Part 5
— Niin, kiitos vaan kohtalolle siitä! — Amalia piti kirjettä ylhäällä kädessään. — Tässä raportti herra mieheltäni. Siinä taas uusi päiväjärjestys.
Eivät nuo mahdottomat ja yksinkertaiset miehet tiedä mitä oikein tahtoisivat. Nyt ikävöi hän jo vaimoaan ja tulee hakemaan minua muutaman päivän kuluttua. No, silloinpa tulee hänelle hauskaa! Saapa hän minusta härnäilevimmän pikku noidan kimppuunsa, mikä aviomiehellä on ollut kestettävänään. Mutta mitä näenkään?... Tuossahan tulee täti itse... Eikö täti mennytkään tapaamaan Konnya?...
— Se oli kyllä aikomukseni, — vastasi täti ja istuutui miniänsä viereen, — mutta puistossa kuulin, että hän oli tavannut pehtoorin, eikä tapaaminen niin ollen käynyt päinsä. Menemmekö ajelemaan avovaunussa nyt aamupäivällä, hyvät nuoret naiset?
— Mennään vaan, ainakin minä tulen kovin mielelläni, — riensi Amalia vastaamaan. — Mutta Herminehän punastuu niin kauniisti, että tekee miltei mieli uskoa, ettei hän ole varma siitä, mitä hän tahtoo tai mitä hänen valtiaansa tahtoo.
— Miten sinulla aina onkaan selvät mielipiteet kaikesta, — vastasi vapaaherratar ja loi rouva pormestarinnaan nuhtelevan katseen.
— Rakas täti hyvä, olen niin auttavainen mieleltäni, tahdoin vahvistaa Hermineä hänen uudessa horjuvassa asemassaan, eikö _se_ ole kaunista? — Hän katsahti parooni Sigesmundiin.
— Jos minun kannatustani pyydät, sinä pikku viipperä, niin voit säästää koreita kissantapojasi. Ehkä Herminellämme on työtä matkatavaroittensa purkamisessa?
— Niin tosiaan on asianlaita, — vastasi nuori rouva, — ei omieni, mutta Konny on antanut minulle kunniakkaan tehtävän ottaa hänen kirjansa ja käsikirjoituksensa matka-arkuista ja järjestää ne. Laitan kuntoon hänen kirjoituspöytänsä. Sitten hän on luvannut hetkistä ennen päivällistä koetella käsialaani. Hän on sanonut mieluummin joskus tahtovansa sanella minun kirjoitettavakseni kuin itse kirjoittaa.
— Ja tuollaiseen tehtävään sinä aiot lainautua, — huudahti Amalia. — Tahtoisinpa nähdä, että herra pormestarini pyytäisi minulta jotakin sentapaista!
— Amalia rakas, — lausui vapaaherratar Louise äänellä, joka ilmaisi, että hän tunsi olevansa jonkun verran huolissaan rohkeapuheisen, nuoren sukulaisensa lausuntovapaudesta. — Tiedätkö, että vielä nykyisinkin tunnen itseni ylpeäksi siitä, että mieheni sanelee minun kirjoitettavakseni tuttavallisemmat kirjeensä. Olen myöskin puhtaaksikirjoittanut yhtä ja toista. Eikö niin, Sigesmund rakkaani?
— Kyllä, sinä olet aina osoittautunut sekä viisaimmaksi että miellyttävimmäksi vaimoksi mitä olla saattaa. Ja huomaan, että rakas pikku Herminemme aikoo käsittää asemansa yhtä kauniisti.
— No, onnea vaan!... Mutta sen sanon, — nyt osoitti Amalia aika lailla närkästyneensä saamastaan ojennuksesta, — että jos _minusta_ olisi tullut Konnyn puoliso, niin en koskaan olisi päästänyt aviomiestäni muovailemaan minua miten hän kaikessa itsekkyydessään vaan olisi halunnut. Olen kyllä, luullakseni, varsin pehmeätä savea, mutta vain sille, joka osaa muovailla minua. Toistaiseksi ei kukaan kuitenkaan ole osoittanut osaavansa sitä taiteellista tapaa, mikä sitä varten ymmärtääkseni olisi tarpeen. Nyt juoksen pukeutumaan, täti hyvä.
