Part 1

TULEVAISUUDENUNELMIA

Kirj.

Emilie Flygare-Carlén

Suomentanut

Tuovi Halla

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1917.

SISÄLLYS:

I. Vanhempien kesken. II. Mitä aviopari saa nähdä kävellessään pihlajametsikköön. III. Konny. IV. Rahankeräys kansakoulun hyväksi. V. Miten eri tavoin saman asian voi käsittää. VI. Kohtalo kiirehtimässä. VII. Mitä sattui oikeaan aikaan. VIII. Häämatkalla. IX. Appivanhempien luona. X. Edelleen samoissa oloissa. Xl. Sigesbergissä oleskelu loppuu. XII. Jäähyväiset ja kotiintulo. XIII. Kotoista järjestelyä. XIV. Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä liiaksi. XV. Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheelliset tunnonvaivat. XVI. Halveksitulle ruustinnalle tunnustetaan suuri pätevyys. XVII. Onnellisen miehen onnettomuus. XVIII. Jälleen Sigesbergissä. XIX. Ensimäiset vastaanottavaiset. XX. Parooni Sigesmundin kirje puolisolleen. XXI. Suuren päivän aattona ja sen jälkeen. XXII. Menneisyys ja mitä tuleva oli. XXIII. Yksinäisellä saarella. XXIV. Oikealla tolalla.

I.

Vanhempien kesken.

— Kuulehan, Louise, olenpa, totta vieköön, lopen väsynyt tähän ilveeseen! Jätinhän valtion palveluksen ja tärkeät toimeni siinä uskossa, että jo ansaitsisin lepoa. Asetuin vanhoilla päivilläni perintötilalleni nauttimaan siitä pikku tyydytyksestä, että saan ystävilleni ja matkustavaisille näyttää kokoelmiani ja esi-isieni muotokuvia. Heistä ei yksikään olisi uneksinutkaan totella omaa lastansa, mutta minuapa ei kohdellakaan heidän poikanaan, ei, minut _tilataan_ tänne pieneen, epämukavaan Kronebyhyn, missä ei ole puhettakaan tavallisista mukavuuksistani. Ja _miksi?_ Nuoren naisen katselmusta toimittamaan! Nuorena pyysin ystäviäni tarkastamaan hevosta, jonka aioin ostaa, mutta silmät olisin hävennyt päästäni, jos olisin pyytänyt vanhempiani tulemaan tänne tarkastamaan _sinut_, ennenkuin kosin.

Vaimolleen vanha parooni Sigesmund von Z. uskoi nämä ajatuksensa. Mutta kun hän näki rouvan vielä hienolle ja sileälle poskelle nousevan ruusut niin kauniit, kuin nuorena neitona ennen, riensi hän parhaansa mukaan siloittamaan närkästystänsä siitä, että hänen ei annettu rauhassa huolehtia velvollisuuksistansa komeassa Sigesbergissä, vaan että hänet oli pyydetty tänne täyttämään velvollisuutta, joka hänestä näytti aivan tarpeettomalta. Hänen mielestään ei näet Muhammedin ollenkaan tarvinnut tulla vuoren luo, kun kerran pikku tyttölapsi vuorelta voi tulla Muhammedin luokse! Mutta siinähän juuri onnettomuus onkin, että on poikia, joilla on suurempi valta isänsä suhteen kuin kaikilla esi-isillä kautta viiden sukupolven yhteensä.

— Vaimo rakkaani, — jatkoi parooni, ääni nuorekkaan liehittelevänä, — olen epäkohtelias kuin karhu; vakuutan sinulle, — hän suuteli sydämellisesti puolisonsa kättä, — että kadun, kun en heti muistanut, että tämä on _sinun_ tilasi. Heti kun vaan olemme syöneet päivällistä, lähdemme kävelylle ja etsimme sen ihastuttavan pihlajalehdon, missä annoit minulle kätesi, — mistä hetkestä olet minulle ollut paljon suurempana onnena kuin kaikki se, mitä sittemmin olen saavuttanut.

