Part 3

Tämän vanhempien kesken tapahtuneen keskustelun ja Konnyssa itsessään liikkuneiden ajatusten vuoksi oli aluksi havaittavana jonkinlaista kankeutta senjälkeen kun Konny oli noussut vaunuihin. Puhuttiin rovastista ja ruustinnasta, ylioppilaista, pappilan pojista, jotka molemmat varmaan olivat rakastuneita kauniiseen serkkuunsa, — joka kuitenkin, — lisäsi vanha parooni hymyillen, — näyttää kohtelevan heitä vallan kuin koulupoikia... Ja kun on tunnustettua, että kauniit jutut eivät koskaan ole pitkiä, niin sanon, että sen, mitä sinulle sanoin kirkkomäellä, sen vakuutan nyt, kun olen lähempää katsellut tuota miellyttävää olentoa.

— Samaa on minun sanottava, — lausui äiti. — Hän ei ensinkään ole kaino, mutta kuitenkin niin miellyttävän vaatimaton, että on kiusauksessa uskomaan, että se, mikä muita nuoria naisia ihastuttaa, ei suuriakaan vaikuta häneen. Se mies, jota hän rakkaudellaan kunnioittaa, voi luottaa siihen, että saa siitä kiittää itseään. Ja nyt äänestän sen puolesta, että emme puhu asiasta enää mitään ennenkuin Konny saa jotakin meille kerrottavaa, _jos_ hän nimittäin todella asiaan ryhtyy.

— Oikein puhuttu, äiti rakas... Tässä on minulla muutamia kirjeitä isälle.

— Kas vaan, sepä oli hyvä... katsotaanpahan... Rakas pikku Louise, tässä on kirje presidentiltä. He tulevat Sigesbergiin, koko perhe, kahdeksan päivän kuluttua. Ja sinulla kun vastikään korjatut vierashuoneet eivät vielä ole järjestettyinä!... Konny hyvä, saat tosiaan suoda anteeksi meille, että huomenna säälimme tavaramme matkaa varten kokoon... En tahdo loukata lankoani enkä sisartani enemmän kuin niin monasti ennen on tapahtunut, kun heidän viittailunsa sinun sokeuteesi, mitä tulee serkkusi Amalian loistaviin ominaisuuksiin, ovat tuottaneet minulle kaikenlaisia pulmia — tai ehkä sinäkin tulet mukanamme kotiin ja osotat parantuneesi kovuudestasi?

— Sitä kyllä varon tekemästä, — vastasi Konny nauraen. — Isän ja äidin täytyy pian tulla tänne hiukan pitemmäksi aikaa. Ja syksyllä käyn vanhassa kodissani. En kiirehdi mitään.

VI.

Kohtalo kiirehtimässä.

Kolme päivää oli kulunut vanhempien matkustamisesta, mutta näinä kolmena päivänä ei Kronebyn nuori herra ollut joutunut sen pitemmälle kuin vähintään kaksi kertaa tunnissa siunaamaan sitä hyötyä, mikä hänen setänsä, presidentin, kirjeestä oli ollut. Ja kuitenkin kiusasi häntä tieto siitä, että pikku Amalia serkku, joka niin kauan oli viritellyt hienon hienoja ansojaan saadakseen Sigesbergin perijän pauloihinsa, turhaan saisi etsiä häntä katseillaan. Tämän tunteen vallassa hän, kuin tahtomattaan tekemänsä rikoksen sovittamiseksi, päivästä toiseen viivytti ikävöimäänsä matkaa pappilaan. Näin hän ainakin itse uskoi joka kerta kun hän kävi tallin ohi antamatta käskyä valjastaa hevonen... Hän ei kiinnittänyt mieltään siihen epäileväiseen levottomuuteen, joka itse asiassa pidätti häntä matkasta ja minkä aiheuttamisessa hänen viehättävällä pikku serkullaan oli kovin vähäinen osa.

