Part 4

"Rakas, kallis isä!

Enhän aina voi _kieltäen_ vastata siihen, mitä isä ja äiti niin hartaasti haluavat. Aion ottaa vastaan toimen, jota minulle on tarjottu, ja tehdä parhaani osottaakseni olevani niitten hyvien ajatusten arvoinen, joita toisilla on minusta. Mutta pyydän muistamaan, että näin teen vain _kokeeksi_. Ellen todellisesti mielly tällaiseen kaksoiselämään, niin käännyn takaisin. Mutta sen tapauksen varalta lupaan isälle, että valtiomiesuran asemasta antaudun silloin uralle, jolla uskon toimivani kunniaksi. Odottakaahan! Uusi eduskuntamuutosehdotus kiinnittää mieltäni. Minullahan on tilaisuus tulla valituksi valtiopäiville, joltakin niistä seuduista, missä meillä on maatilojamme.

Uutinen, minkä isä kertoi eräästä kihlauksesta, tuli sopivaan aikaan. En ole ollut pappilassa teidän täältä lähtemisenne jälkeen. Tämä kirje tulee vähäistä aikaisemmin kuin minä itse.

Isän kunnioittava poika

_Konny_.

J.K. On tarpeetonta sanoa, että haluan unohdettavaksi asian, josta oli kysymys täällä Kronebyssä... Se kuuluu menneisyyteen."

VIII.

Häämatkalla.

Kaunis aviopari oli se, joka kauneissa ja mukavissa vaunuissa ajaen eräänä mitä kauneimpana alkukesän päivänä oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen. Aika: kaksi vuotta sen jälkeen kuin edellisessä kerrotut tapaukset päättyivät siihen, että kertomuksen sankari ainaiseksi päätti haudata niitten muistonkin.

Mutta moni sellainen seikka, jonka arvellaan olevan haudattuna sydämen hautausmaahan, lepää siellä niin levottomasti, että sen on _pakko_ nousta jälleen ylös, elääkseen elämäänsä uusissa muodoissa...

Maisemat maantien kummallakin puolella olivat erittäin ihastuttavia, ja tämä ehkä oli syynä siihen että vastanaineet katselivat ulos kumpikin akkunastaan. Vihdoin menettivät seudut kuitenkin kaiken komeutensa ja muuttuivat niin tyhjiksi, että ketään ei voinut huvittaa niitten katseleminen.

Nuori morsian veti ensin päänsä akkunasta ja kääntyi puolisonsa puoleen, joka hiukan hermostuneena naputteli pois tuhkaa sikaaristaan, joka ei oikein ottanut palaakseen.

— Ehkä sinä, Hermine, — lausui edellisenä päivänä avioliittonsa solminut aviomies, hänkin puolestaan kääntyessään akkunasta, jolloin saattoi havaita, ettei hänen kasvoillaan ollenkaan säteillyt mikään sulhasmiehen ihastus, — vaivaudut tupakansavusta?

— Myönnän, että niin tosiaan on, — vastasi kaunis Hermine hymyillen. — Näin ahtaassa asunnossa kuin vaunussa savu tosiaankin vaikeuttaa hengitystä.

Konny heitti sikaarin alasvedetystä akkunasta ulos, sanomatta sanaakaan. Savu ei ollut hänen polttaessaan tullut sisään.

— Kiitos, rakkaani! Ja nyt puhelkaamme hiukan. Sinä et ole hyvällä mielellä?

— Olen sillä mielellä, mikä on luonteeni mukaista.

— Sitä en usko. Uskon päinvastoin, että kun sinä nyt jo esiinnyt vaimollesi ritarina, jolla kypärin silmikko on silmillä, niin sinä mielessäsi suunnittelet avioliittoturnajaisia, missä aiot uudella tavalla käyttää aseitasi, kunnes olet saanut vastustajattaresi, ellei juuri heitettyä satulasta, niin kuitenkin niin pahasti horjautetuksi, että voit tuntea itsesi turvalliseksi.