Ja poissa oli hän kuin puhallettu.
Parooni Sigesmund vaihtoi merkitsevän katseen vaimonsa kanssa ja nousi ylös lähteäkseen ratsain tavalliseen tapaansa peltoja tarkastamaan. Hän suuteli Herminen otsaa, vaimonsa kättä ja lähti sitten niin nopeasti ulos, että hän käytävässä saavutti Amalian.
— Pikku ystäväni, — sanoi vanha herra hiljaa, laskien kätensä Amalian olalle. — Miksi tahdot näyttää huonoimmat puolesi? Onko aikomuksesi saada jotakin pahennusta aikaan? Varo silloin! Miten mukautuvainen miehesi lieneekin, niin kävisi sinulle ehkä epämieluisaksi, jos hän alkaisi epäillä, että sinussa vaikuttavat muut tunteet kuin leikkivä lapsellisuus!
— Mitä! — huudahti Amalia lentäen tulipunaiseksi
— Vaiti, vaiti! Mitä tulee suhtautumiseesi Hermineen, niin ajattele käytöstapasi muuttamista.
X.
Edelleen samoissa oloissa.
Hermine oli nyt järjestänyt yhden niistä kolmesta huoneesta, mitkä oli jätetty vastanaineitten käytettäväksi, miehensä työhuoneeksi. Kirjoituspöytä, kaikkine salkkuineen, oli täydessä järjestyksessä, sohvan lähellä oleva kirjahylly valmiina käytettäväksi lepohetkinä; pienellä pöydällä oli vesikarahvi ynnä jäätä ja soodavettä; siinä olivat näkysällä myöskin sikaarikotelo ja tulitikut. Akkunaverhot olivat parahiksi alhaalla, ja ikkunoitten alaosassa olivat vihreät ruukkukasvit luonnollisina kaihtimina.
Hermine seisoi kynnyksellä ja tarkasteli työtänsä. Hänen silmistään säteili sisäinen ilo, joka lisäsi hänen kukkeuttaan. Mutta mistä johtui, että näitten silmien teeskentelemätön ilme ikäänkuin verhoutui, kun hän tunsi miehensä askeleet? Hän loi nopean katseen kuvastimeen ja kävi kasvonilmeeltään hiukan kuin mielipahaiseksi huomatessaan kuvansa säteilevämmäksi kuin sen oikeastaan hänen mielestään olisi tullut olla. Hänen miehensähän ei _tahtonut_ hurmautua hänen kauneudestaan. Sitä ominaisuutta ei hänen vaimonsa mitenkään saisi tavotella. Niinpä oli aamupuku, mikä Herminellä vielä oli yllään, tavattoman yksinkertainen ja vaatimaton, vaaleanharmaa väriltään ja kuosia, joka ei verhoamiseen nähden jättänyt toivomukselle mitään sijaa. Se erosi niin paljon, kuin vaan mahdollista on, Amalian liehuvasta puvusta, jossa oli nauharuusuja, pitsejä, nappeja ja koristuskaistoja.
Konny astui sisään.
Hermine kääntyi miehensä puoleen ystävällisesti hymyillen. Konny ojensi hänelle kätensä ja ystävällisesti pudistaen hänen kättään lausui vallan liikutettuna:
— Kas vaan, sellaista se on kun on nainut mies ja vaimolla on makua ja ymmärrystä! Ellet sinä olisi järjestänyt tätä miellyttävää huonetta minulle ja saanut sitä niin mukavaksi kuin väsynyt matkamies ikinä vaan saattaa toivoa, niin olisin nyt saanut ruveta hakemaan kaikkea tätä matka-arkuista. Kiitos, Hermine! Heittäydyn aluksi sohvalle. Sanelu täytyy lykätä toistaiseksi, sillä lörpötellessäni pehtoorin kanssa ovat kaikki aatokset haihtuneet mielestäni.
