Part 2

Konnyn luonteen mukaista ei ensinkään ollut ilmaista tunteittensa kuohuntaa, mutta nyt ei ollut vaikea havaita, että häntä liikuttivat kaikkein iloisimmat tunteet. Yllätys oli sitä paitsi tullut niin _yksinkertaisesti_, niin ilman kaikkea suuremmoisen vaikutuksen tavottelua, että se jo sen vuoksi herätti hänen kaiken kiitollisuutensa, kiitollisuuden, joka oli sitä todellisempi, kun hän juuri tähän aikaan erikoisesti oli halunnut, että hänellä olisi vapaat kädet tehdä tilalla mitä tahtoisi.

Tämän vuoksi oli hänen kasvoillaan ja hänen äänessään mitä kaunein ilme, kun hän melkein kiivaasti nousi, sysäsi syrjään tuolin ja kiirehti ojentamaan toisen kätensä äidilleen, toisen isälleen. Edellisen kättä hän suuteli täynnä kunnioittavaa rakkautta, isänsä kättä puristi hän sillä merkitsevällä voimalla, joka miesten kesken ilmaisee kaikkia vaikutelmien eri asteita.

— En ole milloinkaan, — lausui hän, — tuntenut itseäni niin kokonaan onnelliseksi ihmiseksi kuin nyt! Hellä, ylevämielinen äitini, kallis isäni, sidettä välillämme ei tee entistäkin lujemmaksi itse maatilan saaminen, vaan se _ajatus_, joka 011 ollut yhteinen teille molemmille, se nimittäin, että saatte oman täydellisimmän tyydytyksenne siitä, minkä valmistatte pojallenne.

Sellaiset sanat hiljaisen, päältäpäin kylmän Konnyn puolelta lämmittivät ihastuneita vanhempia siinä määrin, että ei enää tiedetty syötiinkö vai juotiinko, ja vasta kun aamiainen oli korjattu ja siirrytty yhteen puutarhan miellyttävämmistä lehtimajoista, palasivat mielet taas tyyneen tasapainoonsa, Konnyn ottaessa itsestään puheenaiheeksi mahdollisen avioliittonsa.

— Ei tosin ole ensinkään varmaa, että tässä tilaisuudessa ollenkaan saan mielipiteitäni sopusointuun, — lausui nuori parooni, samalla kun, kevyesti nojaten koivunrunkoa vastaan, pudotti tuhan sikaarista, jota tuskia oli tullut käyttäneeksi, — mutta kysymyksessä olevalla nuorella naisella näyttää minusta olevan monia kauniita ominaisuuksia, ja todellisuudessa on hänellä niitä ehkäpä vieläkin useampia.

— Onko hän myöskin kaunis? — kysyi äiti. — Sillä luonnollisestihan sinä toki jotakin huomiota kiinnität siihenkin puoleen?

— Häntä pidetään hyvin kauniina, mutta minun mielestäni hän ei ole sen kauniimpi kuin monet muut, joista auliisti olen luopunut.

— No, mitkä onnelliset ominaisuudet hänessä sinua sitten ovat erikoisesti miellyttäneet?

— Hänen rauhallinen olemuksensa ennen kaikkea. Hän käyttäytyy mainion arvokkaasti ollakseen vasta yhdeksäntoista vuotias — eikä tätä arvokkuutta ole saavutettu peilin edessä harjoittelemalla, se johtuu ilmeisesti oman arvon tunnosta. Hän on opiskellut melkoisesti, omaa hyvän arvostelukyvyn, on varsin luja aatteissaan eikä koskaan tavoittele huomiota. Kaikenlainen leikki ja riehakkuus, jollaisena nuorten tyttöjen mielen vilkkaus niin usein ilmenee, on hänestä kaukana. Hän on saanut kasvatuksen jumalaapelkäävältä äidiltä, sen huomaa selvästi hänen jaloista periaatteistaan... Muuten hän on lempeä, älykäs ja kohtelias, mutta hyvin vaatimaton.