Nuori vaimo lausui tämän kaiken kuvaamattoman iloisa sävy äänessään, mutta kuitenkin niin hieno ilve samalla ilmenevänä, että mies tunsi joutuvansa hämilleen, varsinkin kun hänen vaimonsa silmät, säteilevinä ja täynnä toista vakavampaa kieltä, kohdistuivat häneen.

— Jos sanon, että sinä hämmästytät minua, Hermine, niin ilmaisen sillä mahdollisimman lievästi, mitä ajattelen, ja jos lisään olleeni aina vakuutettu siitä, että vasta vihkimisen _jälkeen_ oikein alkaa tuntea sen naisen, jonka on voittanut, mutta ei suoriutuakseen hänestä, niin luulen, että siitä saat selityksen umpimielisyyteeni.

— Ei, Konny, miten voisin niin tehdä, sinä kun lausut nyt kaksi aivan vastakkaista ajatusta. Hämmästyksen sanot olevan mahdollisimman _lievän_ nimityksen sille mielentilalle, minkä vastaukseni sinussa herätti, ja kuitenkin selität olleesi valmis siihen, että vasta vihkimisen jälkeen opit tuntemaan sen naisen, jonka olet valinnut. Jos olit niin hyvin valmistautunut, miksi sitten hämmästyt, sanopa se?

— Olen hämmästyksissäni siitä, että kokemukseni voi alkaa näin aikaisin.

— Entä _minun_ sitten? Eilen illalla, kun veit minut pappilasta ihastuttavaan kotiin Kronebyssä, olimme molemmat niin onnellisia, niin yksimielisiä, niin toivehikkaita. Mutta olimmeko ennättäneet muuta kuin suloisessa rauhassa juoda kahvimme aamulla, kun sinä ilmoitit minulle muuttaneesi matkasuunnitelmaamme? Meidän oli ollut määrä vasta ylihuomenna lähteä Sigesbergiin, mutta nyt oli meidän matkustettava _heti_, ja rakkaiden sukulaisteni ynnä koko suuren päivällisseuran oli annettava pappilassa turhaan odottaa meitä.

— Eiväthän he voineet joutua ensinkään meitä odottamaan, kun meidän jäähyväiskirjeemme saapui ajoissa heille.

— Mutta tällä tavoin saatoit heille heidän odottamattaan ansaitsematonta surua, melkeinpä loukkauksen.

— Mitä sinä vastustit niin vakavasti, että minä melkein aloin pelätä, että...

— ... että olit kiirehtinyt liikaa käydessäsi kosimaan. Sellaisen, ystäväni, ymmärrän sitä paremmin, kun minäkin puolestani pelkäsin liiallista kiirettä pidetyn, havaitessani että mielipiteeni, jopa rukoukseni jäi aivan vaikutuksetta. Kuka vastikään naimisiin mennyt nuorimies, jos hän olisi sattunut saamaan päähänpiston, olisikaan (mikäli häntä eivät ole nuorenamiehenä aivan kokonaan piloille liehitelleet nuo naiset, jotka hienoilla silkkiverkoillaan kalastelevat rikkaita ja kuuluisia miehiä) ensimäisenä aamuna tahtonut pahoittaa morsiamensa mieltä?

— Tahdoin koetella sinua. Olin kyllin yksinkertainen uskoakseni, että sinä, antaen arvoa toivomukselleni, mielelläsi olisit luopunut yhdestä päivälliskutsusta tansseineen, vieläpä silläkin uhalla, että sukulaisesi olisivat joutuneet hiukan pettymään. Minuun koski kovasti, että niin ei käynyt. Mutta sen ei suinkaan tarvinnut merkitä heikkoutta. Ja heikkoutta olisi ollut, jos olisin käynyt muuttamaan päätöstäni.