— Enkö saa tarjota sinulle soodavettä?
— Kyllä, kiitos! Ja istuudu sitten tähän viereeni ja kerro mitä pidät isästä ja äidistä — ja pikku rouva Amaliasta. Olen varma siitä, että galleriassa olet hyvin suoriutunut.
— Kyllä, sinun isäsi — rakastan jo hellästi ja lämpimästi appivanhempiani! — sinun isäsi oli luullakseni varsin tyytyväinen siihen taideaistln vähään, mitä osoitin. Mutta meitä häiritsi serkkusi, jota en oikein ymmärrä.
— Millä tavoin? Sanopa se minulle suoraan! Näytät epäröivän; älä tee sitä, Hermine! Miksi ei Amalia ole miellyttänyt sinua?
— Olisin kiitollinen, jos tahtoisit kysyä sitä äidiltäsi.
— Ei, en luule kiertoteistä olevan apua.
— Olkoon menneeksi: hän näyttää hautovan joitakin pikku ilkeyksiä sen vuoksi, että minä kieltäydyin seuraamasta anoppiani ja häntä ajelulle. Minä sanoin että järjestäisin kirjasi ja käsikirjoituksesi, koska sinä olit luvannut antaa minun kirjoittaa sanelun mukaan.
— Vai niin, no sitten ymmärrän asian! Hän luonnollisesti kerskasi omalla vapaalla asemallaan ja koetti pistellä sinua? No, se ei merkitse mitään! Vaimot voivat eri tavoin osottaa rakastettavuuttaan. Oletko varma siitä, että mitään muuta ei ollut kysymyksessä?
— Mutta oletko _sinä_, Konny hyvä, varma siitä, että on oikein sinun vaatia, että toistan tässä kaikki serkkusi pikku ajattelemattomuudet?
— Kyllä, siitä olen varma ja uskon ettei hänen lörpöttelyssään, tolkuttomassa kuten tavallista, se myönnettäköön, voi olla mitään salattavaa tai tärkeätä.
— Olkoon sitten. Kun hän väsyi katselemaan maalauksia, sanoi hän, että hänellä ei ollut hauskaa ja että hänen senvuoksi täytyi keksiä jokin pikku ilkeys. Hän lupasi hakea sinut, kertoakseen että hän _luuli_ miehensä minun tähteni kieltäytyneen seuraamasta häntä tänne ja että hänen miehensä tuskin oli luvannut noutaakaan häntä. Mutta hän tuli heti takaisin, kädessään avoin kirje, joka oli tullut hänen mieheltään ja jossa juuri ilmoitettiin, että herra pormestari aikoi muutaman päivän kuluttua saapua tänne.
— Vai niin, hän tulee siis todellakin. — Veri hiukan nousi Konnyn kasvoille. — Ja tuo pikku lepakko todella arveli voivansa joillakin viattomilla salaviittauksilla herättää minun mustasukkaisuuteni! Mutta ole siinä tapauksessa aivan rauhassa, Hermine hyvä. Kun sinä et tuota miestä rakastanut teidän ollessanne kihloissa, olet sinä oleva viimeinen nainen maailmassa saattamaan levottomaksi miestä, jonka kanssa kaiken tuon jälkeen vapaan valintasi perusteella olet mennyt avioliittoon.