— Jos hänellä on tuota kaikkea tarjottavana, niin ei tarvita muuta kuin että olet tarpeeksi rakastunut häneen, — keskeytti isä, — sillä minä en välitä muusta kuin siitä, että hän on sopivaa säätyä.

— Vastatakseni viimemainittuun seikkaan, huomautan, että hän, samoin kuin rakas äitinikin, on eläkkeelläolevan kapteenin tytär — en muista mihin rykmenttiin hänen isänsä on kuulunut —, mutta hänellä ei tule olemaan pojalleen lahjoitettavaksi, mikäli hän pojan saa, tällaista ihanaa pikku tilaa. Mitä vihdoin tulee isän edellyttämään rakkauteen, en sitä pidä vallan välttämättömänä, ja jos sitä sopimattomaan aikaan ilmenisi, niin koettaisin taltuttaa sitä.

— Silloin sinulla on taito, jota ei ole kaikille suotu, — sanoi parooni Sigesmund nauraen, — ja olisipa hauska tietää, mikä se sopimaton aika olisi.

— Se on _se_, — sanoi Konny, heittäen pois sikaarinsa, — jolloin ei vielä ole päättänyt koettaa saavuttaa toivomaansa päämäärää. Mutta sallikaa minun nyt mainita, mikä mainion onnellinen tilaisuus rakkaille vanhemmilleni tarjoutuu, heidän voidakseen nähdä hänet ja tutustua häneen, hänen tai kenenkään muun aavistamatta mitään.

— Sepä hyvä, — selitti vapaaherratar, — sillä minä olen tosiaan pelännyt, että tämä ei voisi käydä päinsä niin luonnollisesti kuin toivottavaa olisi.

— Kyllä, kuulkaahan, täällä on monessa kuntakokouksessa vilkkaasti keskusteltu siitä, että rakennettaisiin uusi koulutalo, missä olisi paikka ylemmän luokan opettajalle, koska niistä tiedoista, mitä nykyisessä kansakoulussa jaetaan, ei oppilaille ole suurtakaan hyötyä. Asiasta olivat keskustelut parhaillaan jo täyttä vauhtia käymässä, kun keväällä tänne saavuin. Ja puuhan innokkaimpia kannattajia oli neiti Hermine von Stein, joka vanhempiensa kuoltua jo puolitoista vuotta on oleskellut rovasti Dannerstedtin perheessä. Ruustinna on hänen tätinsä äidin puolelta, ja neiti Hermineä pidetään tässä kunnioitettavassa perheessä rakkaimpana tyttärenä. Heti kun tutustuin pappilalaisiin — en ollut täällä ollut sen jälkeen kun Dannerstedt viime vuonna tuli seurakuntaan — tuli nuoren neidon ja minun kesken puhe koulusta. Hän harrastaa niin lämpimästi kaikkea hyödyllistä kehitystä, ja tekee tätä, vaikka hänellä ei olekaan päässään hyörimässä kaikkia mahdollisia ja mahdottomia nykyaikaisia teorioja. Hänen luonteessaan näyttää kaikkea olevan _parahiksi_, ja niitten monien keskustelujen kuluessa, joita meillä on ollut, on välillemme vähitellen syntynyt eräänlainen tuttavallinen suhde, vaikka kukaan hänen sukulaisensa tai kukaan muukaan ei voi otaksua minulla olevan mitään erikoista harrastusta hänen suhteensa. Jos neiti Herminellä itsellään on ollut siitä aavistustakaan, niin on hän niitä naisia, jotka osaavat olla tietämättä jotakin silloin kun se mahdollisesti ei olisi hienotuntoista...

— Kaikki tämä on kovin selvää, — myönsi äiti, — mutta ei minulla vieläkään ole aavistusta tuosta sopivasta tilaisuudesta, mistä puhuit.