— Minä, Konny hyvä, — Herminen äänessä oli nyt sydämellisen hellyttävä ja lumoava sävy, — rohkenen uskoa, että sellainen myönnytys olisi ollut sinulle suurempi voitto kuin se, mitä odotit. Kiitollisuudesta olisin minä silloin luultavasti uhrannut _oman_ toiveeni ja joka tapauksessa tuntenut itseni onnelliseksi. Usko minua, ettet noudata jalointa viisautta, jos ennakolta lasket voittosi ja määräät ne tottelevaisuussääntöjä silmälläpitäen... Kas niin, älä nyt valittele itseksesi, että äkkinäisyydessäsi vedit avioliittouurnasta arvan, joka olisi voinut olla parempikin, sillä, ankara ritarini, se olisi myöskin voinut olla huonompi. Nyt olet ainakin saanut vaimon, joka, vaikkapa hän ei tahdokaan hemmotella sinua (mikä varmaankaan ei edistäisi onneamme), myöskään ei ole laiminlyövä huolekkaasti hoitaa jokaista pientä silmua, josta voi odottaa kukkaa kasvavaksi meidän polullemme.

Aviomies oli sillä kertaa voitettu. Hän sulki vaimonsa syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin piintyneistä aatteista ja yksipuolisista mielipiteistä. Hän oli niin kauan etsinyt seuraajatarta itselleen, eikä ollut koskaan ollut varma löytävänsä sellaista, joka vastaisi hänen toiveitaan.

— Mutta sanohan minulle nyt, — sanoi Hermine hellästi, — miten niin äkkiä, lähes kaksi vuotta vaiettuasi, sait päähäsi sen ajatuksen, että — ollessasi vielä, vaikkakin jo lähetystöstä eronneena, Venäjällä — kirjoitit minulle omituisen kosimakirjeesi, pyytäen ratkaisua ja kuulutusta milt'ei samassa tapahtuviksi?

— Oliko se sitten niin omituinen? — kysyi Konny punastuen.

— Olipa kyllä! Kas tässä, lue itse, — ja nyt punastui vuorostaan Hermine siitä, että hänellä kirje tosiaan oli niin nopeasti näytettävänä. Se oli nimittäin yksinään pienessä kilpikonnankuoresta tehdyillä kansilla somistetussa muistikirjassa, joka oli ollut morsiuslahjojen joukossa.

Tämä pieni kirja, joka vedettiin hameentaskusta, kulki kädestä käteen, jolloin kaksi paria silmiä arasti tapasi toisensa ja kääntyi taas pois.

Konny avasi kirjeen, ei juuri lukeakseen sitä, koskapa hän hyvin tiesi mitä se sisälsi, vaan nähdäkseen, oliko sitä luettu useampaan kuin ensimäiseen kertaan. Ja kyllä hän tuli tyytyväiseksi _siinä_ suhteessa! Sitä oli käännetty kokoon monin eri tavoin, ikäänkuin lukija usein olisi yllätetty.

Konnyn pitäessä kirjettä avoinna, käy kuitenkin hyvin laatuun, että mekin tutustumme sen sisällykseen:

"Hyvä neiti Hermine!

Vuosi on nyt kulunut siitä, kun sain tiedon pormestari Ellersin kihlautumisesta serkkuni Amalia H:n kanssa. Ja enemmän kuin puoli vuotta on kulunut siitä, kun sanomalehtiuutisesta näin että heidät oli vihitty. On kulunut miltei kaksi vuotta siitä, kun teidän omituinen ja ehdollinen kihlauksenne tuli puretuksi. Minulla oli siitä tieto jo ennen kuin matkustin ulkomaille.

Teidän mieleenne lienee joskus johtunut, että meillä hiukan sitä ennen oli keskenämme muuan keskustelu, jonka suhteen hartaasti olisin halunnut, että olisitte karkoittanut sen johonkin niin kaukaiseen muistinne soppeen, että vain vaivoin olette sen tavannut. Jos niin kuitenkin on käynyt, olette te varmaan samoin kuin minäkin koettanut kätkeä sen seitsenkertaisen unohduksen huomaan.