-— Mistä syystä lienenkin mennyt avioliittoon, — vastasi Hermine, — niin on varmaa, että koskaan en ole miehelleni noin loukkaavasta syystä antanut aihetta levottomuuteen. Mutta sitä tapaa, millä Amalia tahtoi hankkia itselleen ajankulua, pidin kylläkin sopimattomana, koska se sinussa olisi voinut herättää, jolleikaan juuri levottomuutta, niin ainakin ärtymystä, sillä hän käyttelee pikku aseitaan tavalla, johon kyllä ainakin jonkun verran sietää huomiota kiinnittää. Sinun on syytä muistaa tämä, jos hän joskus taas joutuu ikävystymään. Hän ei ole niinkään ajattelematon, enkä tahdo salata sinulta, että hänen mentyään sinun äitisi saattoi minut ymmärtämään, että Amalia tuntenee hiukkasen kateutta jonkin kokemansa pettymyksen vuoksi.
— Sellainen on vain äidillistä kuvittelua. Mutta miten lieneekin asianlaita ollut, niin luulin sinun, Hermine, olevan liian ylevämielinen katkerasti arvostellaksesi kilpailijaa, jonka olet voittanut.
— Konny, ammut sanoillasi tahallisesti sivu maalin. Olen yhtä vähän voittanut mitään kilpailijaa, jota sinä et ole koskaan ajatellutkaan, kuin minä olen osottanut katkeruutta Amaliaa, entistä muka kilpailijaani kohtaan. Olen huomannut sinut luonteeltasi epäluuloiseksi, ja yhtenä aviovaimon velvollisuuksista olen pitänyt sitä, että välttää huonojen vaistojen herättämistä. Mutta sinä taidat koettaa pidättää haukottelua, aiot ehkä nukahtaa hetkiseksi ennen päivällistä. Minä menen sillä välin pukeutumaan.
— Tee niin, Hermine hyvä. Taitaa tulla vieraita, kuten tavallista. En ymmärrä, miten vanhempani yhä jaksavat pitää kotinsa avoinna niin paljoille vieraille. Tahtoisitko sinä, että me eläisimme samaan tapaan?
— En, jos sitä vaan voi välttää.
— Se käy kyllä laatuun, kun vaan _tahtoo_.
— Sitä en usko.
— Mutta sinussahan on oikea vastustushalu. Miksi ei voisi järjestää elämäänsä makunsa mukaisesti?
— Sen vuoksi että niin monet henkilöt, tarkoitan varsinkin miehiä, ovat ennen avioliittoon menemistään muodostaneet kokonaisen joukon suhteita, jotka pakottavat heidät elämään aivan toiseen tapaan kuin elää sellainen, joka sinun laillasi katsoo henkiset harrastukset kaikkea muuta tärkeämmiksi.
— Ja joka on saanut seuraajattaren, joka...
— ... on samaa mieltä miehensä kanssa. Voin hyvin ymmärtää vanhempiesi elämän. Mutta kiitän Jumalaa, Konny rakas, siitä että meidän elämämme ei ole tulemassa samanlaiseksi.
— Ja minä kiitän Jumalaa siitä, että olen saanut vaimon, joka ajattelee sillä tavalla.
* * * * *
Neljätoista päivää oli kulunut siitä kun vastanaineet tulivat Sigesbergiin, ja kahdeksan päivää siitä kun seuraa lisäämään oli tullut Herminen entinen sulhanen, herra pormestari Albert Ellers.
Tämä nuori mies, vaikkakaan hän ei ulkonaiselta olemukseltaan ollut aivan niin ylväs kuin parooni Konny, oli kuitenkin kieltämättä sekä arvokas ja hieno että miellyttävä ulkomuodoltaan. Ja hänen esiintymisessään ilmenevä huoleton sulavuus teki edullisen vaikutuksen; siitä ei vähimmässäkään määrässä ilmennyt, että hän olisi tuntenut itsensä huonommaksi vaimonsa rikkaita, ylhäisiä sukulaisia. Mitä tuli hänen suhteeseensa tähän levottomaan, liehuvaan vaimoonsa, niin ei hän näyttänyt ottavan pahakseen vaimonsa pikku yrityksiä osottautua pisteliääksi itsevaltiaaksi; pikemmin kohteli herra Ellers vaimoaan kuin pientä lasta, jota joskus täytyy hiukkasen hillitä.