Neljännen päivän iltapuolella oli Konny ollut yhdessä etäisimmistä torpista katsomassa torpparia, joka oli sattunut loukkaamaan jalkansa. Ja vaikkakaan Konny pikkulasten keskuudessa tosin yleensä ei ollut sellainen suosikki kuin "vanha palooni", olivat Kronebyn torpparien jälkeläiset kuitenkin varsin tyytyväisiä, kun hän, kuten nyt, tuli käymään torpilla valkean helletakin taskut täynnä piparpähkinöitä. Mitä mieheen ja vaimoon tuli, niin ymmärsivät he varsin hyvin, että tunnontarkempaa ja rehdimpää isäntää ei voinut olla, vaikka Konny hyvin vähän puhuikin niistä uudistuksista, mitä hänellä oli mielessä.

Mutta tänä iltapuolena oli hänen sydämensä ja mielensä kuitenkin melkoisesti pehmennyt, kun hän akkunasta sattumalta näki, miten teeskentelemättömän hellänä nuori vaimo oli polvillaan ja muutti lämpimiä puurohauteita miehen jalkaan, ja kuuli miehen sanovan: — Ei, Anna Leena hyvä, ei käy ollenkaan laatuun, että väsytät itseäsi tällaisilla askareilla, ei niitä ollenkaan tarvitse niin usein vaihtaa.

Kun parooni tuli siistiin tupaan, istuutui hän tyytyväisenä, lähetti makeiset lapsille, otti toisesta taskustaan voidetta, jota hän oli saanut kaupungista, ja lupasi nuorelle äidille lähettävänsä kartanosta yhden palvelustytöistä auttamaan askareissa. Kun hän lisäksi vielä antoi pienen rahalahjan, sai hän osakseen niin lämpimiä ja vilpittömiä kiitollisuudenosotuksia, että hän mitä parhaassa mielentilassa lähti kotimatkalle, ajatellen itsekseen, miten kaunista yksinkertaisinkin kotielämä voi olla.

Tarkemmin ajattelematta, minne matkansa ohjasi, tuli Konny metsäpolulta alas maantielle ja oli kävellessään vaipuneena niin syviin mietteisiin, että havahtui vasta kun jonkun vastaantulevan henkilön kevyt ja joustava varjo näkyi hänen edessään tiellä.

Miten hän silloin säpsähtikään, miten nopeasti hän otti pyöreän olkihatun päästään ja ojensi kätensä vastaantulijalle! Nyt ei ollut ketään tarkkaamassa häntä, ei vanhempien silmiä, kateitten iahjankerääjäin katseita eikä koko kirkkomäellistä ihmisiä. Herra tietäköön, että hän tällä hetkellä tunsi päätänsä melkein huimaavaa kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet sinne ja mistä hänen yksinomaan oli kiittäminen harrastustaan, joka niin kauan oli pysyttänyt hänet torpassa.

"Tahdon ruveta kummiksi lapselle, jota nuori vaimo odottaa, ja huolehdin sitten siitä". Siten hän ajatteli, mutta sitä hän ei luonnollisestikaan voinut selittää naiselle, jonka onni nyt, tosiaan parahiksi, oli tuonut hänen tielleen.

— Neiti Hermine hyvä, tunnen itseni tavattoman iloiseksi teidät näin tavatessani ja täten saadessani tilaisuuden selittää teille, että olen ollut kovin tyytymätön itseeni, kun rohkenin teidän huollettavaksenne antaa tuon tehtävän. Mutta te näytätte väsyneeltä. Voi, olkaa niin hyvä ja istukaa ja levähtäkää hetkinen tällä ystävällisellä ruohotöyräällä tässä tien vieressä! Se on kuin laitettu sohvaksi teille.

Konny ei ollut koskaan elämässään puhunut kenellekään naiselle näin avomielisen ihastuneena.