Kaikki eivät voi suoda itselleen anteeksi jotakin hullua tekoa, ja luulen, että minun on koko elämässäni vaikea antaa itselleni anteeksi ajattelemattomuutta, liikaa kiirehtimistä, joka loukkaa ylpeyttäni ja hienotunteisuuttani, sillä minun olisi _pitänyt_ käsittää se, mitä käsittämään te selvästi jo ennen olitte tahtonut minut johtaa.

Kertaakaan koko kuluneena aikana en ole kuvitellut mielessäni sellaista mahdottomuutta, että teidän tunteenne olisi vähääkään vastannut minun tunteeseeni. Siinä tapauksessa, sen tietää Jumala, en olisi milloinkaan kirjoittanut tätä kirjettä, sillä ennen kaikkea täytyy minun kunnioittaa sitä naista, jota tavoittelen omakseni. Mutta olen vakuutettu siitä, että te, ollen kiinni aroissa suhteissa ja niin lämpimästi harrastaen seudun yleistä parasta tarkoittavien pyrkimystenne edistämistä, ette koskaan ole antanut minulle kipenenkään verran kehotetta, ette julkisesti ettekä edes salaisesti.

Mutta aikaisemmin oli välillemme syntynyt ystävyyssuhde, jolla lujana pohjana olivat eräät sympatiat, ennenkaikkea kummankinpuolinen kunnioitus. Me olimme keskenämme melkein tuttavallisia ja varmaan, eikö niin, luotimme toisiimme? _Näitä_ todistuksia sympatiasta en kauan ponnistellenkaan ole onnistunut unohtamaan, mistä teen sen johtopäätöksen, että en saa kauemmin hangoitella niitä vastaan. Kysyn senvuoksi, työntäen syrjään muiston, jota ette saa, sitä pyydän, pitää, ja vain perustaen vanhalle tuttavuudellemme ja mahdollisesti niille mielipiteille, joita te minun ajatuksinani olette voinut teoksissani hyväksyä, tätä edellyttäen kysyn, uskallatteko te ottaa vastaan suorasukaisen tarjouksen, jonka nyt teen, ja tulla jaloksi ja uskolliseksi seuraajattarekseni kautta elämän?

Vallan varmasti tunnette te omat ajatuksenne riittävästi, ollaksenne antamatta minun kauan odottaa vastausta. Jos vastauksenne on suotuisa, tulen heti, jotta meidät kuulutettaisiin ja vihittäisiin, minkä jälkeen heti veisin teidät Sigesbergiin — vietettyämme pari päivää Kronebyssä.

Teitä kunnioittaen

_Konny von Z._

J.K. Olen väsynyt nykyiseen matkaelämään ja ikävöin rauhaa uudessa... Tahdotteko te auttaa minua tämän rauhan löytämään?"

Konny oli lukenut kirjeensä ja antoi sitä pitävän käden nyt velttona vaipua alas. Hän näytti niin vaipuneen mietteisiinsä, että nuoren aviovaimon mieli alkoi voimakkaasti liikehtiä.

— Mitä pidit sinä, — kysyi hän jyrkästi, — tässä _nyt_ niin omituisena? Kun sinä kirjoitit vastauksesi, ei se ilmaissut, että sinä olit tehnyt tuollaisen havainnon.

— Mutta, — vastasi Hermine, rohkeasti kohdaten tutkivan silmäyksen, — mutta eihän siinä ollutkaan mitään, mikä olisi ristiriidassa tänään lausumani arvostelun kanssa, mikä kyllä selviäisi, jos minulla tässä olisi myöskin _se_ kirje...