Vanha isäntäväki osotti kiintynyttä kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta tätä kunniallista ja rakastettavaa nuorta miestä kohtaan, joka näytti olevan kuin luotu Amaliasta huolehtimaan ja jota tämä pikku naishenkilö, huolimatta kaikesta emansipatsionistaan, kuitenkin kaiken kaikkiaan ilmeisesti kunnioitti.
Miten sitte suhtautuivat Konny ja hänen vaimonsa tähän mieheen, jonka Konny havaitsi olleen hänelle paljon merkitsevämpänä kilpailijana kuin hän oli uskonutkaan? Koko olemukseltaan oli Ellers kuitenkin niin veljellisen avomielinen ja silti myös niin kunnioittava Hermineä kohtaan, niin ystävällinen ja myötämielinen hänen miehelleen, kuin ei koskaan olisi ollut muuta suhdetta heidän välillään kuin nykyinen. Siitä huolimatta Konny ei ollut aivan tyytyväinen... Ja Amalia, pyydystellen aina itselleen tilaisuutta pieneen ylimääräiseen hupiin, heitteli yhtämittaisesti pieniä viattomia ilkeyksiään.
— Rakkahin pormestari, enhän toki minä kaiketikaan ole niin vaativainen vaimo, että sinun aina meidän kävelyllä ollessamme tarvitsee tarjota _minulle_ käsivarttasi. Ajattele toki serkkuasikin ja anna minun joskus saada osalleni Konny. _Minä_ en ole ollenkaan mustasukkainen, eikä Konnykaan... Mutta miten lörpöttelenkään turhia! Konnyn otsalla on uhkaavammat pilvet kuin taivaalla onkaan, niin harmaa kuin sekin on... Hyi, Konny, miten huolimattomasti tarjoat minulle käsivartesi. Katso minun miestäni, hän on paljon huolekkaampi; niinpä näyttääkin Hermine tyytyväisemmältä kuin minä.
Tähän suuntaan oli Amalia-rouva väsymätön, ja jos hänen miehensä joskus loi häneen nuhtelevan silmäyksen, näytti hän tavattoman hämmästyneeltä, alkoi katsella oikealle ja vasemmalle pukuaan, nosteli sen ilmavimpia osia (hän oli aina puettu jonkinlaisiin liehuviin pukuihin) ja kysyi sitten rakastettavan lapsen ilme kasvoillaan: — Huomasitko jotakin, ystäväni, sano? Näitkö jotakin olevan epäjärjestyksessä?
Aviomies ei silloin luonnollisestikaan voinut antaa minkäänlaista selitystä, mutta onnettomuudeksi kuuli Konny kerran, kulkiessaan erään huvimajan ohi, missä pormestarin ja hänen rouvansa piti hoitaa kirjeenvaihtoaan, edellisen kutakuinkin vakavasti lausuvan vaimolleen:
— Kuulehan, Amalia hyvä, en pidä sinun viittailuistasi meidän ollessamme yhdessä Konnyn ja hänen vaimonsa kanssa. Sinun lörpöttelylläsi on kai jokin tarkotus, ja sinun vaikutteesi eivät _voi_ olla puhtaat. Mitä oikein tarkotat? Tahdotko saattaa Konnyn mielipahoilleen?
— Mikä minut sellaista saattaisi tahtomaan? vastasi Amalia-rouva nauraen. — Serkkuni tietää kovin hyvin, että leikki ja pila kuuluvat luonteeseeni, kun sellaiselle päälle satun. Mutta sen sanon sinulle, sinä viisas lainoppinut, että juuri se vastenmielisyys, mitä _sinä_ tunnet minun pikku lörpöttelyäni kohtaan, näyttää epäilyttävältä. Olen puolestani vakuutettu siitä, että sinä olet päässyt rakkaudestasi Hermineen, jos koskaan olet häntä rakastanutkaan, mutta eikö voi viattomanakin joutua epäillyksi, jos näyttää niin vaivautuneelta kuin sinä joskus, kun minä kehoitan sinua tarjoamaan hänelle käsivartesi?