— Kiitos, kallis Sigesmund, — vastasi vaimo, joka oli miestään paljon nuorempi ja vielä kaunis ja viehkeä. — Olin aivan varma siitä, että pian mieltyisit matkaan. Täällä on muuten kaikki niin hyvässä kunnossa sekä ulkona että sisällä. Autuaasti nukkunut isäni ei koskaan päästänyt mitään rappeutumaan, ja senjälkeen kun Konny on ottanut hoitaakseen tämän vanhan, rakkaan, luonnonkauniin paikan, on...

— On tietenkin mahdotonta minkään rappeutua, — keskeytti aviomies hymyillen, — Niinkuin sinä yhä kutsut poikaamme hyväilynimellään Konnyksi Konstantinin asemasta, niin olet sinä myöskin hamasta hänen lapsuudestaan pitänyt uskosi, että kaikki mihin hän ryhtyy, ansaitsee sinun äidillisen ihailusi.

— Sigesmund rakas, jos joku vieras kuulisi puheesi, niin saisipa hän merkillisen käsityksen tavasta, jolla arvostelet poikaasi, miestä, joka kuitenkin nauttii kaikkien kunnioitusta. En väitä, että hän olisi tyydyttänyt kaikki ne toiveet, mitä sinulla hänen elämänuraansa nähden on ollut; sinunhan mielestäsi miehen täytyisi käyttää elämänsä noustakseen virka-arvoissa valtion palveluksessa. Mutta hänellähän on toinen tie palvella maataan: palvella sitä kirjallisella toiminnallaan, etkä sinäkään _voi_ väittää, ettei hän sillä alalla olisi saavuttanut hyvinansaittua kuuluisuutta. Sitäpaitsi on hänellä maatalousasioissa sellaiset tiedot, että sinun itsesikin täytyy tunnustaa ne mainioiksi.

— No niin, mutta voinpa sittenkin miltei vannoa, että alaiseni Sigesbergissä rakastavat _minua_ enemmän kuin häntä, vaikka en aina oikein voikaan ihastua heidän harrastuksiinsa... Hiljattain juuri muuan pojanvekara huusi tien vieressä leikkiville tovereilleen, kun ratsastin tilani ulkoäärille: "Tulkaa, pojat, kattomaan, se on vaan _vanha_ palooni. Päivää, vanha palooni!"... Tekipä, totta vieköön, se tervehdys sydämelleni niin hyvää, että heitin poikaparveen kokonaisen taalarin hopealantteja. — Mitä sanot sellaisesta mielipiteen ilmaisusta?

— Sanonpa vain, — vastasi vaimo nauraen, — että sinä julkisen elämäsi varrella olet niin tottunut suosionosoituksiin, että nyt iloitset siitäkin suosiosta, minkä voit saavuttaa maatilasi pellonpientareilta... Ei... ei, älä näytä niin vakavalta! Ymmärrän sydämesi hyvyyden, eikä voi olla kauniimpaa kadehtimista isän ja pojan kesken kuin se, että he haluaisivat alaistensa pitävän heistä. Mutta nyt, Sigesmund hyvä, sinut on saattanut hiukan ärtyiseksi matka ja tomu ja poikasi halu, että niin heti paikalla tulisimme tänne. Tämä halu todistaa kuitenkin kunnioitusta, jota niin harvat pojat osoittavat vanhemmilleen.

— Ei, Louise hyvä, ei kannata koreilla asiaa! Hänhän on jo seitsemän vuotta etsinyt vaimoa itselleen, eikä sen löytämisestä kai vielä nytkään tule mitään. Hänen iankaikkinen luottamattomuutensa ei ole muuta kuin sairaalloisuutta, ja sairaalloisuutta on myöskin tämä halu käyttää useampia silmiä kuin omiaan. Hän on tässä asiassa, huolimatta lujasta ja rauhallisesta luonteestaan, vallan naurettava. Muistatko vielä, mitä hän kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään selitti minulle, että hän oli päättänyt etsiä itselleen vaimon heti kun tulee täyttäneeksi yksikolmatta, koska nuoren miehen sekä ulkonaista että siveellistä asemaa lujittaa se, että hän suorittaa elämänsä tärkeimmän asian silloin, kun hänen katseensa vielä on selkeä?

— Kyllä, muistan sen yhtä hyvin kuin sinun arvokkaan vastauksesikin: "Eikö olisi viisainta, poika rakkani", sanoit sinä, «odottaa siinä asiassa niin kauan, kunnes saat lopetetuiksi opintosi, pääset johonkin virkaan ja saat viranylennystä?

— Aivan niin, Louise rakas, siten sanoin. Mutta mitä vastasi poika minulle? Vastasipa, että hän ensin ottaisi filosofisen oppiarvon, mutta että hän ei antaisi sitoa itseään jokapäiväisillä orjamarkkinoilla jälkeläistensä kustannuksella! "Kuinka lukemattomat miehet", sanoi hän, "juuttuvatkaan niin oloihinsa, että he sitten pelkästä väsymyksestä eivät enää jaksa edes ajatella avioliittoa, ja kun he vihdoin sitte kuitenkin avioliittoon menevät, saa kaikki jäädä riippumaan sattumasta. He eivät erikoisesti tutki millaiselle naiselle uskovat puolison ja äidin tärkeän tehtävän... Miten epätyydyttävä olotila syntyykään sitten usein!" Tarvitsipa siinä itsensähillitsemistä, kun ei purskahtanut nauramaan kuullessaan kaksikymmenvuotiaan poikasen puhuvan tuollaista itse asiassa viisauden kieltä! Mutta en ole silloin enkä näinä monina vuosina sittemminkään nauranut muille kuin itselleni. Konny-raukka, ennen häneltä menee nuoruus kuin hän löytää etsimänsä aarteen, enkä tiedä että ainakaan näillä seuduin olisi mitään perhettä, mistä hän olisi voinut tavata tulevan miniäni.

— En käsitä minäkään, kuka on kysymyksessä, enkä myöskään ymmärrä, miten hän on voinut lähteä lyhyellekään matkalle juuri nyt, kun meidän piti tulla... Mutta se hyvä puoli asialla on, että pääsen tänä vuonna matkustamasta kylpy- ja vesiparannuslaitoksiin... Olen aina elänyt siinä toivossa, että hän ulkomaanmatkoillaan sattuisi joutumaan elämänsä romaaniin. — Mutta mitä vielä! Ainakaan loppuluvusta ei ole mitään tietoa!

— Niin, se on hullua, se. Ja mies on niin kaunis, miehekäs ja komea, ettei moista! Mutta hän on liian totinen ja epäröivä. Hän itse peloittaa rakkauden ilmestymästä. Millainen tuon naisen oikeastaan pitäisi olla?

Sitä on vaikea sanoa, mutta sen kyllä voin sanoa, millainen hän _ei_ saa olla.

— Hyvä sekin. Sittenhän pääsen jonkun verran tilanteesta selville, ennenkuin nuori herra huomenna tulee. Odottaessamme tässä päivällistä, kuuntelen mielelläni mitä tiedät. Mutta on totta, että on vielä yksi tärkeä asia, missä hän, ikävä kyllä, on ollut paremmin puheensa mittainen kuin edellisessä. "En antaudu toistaiseksi"., niin selitti hän, "millekään virkauralle, _sitte_ saamme nähdä". Mutta, Louise, siinä suhteessa emme pääse koskaan mitään näkemään. Ja kumminkin oli minulla häntä varten niin valoisia ja varmoja mahdollisuuksia valtiomies-alalla...

— Olehan nyt, ystävä rakas, ja anna noitten vanhojen huolien nyt pysyä poissa mielestäsi! Sinun suvussasi on ollut kokonainen sarja ylemmän ja alemman arvoisia sotilashenkilöltä ja monia valtiomiehiä, mutta ei ainoatakaan kirjailijaa, ja kaiken kaikkiaan saat olla tyytyväinen.

— Saapa nähdä. Toivon ainakin, ettei hän koskaan rupea romaaneita kirjoittamaan. Toistaiseksi on hän, yhtä ja toista matkakuvausta lukuunottamatta, julaissut teoksia, jotka osoittavat hyvää ymmärrystä ja vakavaa opiskelua valtiollisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten kysymysten alalla, käsitystä suuren yleisön valistuksentarpeesta, mutta jos hän...

— Vaiti, vaiti, vannomatta paras!

— Niin kyllä sanotaan. Mutta minä voin olla varma siinä suhteessa, kun näen, että hän ei saa valmista _omastakaan_ romaanistaan. Tiedätkö, Louise rakas, minä pelkään, etteivät hänen tunteensa koskaan pysty kohoamaan tavalliselta, tyyneltä tasoltaan. — Mutta miten olikaan noitten vaatimusten laita?

— Niin, kuulehan! Ensinnäkään tuo valittu ei saa olla mikään kaunotar.

— Todellakin, hävetä hänen pitäisi! Tahtooko hän minulle rumia jälkeläisiä? Ja meidän sukumme kun aina on ollut kaunista!

— Sitä hän ei vaadi, että nainen ei saisi olla miellyttävä ja viehkeä, mutta kauneutta hän pelkää, koska sen seuralaisina niin usein on turhamaisuus, ylpeys ja vaativaisuus.

— No, noita ominaisuuksia voi niilläkin olla, jotka eivät ole muuta kuin _miellyttäviä_... Ehkä ei nainenkaan saa huomata, että Konny sattuu olemaan harvinaisen komea ja kaunis mies?

— Siinä arvaat aivan oikein. Hän ei, mikäli uskon, tahtoisi kosia naista, joka ei sivuuttaisi sitä seikkaa ja osaisi löytää hänestä parempia ominaisuuksia, niihin kiintyäkseen... Vihdoin ei tuolla hänen valikoidullaan saisi olla mitään erikoiskykyä, koska se johtaisi hänen mielensä ja aatteensa yksipuolisesti siihen yhteen suuntaan. Hän ei saa olla oppineita naisia, mutta millään muotoa ei hän saa olla sivistymätönkään. Luonnollisestikaan hänessä ei saa olla mitään ylpeyttä muistuttavaa, koska ylpeyden rinnalla tavallisesti esiintyy sydämettömyys, mutta hänen täytyy osata jalosti säilyttää naisellinen arvokkuutensa. Hänen luonteensa täytyy olla selvä kuin päivä, hänen terveytensä hyvä, ja täysin selvitettynä täytyy olla sen, että hänen suvussaan ei ole ollut perinnöllisiä tauteja. Nyt luulen likipitäen selostaneeni koko ohjelman alusta loppuun.

Vanha, kunnon parooni alkoi nauraa täydestä sydämestään.

— Mutta, rakkahin Louise, näin ollenhan suvun täytyy kuolla sukupuuttoon... ellei hän rakastu... Mutta luulenpa, että joku maalaissulottarista tulla loksuttelee tännepäin. Käsketään ruualle! Sepä hauskaa! Juon aimo maljan sen naisen kunniaksi, joka on pelastava sukupuun...

II.

Mitä aviopari saa nähdä kävellessään pihlajametsikköön.

Päivällinen oli syöty, ja täysin tyytyväisenä tunnusti parooni, että hänen huolensa niin tässä kuin muissakin suhteissa olivat olleet tarpeettomia. Sitäpaitsi olivat huoneet vilpoisia, kaikki niissä oli hyvässä järjestyksessä, kahvi mainiota, päivällisuni rauhallista, ja lisäksi riittävästi sanomalehtiä ja kirjoja, tahtoipa niitten ääreen sitten nukkua tai niitä lukien valvoa. Kun lisäksi ottaa huomioon viinit, jotka olivat niin mainioita kuin appi vaan ikinä voi toivoa niillä tulevan miniänsä maljan juodakseen, ja että vihdoin oli mitä kaunein kesäkuinen iltapäivä kävelläkseen sille paikalle, missä parooni itse oli vetänyt onnellisen avioarpansa, niin käsittää hyvin, että hän eloisin ja reippain mielin tarjosi vaimolleen käsivartensa häntä kävelylle viedäkseen.

— Louise rakas, tiedätkö että niinä kymmenenä viime vuonna, joina en ole täällä ollut, olen kokonaan unohtanut paikan kauneuden. Täällä on luonto aivan yhtä kaunista kuin Sigesbergissä, ja jos Konny on niin mainiosti sisustanut ne kolme huonetta, joihin sattumalta tulin, viettääkseen tulemattoman kuherruskuukautensa täällä, niin on Kroneby hyvin valittu... Täällähän on elämä kuin runoa... Voi, entisiä aikoja, suloisia muistoja! Täällä olen huokaissut useamman kuin yhden huokauksen rakkauden tähden...

— Niin minäkin, Sigesmund hyvä, täällä johdun ajattelemaan kaunista, onnellista menneisyyttä... Harvat naiset voinevat samoin tuntein kuin minä muistella vaiheita, jotka ovat seuranneet sitä aikaa, jolloin ensi kerran jättivät kotinsa, siihen saakka, kunnes sen taas näkevät. Useimmille on pelkäksi sydämen kidutukseksi hyvä muisti, mutta minä olen ollut niin onnellinen, että olen vain vähän saanut kokea _sitä_, mistä useilla, ikävä kyllä, on muistoja liiaksikin.

— Olen onnellinen siitä, että näin sanot, ystäväni, ja olen ylpeä siitä, että voin olla varma sinun niin myöskin ajattelevan... Mutta onpa meidän varottava, ettemme eksy kaikkien näitten uusien, aistikkaitten laitteitten keskellä... Annahan kun katson; eikö tästä poikennut käytävä oikealle?...

— Kauempana se vasta poikkesi. Mutta yksin minäkin, joka kuitenkin olen ollut täällä paljon myöhemmin kuin sinä, tunnen täällä olevani hiukan oudoksissani. Tästä menee tie oikealle. Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, voimme poiketa tälle käytävälle, joka varmaan tekee mutkan maantielle päin ja kääntyy sitten rannalle. — Sitte meillä ei enää olekaan pitkältä metsikköön.

— Minua miellyttävät herra poikamme toimeenpanemat uudistukset, ja kun oikein pääsen asian perille, niin huomaan, että kannatti hyvinkin matkustaa tänne vain jo senkin huvin vuoksi, että sai taas nähdä _sinun_ maatilasi, ellei muita erikoisia syitä matkaan olisi ollutkaan. Aiotko sinä toteuttaa ajatuksesi, että täällä ollessasi lahjoitat Kronebyn sen nykyiselle haltijalle? Hänen työhuoneensa osoittaa, että hän todella on asettunut vakinaisesti tänne asumaan. Hänellä ei ole niin monta kirjahyllyä eikä niin suuria käsikirjoituspinkkoja Sigesbergissä olevassa työhuoneessaan.

— Et saa käydä kadehtimaan, ystäväni. Sigesbergissähän hänellä on kirjasto käytettävänään. Mutta vastatakseni kysymykseesi, niin, koska olet ollut kyllin jalomielinen antaaksesi minun määrätä Kronebystä omana, pikku tilanani, on aikomuksenani valita tämä aika toimittaakseni siirron... Mutta mitä menoa nyt kuuluu? On kuin kokonainen ratsastusseurue olisi lähestymässä. Vetäytykäämme hiukan syrjään, niin näemme puitten lomitse...

— Tosiaan, pieni ratsastusseurue sieltä on tulossa... Voi, voi, tuossa on köyhä vaimo-raukka lapsi käsivarrellaan... Toivon, että he hillitsevät hevosiaan!... No, ystäväni, mitä tuumit tuosta: kaksi valkolakkista ylioppilasta, yksi kummallakin puolella amatsonia, joka sitten varmastikaan ©i ole aiottu pitentämään sukupuutani, sillä eipä hän juuri näytä sopivan ohjelman puitteisiin? Mistä voi _hän_ tulla? Hänhän on suorastaan jumalatar muodoltaan ja ryhdiltään.

— Niin, _hän_ se ei ole varmastikaan. Katso, nyt pudotti hän ratsupiiskansa, kun hän jyrkästi ohjasi hevosen päästäkseen puhumaan vaimon kanssa, nyt näyttää hän nostavan harsoaan... Aivan niin! Miten hurmaavat kasvot! Miten ystävällisesti hän kumartuu ja antaa roponsa. Kuka hän lienee?

— Mutta katsohan noita ylioppilaita, rakas Louise! Hehän melkein puskevat toisiaan, saadakseen käsiinsä piiskan... Poika-parat, eipä tullut paljon iloa siitä voittosaaliista! Miten lyhyen nyökkäyksen saakaan tuo pitempi! Ne eivät voi olla hänen veljiään — veljille ei tule niin kiirettä eikä heitä palkita kohteliaisuuksista tuollaisella armollisella nyökkäyksellä, joka sopisi ruhtinattarelle — ja sellainen sentään samalla toki hymyileekin...

— Nyt ratsastavat he pois. Mutta joskin hän ynseästi kohteli nuoria herroja, niin kumartui hän sitä ystävällisemmin auttamaan vaimoa, jolle myöskin ylioppilaat antoivat roponsa... Älkäämme puhuko, Sigesmund hyvä, tästä pikku seikkailusta mitään Konnylle, ennenkuin hän itse on meille ilmoittanut mitä aikeita hänellä on. En minä kuitenkaan ollenkaan usko, että voisi olla kysymys tästä naisesta, joka vain yhdessä ainoassa suhteessa voisi täyttää hänen toiveensa.

— Missä suhteessa sitte?

— Siinä, ettei tämä nainen ainakaan ole käynyt puoliväliin tietä häntä vastaan... Niin monet tytöt ovat senvuoksi menettäneet hänet.

— Niin, sellainen ei kelpaa! Konny on kait vangittava täysin näkymättömin pauloin... Tai ehkäpä hän tahtoo välttää kaikki paulat... Hän pelännee, ettei hän siinä tapauksessa näe kyllin selvästi! Mutta käykäämmepä nyt vanhaan lehtoomme. Ehkäpä jäämme tänne Kronebyhyn siksi, kunnes pihlajamarjatertut kypsyvät täydellä hehkullaan muistuttamaan meille nuoruutemme hehkuvia päiviä. Sitä odottaessamme juomme teemme ja pelaamme shakki-erämme illalla.

— Olipa poikamme siinäkin huomaavainen, että varasi meille niin kauniin shakkipelin. Sitten voin vielä soittaa sinulle vanhaa pianoa, ehkäpä laulaa vanhoja tyttölaulujanikin.

— Mainiota, rakkahin ystäväni! Minulta ei tule mitään puuttumaan.

III.

Konny.

Aviopari nukkui vielä aamusella, kun kevyet matkavaunut pysähtyivät ulkopihalle, ja vain kaksi unenpöpperöistä metsästyskoiraa, jotka tunsivat herransa, tulivat karaten paikalle ja olivat niin innokkaita tervehdyshyväilyissään, että melkein estivät isäntänsä pääsemästä mihinkään.

Nyt on kumminkin sanottava, että mikäli isäntä pystyi tuntemaan voimakkaampaa myötätuntoisuutta, niin oli se tähän asti kohdistunut hevosiin ja koiriin. Viimemainitut saivat käyttäytyä niin vapaasti, että katsoja ei voinut käsittää, miten koirat voivat niin tuttavallisesti seurustella miehen kanssa, joka itsestään antamansa käsityksen mukaan ei ollenkaan ollut omiaan herättämään tuttavallisuutta. Mutta oli miten oli, kaikki eläimet rakastivat häntä, ja hänen äänensä tuntui niistä musiikilta, niin tarkkaavaisina ne kuuntelivat, kun hän puhui niille omaa kieltään.

Konnylla ei ollut siinä suhteessa onnea osallaan, että hänen vanhempansa olisivat häntä oikein ymmärtäneet. Niin lämpimästi kuin he ainoata poikaansa rakastivatkin, niin tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin ihmeellistä tunnetta, joka salavihkaa muistutti jonkinlaista kunnioitusta. Isä olisi mieluummin tahtonut tehdä kenet hyvänsä tyytymättömäksi kuin saattanut kevyenkään pilven nousemaan Konnyn otsalle, sillä pojan oli tapana vaieten salata tyytymättömyytensä, mikä teki hänet jonkun verran kärtyisäksi, jolloin samanlainen mieliala sitten tarttui isänkin hermoihin. Suhteet kävivät silloin epämieluisiksi kummallekin. Äiti taasen olisi tuntenut itsensä aivan lohduttomaksi, jos hänen poikansa kertaakaan olisi luonut häneen muuta kuin kirkkaan katseen. Äiti jumaloi poikaansa. Poika taas vuorostaan rakasti sekä isäänsä että äitiänsä paljon enemmän kuin nämä käsittivätkään, ja niin suuren arvon antoi hän käskylle, joka käskee rakastamaan isää ja äitiä, että hän katsoi vanhemmillaan olevan täyden oikeuden ennakolta saada arvostella sitä naista, jonka hän ehkä valitsisi omakseen.

Voi sen vuoksi olla varma siitä, että parooni Sigesmund, huolimatta niistä pikku pistosanoista, jotka hän kahdenkeskisessä keskustelussa vaimonsa kanssa oli tullut lausuneeksi, tunsi erikoista tyytyväisyyttä Kronebyhyn saamastaan kutsusta. Hän oli halukas hyväksymään minkä valinnan tahansa, minkä poika itse vaan hyväksyisi, niin tärkeätä hänestä oli se, että kerran tulisi loppu nuoren miehen hapuilusta ja epäröimisestä, sillä joskaan tämä ei ollut laadultaan juuri naurettavaa, vaikka vapaaherrattaren kuvailemasta ohjelmasta siten ilmeni, niin oli joka tapauksessa kohta kahdeksan vuotta tarvittu löytääkseen tulevan puolison. Mutta jo kauan ennen vuoden 1862 kevättä, jolloin tässä kerrotut seikat tapahtuivat, oli nuorissa neitosissa ilmennyt niin ylenpalttinen ylellisyyden, hienostelun ja huvittelun määrä, että vakavasti ajattelevan miehen, joka ajatteli avioliittoa sen juhlaliisimmalta ja tärkeimmältä puolelta, täytyi hyvinkin pelätä joutuvansa tekemään erehdyksen, jota sitten myöhemmin enää olisi mahdoton korjata. Sitä paitsi voi olla syytä heti alusta alkaen tunnustaa, että sankarimme oli kovin taipuisa epäilemään _kaikkia_ omia vaikutelmiaan.

Mainitaksemme nyt muutamia sanoja Konnyn ulkomuodosta, niin oli hän todella kauniimpi kuin miehen ollenkaan tarvitsisi olla, mutta se seikka merkitsi sittenkin vähän sen verrattoman sielunvoiman ja kehitetyn, voittamattoman tahdonlujuuden ohella, joka ei vain ilmennyt koko hänen ulkomuodossaan, vaan ikäänkuin löi leimansa jokaiseen hänen piirteeseensä. Varsinkin ilmaisi hänen suurien, tummanruskeiden silmiensä syvä katse näitä ominaisuuksia. Ja kun hänen katseensa läpitunkeutuvana kiintyi johonkuhun, tuntui siltä kuin hän olisi voinut lukea toisen jokaisen ajatuksenkin. Hänen pitkä, solakka vartalonsa oli pehmeä liikkeissään, mutta hänen kävelytavassaan oli jotakin uneksuvaa, mikä osoitti taipumusta, ei hajamielisyyteen, vaan mietiskelyyn.

Joku toinen poika kuin Konny olisi luonnollisesti toimittanut vanhemmilleen suuren yllätyksen aamiaista syömään tultaessa, mutta Konny ei tietenkään kieltänyt puhumasta kotiatulostaan, vaan pidättäysi ainoastaan kaikesta hätäilystä, joka vain olisi häirinnyt hänen vanhempiaan.

Hän oli matkustanut läpi yön, ollakseen ajoissa kotona, ja heti kun hän oli tunnin levähtänyt ja pukenut toiset vaatteet ylleen, nousi hän portaat toiseen kerrokseen ja koputti vanhan avioparin ulommaisen huoneen ovelle.

He olivat juuri valmiina käymään alas; pari lämmintä syleilyä kuin sivumennen sekä muutama ystävällinen anteeksipyyntö pojan puolelta, ja poika tarjosi käsivartensa äidilleen, minkä jälkeen he kaikki kolme pian kokoontuivat aamiaispöydän ympärille, mikä oli salista puutarhaan johtavien lasiovien edessä; ovesta näkyi puutarhassa jo nyt kesäkuun alussa, muutamia ruusuja, jotka aikaisessa auringonlämmössä levittivät ihanaa tuoksuaan.

— Tiedätkö, rakas poikani, että oli aivan mainiosti ajateltua sinun kutsua meidät tänne katsomaan sinun laitelmiasi ja uudistuksiasi tässä minulle niin sydämellisen rakkaassa, pikku Kronebyssä. Teimme eilen iltapuolella laajan kävelymatkan, minä ja äitisi, ja olimme ihastuneita kaikkeen. Varsinkin on miellyttävä tuo uusi, leveä, varjoisa käytävä, joka mennä mutkittelee rantaan.

Luonnollisesti oli parooni Sigesmund liian hienosti sivistynyt mies ilmaistakseen matkalla olleen mitään erikoista tarkotusta.

— Voi, rakas Konny, — lausui väliin äiti, — me olimme tällä matkalla niin onnellisia, isäsi ja minä, ja, eikö niin, kallis poikani, sinähän rakastat tätä paikkaa?

— Kyllä, voin vakuuttaa äidille, että teen niin kaikesta sydämestäni. Johtuupa se sitten siitä rakkaudesta, jota tunsin äidinisää kohtaan, tai sitten siitä keväisestä nuorekkuudesta, mikä täällä Kronebyssä kaikella on ja minkä isä ja äiti luultavasti itse ovat tänne jättäneet, sanalla sanoen, viihdyn täällä melkein _paremmin_ kuin hyvin.

— Sitten sinä, oma Konnyseni, otat tyytyväisenä vastaan nämä paperit — Kronebyn omistusoikeuspaperit. Isäsi ja minä olemme arvelleet, että sinä tuntisit itsesi vielä vapaammaksi ja onnellisemmaksi, kun tietäisit olevasi _omalla_ maaperälläsi. — Hän ojensi kimpun papereja pojalleen, ja iämpimämpää onnellisuutta kuin se, mikä tällöin säteili hänen kauneista silmistään, on vaikea joutua näkemään.