— Kas tässä se on. Olen pitänyt sitä mukanani aina siitä asti, kun sen sain, enkä häpeä sitä, että se jo on kulunut. Olen tutkinut sen useampaan kuin yhteen kertaan ja tutkin luultavasti vielä vastaisuudessakin. Miehelle, joka etsii aivan kokonaan muuta kuin rakkauden huumausta liitosta, jonka toisen sielun kanssa tekee eliniäkseen, hänelle on hänen pyyntöönsä tullut kirjallinen vastaus erittäin tärkeä asiakirja. Hänen täytyy voida luottaa sen totuudellisuuteen, ja minä luotan sinun...

Hermine sai Konnylta kirjeensä, mutta hän otti sen vastaan vavisten, sillä hän tiesi, että hänen miehensä silmät olivat suunnattuina häneen, ja hän tiesi samalla, että ehdottomasti tulisi punastumaan lukiessaan kirjeen toista kohtaa ja että viisasta ei olisi koettaa kääntyä poispäinkään.

— Hevosten käydessä näin hiljakseen ylös mäkeä, voisin hyvin kuulla, jos lukisit sen ääneesi, — lausui aviomies.

— Miten vaan tahdot, mutta on niin hirvittävän kuuma.

— Jos käyt levottomaksi...

— Minäkö levottomaksi? — Enpä toki...

Hermine avasi kirjeen ja alotti:

"Hyvä parooni Konny!

Vanha tyhmä ennakkoluulo saattaa naimattomat naiset kuvittelemaan, että heidän, vastatessaan tärkeimpään kysymykseen, mitä heille voidaan tehdä, täytyy peitellä tunteitaan, koska sellaisissa tapauksissa välttämättömäksi katsottu kainous sitä vaatii.

Pitäen varmana, että totuus teille on kallisarvoisempi, vastaan kiertelemättä. Sydämeni on vapaa, mutta se on säilyttänyt kyllin monta arvokasta muistoa teidän luonteestanne, teidän etevästä älykkyydestänne ja jaloista pyrkimyksistänne ihmisrakkauden palveluksessa, voidakseen vapaasti sanoa teille: 'Olen uskollisesti säilyttänyt teidän kuvanne'.

— Hermine, sinähän punastut! — Näin sanoen Konny keskeytti lukemisen.

— Mutta hyvä ystävä, onhan aivan toista lukea ääneensä sellainen tunnustus — vaimon, joka ei vielä ole ollut täyttä vuorokauttakaan naimisissa — kuin kirjoittaa se.

— Mutta mitä punastumista on jalossa ystävyydessä! Eikä sinun kasvojesi väri siinä kohden muuttunutkaan. Se muuttui sinun lukiessasi sanoja: "Sydämeni on vapaa".

— Voi, Konny! Et saa näin ruveta tutkistelemaan minua. Olihan tunnettu asia, että ensimäinen kihlaukseni oli tapahtunut vain äitini vuoksi. En ollut koskaan rakastanut ketään, kun opimme tuntemaan toisemme. Ja sinä tiedät itse, että pidätin sinua, sillä pelkäsin kiusausta. Sen jälkeen on minulle tehty kaksi tarjousta, mutta näissä tapauksissa minulla ei ollut niitä takeita, mitä sinulla oli minun syvän kunnioitukseni ja — ystävyyteni muodossa.

— Tuota selitystä, rakkaani, — ensi kerran käytti Konny niin hellää sanontatapaa, eikä se varmastikaan tulisi hänen huulillaan kulumaan, — en oikein tarkalleen käsitä, mutta en tahdo kiusata sinua. Lue nyt kirje loppuun.