— Sinä et ole hyvä vaimo, Amalia, kuu keksit kaikenlaisia hyttysenpistoja. — Herra pormestari sysäsi tuolin kolisten loitolle pöydästä ja otti hattunsa.
Konny ehti töintuskin välttää kohtausta, joka siinä hetkessä olisi tuntunut varsin tukalalta.
Puiston perimmäisessä, synkimmässä osassa heittäytyi hän nurmikolle ja alkoi lukea taskustaan ottamaansa vihkoa. Mutta mitä hän lieneekin lukenut vihkostaan, ei hän ainakaan saanut mieltään pakottamallakaan kiintymään siihen, mitä siinä puhuttiin _kansantaloustieteestä_, sillä hänessä oli jotakin, joka ikäänkuin väkisin työnsi hänen silmiensä eteen toisen tekstin, ja tämä teksti sisälsi seuraavaa:
— Tuo toinen mies rakastaa häntä vielä, aivan varmasti on asia siten! Ja vaimoni ei ainakaan vastenmielisesti ole hänen seurassaan!
Harmistuneena käänsi Konny kuitenkin pian katseensa tästä väärästä tekstistä. Hän muisti että Amalian mies eräänä iltana, kun he molemmat kahden polttelivat sikaarejaan puistokäytävässä, avomielisesti oli kertonut hänelle syyn sekä kihlaukseen että sen purkautumiseen.
— Se oli, — sanoi hän suoraan tapaansa, — hyvä opetus minulle, ja olen siinä käsityksessä, että tuollaiset lastenkeskiset kihlaukset, joita määräämässä ovat vanhempien halut, ovat aina luonnottomia. Olisin epäilemättä voinut, kuten sanotaan, mielettömästi rakastaa serkkuani, joka on kerrassaan hämmästyttävän kaunis, älykäs ja kykenevä tulemaan miehelle mitä jaloimmaksi seuraksi. Mutta onneksi meille molemmille rakastin häntä enemmän ylpeänä, saavuttamattomana serkkunani, jonka sydän ilmeisestikään ei vapaaehtoisesti ollut minun, kuin omana vapaasti valitsemanani morsiamena. Olimme kuitenkin molemmat sitä mieltä, että meidän ainakin pitäisi koettaa sopeutua yhteen, kun Herminen äiti kuolinvuoteellaan selitti, että hän ei voi kuolla rauhassa, ellei näe meidän käsiämme yhtyneinä. Koetimmekin aluksi käsittää suhteemme kauniin velvollisuuden määräämäksi, ja, toistan sen, Hermine olisi helposti voinut käydä minulle sanomattoman rakkaaksi, jos hän vaan olisi antanut minulle vähintäkään toivetta. Mutta heti kun aloin kyetä häntä täysin käsittämään, päätin ehdottomasti, että annan hänelle takaisin vapauden, jota hänen ylevämielinen luja luonteensa esti hänet pyytämästä. Se aika, jolloin voin tarjota vaimolle kodin, oli vihdoin tullut, ja vapautin hänet silloin, samalla kun tein vapautuksen täydelliseksi sillä tavoin, että pian sitten kosin _sinun_ serkkuasi — joka, se on ilmeistä, on kovin erilainen kuin Hermine, mutta kuitenkin hyvin sopii minulle, joka ehkä olen hiukan hidas mieleltäni.