Kaunis, nuori tyttö istuutui aivan yksinkertaisesti. Hän oli tosiaan väsynyt ja oli aikonutkin levähtää tässä mäellä. Hänen hienoilla kasvonpiirteillään oli havaittavana tavallista suurempi vakavuus, hän näytti kuin uneksuvan, ei mitenkään hellästi ja haaveilevasti, vaan pikemminkin oli ilme hänen kasvoillaan surumielinen. Ilmaisematta käytöksessään vähintäkään pyrkimystä miellyttämään, viittasi hän arvokkaalla kädenliikkeellä Konnya istumaan viereensä puitten siimekseen.

— Tiedättekö, herra parooni, — vastasi hän, — että minäkin olen halunnut tavata teitä, saadakseni tilaisuuden seurakunnan puolesta kiittää suuresta ja arvokkaasta lahjastanne, joka tulee melkoisesti jouduttamaan puuhiemme menestystä... Suokaa anteeksi minulle kaikin mokomin!

— Teillekö anteeksi! Mitäpä olisi, mitä en tahtoisi antaa teille anteeksi. Ja mitä erikoisesti tähän asiaan tulee, niin olin tyytyväinen, että juuri silloin jouduin poistumaan. Se todisti minulle, että neiti Hermine kohteli minua ystävänä.

— Se oli aivan oikea johtopäätös, — vastasi hän aukaisten hattunsa nauhan ja laskien hatun vierelleen ruohikolle, niin että kevyet tuulenhengähdykset vapaasti pääsivät leikkimään hänen vaaleitten hiuskiharoittensa runsaissa joukoissa. — Tuttavuutemme aikana on meillä ollut niin monia yhteisiä harrastuksia seutumme yhteiseksi hyväksi, että vain vaivoin olisimme voineet välttää tulemasta ystäviksi keskenämme.

— Saatte olla vakuutettu siitä, että pidän sitä suurena onnena, mutta... en _suurimpana_, — lisäsi Konny hiljaa.

— Ette, ette luonnollisestikaan! Miten paljon joku harrastaneekin yhteiskunnallisia, tässä oikeastaan kunnallisia asioita, ja mitä myötätunnonsuhteita siinä syntyneekin samoinajattelevia henkilöitä kohtaan, niin eivät nämä harrastukset saa liiaksi anastaa sellaisen aikaa, joka teidän laillanne, herra parooni, voi kokonaisesta kolmesta urasta valita minkä tahtoo.

— _Kolmesta_ urasta! Mitkä urat ne sitte olisivat?

— Kirjailijan, maanviljelijän ja — jos saan olla kyllin rohkea sen sanoakseni — kansalaisen kutsumuksen sillä suurella alueella jota sanotaan valtioksi, jolle, mikäli uskon, moni saa katsoa, aina yhteiskunnallisesta asemastaan riippuen, olevansa pienemmässä tai suuremmassa kiitollisuudenvelassa, katsomatta erikoisiin toimialoihin, valtiolliseen myötätuntoon ja pyrkimyksiin.

— Se, mitä te nyt lausutte, on vallan ihmeteltävä muunnos samaa, mitä isäni minulle usein on puhunut ja minkä kerran myöskin aion toteuttaa. Mutta muuten arvelen, että en tähänkään asti ole haaskannut aikaani, — lisäsi hän, ehkäpä vähän harmistuneena siitä käänteestä, minkä neiti Hermine äkkiä oli antanut keskustelulle.

— Olen pahoillani, — vastasi neiti torjuvan lempeästi, — että olen saattanut teidät tyytymättömäksi. Mutta te olette itse totuttanut minut siihen, että vapaasti lausun mitä ajattelen.

— Siitä ei ole kysymys. Kuulen aina mielelläni teidän sanovan mitä ajattelette. Mutta käytitte nyt salatietä, jollaista teidän luonteisenne naisen ei pitäisi käyttää. Tai sanokaa, luulitteko todellakin vastaavanne siihen, mitä kysyin. Sanoin, että pidän ystävyyttänne suurena onnena, mutta en suurimpana.