— Mielelläni! Se on helppo jatkaa ja sisältää täyden sydämen pohjasta seuraavaa:

"Pidän velvollisuutenani ilmoittaa teille kuulleeni puhuttavan, että teillä on monia ja suuria vaatimuksia siihen naiseen nähden, jonka valitsette, ja olen ankarasti kysynyt itseltäni, onko minussa kyllin vakavuutta, lempeyttä ja ymmärrystä uskaltaakseni ottaa kantaakseni nämä kalliit velvollisuudet miestä kohtaan, jolla on niin suuret vaatimukset ja joka eräissä tapauksissa", — tässä Hermine pani painoa sanoille — "vaatii _vähimmän_ siinä missä muut vaativat _enimmän_" — Senjälkeen luki hän lopun hyvin nopeasti. — Uskallan kuitenkin ottaa tämän vakavan, edesvastuullisen askeleen ja pyydän teidän uskomaan, että niin teen hartaasti rukoillen Jumalaa, että voisin osoittautua sen kunniata tuottavan luottamuksen arvoiseksi, mitä olette minulle osoittanut.

Sydämellisesti tervetulleeksi toivottaa teidät teidän uskollinen

_Hermine Stein_."

— Oletko nyt ymmärtänyt sen, mitä ennen pidit omituisena? — kysyi hän hiljaa.

— Kyllä, nyt olen sen ymmärtänyt, sinun korostaessasi sanoja, mutta sinä et ole ymmärtänyt minua.

— Olen sittenkin. Sinä olisit luultavasti pitänyt hyvänäsi, mitä tahansa olisit saanut _liiasta_ (mikä ehkä ei olisikaan edes ollut liikaa), jos olisi ollut kysymys naisesta, joka ei koskaan olisi ollut kihloissa.

— Jään sinulle vastauksen velkaa pitkäksi aikaa tulevaisuuteen. Nyt tulee juuri hevostenvaihto.

— Ja se estää sinua vastaamasta kysymykseeni, mikä sinut niin pitkän ajan kuluttua taas saattoi ajattelemaan minua, kun kerran tahdoit unohtaa?

— Siihen kysymykseen et tarvitse vastausta. Toimintani on siinä suhteessa puhunut kylliksi.

IX.

Appivanhempien luona.

Sigesbergiä pidettiin hyvin komeana herrastilana. Siellä tosin ei ollut mitään muistettavia raunioita eikä sillä ollut mitään perimätaruja, joista olisi voinut kerskua. Linnamaisessa rakennuksessakaan ei ollut mitään oikein kunnioitusta herättävää, se synnytti sensijaan miellyttävän viihtymyksen, turvallisuuden ja iloisen levon tunteen. Sitä eivät ympäröineet mitkään suurenmoiset maisemat yllättävin© näköaloineen. Ympäristön muodostivat pääasiassa vuoret ja vedet, joita molempia reunustivat vuolaitten purojen siellä täällä halkomat metsät ja vainiot, joilta purot sitten etsivät kimaltelevan tiensä vihreisiin laaksoihin, mitkä korvasivat silmille sen kauneuden, minkä kukkulaisempi maa yleensä omaa.

Suuri rakennus oli vain osittain sisustettu antiikkiseen tapaan. Siinä kerroksessa, missä perhe asui, oli paljon enemmän pidetty silmällä mukavuutta ja hauskuutta kuin sitä, että olisi voitu kerskata niin ja niin monien sukupolvien istuneen sen tuoleilla ja sohvilla tai nojailleen muinaisaikaisiin marmoriliesiin. Näitä viimemainittuja kätkemässä oli verhot, joihin monet kauniit kädet, jotka nyt lepäävät hautakappelien holveissa, olivat ommelleet silkki- ja kultaneuloksin sekä ritareja että paimenia, sekä karhuja että lampaita.