Kaikki nämä selitykset, joiden pyytämiseen Konnylla ei ollut minkäänlaista oikeutta, mutta jotka hänelle jalomielisesti oli annettu, tulivat nyt hänen mieleensä, ja hän häpesi niitä outoja tunteita, joita Amalian hillitön kieli hänessä ajoittain herätti. Samalla vaivasi hänen omaatuntoaan se, että hän ei suoramielisesti puhunut vaimonsa kanssa asiasta. Mutta arka, pelonalainen tunne, mikä hänessä syntyi aina kun hän luuli voivansa liiaksi antautua aistinvaikutteiden valtaan, oli hänessä vallitsevana nytkin.
Tulisiko Konnysta koskaan onnellinen? Sitä hän ei ollut koskaan ollut, ja hänen sielussaan oli jotakin, joka näytti kieltävän häntä edes pyrkimästä sellaista tilaa saavuttamaan.
XI.
Sigesbergissä oleskelu loppuu.
Oli pormestarin ja hänen rouvansa lähdön edellinen päivä.
Parooni Konny seisoi akkunan ääressä työhuoneessaan ja katseli ikkunankaihtimien vihreitten säleiden välitse, miten hänen vaimonsa kauniilla pihamaalla hieno siro puku yllään (tänään olivat tulossa suuret jäähyväispäivälliset) näytti olevan mielenkiintoisessa keskustelussa serkkunsa kanssa.
Vastikään naimisiin mennyt aviomies ei koskaan ollut niin todellisesti kykenemättä koettanut kääntää katsettaan valitsemastaan seuraajattaresta. Vaikkapa hän ummisti silmänsäkin, näki hän vaimonsa syvät, tutkimattomat silmät, näki miten niitten syvyyden yli säihkyvä kimppu auringonsäteitä jäi luomaan valoaan tummansiniselle silmäterälle. Voivatpa tosiaan tuollaiset silmät hurmata miehen, ja tuo muodonkaunis vartalo, kuin taiteellinen uni, kauttaaltaan niin miellyttävä, ja koko tuo hieno naisellisen ihastuttavuuden, kainouden ja ylevyyden kokoomus, kaikki se oli kuin vartavasten luotu kiusaamaan ja vetämään aviomiestä kaikista terveistä ja sekä filosofian että moraalin avustuksella omaksutuista, jo aikoja sitten vakiintuneista periaatteista.
Tällä epäotollisella hetkellä sattui käymään niin hullusti, että hänet, vaikkei hän ollut mitään kuullut, yllätti kevyt kädenlyönti olkapäälle. Häntä puistatti ajatus, että se olisi voinut olla Amalia, joka täten olisi päässyt näkemään hänet kaiken ylvään arvokkuutensa täysin menettäneenä. Millainen aihe pienten, myrkyllisten nuolten heittelemiseen! Onneksi puhutteli häntä toinen ääni; tulija oli hänen äitinsä, mutta sittenkään hänestä ei ollenkaan ollut mieluista kuulla tämän iloisella leikillisellä äänellä huudahtavan:
— No, mutta onpa odottamatonta nähdä herra poikaani noin innostuneena! No, no, esineen vuoksi kyllä kannattaakin poiketa vanhoilta raiteilta. En kykene sanomaan sinulle, miten onnelliseksi tunnen itseni nähdessäni Konnyni vihdoinkin joutuneen uudelle tolalle.
Mutta nyt kutsui nuori parooni kaikki apujoukot lippujen alle avukseen, ja ylpeyden, itserakkauden, stoalaisen tyyneyden ja kai puolueettomuutensa jättäneen valtiaskylmyyden johtajana oli syvästi haavoittunut miehekkyyden tunne.
Äiti aivan hämmästyi poikansa äkkiä muuttunutta kasvonilmettä.
— Äiti hyvä, minun pitäisi melkein tuntea itseni lohduttomaksi siitä, että äiti saa havaita pettyneensä. Mutta jos jotakin outoa näkyi kasvoillani, niin pelkäänpä, että se ei johtunut sen kauniimmasta syystä kuin mielipahasta. Onko tosiaan nähtävissä tarkemman harkinnan perusteella valmistettua pukua kuin se, mikä rakkaan vaimoni yllä nyt on? Hän tietää kovin hyvin, että pidän tummista väreistä, ja kuitenkin on hänellä vaaleankeltainen silkkipuku, ja pitsien sekä rusettien määrässä kilpailee hän jopa itsensä Amalian kanssa.