— Jos äiti sallii minun puhua loppuun, — sanoi Konny, hiukan vilkastuneena puheestaan ja niistä mieluisista muistoista, joita se oli kosketellut, — niin pääsee äiti pian asiasta selville. Jo ennen minun tänne tuloani oli pidetty nuo tällaisessa tapauksessa tavalliset käsitöitten myyjäiset, niin että niistä onneksi pääsemme, mutta huomenna on pari tai kolme nuorta tyttöä kirkonovien edessä ottamassa vastaan lahjoja uuden koulurakennuksen hyväksi, ja hän on yhtenä heistä. Tätä tilaisuutta tahdon käyttää sitä mieluummin, kun isän ja äidin, Kronebyn papinnimitysoikeuden omaajina, pitäisi aivan erikoisesti harrastaa tätä asiaa, joka on niin tärkeä seurakunnan kasvavan sukupolven kannalta — joten, eikö niin, neiti Herminen lahjoina kokoonsaama summa on tuleva melkoiseksi?

— En kylläkään, — vastasi vanha parooni sydämellisen hyväntahtoisena, — voi väittää, että varasin mukaani erikoisen suuren matkakassan, mutta uskon että näin kaksin kerroin hyvän tarkoitusperän hyväksi voin kassastani löytää sadan taalarin setelin.

— Tai kaksi.

— Innostuksesi yltyy, rakas poikani! Olen varma, että äitisi ei tule olemaan vähemmän antelias kuin minä, vai miten, Louise?

— Autan kyllä sinua lompakkosi tarkastamisessa, sillä sinä likinäköisyydessäsi et varmaankaan ole nähnyt mitä kaikkea siellä on. Mies ei missään suhteessa saa olla vaimoaan huonompi, ja kun me nyt viimeistä kertaa täällä esiinnymme papinnimitysoikeuden haltijoina, niin emme voi antaa vähempää kuin kaksi sataa taalaria kumpainenkin.

— No niin, olkoon menneeksi sitten! Mutta mitä antaa uusi omistaja?

— Äkkiä tapahtuneen matkani kaupunkiin aiheutti juuri tämä kysymys. Olen tilannut kaiken sisustuksen koulusaleihin. Ja käsityöläisten sitoumus laittaa kaikki valmiiksi uudeksi vuodeksi on oleva minun lahjanani.

— Mainiota, odotamme ikävöiden huomispäivää. Mutta tänään tarkastamme, millä kannalla viljelyksesi tilalla ovat.

IV.

Rahankeräys kansakoulun hyväksi.

Jumalaisen ihana sunnuntai-aamu säteili valoa seudulle. Majesteetillisen kaunis sopusointu vallitsi kirkkaan sinisen taivaan ja tuoreitten, kastehelmistä kimaltelevien, vihreitten niittyjen välillä. Kielot, lintujen liverrysten herättäminä unestaan, alkoivat kohottaa pieniä päitään ja levittää tuoksua, joka täytti ilman hyvänhajulla.

Alakerrassa oli yksi akkuna auki, niin aikaista kuin olikin, ja tästä akkunasta tulvi sisään ei vain kirkas, lämmin auringonpaiste ja sireeni- ja jasmiinipensaitten suloinen tuoksu, vaan sävelten aallot kantoivat myöskin ilman laulajien liverrykset huoneeseen, missä niihin vastasivat monet muut äänet, jotka olivat peräisin huoneessa olevasta pienestä kanarialintu-siirtolasta.

Mitään tästä aamuelämästä, niin runollisesta ja mieltäylentävästä, ei jäänyt havaitsematta huoneen yksinäiseltä asukkaalta. Hän heräsi siihen, siinä istuessaan työpöytänsä ääressä syventyneenä lukemaan raamattua. Hän sulki kirjan, kuunnellakseen ympäriltään kuuluvia suuren luonnon kuiskauksia. Mitä kuiskikaan luonnon mahtava henki? Ehkäpä sitä, että olisi aika vapauttaa inhimilliset mielen ja sielun vaikutelmat siitä orjamaisesta hirmuvallasta, minkä alaisina niitä oli itsepäisesti pidetty niin kauan, että ne miltei jo olivat alkaneet kivettyä.

Olipa nyt, että nuori mies tunsi itsensä voimattomaksi enää vastustamaan tuota mahtavaa ääntä tai että hän jo aikaisemmin oli alkanut ymmärtää, että ihmistä eivät tule koskaan tyydyttämään ne voitot, olivatpa ne miten lukuisia tahansa, mitä hänen ylpeä tahdonvoimansa saa hänen sydämensä tarpeitten kustannuksella, no niin, ehkä ensi kerran elämässään hän jätti tylysti tukahuttamatta ilonhytkähdyksen, joka saattoi sydämen lyömään taajemmin, kun hän irroitti pakkositeitä, ja parasta tänä aamuna oli se, että yksinpä hänen kasvonsakin kauniisti kirkastuivat kaikesta siitä, minkä hän ikäänkuin kainoutta tuntien huomasi liikkuvan mielessään.

Hänen jäinen käsityksensä suuresta elämänkysymyksestä suli. — Aurinko, kukkien tuoksu ja lintujen laulu, kaikki tapasivat tänä aamuna hänen mielensä herkkänä. Hän rukoili rakkauden onnea. Hän oli lukenut Paavalin kuvauksen rakkauden laadusta.

* * * * *

Kun Kronebyn vaunut pysähtyivät kirkon edustalle, oli pienen, kauniin temppelin juhlarauha jo lyönyt leimansa koko ympäristöön. Kirkkoväki oli mennyt sisään, ja ensimäisen virren säveleet, urkujen täyteläisen äänen säestäminä, kuuluivat kauaksi.

— Miten ikävää, että tulimme näin myöhään, — sanoi vapaaherratar Louise, luoden katseensa miehestään poikaansa. — Vika on varmaan minun.

— Niin kyllä, niin kyllä, niin, — selitti parooni Sigesmund hymyillen, — luulen, että meidän ei tarvitse siitä väitellä... Mutta joka tapauksessa voit lohduttautua sillä, että kukaan ei _meitä_ epäile siitä, että myöhästymisellämme tahtoisimme herättää huomiota, vai miten, Konny?

— Eipä varmaankaan, — vastasi poika ilmeisen hajamielisenä — mikä hänessä oli niin outoa, että äiti, joka koko aamun oli huomannut samaa, usein jäi tutkivasti poikaansa katselemaan tarkastellen sitä huomaamatta. Konny eli ja uneksi yhä vielä aamuisessa salaperäisessä mielentilassaan... Hän oli kuin ymmällä sen jälkeen kun hän oli rauhalliseen sieluunsa päästänyt niin suuren seuran uusia tuttavuuksia sekä tunteitten että ajatusten alalla.

Tulijat kävivät ylös leveätä käytävää lähelle alttaria, sinne missä Kronebylle varattu penkki oli.

— Käyn sakaristossa, — kuiskasi Konny äidilleen, — pari henkilöä odottaa minua siellä.

Alttarijumalanpalvelus alkoi. Mutta miten olikaan sen kohtauksen laita, mistä nuori parooni oli maininnut, niin ei vapaaherratar uskonut siihen. Hän päinvastoin huomasi, että Konny seisoi puoliavoimella ovella, katse miltei taukoamatta suunnattuna urkuparvekkeelle.

Kun virrenveisuu taasen alkoi, sanoi vanha parooni, joka asetettuaan silmälasit nenälleen melkein taukoamatta oli katsellut kaikkiin mahdollisiin suuntiin, aivan hiljaa vaimolleen: — En kykene keksimään kaunotarta, jonka eilen näimme hän oli luultavasti joku matkustavainen, vai näetkö sinä häntä?

— En näe... Mutta kuulehan, miten kauniisti soitetaankaan urkuja; niissä on varsin puhdas ääni. En kadu niitä kustannuksia, mitä osaltamme niihin uhrasimme... kas niin... nyt soitto loppui. Saarnaamaan nousee rovasti — kunnianarvoisa ja kelpo mies.

Konnya ei näkynyt enää ennenkuin saarna ja muu jumalanpalvelus oli loppunut... Silloin saattoi hän vanhempansa, joitten mielenkiinto ja uteliaisuus on helppo ymmärtää, ulos kirkon edessä olevalle tasanteelle, missä kaksi nuorta tyttöä, valkeat puvut yllään ja kissankellohatut päässään seisoi kumpikin maljansa ääressä ja niiasi ylen kauniisti aina setelin saadessaan.

— Rakas poikani, onko hän jompikumpi _näistä_ neitosista? — kysyi vapaaherratar, äänessään vakavan ihmettelyn sävy.

— Ei, eipä toki! Neiti Stein on tänään, kuten joskus ennenkin, toiminut kivulloisen urkuri-raukan sijaisena. Hän ei ole vielä ehtinyt tulla alas parvekkeelta. Joka tapauksessa täytyy lahjat jakaa. Ei sovi jättää kaikkea hänelle. Kas, tuolla hän tuleekin, — ja ensi kertaa huomasivat sekä isä että äiti, että Konnyn veri _voi_ yhtä hyvin pettää isäntänsä, kuin monen muunkin veri.

Sillävälin oli kirkonvartija työntänyt esiin varatun tuolin ja järjestänyt kuntoon kolmannen maljakon kolmannelle kokoojalle, joka nyt heti saapui. Mitä tyytyväisimpänä havaitsi aviopari, että heillä nyt oli edessään sama mainio ilmestys, mitä he jo aikaisemmin olivat ihailleet ratsastajattarena, ja joka oli niin lempeästi kohdellut köyhää vaimoa, niin välinpitämättömästi nuoria ylioppilaita, ja eivätkö nämä nytkin tulleet tuossa hänen kintereillään, asettuen kuin kunniavahdeiksi vähän matkan päähän hänen paikaltaan! Jokin sellainen toimenpide oli melkein tarpeenkin, sillä kirkkovieraita alkoi kohta tulvehtia uuden lahjankerääjän ympärillä.

— Mutta hänhän on loistava kaunotar, — mutisi vanha parooni, — millaiset silmät, millaiset silmät, tummansiniset kuin taivas, säteilevät kuin tähdet! Ja niin yksinkertaisen maukas kuin hänen pukunsa on! _Hänkin_ on valkeissa vaatteissa, mutta sen sijaan, että nuo toiset liinahiuksiset, punaposkiset neitokaiset näyttävät siltä kuin he hyvinkin voisivat auttaa kirkonkattoon maalattuja vantteroita kerubeja puhaltamaan pasuunaa vuosikaupalla, niin näyttää tämä jalo ja erikoinen tyttö, musta pitsiharso vaaleanruskeilla hiuksillaan ja yksi ainoa valkea ruusu tukassa koristeenaan, todelliselta ylhäisön naiselta. Hän on mainio.

— Mitä sanoo äiti? — kuiskasi Konny lyhyesti.

— Me ihailimme häntä jo eilen, kun hän ratsasti uuden käytävän ohi, mutta emme maininneet tästä mitään, ennenkuin näimme, oliko valittusi mahdollisesti juuri hän. En sitä uskonut, kun sinä olet niin tunteeton kauneuteen ihastumaan.

Konny piti suurena onnena sitä, että äiti noin uskoi. Omasta puolestaan tuli hän kuitenkin, kuta kauemmin hän katseli tuota ihastuttavaa, viehättävää olentoa, yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tunteettomuuden aika oli ainaiseksi mennyttä. Mutta kuta vakuutetummaksi hän siitä tuli, sitä vaivautuneemmaksi tunsi hän itsensä siitä, että hänen kohta täytyisi astua tämän neitosen eteen. Tämä oli kuitenkin nyt välttämätöntä... Ja miltei yhtä välttämätöntä oli, että neitonen oli aavistava, mitä hänellä oli mielessään.

Parooni ja hänen vaimonsa olivat jo täyttäneet velvollisuutensa seppelöittyjä neitsykäisiä kohtaan, jotka, ihastuneina niin anteliaasta saaliista, tuskin ehtivät tarkata taalareja, ainakaan niin kunnioittavasti kuin aikaisemmin olivat näitä keltaisia lappuja katselleet. Heidänhän piti ehdottomasti katsoa, annettiinko enemmän toiselle kuin toiselle, lausuiko vanha parooni toiselle enemmän kohteliaisuuksia kuin toiselle, ja vihdoin, oliko vapaaherrattaren puku kaikkein muodinmukaisin. Ihmeellistä kyllä, kiinnittivät nämä huolekkaat nuoret naiset vähimmin huomiota parooni Konnyyn. Tämä oli aina niin hiljainen, hidas ja melkein ikävä, että ylioppilaat ja muutkin herrat olivat melkoista mielenkiintoisempia. Kuitenkin kävi nyt niin, että hän pani viisikymmentaalarisen kummankin maljaan; häntä ei voinut olla pitämättä tavattoman "hienona miehenä", ja tämä arvostelu löysi esineessään vieläkin enemmän ansioita, kun nuo rakkaat lapset hyvin silminsä selvästi huomasivat, että hän ei antanut neiti Steinille pienintäkään rahamäärää, vaan vain aivan jäykästi jätti hänelle karkean, kokoontaitetun paperin, jossa ilmeisestikään ei ollut rahoja. Ja _niitähän_ nyt kukaan kait ei olisi ruvennut kätkemään.

Ja totta olikin, että Konny näytti jäykältä, jopa niin jäykältä kuin olisivat häntä ympäröineet ja hänen mukanaan tulleet pohjoisnavan jäätävät tuulet. Kaikki aamuinen aurinko ja lämpö olivat poissa, hänen siinä nähdessään, miten rakastettavasti, kohteliaasti ja lempeästi neiti Stein vastasi hänen vanhempainsa puhutteluun.

— Saanko vaivata neitiä jättämään tämän mitättömän paperin koulun tulevan hallinnon huostaan?

Siinä kaikki mitä Konny sanoi, ja hän näytti tuskin kiinnittävän huomiota siihen hienoon värinmuutokseen, joka oli havaittavana neiti Steinin poskilla, kuu hän vain taivutti päätään ja heti kääntyi lähinnätulevan puoleen, jolloin tuli sekä sanoja että hymyilyä. Heti kun neiti Stein sai hetkisen vapautta lahjanantajista, viittasi hän luokseen toisen ylioppilaista, jolle hän ojensi äsken saamansa paperin.

Tällä välin oli nyt rovasti tullut ja esitellyt itsensä parooni Sigesmund von Z:lle ja hänen vaimolleen, ja pian kehkeytyi keskustelu sellainen kuin näin kirkkomäellä sopii, kunnes esitettiin nöyrä pyyntö, että "herrasväki tekisi pappilalle sen kunnian, että kävisi sinne nauttimaan päivällistä" — pappila oli lähempänä kuin Kroneby.

Aviopari otti vastaan kutsun, kun rovasti oli vakuuttanut, että siitä ei tulisi ollenkaan vaivaa hänen vaimolleen, joka oli kotona ja päinvastoin mitä mieluisimmin ottaisi vieraat vastaan... Mutta yhteiseksi mielipahaksi Konny tehtäviinsä vedoten selitti, ettei hän voinut kutsua noudattaa.

Hän ei tullut mukaan.

V.

Miten eri tavoin saman asian voi käsittää.

Kello seitsemän aikaan illalla lähti Konny vanhempiaan vastaan.

Mutta hän oli jo paljon ehtinyt suorittaa sen jälkeen, kun oli heistä eronnut kirkkomäellä. Hänellä oli kuluneitten pitkien tuntien aikana ollut kokonaan toisenlaatuinen kohtaus. Se oli eilen vielä varman, itsenäisen Konnyn ja sen Konnyn välinen kohtaus, joka tämänaamuisesta auringonnoususta asti oli ollut mielentilassa niin oudossa, että hänen oli mahdoton käsittää, miten hän oli joutunut siihen, miten hän selviäisi siitä ja kuitenkin säilyttäisi entisen rauhansa.

Hän itse oli toivonut, että vanhemmat tulisivat Kronebyhyn katsomaan tuota, ei tosin valittua, mutta ehdolle asetettua. Ja mikä oli ollut seurauksena? Niin, juuri sellainen odottamaton, että hän, tehdessään vanhemmilleen selkoa asiasta, alkoi havaita jonkinlaista kaksinaispeliä omassa sydämessään. Hän ei nimittäin tahtonut luopua vanhasta ohjelmastaan, mutta hän _tunsi_, että hän monessa suhteessa ajatteli aivan toisin kuin puhui, jopa alkoi hänestä itsestään tuntua siltä kuin olisi hän tehnyt suuren virheen tällä tavoin tilatessaan vanhempansa Kronebyhyn. Ensinnäkin sen vuoksi, että heidän läsnäolonsa varmastikin estäisi hänen pyrkimyksiään, kun hän näki heidän niitä tarkkaavan, ja sitten siksi, että hänestä koko sunnuntain vastaisen levottoman yön oli tuntunut siltä kuin olisi jonkinlainen, joskin salainen, niin joka tapauksessa todellinen loukkaus tuota kuvaamattoman hienotunteista nuorta naista kohtaan se, että tällä tavoin antoi muitten arvostella asemaa, josta neiti Hermine mahdollisesti ei huolisikaan.

Viimeksiviitattu pelko, jota aikaisemmin ei ollut ilmennyt, vaikutti kuin kipinä ruutiastiassa. Ja kipinä oli jo saanut räjähdyksen aikaan hänen sydämessään, kun hän alkoi lukea rakkauden hintaa ja laatua koskevaa Paavalin selitystä korinttilaisille: "Rakkaus ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroitu". Mutta eikö hänen rakkautensa juuri ollut syypää kaikkeen tällaiseen? Sillä nyt hän käsitti, että se _oli_ rakkautta, ja kun alkoi koko ihana aamuhymni, kun aurinko, tuuli, linnut, kukat ja luonnon oma ääni kuiskivat kaikesta kauniista, niin tiedämmehän, että hän taipui noitten salaisten voimien edessä.

Mutta vanhempien tutkivat katseet painoivat hänen mieltään, ja hänelle olisi ollut mahdottomin asia maailmassa matkustaa heidän kanssaan nyt pappilaan ja alkaa heidän suojeluksensa alaisena jonkinlainen järjestelmällinen, vastenmielinen piiritys, saadakseen itselleen vaimon.

"Oh, miten naurettava olen ollut, miten yksinkertaisesti, miten suorastaan tyhmästi olen käyttäytynyt!" tunnusti hän itsekseen... "Miten nyt voisin sopivasti taas lähettää kotiin nuo rakkaat vanhukset? Siinä kysymys!"

Tätä kysymystä oli hän kääntänyt ja vääntänyt vähintään kahdellakymmenellä eri tavalla, silti vielä keksimättä sille minkäänlaisia ratkaisua, mennessään vanhempiaan vastaan. Ja hänen koko olemustaan puistatti, kun hän ajatteli, miten hänen vanhempansa häntä miellyttääkseen alkaisivat esittää pitkiä kuvauksia _hänestä_ ja kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hän epäilemättä tulisi tuntemaan olevansa kidutuspenkissä, mutta oli vain osattava maata siinä hiljaa, päästämättä mitään epäsointuisia ääniä. Ja niin kiittämätön hän oli, että hän tunsi olevansa varma siitä, että koko hänen kankeutensa tai, oikeammin sanoen, kömpelyytensä, kun hän antoi paperin neiti Steinille, johtui katseista, joiden hän huomasi seuraavan hänen liikkeitään. Vain yksi seikka oli lohduttamassa. Neiti Stein oli punastunut eikä ollut vastannut muuten kuin päätään nyökäyttämällä. Se voi olla tyytymättömyyttä, mutta se voi osottaa myöskin jonkinlaista sisäistä kykenemättömyyttä sanoa juuri sillä hetkellä mitään. Oli miten oli, sellaista hämilleenjoutumista ei neiti Steinissä milloinkaan muuten ollut voinut havaita. Olisiko neiti Stein hänen kasvoistaan saanut aavistuksen siitä _uudesta_, mikä hänessä oli herännyt?

Milloin saisi hän vastauksen näihin kysymyksiin?

* * * * *

Parooni Konny sai kävellä kauan, ennenkuin hän kohtasi kotiinpalaavat, ja tämä tapahtui juuri kun vanha herra lausui puolisolleen:

— Rakas Louise, Jumala tietää, että koko tämä seutu on minulle kovin kallisarvoinen, mutta kun nyt se tehtävä, mitä varten olemme tänne tulleet, on suoritettu niin että sekä me että rakas poikamme voimme olla tyytyväisiä, niin pelkään, että kävisi kovin pitkäveteiseksi, jos nyt jäisimme seuraamaan romaanin hiljaista edistymistä. Sitä paitsi saan sanomalehdet tänne vasta sitten, kun koko maailma jo tietää mitä niissä on. Myöskään en voi unohtaa galleriaani, joka kaipaa järjestämistä. Ja sukulaisemmekin, presidentin väki, voi tulla koska tahansa! Sinun velvollisuutesi, Louise kiltti, hellänä ja viisaana aviopuolisona on keksiä sopiva syy, minkä nojalla pääsemme täältä lähtemään. Sigesberg tarvitsee vanhan isäntänsä, ja suoraan sanoen, minäkin tarvitsen Sigesbergiä, joka on vaan neljän penikulman päässä Tukholmasta, maan yleisten asioitten keskustasta.

— Kaikki oikein puhuttua, ystäväni! Ellen kovin erehdy, on Konny paljon enemmän ihastunut ja kiintynyt kuin hän luuleekaan, ja siinä tapauksessa on parasta, että hän tekee niinkuin haluaa. Jos jäisimme tänne, ei hän voisi milloin tahansa jättää meitä yksin.

— Niin oikein, niin oikein, viisas aviopuolisoni!... Ja katsos, tuollahan poikamme tulee... Huomautan seikasta, josta tähän asti, ehkä ylpeyden vuoksi en ole mitään virkkanut. En ole varma siitä, että neiti von Stein, niin komea mies kuin Konny onkin, vastaa hänen rakkauteensa. Hän käyttäytyi niin ujostelemattomasti!

— Olet taaskin oikeassa. Lahjainkeräys-tilaisuudessa hän kyllä punastui, kun Konny häntä lähestyi, mutta kotona pappilassa ei ollut jälkeäkään hämilleen joutumisesta, puhelinpa miten hyvänsä. Toivon kuitenkin, että olemme erehtyneet, sillä kauniimpaa ja järkevämpää vaimoa pojallemme emme voi saada.

— Se on totta, hän käyttäytyy niin mainiosti ja sopisi juuri parahiksi Sigesbergiin.