Tämän rakkaan turvapaikan oli kotiin järjestänyt vapaaherratar Louise, jolla oli tunnustetusti kehittynyt maku. Mutta hän salli miehensä järjestää eräät ylhäiskuosisen yläkerroksen huoneet eräänlaiseksi museoksi, jopa tunsi kiitollisuuttakin niistä ihailevista huudahduksista, jotka ilahuttivat _hänen miehensä_ mieltä ja makua. Arvokkaimpia huoneita oli taulugalleria, ja siellä tapaamme juuri nyt parooni Sigesmundin innokkaasti tutustuttamassa miniäänsä kaikkiin perhesuhteisiin, joista puhumiseen muotokuvarivit vaan voivat aihetta antaa, ja sitäpaitsi kaikkiin niihin muihin mielenkiintoisiin tietoihin, joita muuten oli annettavana tämän suuren ja kalliin, arvossapidettyjen mestarien käsialaa olevan taulukokoelman johdolla.

Vanhan herran mieleenkään ei juolahtanut, että joku kuolevainen nainen tai mies voisi väsyä näihin selittelyihin ja asiallisiin esitelmiin, ja mitä tulee Hermineen, joka edellisenä iltana miehineen oli saapunut tänne, osoittautuivat hänen sielunsa ja aistinsa olevan täysin hereillä, mitä myöskin hänen kysymyksensä ja johtopäätöksensä todistivat hänen appiukkonsa niin suureksi mielihyväksi, että hän tuon tuostakin keskeytti puheensa taputtaakseen Hermineä vapaalle kädelle, Herminen toisen käden jatkuvasti liikuttaessa lornettia, ja samalla sanoi appiukko mitä tyytyväisimmällä äänellä:

— Sinä olet nainen, jolla on mainio ymmärrys ja aivan tavaton käsityskyky. En tahdo mitään sanoa sinun koko olemuksestasi, sen saa maalari, jolle uskotaan sinun muotokuvasi valmistaminen, esittää oikeassa värisävyssään.

Mutta jos oli Hermine kaikin' puolin tarkkaavainen kuuntelija ja katsoja, niin oli hänen vieressään toinen nuori nainen, joka monin tavoin ilmaisi täydellistä tarkkaavaisuuden puutetta. Niinpä sitten, heti kun vanha parooni oli miniälleen lausunut yllämainitun kohteliaisuuden ja lisännyt, viitaten yhteen muotokuvista: — Vai niin, sinä herttainen tyttöseni, sinä huomaat isoisäni ja herra poikani välisen yhtäläisyyden, mutta rakastettavana puolisona pidät miestäsi kauniimpana, — tuo toinen nainen aivan epäkohteliaasti purskahti nauramaan, huudahtaen äänekkäästi:

— On kerrassaan naurettavaa, että vaimon aina täytyy olla puolueellinen. Ja puolueellinenhan täytyy Herminen olla, ellei hän huomaa, ettei Konnya ulkomuodoltaan eikä edes vartaloltaan voi verrata hänen isänsä isoisään!

Hermine punastui, mutta ei vastannut mitään. Vanha herra sensijaan punastui ja vastasi, vaikka hänen äänessään, joskin se ilmaisi harmia, kuitenkin oli tuo maltin sävy, mikä ei milloinkaan jätä henkilöä, joka paroonin tavoin suuresti kunnioittaa sitä käsitettä, mikä sisältyy sanaan sopivaisuus.

— Amalia rakas, — sanoi hän, — saanen kait huomauttaa sinulle, että jos meidän seuraamisemme on vaivaksi sinulle, minkä seikan jo hyvän aikaa olen huomannut, niin tekisit paremmin, jos hakisit muuta ajankulua.

— Niin, siten juuri aionkin tehdä. Keksin pienen viattoman ilkeyden —- siitä aion hankkia iloa itselleni. Menen tapaamaan Konnya, joka on ulkona puistossa, ja aion kertoa hänelle, että epäilen jonkun henkilön täällä olemista syyksi siihen, että minun pormestarini on kieltäytynyt tulemasta mukanani tänne ja että hän vain _puolittain_ lupasi edes hakea minut täältä... Voi miten soma juttu siitä tulee; arvaan, että Konny tulee mustasukkaiseksi, sillä mustasukkaisiahan ovat itserakkaat miehet aina.

— Toivon, että et tarkoita totta sillä, mitä sanot, — lausui Hermine niin arvokkaasti, että se täysin salasi hänessä heräävän levottomuuden.

— Sitä älä usko, — lausui joukkoon appi, — pikku pormestarinnamme on luonteeltaan kevyt, mutta hän on pohjaltaan liian hyväsydäminen leikkiäkseen tulenaroilla aineilla.

— Sepä oli kaunis kohteliaisuus, mutta nyt minun on ikävä, eikä kait mitenkään ole vakavaa vaaraa siitä, että hiukan ilveilen arvoisan herra serkkuni kanssa. — Näin sanoen hän kuin salama leimusi pois.

Hermine loi Amalia-rouvan jälkeen katseen, joka vanhalle herralle ilmaisi, että nuori vaimo jo oli selvillä miehensä luonteen epäluuloisuudesta ja merkillisyyksistä.

— Herttainen tyttöseni, — sanoi hän, — aavistan mikä sinua huolestuttaa, mutta ole aivan rauhassa. Vaimoni lähti juuri puhumaan hiukkasen kahden kesken Konnyn kanssa, ja jos Amalia tosiaan on kyllin narrimainen yrittääkseen tehdä mitä uhkasi, niin ei hän toki uskalla vaimoni läsnäollessa, niin paljon kunnioittaa hän tätiään. Sitäpaitsi poikani kyllä huomaa, että serkku pyrkii ilveilemään hänen kanssansa.

— Niin kyllä, jos kysymys olisi jostakin muusta.

— Ei, Hermine hyvä, sinä et saa tulla pahoillesi... Sinä tiedät, että kielessämme on käsite sellainen kuin sovinnainen tasapaino. No niin, minä, sinun vanha appesi, joka jo pidän sinusta, vakuutan sinulle, että saan aikaan sellaisen sen varjopuolen ja valopuolen välillä, mikä Konnyn luonteessa on. Mutta heitä pois nyt tuo kaikki mielestäsi! Istukaamme sensijaan ja puhelkaamme hetkinen. Huomenna ja myöhemmin voimme jatkaa kiertoamme täällä galleriassa ja antiikkisissa huoneissa.

— Niin, kiitoksia vaan, tarkkaavaisuuteni ei olisikaan nyt aivan vireillä.

— Se on selvää, tyttäreni... No, näissä vanhoissa nojatuoleissahan on oikein mukava istua. Ne kehoittavat kahta liittolaista luottamukseen. Sanohan minulle sitten, miten luulet miehesi tulevan toimialallaan menestymään.

— Olisiko kysymys hänen valtiollisista vaiko yhteiskunnallisista pyrkimyksistään? — kysyi Hermine hiukan ujona siitä, että häneltä tällaista kysyttiin.

—- Kysymys voi olla kummastakin. Hän voi muuten antautua diplomaattisellekin uralle. Antautumista hovielämään olisi hänenlaiseltaan mieheltä naurettavaa odottaakaan. Mahtaneeko hän aikoa päästä yhdeksi maan edusmiehistä valtiopäiville? Hän kykenee kyllä puhumaan, se on varmaa, mutta arvatenkaan minun puolueeseeni hän ei tulisi kuulumaan?

— Niin luulen minäkin, — vastasi Hermine hiukan hymysuin. — Luonnollisesti hän, jos sille uralle antautuu, tulee vaikuttamaan vapaamielisen puolueen riveissä. Mutta ellen ole pettynyt — tunnenhan mieheni aikomuksia ja aatteita vielä niin vähän —, niin työskennellee hän vielä pari vuotta yksinomaan kirjallisuuden ja maanviljelyksen hyväksi. Hän sanoo olleensa aivan liian kauan poissa viimemainitun parista... Mutta kas, tuossahan Amalia jo tulee takaisin. — Herminelle se näytti olevan suureksi helpotukseksi.