— Poika hyväni, pitsit ovat mustia, ja onhan hän sitäpaitsi kauttaaltaan mustan silkkishaalin Verhoama. Juuri siitä saa hän niin vakavan arvokkuuden koko olemukseensa.
— Niin, shaalin, joka täydelleen läpinäkyvästi peittää hänen kaulansa ja hartiansa.
— Sinä olet mieletön! Ei kait hän suurilla päivällisillä voi tehdä itseään naurettavaksi esiintymällä korkeakauluksinen puku yllään.
— Entä _minun_ makuni ja minun horjumaton mielipiteeni...
•— Ne _täytyy_ hänen jättää huomioonottamatta kunnioituksesta appeansa kohtaan, joka tulisi aivan tyytymättömäksi, ellei Hermine olisi huolehtinut ulkomuodostaan, jota appi ei halua miellyttävyydessä voitettavan. Hän kerskaa sitäpaitsi niin mielellään kauniilla miniällään, jonka tämänpäiväisen puvun hän itse on tilannut. Muuten on sinulle lohdutukseksi se, että sinä lyhyenä aikana, minkä tällä kertaa vielä täällä olette, ei muita kutsuja enää ole.
— No olisipa se edes hyvä! En pääse käsiksi mihinkään vakavaan työhön enkä perusteelliseen ajatteluun, niin kauan kuin tätä pintapuolista elämää jatkuu.
— Mutta, rakas ystävä, sinähän olet vast'ikään mennyt naimisiin! Silloinhan on kuherruskuukausi!
— Tosin siitä perittyyn tapaan puhutaan, mutta minusta tuntuu siltä kuin avioliiton ensimäistä kuukautta tulisi nimittää orjantappurakuukaudeksi — silloinhan vasta aletaan sovitella yhteen erilaisia mielipiteitään, vaatimuksiaan, pieniä ja suuria tottumuksiaan. Tässä on ratkaistavana hienotuntoisuuskysymys, tässä sovinnaisuuskysymys, tässä siveydellinen, uskonnollinen, yhteiskunnallinen kysymys. Lyhyesti sanoen, omassakin mielessä on kaikki sikin sokin, eikä tiedä oikein, onko maanpäällä vaiko kuussa. Arvelen, että koko ensimäinen vuosi menee asioitten järjestämiseen ja yhteisen elämän saamiseen oikeille perusteille.
— Konny rakas, jos arvoisa pormestarimme, joka on saanut erään pikku Amalian kumppanikseen, pitäisi tuollaisen esitelmän, niin voisi siinä olla tottakin joukossa; mutta sinä, joka olet saanut sekä ulkomuodoltaan että avuiltaan niin mainion vaimon, sinä olet kiittämätön Jumalaa kohtaan noin puhuessasi. Pelkään, että sinä et kykene tuntemaan kotoista onnea.
— Onni, äiti hyvä, on kovin epämääräinen sana ja ennen kaikkea aivan horjuvainen käsite. Ihminen ei ole maailmaan tullut onnen vuoksi, vaan tutkiakseen ja työtä tehdäkseen. Elämä on liian vakava asia antaakseen suurta sijaa haavemielisyydelle.
— Mutta siinä tapauksessa haluaisin tietää, mikä voima se saattoi sinut ensin jättämään edullisen paikkasi lähetystössä ja sitten, ollessasi matkoilla, äkkiä kuin salama tulemaan Ruotsiin, ei meidän luoksemme, vaan toiseen kotiisi, minne et kuitenkaan tullut ennen kuin postin välityksellä olit kosinut ja määrännyt sekä kihlauksen että hääpäivän. Eikö tämä johtunut rakkauden ja onnen halusta?