Hermine katsahti Konnyyn avoimesti, mutta surumielisenä. Hänen poskensa vaalenivat ja hänen kätensä tuntui hiukan vapisevan, hänen siinä vetäessään muutamia ruohonkorsia hienojen sormiensa lomitse.

— Tarvitseeko meidän, — sanoi hän, yhä koettaen vältellä, — niin tarkata joka sanaa? Onnihan on niin suhteellinen käsite. Sen suhteen voi erehtyäkin.

— Onni voi pettää, mutta mahdotonta on erehtyä tietämästä millaiseksi onnensa toivoisi. Saanko sanoa teille, millaiseksi minä onneni toivoisin?

— Voi ei, älkää puhuko siitä!... Minua ette saa tehdä uskotuksenne siinä suhteessa. Olen lukenut eräästä teidän filosofisesta kirjoituksestanne, joita pidän niin suuressa arvossa, nämä sanat: "Ajatelkoon jokainen, ollessaan ratkaisemassa tärkeätä periaatetta, joka voidaan ymmärtää kahdella tavalla, ainakin kahteen kertaan, ennenkuin astuu tielle, joka voi tuottaa epäsointua hänen elämäänsä".

— Voi, huomaan nyt, että työnnätte luotanne rukoilijan, jopa ennenkuin olette kuullut mitä hän pyytää!... En ollut aikonut niin pian, ennenkuin olisitte paremmin tullut minut tuntemaan, lausua sanoja, joita ette pidä kuulemisen arvoisina, mutta tunsin itseni niin ilon valtaamaksi, kun tapasin teidät, että päästin sydämeni kiirehtimään nopeammin kuin malttavaisuus olisi sallinut. Ettekö välitä minusta edes sen verran, että tahtoisitte oppia tuntemaan minut?

— Paras tai ainakin rehellinen vastaus, minkä voin antaa teille, kun ehdottomasti pakotatte minut vastaamaan, on tämä: Minulla ei ole oikeutta kuunnella sellaista, mitä haluatte minulle sanoa, sillä... olen kihloissa.

— Hyvä Jumala — mutta teillähän ei ole sormusta, jota jokainen nainen asiain niin ollen pitää? _Tekö_ olisitte salakihloissa, sukulaistenne tietämättä? Sitä en usko!

Nyt alkoivat Herminen posket hehkua, ja hänen sielukkaisiin silmiinsä, jotka olivat tummat kuin taivaan tummin sini, tuli ilme, josta näkyi, että hän oli loukkaantunut. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän, — että olisi mies, joka voisi syyttää minua siitä, että vähimmälläkään tavalla olen antanut tukea hänen tunteilleen, olisi hänellä oikeus käyttää noin kovia sanoja. Mutta sanokaa, herra parooni, onko teillä sellaista oikeutta?

— Ei, ei vähääkään! Olen ollut mieletön, — siinä kaikki. Mutta ei kait minun tarvitse peruuttaa ihmettelyäni, minkä ilmaisin siitä, että te voitte olla salakihloissa. Siihen täytyy olla tärkeät syynsä.

Hermine tuntui taistelevan naisellisen ylpeytensä ja jonkin muun mielensä tarpeen välillä. Ja taistelussa voitti viimemainittu.

— En voi juuri nyt määritellä, — sanoi hän, — kunnioitusko, jota aina olen tuntenut teidän luonnettanne ja niitä monia pyrkimyksiä kohtaan, joita kirjailijatoimenne ilmaisee, vaiko vain suorastaan naisen loukattu tunne, joka ei salli väärinymmärtämistä, on vaikuttamassa menettelyyni, — ehkäpä ovat vaikuttamassa molemmat yhdessä. Olipa miten oli, haluan ettette ala ajatella nyt minusta aivan toisin kuin tähän asti. Tietäkää siis, että kihlaukseni on _ehdollinen_ ja että sen miehen tavaton hienotuntoisuus, jonka vaimoksi vanhempamme minut jo kehdossa määräsivät, on _minun_ tähteni vaatinut suhteemme pitämistä salaisena, mitä suhdetta en ole voinut mennä rikkomaan, koska se on äitini viimeinen ja hartain toivomus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleen.

— Tiesinhän, että seikalle täytyy olla jokin syy! Ja syynä on siis se, että mainitsemanne mies on liian ylevämielinen käyttääkseen etuja, joitten hän tietää riippuvan teidän rakkaudestanne ja kunniantunnostanne äitiänne kohtaan, mutta ei rakkaudestanne häntä kohtaan?

— En voisi hyväksyä johtopäätöksiänne, ellen mielisi menettää jotakin siitä arvonannosta, jota tahdon nauttia. Sulhaseni on samalla sukulaiseni; tämän kahtanaisen suhteen vuoksi olen totellut häntä, kun hän on pyytänyt minun olemaan ilmaisematta suhdettamme, jolle hän, huolimatta siitä että äitini sen kuolinvuoteellaan siunasi, katsoo tarvitsevansa lähemmän vahvistuksen sitte kun hän saa toimen, mikä hänelle on luvattu. Kun nyt alan uskoa, että olen ollut väärässä kaksi vuotta salatessani asiaa vain vieraitten taholta tulevien tarpeettomien selittelyjen välttämiseksi, niin tahdon tehdä lopun tästä salaamisesta ja vielä tänä iltana ilmoittaa asian täkäläisille sukulaisilleni.

— Siten on epäilemättä oikein tehdä, sillä sukulaisenne ovat tietenkin liian hienotuntoisia ollakseen noudattamatta tuon henkilön toiveita, joka niin suuressa määrässä näyttää olevan äitinne antaman luottamuksen arvoinen ja joka ehkä, tehdessään uudestaan kysymyksensä, saakin siihen täysin tyydyttävän vastauksen.

— Kiitos siitä, että niin ystävällisesti ja oikeamielisesti arvostelette häntä! Sellainen puhuu parhaiten puolestanne. Ja minä rohkenen sanoa, että, ellei sukuperään ja rikkauteen kiinnitetä huomiota, hän luonteeltaan ja lahjoiltaan ei ole paljonkaan teitä huonompi.

Hermine naisellisen hienotuntoisesti vältti kiinnittämästä huomiota paroonin edellytykseen.

— Hän on luonnollisesti vielä nuori, niin että hän ei ehkä kovinkaan pian saa toivomaansa paikkaa?

— Niin, hän on vielä nuori, mutta olen juuri saanut tiedon, että virka luultavasti... — Hermine keskeytti lauseen, ilmeisestikin pelästyen mitä aikoi sanoa.

Konny ei voinut mitään sille, että sydän hänen rinnassaan alkoi lyödä niin, että veri kuohuen virtasi hänen suonissaan. Hän oli saanut tietää kaiken, mitä uskalsi pyytääkin saavansa tietää, niin, eipä hän olisi hetki hetkeltä yhä enemmän voinut jumaloida tätä jumaloimisen arvoista olentoa, jos tämä olisi ollut avomielisempi. Ja päästääkseen hänet nyt kiusallisesta tilanteesta, kysyi hän, minne Hermine oikeastaan oli aikonut.

— Postiin, — vastasi Hermine; — jätän joskus kirjeeni irtolaukkuun, mutta nyt otan sen kotiin ja panen sen muitten kirjeitten joukkoon. Ja nyt, herra parooni, saanen sanoa hyvästi. Älkää murehtiko itsenne eikä minun tähteni! Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo — ja niin käy parhaiten.

— Haluatteko, että lähden seudulta?

— Se teidän täytyy parhaiten itse päättää...

— Siinä tapauksessa matkustan, — lausui Konny. Sitten hän kumarsi syvään ja lähti.

VII.

Mitä sattui oikeaan aikaan.

Kahdeksan päivää, kahdeksan iankaikkisuutta, oli kulunut siitä, kun Konny ensi kerran elämässään todenteolla oli kosinut — saman tekevä sitten, montako kertaa hän aikaisemmin seitsemänä viime vuonna oli tehnyt sen mielikuvituksissaan, koska yksikään ainoa näistä mielikuvituksissa suoritetuista kosimisista ei ollut rukkasten muodossa rikastuttanut hänen kokemuksiaan. Vasta horjumaton todellisuus oli päässyt antamaan hänelle tämän opetuksen, joka, ihme kyllä, verraten vähän vaivasi häntä nyt alussa, kun häneen vielä valtavasti vaikutti Herminen tunnollinen menettely hänen antaessaan selitystään. Mutta toiseksi muuttui asia, kuta enemmän hänestä häipyi tämä vaikutus ja hänessä samalla sammui myöskin toive, minkä aluksi kovin säteilevänä oli herättänyt Herminen puhe "ehdollisesta kihlautumisesta".

Mutta päivä päivältä jäivät ajatukset yhä yksipuolisemmiksi. Hänen mielialansa kävi kylmäksi. Lintujen laulu, auringon kesäinen säteily, ilman viehkeät tuulahdukset ja kukkien tuoksu eivät häntä enää pystyneet ilahuttamaan. Hän laski kierrekaihtimet alas, verhosi itsensä sikaarinsavupilviin ja istui aamusta iltaan liikkumattomana työhuoneessaan. Hän näytti jättäytyvän sellaiseen haluttomuuden tilaan, että hän tuskin sai ryhtyneeksi nostamaan vihreätä sohvapielusta, kun se luisui hänen päänsä alta. Lyhyesti sanoen, kaikki vähäkin ponnistus oli hänestä kidutusta.

Suruko sillä tavoin voi ilmetä?

Ei aivan surukaan, sellaisena kuin hylätty rakkaus sen masentuneessa sydämessä synnyttää, vaan kyllä toisenlaatuinen suru: suru sellainen, jonka täytyy kovasti koskea Konnyn laatuiseen omituiseen, ajattelevaiseen ja pohjaltaan jäykkään, ylpeään luonteeseen... nimittäin suru siitä, että äkkinäisyydessä on joutunut tekoon, jota koskaan ei saa peruutetuksi, vaan jonka ainiaaksi täytyy jäädä muistiin nöyryyttävänä tosiasiana.

Sairaalloisen tuskan vallassa hän nyt käänsi ja väänsi mielessään kysymystä, olisiko hän voinut joutua hankkimaan itselleen tämän kiduttavan muiston, ellei hän olisi saanut kerrassaan _minkäänlaista_ yllykettä. Konny olisi tuntenut tyydytystä, jos olisi voinut syyttää tämän kiduttavan muiston tuottajaa; mutta rehellisesti ajatellen hän ei voinut muistaa ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän todella olisi saanut yllykettä. Pikemmin oli Hermine — joka arvatenkin aavisti hänen tunteensa jo paljon aikaisemmin kuin ne hänelle itselleen olivat selvät — pyrkinyt saattamaan heidän suhdettaan sellaiselle pohjalle, että yksinkertaisen, ystävällisen lähentymisen olisi pitänyt estää kaikki muu. Yksinpä tuon onnettoman kohtauksenkin aikana oli Hermine selvästi koettanut välttää asian kehittymistä sellaiseksi, miksi se sitten kehittyi.

Toinen kysymys oli, eikö Hermine sittenkin pitänyt hänestä, vaikka tukahuttikin tunteensa. Mutta tämä kylläkään ei kelvannut lohdutukseksi. Uskalsipa hän moittiakin sellaista heikkoutta, koska se loukkasi tuota miestä, joka merkillistä kyllä ei tahtonut sitoa Hermineä. Mahdoton oli kuitenkin ajatella, että _kukaan_ mies voisi saattaa itsensä niin mahdottomaan asemaan, ellei otaksunut, että vaikuttamassa oli jalomielisyyden ohella varovaisuus, joka ehkä oli saattanut miehen aavistamaan tuossa nuoressa naisessa taipumusta hetkellisyyteen!

Tehdessään tällaisen johtopäätöksen ei Konny kuitenkaan voinut olla punastumatta. Oliko mitään osottamassa, että tämä johtopäätös oli muuta kuin kömpelö todistus hänen halustaan kannustaa epäluuloisuuttaan?

Kaiken lisäksi kävi häntä kiduttamaan se, että muisti vanhempiensa odottavan selitystä. Joka ilta teki hän päätöksen, että seuraavana aamuna matkustaa Sigesbergiin.

Kun sitten aamu tuli ja hän kaiken lisäksi muisti serkkunsa Amalian, pettivät hänen voimansa. Hän ei jaksanut käydä vastaamaan kaikkeen siihen, mitä häneltä tultaisiin kysymään. Ja jos hän matkustaisi suoraan ulkomaille, voitaisiin ruveta epäilemään asiata juuri sellaiseksi kuin se nyt todellisuudessa oli. Miten hän nyt kaksin kerroin katuikaan nimenomaan kutsuneensa vanhempiaan käymään Kronebyssä! Miten perin typerälle tolalle olikaan hän ylpeässä levollisuudessaan kaiken saattanut! Jospa ruvettaisiin häntä vielä nauramaan — häntä nauramaan! _Se_ tosiaan vielä puuttui!

Tästä umpikujasta pääsi hän lopulta mahdollisimman onnellisesti, kun yhdeksännen päiviin iltana tuli kirje hänen isältään.

Kirje, kiireisesti kirjoitettu, sisälsi seuraavaa:

"Konny rakas!

Tänä iltana on tapahtunut jotakin, josta minun heti on ilmoitettava sinulle. Presidentti rouvineen ja tyttärineen saapui toissapäivänä tänne. Meillä on jo ollut pienet tervetuliaisjuhlat ja tulee myöhemmin suuremmat. Amalia, joka monet kerrat on kysellyt sinua, näyttää mielestäni tällä kerralla huolivan sinun poissaolostasi vähemmän kuin ennen. Hän on nyt kovassa touhussa tullakseen oppineeksi naiseksi, ja asiain niin ollen tutkii hän luonnollisesti sanomalehtiä, joihin hän ennen ei ole vilkaissutkaan. No niin, illalla huudahtaa hän yht'äkkiä, kääntyen isänsä puoleen: 'Kas tässä, isä, sanotaan että varatuomari Albert Ellers on nimitetty A:n kaupungin pormestariksi. Hän sai siis sittenkin tuon viran.'

'Onko hän joku tuttaviasi — ehkä ihailijoitasi?' kysyin minä, ollenkaan aavistamatta millaisen vaikutuksen vastaus tulisi tekemään.

'Ihailija — eipä sitä, mutta kunnon tuttava, muuten meidän paikkakunnan tuomarin apulainen. Kas, muistuupa nyt mieleeni jotakin! Olen kuullut, että hän on kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka parhaillaan kait oleskelee siinä seurakunnassa, missä Kroneby on... muuan rovastin sukulainen. Setä on ehkä nähnyt hänet? Hän kuuluu olevan tavattoman kaunis ja kyvykäs... muuan neiti von Stein.'

'Hänet näimme kirkossa, missä hän parin muun neitosen kera kokosi lahjoja uuden koulutalon rakentamiseksi', vastasi äitisi, jonka naisille ominaisella tahdikkuudella onnistui peittää hämmästyksensä.

'Sitten näimme hänet pappilassa, minne meidät kutsuttiin päivälliselle', lisäsin minä. Vanha valtiomies ei luonnollisestikaan koskaan joudu ymmälle, mutta muuten oli asia kylläkin omiaan häiritsemään mielenrauhaani. Onneksi tiedän, että sinä et ollut kovin kiintynyt häneen.

'No, mitä Konny-serkku piti hänestä?' oli seuraavana kysymyksenä. 'Eikö neiti Stein saanut armoa hänen silmissään?'

'Sinä kait parhaiten tiennet', sanoin minä nauraen, 'että Konny on tavallaan tylsämielinen mitä tulee kykyyn hurmautua miellyttävään naiseen. Hän ei välittänyt edes tulla mukanamme päivälliskutsulle, vaan ajoi kaikessa rauhassa kotiin...' Asian näin selvitettyäni riensin pois, muistaen että posti lähtisi tunnin kuluttua ja että minun joka tapauksessa oli tänään kirjoitettava.

En käy valittamaan asiaa. Tunnen sinut ja tiedän, että se olisi tarpeetonta, mutta en kuitenkaan voi muuta kuin pahoitella, että minun toiveeni sukupuun kasvamisesta eivät koskaan käy luonnistumaan.

Toinenkin seikka antaa parhaillaan minulle aihetta huolestumiseen ja, suoraan sanoen, myöskin jonkun verran mielipahaan. Sinun kummisi, kreivi L., joka tänä syksynä siirtyy lähettilääksi ————iim, sanoi minulle muutama päivä sitten, ollessaan täällä, että hän kovin mielellään antaisi sinulle paikan lähetystössä. Hän tiesi, että olit osottanut mainioita taipumuksia toimiessasi tilapäisesti isäsi yksityissihteerinä. Mutta vaikka vanha sydämeni sykki ihastuksesta ajatellessani, että sinä ryhtyisit johonkin, joka oikein olisi sukusi arvon mukaista, en uskaltanut muuta luvata kuin kirjoittaa ja ilmoittaa sinulle tästä imartelevasta tarjouksesta. Luonnollisestikaan en jaksa toivoa, että sinä suostuisit tarjoukseen. Riennä kuitenkin vastaamaan uutisiini.

Hellin tervehdyksin isäsi

_Sigesmund von Z._"

Tämä kirje synnytti voimakkaan vastavaikutuksen nuoren miehen koko sekä ruumiillisessa että henkisessä olemuksessa. Mikä odottamaton onni oli, että nyt, joutumatta väärien selitysten ja kiusallisten kysymysten esineeksi, sai tilaisuuden osottaa tavallista välinpitämättömyyttään.

Tämä juttu ei olisi hänen esiintyessään kotonaan, minne hän nyt heti päätti matkustaa, ollenkaan hullumpi opinnäyte hänen diplomaattisen uransa alkajaisiksi, sillä olihan tämän tarjouksen saaminen tällä hetkellä, jolloin hän ei tiennyt mitä tehdä, tosiaan kuin _kohtalon_ viittausta. Miten hän ilahuttaisikaan vanhempiaan, ja vaikka hän aivan hyvin tiesi, että hän ajanpitkään ei jäisi tätä tietä vaeltamaan, niin olisihan hän kuitenkin _osottanut_ ainakin yrittävänsä. Kun hän sitten, yhden tai parin vuoden kuluttua palaisi, täytyisi tämän onnettomuudenkin olla häipynyt hänen mielestään. Niin, se olisi varmaakin, sillä eipä hänen luonteensa mukaista ollut tunnehaaveilu tai epäjohdonmukaisuudet, ja ainoa epäjohdonmukaisuus hänen elämässään olisi, ellei hän saisi häipymään mielestään sellaista, miltä halveksien kieltää paikan muistissaan.

Mies _sanansa takana_ — mies, tietoinen tahto!

Samana iltana kirjoitti hän vastaukseksi saamaansa kirjeeseen: