, että hän antautuisi valtiolliselle uralle?

— Sillähän hän kaikkein parhaassa ja todellisimmassa merkityksessä jo on. Mutta virkaan, valtiomiesuralle tai johonkin muuhun, missä hänen henkensä ei saa vapaasti liikkua, luulen... — Hermine vapisi ja keskeytti lauseen.

— Riittää, tyttöseni! Käytä sitten parhaalla tavalla valtasi tehdäksesi hänet onnelliseksi ja itseesi tyytyväiseksi, niin olet saavuttanut _minun_ kiitollisuuteni.

* * * * *

Runsaan tunnin olivat vastanaineet olleet kotonaan. Kuusi viikkoa kestänyt häämatka oli nyt lopussa.

Menomatkalle kuvaavia olivat olleet kaikenlaiset pienet, hiukan epäromanttiset tuulenpuuskaukset, jotka yleensä eivät ole tavallisia päivää jälkeen häitten; sitävastoin oli paluumatkalla ollut vallalla toimettomuuden tyven, jolloin kumpikin aviopuolisoista harrasti — ei kahden rakastuneen tavoin tulevaisuuden maalaamista auringon ja taivaan kirkkain värivivahduksin — vaan pikemmin toinen toisensa hiljaista tutkimista kuin kahdesta eri leirien vartiopaikasta.

Konny tunsi itsensä tyytymättömäksi. Tähän vaikuttivat jo muistot menomatkaltakin; olihan hän silloin —- aivan satunnaisen oikun vallassa — osoittautunut eräänlaiseksi tyranniksi, joka tyhmän itsevaltaisesti oli nuorelle vaimolleen osoittanut, että tämän sukulaissuhteet eivät miellyttäneet häntä. Mutta vielä enemmän, jopa niin että hän tunsi suoranaista inhoa, kiusasi häntä tyytymättömyys siihen käytökseen, jota hän kuluneina viikkoina oli osoittanut. Kaikki oli ollut kieroa kauttaaltaan, mikä johtui siitä, että hän, sen sijaan että olisi päässyt rauhassa ja vakavasti alkamaan avioelämänsä, johtui noihin iankaikkisiin seuraelämän suhteisiin, missä hän ei ollut päässyt kertaakaan kunnollisesti ja vakavasti keskustelemaan vaimonsa kanssa.

Yleensä (se on hyvä sanoa) oli Konnylla elämässään ollut vain harvoja päiviä, jolloin hänessä jokin epäilys ei ollut pyrkimässä saamaan maaperää. Hän oli tuollainen ulkonaisesti voimakas ja realistinen luonne, joka kuitenkin sisäisesti oli mieleltään herkkä kuin mimosa. Hän vaati ihmistä olemaan täydellinen tai ainakin pyrkimään täydellisyyteen. Tämä sai aikaan sen, että hän katui melkein jokaista tekoaan, pelkäsi hätäilemisellä pilaavansa asiansa ja oli paljon epävarmempi jonkun tekonsa oikeutuksesta sen tehtyään kuin sitä ennen.

Erikoisesti vaivasi hänen mieltään se käsittämätön seikka, että he menomatkalla olivat joutuneet vertaamaan kosimakirjettä ja siihen annettua vastausta. Siihen oli syy varmastikin hänen vaimossaan, mutta aikaisemmin oli hän itse antanut aiheen siihen, että Hermine oli käsittämättömän rohkeasti alkanut laskea leikkiä "_avioliiton turnajaisisia_". Nyt oli kysymys siitä, miten kaikki tällainen parhaiten korjattaisiin heti kotiin päästyä.

Säälittä työnsi hän mielestään kaikki hempeäajatukselliset rakkaushaaveet, kun ne viekkaasti pyrkivät kuiskuttelemaan elämästä, joka ei oikein soveltunut hänen muodostamiinsa teorioihin kotoisesta onnesta.

Samaan aikaan teki Hermine havalnnoitaan, mutta ne eivät johtaneet häntä ollenkaan valoisiin toiveisiin. Päinvastoin kuin hänen miehensä, hän pelkäsi sitä, että uusi, yhtämittainen oleminen kahden kesken tarjoisi vähemmän kuin vastakuluneet viikot. Hänellä ei ollut nyt käytettävänään niitä pikku aseita kuin Sigesbergin seuraelämässä, ja hän pelkäsi olevan paljon vaikeampaa ja arkaluontoisempaa nyt löytää oikeita kosketuskohtia. Kuta enemmän hän koetti oppia tuntemaan miestään, sitä saavuttamattomammalta tämä hänestä näytti.

* * * * *

Tällä hetkellä seisoi nuori rouva, joka miehensä kanssa juuri oli pikaisesti tehnyt kiertomatkan läpi huoneitten, suuren peilin edessä makuuhuoneessa ja järjesteli hiuksiaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tässä pyrkinyt käyttämään sitä hyvää makuaan, mitä tähän asti oli osoittanut (vallankin oltaessa appivanhempien luona), tuntui hän päinvastoin tekevän parhaansa niin paljon kuin suinkin kätkeäkseen komeat hiukset, jotka luonto auliisti oli hänelle antanut. Hän suori ne sileiksi otsan kummaltakin puolelta ja peitti niskaan kootut palmikot parilla mustalla samettinauharuusukkeella Vaikea on sanoa tapahtuiko tämä tahallaan vaiko hajamielisyydestä, mikä johtui siitä, että hänen miehensä — syleiltyään häntä niin laimeasti, ettei sellainen kunnolla sopisi hopeahäittenkään jälkeen — oli kuiskannut hänelle, että he kahvin juotuaan menisivät kävelylle. Mutta huolimatta siitä, että hän tunsi kuin jonkunlaista pelkoa ajatellessaan tuota kävelymatkaa, ei hän kuitenkaan ollut niin perin hajamielinen. Senvuoksi on mahdollista, että hän tahallisesti noin järjesteli ulkoasuaan.

— Liina! — huusi hän kamarineitsyelle, joka oli lähetetty pappilasta ja nyt makuuhuoneen viereisessä vaatekammiossa purki matka-arkuista vaatteita; — tuo tänne harmaa merinopukuni!

— Vapaaherratar kait tarkoittaa vaaleanharmaata silkkipukua?

— Tarkoitan sitä, mitä pyysinkin.

— Ei, herra varjelkoon, sopiiko _se_ näin aamupäivällä, ja vielä ensimäisenä päivänä!

— Kiirehdi, ja salli minun sanoa sinulle muuan asia, Liina hyvä. En pitänyt, kuten muistanet, koskaan neuvoista enkä liiasta lörpöttelystä, kun olit minua palvelemassa pappilassa. Nyt pidän vielä vähemmän siitä, mutta ei sinun silti tarvitse pelätä, että minusta et saa hyvää emäntää.

Liina seisoi hiljaa, merinopuku käsivarrellaan, ja kun Hermine oli saanut tämän ynnä kapean, valkean kauluksen ja kalvosimet ylleen sekä, koristeeksi, kaulaansa pitkän kapean samettinauhan, joka oli kiinnitetty soljella, missä ei ollut muuta kiveä kuin yksi granaatti, muistutti hän pikemmin kveekaria kuin nuorta naista, jonka tulee esiintyä edukseen ensi kertaa käydessään uuden kotinsa aamiaispöytään.

XIII.

Kotoista järjestelyä.

Tultuaan valmiiksi meni Hermine kauniin ja hyvinjärjestetyn työhuoneen läpi etuhuoneeseen, missä versoi kokonainen kukkakokoelma ja missä hänen herransa otti hänet vastaan hymyillen kovin aurinkoisesti, mikä ilmeisesti johtui siitä, että hän näki vaimonsa olevan niin koruttomasti puettuna.

— Tuo puku on hyvin aistikas, lausui Konny — Vaimon ei koskaan pidä esiintyä keimailuhalua ilmaisevassa puvussa. Pukusi osoittaa, että hienotuntoisesti osaat löytää oikean tien.

— Ole vakuutettu siitä, — vastasi Hermine hymyillen, — että teen voitavani arvatakseni, mistä pidät.

Ääni kuulosti kuitenkin pikemmin velvollisuudentuntoiselta kuin lämpimältä.

— Päivällinen on valmis, — muistutti Konny. — Meillä ei ole mitään pitkiä kuhnuksia palvelemaan syötäessä, vain käskyläispoika, joka auttaa sisäkköä.

Päivällinen oli syöty ja kahvi juotu. Hermine, joka verrattoman rauhaisana ja arvokkaana oli aloittanut perheenemännän tehtävät, tuli nyt, hetkisen neuvoteltuaan taloudenhoitajattaren kanssa illallisohjelmasta, valmiiksi puettuna,, hattu päässään ja harso silmillään seuratakseen miestään kävelylle. Hän oli pysähtynyt avaraan, lehvillä koristettuun eteishuoneeseen, josta ovi johti mitä kauneimpaan maalaispihaan, jossa oli nurmikoita, kukkia, mummonaikuisia sireenipensaikkoja.

Tästä eteishuoneesta johti ovi Konnyn yksityishuoneeseen; siellä ei Hermine vielä ollut ollut. Hän naputti ovelle, joka samassa avattiin sisäpuolelta.

— Tuletko sinä käymään luonani? — kysyi Konny ystävällisesti.

— Enpä tiedä, olisinko uskaltanut. Mutta minua miellyttää tavattomasti tämä huone viheriöitsevine hämärineen, arvokkaine kirjahyllyineen ja koreine käsikirjoitusten peittämine kirjotuspöytineen, jolla auringonsäteet nyt leikkivät. Voi, annahan minun hetkiseksi istuutua sohvaasi! Kuulepas, ystäväni! Sinun kanarialintujesi laulu merkitsee — tervetuloa!

— Minäkin sanon sinut tervetulleeksi tälle omalle, tavallisesti rauhoitetulle alueelleni. Sinun pitää aina joskus tulla tänne minua auttamaan, ei vain siten että sanelun mukaan kirjoitat, mistä jutusta ei Sigesbergissä koskaan tullut oikein selvää, vaan sinä saat ottaa osaa työhöni vaihtamalla ajatuksia kanssani ja antamalla neuvoja.

— Voi, Konny, miten onnelliseksi tämä minut tekee! Sinä arvelet siis minulla olevan kyllin älyä, ymmärtääkseni sinua ja sinun aatteitasi?

— Olisinko muuten pyytänyt sinua vaimokseni? Mutta ei ole samaa ymmärtää kiusallista työtä koskevia ajatuksia ja aatteita kuin ymmärtää kirjailijaa itseään ja hänen maailmankatsomustaan.

— Siinä olet varsin oikeassa, mutta täten tulen sinua lähemmäksi, samoin kuin sinäkin meidän vakavasti ja rehellisesti keskustellessamme olet oppiva oikeammin arvostelemaan minua. Vanhempiesi luona teki elämä joskus meidät vieraiksi toisillemme, ja kuitenkin olen ollut miltei levoton siitä, että kodissamme joutuisin vielä kauemmaksi sinusta.

— Sinä olet tosiaan oikeassa, mutta toisaalta olet väärässäkin. Lapsuudenkotini, missä kaikki on järjestetty suuren maailman tyyliin, ei koskaan ole tahtonut oikein sopeutua makuuni — kaikkein vähimmin nyt, jolloin meidän, sinun ja minun, yhteiselämä on alkamassa. Ja se teennäinen ilmakehä, minne siellä jouduimme, olisi ehkä heittänyt varjoaan tähänkin rauhaisaan pikku kotiimme, ellet sinä ensi hetkestä alkaen niin yksinkertaisesti, viisaasti, miellyttävästi ja näennäisen vaivattomasti olisi mukautunut. Älä käy ääneen lausumaan, mitä minun nyt sanomastani ajattelet. Jatka vain samaan tapaan kuin olet alkanutkin — ja lähde nyt kävelemään.

Hermine varoi lausumasta ihastustaan. Hän alkoi tuntea ikäänkuin varmuutta, mutta ymmärsi täydelleen, että hän saisi kulkea monia eri teitä, ennenkuin saavuttaisi ikävöimänsä päämäärän. Tämä päämäärä ei ollut sen kaltainen, mihin hänen appensa oli viitannut. Oi ei! Tämä päämäärä oli vaimon, joka — sydän täynnä lämmintä, puhdasta ja jaloa rakkautta — tahtoo saavuttaa oikeuden saada näyttää aarteitaan, samalla kun hän vastavuoroon saisi ottaa vastaan ne, jotka, ikäänkuin salaperäisesti sinetöittyinä, olivat löydettävissä hänen miehensä sydämestä.

He eivät nyt istuneet haavikossa, vanhempien nuoruuden temppelissä, vaan omituisessa luolassa järven rannalla, ja siellä kaikui Konnyn ääni täyteläisenä, sointuisana, vakaana sävyltään.

— Se mitä nyt aion esittää sinulle, Hermine, voisi ehkä useammasta kuin yhdestä nuoresta vaimosta ja perheenemännästä näyttää melkoista vähemmän tärkeältä kuin kaikki muu, mutta tiedän että sinä et ajattele samoin — vaikka enempää en tiedäkään.

— Mitä oikein tarkoitat?

— Paljon riippuu siitä, miltä kannalta ottaa asiat itse talouden piirissä alusta alkaen, ja siinä maailmassa on isäntäväen ja palkollisten suhteella melkoinen merkitys. Minun ajatukseni mukaan tulee tämän suhteen olla avoin ja suora kummaltakin puolelta. Se ei saa palkollisten puolelta olla kunnioittavaa orjanelämää, missä kärsityt vahingot salaisesti korvataan jossakin muussa muodossa, eikä isäntäväen puolelta niin järjestelmällistä ylemmyyttä kuin eläisi isäntäväki saavuttamattomalla tasolla. Mitä arvelet asiasta?

— Arvelen, että järjestelmäsi täysin sopii taloon missä _sinä_ olet isäntänä. Sinun olemuksessasi ilmenevä todellinen, lempeä ja kuitenkin ankara arvokkuus on tekevä, millaisen vapauden palvelijoille suonetkin, jokaiselle mahdottomaksi astua yli näkymättömän rajamerkin.

Konny punastui huomattavasti.

— Se, mitä minä esitin mielipiteeni mukaan oikeaksi, ei siis sopisi muuta kuin poikkeustapauksissa? Luonnollisesti tulee sinun aina vapaasti lausua ajatuksesi, mutta minuun koskee, että varmastikaan et hyväksy minun teoriaani.

— Konny, minä hyväksyn sen ja pidän sen toteuttamista tavoittelemisen arvoisena _meidän_ oloissamme, mutta minä olen vakuutettu siitä, että monissa tapauksissa tämä palautuminen patriarkallisiin oloihin ei kelpaisi. Tarvitaan paljon henkistä voimaa ja suurta ihmisrakkautta osatakseen tällä alalla käydä _oikeata_ tietä. Järjestelmäsi ei menesty, elleivät palkolliset suuresti kunnioita isäntäväkeään. Mutta minunkin vakaumukseni on se, että meillä tuollainen järjestely kyllä käy päinsä, ja tahdon tehdä kaikkeni auttaakseni sinua jaloissa pyrkimyksissäsi.

— Kiitos, Hermine. Me autamme toisiamme.

— Mutta ethän sinä vaan ole pahoillasi puheestani? Harkitsin, lausunko ajatukseni, mutta sitte ajattelin, että suhteemme muuttuisi sentapaiseksi pahaksi, jota tahtoisit välttää suhteessamme palvelusväkeenkin, ellen vapaasti lausuisi ajatustani, vaan olisin aina samaa mieltä kuin sinäkin. Sinullekin kävisi sellainen lopen ikäväksi.

— Niin, ehkä, luulenpa että sinä olet oikeassa. — Konny tähysti vaimoaan tarkkaavaisena, ja hänen kauneista, tummista silmistään välähti nopeasti salama, joka sattui suoraan Herminen sydämeen, saattaen sen nopeasti sykkimään. Mutta Herminellä ei ollut aikaa tutkia mitään niin nopeasti häviävää kuin salama on. Sitäpaitsi jatkoi Konny puhettaan: