Part 9

Helgan kalpeat kasvot värähtelivät. "_Siitä_ siis on sovittu!" hän huudahti, hypähti ylös, riensi pianon ääreen ja alkoi soittaa hyvin voimakkaasti. Hän soitti hurjaa "Valkyyriain ratsastusta", hetki hetkeltä yhä nopeammin ja kovemmin.

Oskar oli tuskaannuksissaan ja läksi kotiin aikaisin. "Onpa siunattu onni, ettei Helga tiedä!" hän ajatteli. "Jos hän tietäisi, niin en uskaltaisi vieläkään luottaa itseeni! Ja jos hän rakastaa minua niinkuin minä häntä -- hyvä Jumala!"

Mutta Thora oli sanomattoman onnellinen. Sinä iltana levolle mennessään hän syytteli itseään: "Oi, kuinka kohtuutonta vääryyttä olen tehnyt Oskarille -- julmaa, häijyä, häpeällistä vääryyttä!"

VII.

Aamulla Oskar arveli taistelun päättyneen ja omantuntonsa päässeen voitolle, mutta paholainen ei vielä hellittänyt. Tuskin oli hän ryhtynyt toimiinsa tavarasuojamassa, kun Helgalta tuli kirjelappu:

"Järvellä on nyt jää parhaimmillaan, ja liikeasioista ja kaikesta muusta joutavasta huolimatta sinun täytyy pitää lupauksesi ja viedä minut luistelemaan. Tule siis säntilleen kello kahdeksi, niin tapaat minut lähtövalmiina."

Ensi kertaa kirjoitti Helga hänelle, ja kirje tuntui polttelevan sormia. Hienotuoksuinen postipaperi ja vapaa, rohkea käsiala sai hänen verensä ankarampaan läikkeeseen kuin milloinkaan ennen.

Lähtisikö hän? Hänen sielunsa sanoi: "Et suinkaan! Miksi antautuisit kiusaukseen, varsinkin ollessasi heikko kuin vesi." Mutta sydän vietteli: "Sinun täytyy! Jos ilmaiset mitään eroa käyttäytymisessäsi Helgaa kohtaan, niin joutuu salaisuutesi vaaraan. Entäs vastaisuudessa -- voitko aina tuolla lailla karata tiehesi?" Sydän voitti, ja määrähetkenä hän meni johtajan asuntoon.

Helga seisoi portaiden päässä ovella. Hän oli pukeutunut vaaleansiniseen sarssiin, lyhyeen hameeseen, jonka alta pitkät ruskeat puolisaappaat näkyivät, ja kudottuun ihonmukaiseen nuttuun, jossa sorean vartalon sulavat piirteet esiintyivät selvästi, päässä valkea villalakki, joka peitti puoliväliin otsan ja oli leuan alta kiinni, jättäen eloisat kasvot paljaiksi ja kauniiksi kuin nauhahuntuisen nuoren nunnan.

Oskar alkoi jo epäillä itseään ja kysyi, missä Thora oli.

"Täällä minä olen", helähti iloinen ääni eteisestä, Thora pilkisti herttaisena ja onnellisena ovelta, mutta paljain päin ja neulomus kädessä.

"Etkö ole valmis?" kysyi Oskar.

"En olekaan lähdössä, en osaa luistella", selitti Thora.

"Menemmekin sitten kävelylle", tuumi Oskar. Mutta Thora ei ottanut kuullakseen sellaista. Helga oli sydämestään kiintynyt tähän luistinretkeen, ja hän taas oli kiintynyt muuhun -- ompelemaan hihallisia liivejä merimies Hansille!

"No jos todella haluat", taipui Oskar.

"Todella, sydämestäni! Ja minä kiehautan teille teen kello viideksi."

"Palaamme jo ennemminkin", sanoi Oskar ja asteli Helgan kanssa alas rantaan.

Lyhyine hameineen teiskaroitsi Helga hypähdellen kuin nuori hevonen purevalla ilmalla, ja hänen vieressään heiluessaan ja toisinaan häneen koskiessaan tunsi Oskar verensä kuohuvan ja jokaisen hermonsa värisevän. Tämä häntä hieman säikytti, ja kääntyessään taakseen katsomaan hän näki Thoran liehuttavan heille nenäliinaansa kotiportailta ja jupisi: "Jumala häntä siunatkoon, herttaista pikku sielua!" Ja silloin Helga vilkaisi häneen syrjin ja nauroi.

Pakkanen oli pudistanut ilman, joka nyt virkeän sähköisenä elvytti heidän aistejaan. Heidän äänensä särkyivät puhuessa, ja Helgan nauru räiskähteli kuin kuivat risut ahnaissa liekeissä.

"Mitä naurat, Helga?"

"Enpä tiedä", vastasi tyttö, ja sitten he nauroivat yhdessä.

Järven jää oli mitä oivallisimmassa kunnossa -- laveana sysimustana kuvastimena, sillä lunta ei vielä ollut satanut, vesi oli tyvenellä mennyt jäähän, ja viiden sylen syvyydestä kuulsi somerikkopohja vastaan.

"Olipa vahinko, ettei Thora tullut", huomautti Oskar.

"Oli kyllä", sanoi Helga, ja taas hän vilkaisi Oskariin syrjin ja nauroi.

He istuutuivat rantapenkereelle sovittamaan luistimia jalkaansa, ja Helgan hypistellessä hihnojaan ajatteli Oskar: "En saa, en tahdo!" Mutta Helga katsoi häneen sellainen hymy huulillaan, joka tuntui kysyvän, ja seuraavassa hetkessä oli Oskar hänen edessään polvillaan, vapisevassa kädessään luistin ja ruskea puolisaapas.

Oskarin mielestä oli Helgan luistelu ihmeteltävää. Se oli jumalallista, se oli hornamaista, se päihdytti hänet, hän ei uskaltanut yksikseen katsella sitä ja nähdessään joukon luistelijoita järven loitommassa laidassa, missä oli laavakallioinen saari, hän ehdotti:

"Mennäänpä noiden toisten luo."

Tunnit kuluivat, urheilu ja ilma lämmittivät hänen verensä, väristykset hälvenivät, ja hän unohti Thoran. Viimein alkoi aurinko laskeutua sädehehkuna meren taa, ja Oskar sanoi: "On aika lähteä kotiin."

"Ei vielä", vastusti Helga, ja he kiersivät saaren ympäri ja ympäri, milloin erillään, milloin käsitysten, milloin vierekkäin käsivarret ristissä toinen toisensa rinnalla.

Aurinko laski, meri ja maa kävivät harmaiksi ja viluisiksi, mutta vuorten huiput vielä säihkyivät kultaloisteessaan.

"Tee odottaa", virkkoi Oskar.

"Vielä hetkinen!" pyyteli Helga, ja sen enempää inttämättä kiersi Oskar taas ympäri ja yhä ympäri hänen rinnallaan.

Yö painausi takana olevalta lakeudelta, ja joku sytytti saarella tulen.

"Teelle on nyt liian myöhä mennä", selitti Helga, ja vielä kerran läksi Oskar hänen kanssaan kiertämään saarta ympäri ja ympäri. Hänestä näyttivät Helgan kasvot liekehtivän sähköistä tulta, hänen kieppuessaan ja kaarrellessaan pimeässä tulen punaiseen hohteeseen ja taas takaisin yöhön.

Muuan luistelija aloitti keijukaislaulun, toiset yhtyivät, ja näkymö muodostui aivan satumaailmaksi. Pakkanen oli kahlehtinut järveä kartuttavat kosket, ja ne pysyivät alallaan; se oli sivellyt virrat, ja ne olivat hiljaa; mutta jos vesien kohu vaikeni, niin luistelijain äänet raikuivat ja helähtelivät ohuessa yön ilmassa.

"Tanssi öin ja päivin vaan, kaikki kuihtuu aikanaan, lempi vain jää ainiaan."

Oskar oli hurmaannuksissaan. Luistinten hyrinä, jään notkahteleminen, laulu, lämpö, hehku, kaarteleva liikunta, ja ennen kaikkea hänen vierellään oleva tyttö, niin viehkeä, niin pirteä, niin eloa ja iloa uhkuva, valtasivat kaikki aistit, ja liha ja veri olivat tulessa.

Sitten nousi kuu, kirkas kuu, täyteläisenä, pyöreänä ja valkeana heijastuen jään mustassa pinnassa, revontulten läikkyessä ympärillä, kuin olisi pyrstötähti syöksynyt alas maahan heidän jalkojensa juureen.

"Katsohan! Menkäämme sen poikki", huudahti Helga, ja nuolena he ponnahtivat pimeään, kuun kuvan peräytyessä, sikäli kuin he sitä seurasivat, kunnes saapuivat toiseen rantaan, ja silloin olivat luistelijat, nuotio ja laulajat jääneet kauas taakse.

"Sepä virvatuli on! Saisin _sinut_ kiinni nopeammin kuin sen!" sanoi Oskar.

"Etkä saisi!"

"Saisin!"

"Teepä se siis!" huusi Helga ja kiiti pois, ensimältä nauraen, mutta sittemmin vaieten, hengittäen nopeasti ja vihdoin kuuluvasti huohottaen, kiemurrellessaan ja pujahdellessaan pakoon Oskarilta, kunnes tämä lopulta ojennetuin käsin ryntäsi häneen käsiksi ja huudahti: "Tehty!" Ja ennenkuin Oskar tiesikään mitä teki, hän koppasi rintaansa vasten Helgan, joka riippui hänen kaulassaan, jottei olisi kaatunut, ja painoi suudelman toisensa jälkeen tytön huulille.

Seuraavassa hetkessä palasi Oskariin tajunta kuin sulatusuuniin tohahtava jäinen tuuli. Hänen käsivartensa heltisivät irti tytöstä, ja hän virkkoi kylmästi:

"Pyydän sinulta anteeksi, Helga. Tein väärin. Olen suuresti pahoillani."

Helga nauroi hermostunutta, oneaa naurua, joka tuntui sanovan: "Oletko varma siitä, että minua ajattelet?"

"Olen kihloissa sisaresi kanssa, ja vajaan kahden kuukauden kuluttua menemme naimisiin. Minulla ei ollut mitään oikeutta antaa tunteitteni puhjeta tuolla tavoin", jatkoi Oskar.

Hermostunut, onea nauru pulpahti taas, lausuen yhtä selvästi kuin sanat olisivat voineet ilmaista: "Tiedätkö mitä sanot, Oskar?"

Oskar värisi kuin kuiva lehti tuulessa. Hän oli kuin geysirien kuumalla kamaralla seisova mies, jonka jalkojen alla ohut kuori narskuu.

"Lähtekäämme kotiin", hän sanoi.

"Riisuhan siis luistimeni", vastasi Helga.

Hän istuutui äyräälle kuutamossa, ja Oskarin polvillaan hapuillessa hihnoja purki hänen kielensä tulvanaan lauseita, mutta jokainen sana repi kuin ratkennutta jännettä. "Kun mies on mennyt kihloihin hyvän tytön kanssa, niin tulisi hänen olla uskollinen armaalleen. Se on hänen velvollisuutensa, ja hänen tulisi niin tehdä, olkootpa seuraukset mitkä tahansa. Jos hän saa siitä kärsiä, niin hänen _täytyy_ kärsiä, Helga, ja jos hänen on uhrautuminen --"

Heikko äännähdys pysähdytti hänet. Helga itki. Hänen itkunsa tuntui etsivän Oskarin sisimpiä ajatuksia ja sanovan: "Mutta onko sinulla oikeutta uhrata _minut_?"

"Helga! Helga!" hän huusi, mutta toinen ei ottanut kuullakseen. Tyttö peitti käsin kasvonsa, ja hänen itkunsa äityi syväksi, pitkäksi ja lohduttomaksi.

Oskar olisi tahtonut häntä viihdytellä, mutta ei rohjennut. Hän muisti Thoran ja Magnuksen, johtajan ja isänsä, ja hänen ajatuksensa pyörivät kiusanhenkinä alastoman sielun ympärillä.

"Helga! Helga!" hän huusi taas, mutta Helga itki yhäti. Jos tätä olisi pitkittynyt vielä hetkeäkään kauemmin, niin Oskarin olisi täytynyt jälleen siepata hänet syliinsä ja sanoa hänelle, että rakasti häntä; että hänen rakkautensa Helgaa kohtaan oli yläpuolella kaikkia lakeja, kaikkia pidätyksiä, kaikkia harhakuvia, kaikkia sovinnaisuuksia; se oli luonnon käsky, ja hän oli pakotettu sitä tottelemaan; ja heidän täytyi paeta Islannista, ollakseen enää koskaan sinne palaamatta, jääköönpä jäljelle taakseen millainen häviölle joutuneiden ihmisonnien haaksirikko tahansa. Mutta Helgan itku taukosi äkkiä, ja keikauttaen päätään taaksepäin hän äännähti tuimasti: "Hyvä on, jos sinä olet tyytyväinen, niin olen minäkin!"

Sitten hän hypähti jaloilleen, kuivasi silmänsä voimakkaasti ja naurahti -- lyhyeen, koleasti ja katkerasti, ja sen jälkeen sai Oskar malttinsa takaisin.

"Lähtekäämme pois", virkahti Helga.

Heidän astellessaan takaisin pitkin järven reunalla polveilevaa tietä, vieretysten, mutta toinen toistaan koskettamatta ja äänettöminä, ajatteli Oskar: "Armias taivas, olipa täpärällä pelastus! Vielä hetkinen, ja mitä kaikkea olisikaan saattanut tapahtua! Olin narri tähän kiusaukseen heittäytyessäni. Naiminen on ainoana turvanani. Sen täytyy tapahtua pian. Thoran ja minun täytyy lähteä pois. Palatessamme saattaa Helga jo olla Tanskassa, eikä silloin enää ole tällaisen kohtauksen uusiintumisen vaaraa!"

Kotiin vihdoin tultaessa tuntui Oskarista kuin olisi hän ollut ensimmäisestä pahasta teostaan palaava avioliitonrikkoja, mutta Thora näytti onnelliselta ja mitään aavistamattomalta.

"Tiesin, ett'ette voineet irtautua luistelustanne ja panin sen vuoksi teekapineet pois, ja nyt alkaa jo illallinen olla valmiina", hän sanoi.

Aterian jälkeen virkkoi Oskar: "Kummi-isä, mieleni tekisi muuttaa eileniltaista suunnittelua."

"Tahtoisit peräytyä pääsiäiseen, hä?" tiedusti johtaja.

"En, vaan jouduttaa häät jouluksi", ja Oskar selitteli syynsä. Thora näytti kalpealta -- jokainen vakuutti sitä -- hän tarvitsi ilmanalan muutosta -- Oskar halusi ottaa hänet Englantiin, kenties Ranskaan ja Italiaankin asti. Kevätkuukaudet saattoivat he viipyä ulkomailla tullakseen alkukesästä takaisin, suurkäräjäin aloittaessa istuntonsa, ja siksi ehtisi Thora hyvin tervehtyä ja hän itse vakaantua ryhtymään tosi työhön.

"Mutta jouluksi, hyvänen aika!" kummasteli täti Margret, "tuskinhan ennättää kolmasti kuuluttaa! Entäs Thoran hääpuku?"

Mutta Thora itse oli ihastuksissaan, ja täti Margretin inttelyt vaiennettiin.

"Olkoot siis jouluna", myönsi johtaja, ja silloin Thora kirkaisi ilosta. Helgan silmät olivat nopein katsein vilkaisseet toisesta toiseen, kasvojen kalvetessa yhä enemmän; hän nousi äkkiä seisaalleen ja huudahti:

"Ja nyt tanssikaamme onnellisen tapahtuman kunniaksi!"

"Ei, ei, ei", esteli Oskar.

"Tanssitaan", vaati Helga, istuutui pianon ääreen ja alkoi kiihkeästi soittaa vilkasta tanssisäveltä. "Tanssita sinä häntä, Thora", hän huusi, kamala loiste silmissään.

Thora tarttui Oskariin ja veti hänet seisaalleen, naurusuin sanoen: "Miks'emme, Oskar?"

Tuolit ja pöydät työnnettiin syrjään, johtaja pistäysi tupakalle, ja Oskar ja Thora tanssivat, Helgan soittaessa äänekkäästi naurahdellen ja heille tuon tuostakin huudellen.

"Helga! Helga! Ei niin nopeaan! Tapathan meidät", pyyteli Thora.

Mutta Helga vain nauroi yhä äänekkäämmin ja soitti yhä kiivaammassa poljennossa, niin hurjasti, kuin olisi tuli hänen sisuksiaan kuluttanut.

Sinä iltana Oskar meni pakottavin sydämin kotiin, mutta Thora kävi levolle onnellisena.

"Olenpa tehnyt ilkeää vääryyttä Helgallekin!" hän ajatteli ja vaipui syvään hengähtäen uneen.

VIII.

Onnellisuus on itsensä onnelliseksi ajattelemista, ja Thora oli mielestään koko maailman onnellisin tyttönen. Häitten edelliset viikot olivat hänen sydämensä suloisin aikakausi. Hän laski päivät taaksepäin siitä päivien päivästä, joka tuleva oli, ja sanoi joka aamu heti herätessään: "Ainoastaan yhdeksäntoista enää", ja sitten kahdeksantoista, seitsemäntoista ja kuusitoista, kunnes pääsi kolmeen, kahteen ja yhteen. "Thoramme on kuin valkea hiiri nappulakehässä -- hän ei saa maailmaa pyörimään kyllin vinhasti eteenpäin", hymähteli täti Margret.

Hänen onnensa ei ollut sitä, mikä saa sydämen pelokkaaksi, eikä hänellä nyt ollut hetkenkään levottomuutta Oskarista. Hän ei kertaakaan ollut Oskarin kanssa kahta minuuttia enempää kahden kesken, mutta se ei häntä vähintäkään huolettanut. Oskar tuli ja lähti joka päivä, aina kiireissään ja hengästyksissään, ja Thora soi hänelle hyvänsävyisen hymyn ja toisinaan armeliaan suutelonkin, milloin se saattoi siististi tapahtua ruokahuoneen oven takana. Mutta tavallisesti täytyi Oskarin tyytyä näkemään hänet istumassa ompelijattariensa ja neulojatyttöjensä parissa, ja se sopi hänelle paremmin, kuin Thora tiesikään.

Mikään ei ollut himmentämässä hänen onnensa valkeaa yksinkertaisuutta, ja Oskarin tullessa esittämään karttojaan ja kulkuvuorotaulujaan matkasuunnitelmaa varten oli hänellä tapana sanoa:

"Miks'et järjestä sitä Helgan kanssa -- hänhän paremmin tuntee matkustus-asiat?"

Ja silloin Oskar alkoi soperrella: "No, jos haluat antaa Helgan valinnan ohjata itseäsi, ja Helga tahtoo --"

"Haluan tietenkin; marssikaa vain makuukamariini ja sopikaa kaikesta."

Oskarin piti taas huudahtaa: "Ei, ei, voimmehan sen varsin hyvin tehdä täälläkin", ja sitten Helga ja hän --, toinen vapisten sitä, että ainoakin sana voisi hänet kavaltaa ja toinen kokien, miten katkeraa on katsella onnea toisen ihmisen silmillä -- haastelivat matkasuunnista ja rautateistä, saksien helistessä ja ompelukoneen hyristessä heidän ympärillään.

"Menemme Mont Cenisin kautta, vai mitä?" "Ei, St. Gotthardin." "Palaamme San Remon ja Nizzan tietä." "Ja Monte Carlon!" "Niin, tietysti -- Monte Carlon."

"Ihme ja kumma, luulisi, että Helgahan se tässä onkin kuherrusmatkalle menossa", huomautti täti Margret.

"Niin luulisikin!" vastaili Thora, nauraen rattoisasti kuin lapsi.

Viattoman sydämensä Pyhässä maassa oli hänellä yksi ainokainen ajatus sisarestaan -- että oli häntä väärin epäillyt. Helga saattoi olla siitä tietämätön, mutta hän _itse_ tiesi eikä voinut konsanaan saada oikeaa rauhaa, ennenkuin oli vikansa korvannut. Alituiseen hän aprikoi, miten sen tekisi, ja vihdoin hänen mieleensä juolahti näppärä keino. Uskalias hanke se oli, ja tuumiessaan milloin sen saisi käymään päinsä hän johtui siihen päätökseen, että se sopi parhaiten hääpäiväksi -- silloinhan hän olisi oman pikku valtakuntansa kuningatar, jolta ei kukaan voinut mitään kieltää. Sillävälin tuli sen pysyä salassa eikä se saanut joutua Helgan eikä Oskarinkaan kuuluviin.

Yksi ainoa rahtunen kuonaa oli Thoran kultaisessa onnessa, nimittäin Magnuksen muisto. Tuo urhea sydän ei ollut särkynyt, ja Magnuksen epätoivo saattoi olla mykkä, mutta hänen kärsimyksensä ajattelu oli raudan makuna Thoran elämän suloisessa viinissä. Onnensa täydellisentämiseksi piti hänen saada jokainen ottamaan osaa siihen; niinpä hän muutamana päivänä Oskarin tullessa veikin hänet eteiseen ja virkkoi:

"Oskar, kenestä tulee sulhaspoika?" Ja Oskar änkytteli:

"No, todellakaan, totta puhuakseni, en ole -- nimittäin --"

"Miks'ei Magnuksesta?"

"Magnuksesta? Sitäkin ajattelin, mutta --" ja siinäpä tuli esille vanha pulma -- hän ei vielä ollut selvitellyt Magnusta vastaan kihlaustilaisuudessa syntynyttä väärinymmärrystä, ja vanhukset tietenkin vastustivat hänen kutsumistaan, kunnes tuo paljastus saattoi tapahtua.

"Miks'et ilmaisisi asiaa nyt, Oskar? Olisihan oivallinen tilaisuus parantaa kaikki haavat ja unohtaa entiset ikävyydet."

"Kyllä, on tosin niinkin", vastasi Oskar, mutta hän lähti pois näköjään kiusaantuneena, eikä Thora kuullun häneltä sen enempää asiasta ennenkuin hääaattona, jolloin hän tokaisi:

"Nytpä muistan, olihan puhetta sulhaspojasta, mutta tuo mainio suunnitelmasi oli mahdoton, Thora."

"Mahdoton?"

"Äiti sanoo Magnuksen lähteneen pohjanpuoleen -- lienee jo viikon aikaa ollut matkalla."

"Talvella, ja juuri häiden edellä?"

"Äiti arvelee hänen ennättävän niiksi takaisin, mutta me tietysti emme voi jättäytyä sattuman varaan, ja kun Niels -- muistathan Niels Finsenin, ruununvoudin pojan? -- kun Niels viimeisellä syyskuvalla vast'ikään saapui kotiin, niin otamme hänet sulhaspojaksi. Siten on siitä huolesta päästy."

"Onpa ikävää", huoahti Thora, ja sitten huusi Oskar, joka oli avannut oven:

"Hei! Lunta sataa! Me saamme valkeat häät, Thora!"

Ja hermostuneesti naurahtaen hän napitti takkinsa kaulusta myöten ja läksi pois, suutelematta Thoraa.

Thora mietti tätä jälleen, kun oli käymässä levolle, ja iloisen roihuvalkean edessä nojatuolissaan istuen, alas vedettyjen uutimien suojaamassa hauskassa ja kodikkaassa kammiossaan hän muisti nyt viimeistä kertaa laskeutuvansa nukkumaan isänsä talossa. Nämä kolme viikkoa olivat miltei lopussa vihdoinkin, ja niin olivat hänen tyttökautensakin päivät; ja nyt, kun kumpaisetkin olivat päättymässä, ne näyttivät unena huvenneen. Hän oli vielä onnellinen, mutta paljoa ei olisi tarvittu, jotta tuo onnellisuus olisi kääntynyt tuskaksi. Oli ikävää, että Oskar oli unohtanut häntä suudella, ja ikävää sekin, että Magnus jäi pois häistä.

Pimeän aikaan hän laskeutui vuoteelleen, ja silloin yhä vielä tupruili lunta. Hän mietiskeli Magnusta erämaan poikki ratsastamassa, ja ihmetteli, miksi hän juuri silloin oli lähtenyt. Kenties Magnus ei kärsinyt katsella heidän onneaan -- hänen ja Oskarin! Magnus parka!

Mutta Magnuksen muisto hälveni muiden ajatusten vilinään -- mielessä väikkyivät häät, häälahjat, hääkemut, ja Oskar, aina Oskar -- ja sitten väsyneet silmäluomet painuivat umpeen, mieli raukesi täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko maailmaa kohtaan, ja hän uinui neitsyytensä viimeistä unta.

IX.

"Thora! Thora! No auta armias! Tyttö nukkuu vielä!"

"Ja hääpäivänään. Thora! Thora!"

Thora heräsi hätkähtäen huuteluun ja koputukseen. Vuoteestaan kiepsahtaen hän riensi akkunaan ja raotti uutimia. Oli täysi päivä, aurinko paistoi kirkkaasti lumella ja koko maailma oli valkeaan vaippaan kääriytynyt.

Hän aukaisi oven, neulojatytöt ja ompelijattaret marssivat huoneeseen, ja siitä hetkestä alkaen moniaan tunnin ajan oli luomakunta pelkkänä muodottomana ja tilattomana kaaoksena, jossa kaikki parpattivat yhteen suuhun ja jokainen tölmäsi kourineen jokaiseen, ja Thora söi ensin aamiaisensa ja sitten puolisensa kävellessään tahi "koetuksella ollessaan."

Mutta viimeinpä valmistui puku ja pukeutuminen, ja täti Margret kutsuttiin katsomaan. Ei oltu Islannissa milloinkaan nähty moista morsiuspukua -- silkkikaapu, hopeoitu kruunu, _faldur_, huntu ja sininen samettiviitta olivat verrattomat.

"Eikö hän olekin kaunis, Margret?" hälisivät tytöt, ja täti Margret, jonka silmät loistivat lasien takaa, sanoi:

"Vieläkö puhutte Helgasta!"

Sitten tuomiokirkon kellot alkoivat kajahdella ja kaikki kävivät hiljaisiksi. Thora astui verkalleen alakertaan ja tapasi isänsä (uudessa silkkihatussaan kookkaamman näköisenä kuin koskaan) odottelemassa eteisen suussa ja Päistärikön kadulla valmiina, selässä kultanuppinen, punasamettinen sivusatula. Lasketeltiin pari leikkisanaa, naurahdeltiin, pyyhkäistiin salavihkaa jokunen kyynel silmänurkasta, ja niin lähdettiin matkaan. Lumi oli kuiva ja pehmeää kuin jauho, ja ponia oli vaikea saada astuskelemaan tasaisesti.

Tuomiokirkkoon tultua tuntui Thorasta kaikki unelta, kauniilta valvehaaveelta, jollaisia hän toisinaan oli unelmoinut ajatellessaan olevansa kuollut ja kuvitellessaan onnellisen sielunsa liitelevän taivaaseen.

Morsiusneidot odottivat pylväskäytävässä -- Helga ihmeen kauniina englantilaisessa vaatetuksessa, ja kaksi entistä koulutoveria islantilaiseen kuosiin puettuina.

Thora, joka liikkui kuin näyssä, tunsi jonkun riisuvan samettiviitan, ja sitten kellot vaikenivat ja urut alkoivat pauhata. Seuraavassa hetkessä kuoro lauloi hymniä -- tavallista häävirttä "Kun ensi morsianta Luoja toi" -- ja sitten hän oli astumassa ylös pääkäytävää isänsä käsivarren varassa.

Hän ei ripillepääsemisestään saakka ollut nähnyt niin suurta ihmiskasvojen paljoutta. Ne näyttivät vilahtelevan hänen ohitseen ja huimasivat päätä. Hän muisti, miten seurakunta oli toisissa häissä odotellut morsianta ja katsellut häntä kuin yliluonnollista olentoa. "Hän on tulossa!" "Tässä hän tulee!" Nyt oli hän itse morsiamena, ja ihmiset kurkottelivat häntä nähdäkseen.

Thora tunsi, että kaikkien kasvot olivat hymyssä, ja tiesi itsekin myhäilevänsä. Hän kuuli ohi astuessaan, mitä ihmiset virkkoivat: "Herttainen Thora!" "Niin rakastettavan näköinen!" "Nyt olen tyydytetty, ja voinpa vaikka lähteäkin jo -- tahdoin vain nähdä, miltä Thoran kaapu näyttäisi." Ja sillä välin helähtelivät kuoron sävelet lehteriltä kuin taivaasta, leijuen joka puolella hänen ympärillään.

Käytävän päässä seisoi Oskar odottamassa -- niin hienoksi puettuna, niin kauniina, niin ylevän näköisenä -- vaaleaverinen nuori mies oikealla puolellaan, ja vasemmalla kuvernööri hyvin juhlallisena ja raudanharmaan tukkansa ja partansa vuoksi yhä arvokkaamman näköisenä.

Virsi päättyi, urut herkesivät soimasta, ja Thora huomasi olevansa Oskarin vieressä alttarin portaiden juurella, joiden yläpäässä seisoi vanha piispa, musta kasukka ja valkea röyhykaulus yllään. Takana kuului pikku kohinaa, sitten seurasi hiljaisuus, ja piispa alkoi puhua.

"Rakkaat lapset", hän sanoi, "kun Isä Jumala ammoin ensimmäisen morsiamen toi ensimmäiselle miehelle Eedenin kauniissa puutarhassa, niin hän liitti yhteen heidän kätensä rakkauteen, ja se oli ensimmäinen avioliitto. Siitä asti Hän on jatkanut ihmiskunnan historiaa samalla suloisella keinolla, ja rakkaus yhä on side, joka yhdistää miehen naiseen ja naisen mieheen."

"Rakkaat lapset", lausui piispa taasenkin -- hän puhui Thoralle ja Oskarille -- "te saavuitte tänne tullaksenne mieheksi ja vaimoksi, ja koska te rakastatte toinen toistanne, niin Jumala tahtoo liittää yhteen kätenne pyhään avioon, sillä Hän ei siunaa eikä pyhitä mitään muuta liittoa, rikkauden, maailmallisen edun tahi minkä tahansa muun harrastuksen matkaansaattamaa.

"Me tunnemme teidät molemmat, lapseni; me, jotka tänne olemme kokoon tulleet, me olemme nähneet tunteittenne kukan umpussaan ja aukeavan, ja nyt rukoilemme Jumalaa, että olisitte uskollisia valoille, jotka tänä päivänä teette, aina kantaen toinen toisenne taakkaa, anteeksi antaen toistenne viat ja vaalien sitä inhimillistä rakkautta, mikä on jumalallisen rakkauden vertauskuvana.

"Tyttäreni, rakasta tulevaa miestäsi; ilahuta, helli häntä, pysy hänessä; salli hänen löytää rinnallasi lohdutusta jokaiseen suruun -- mitä ikinä maailma hänelle tehnee, ja mitä tahansa maailma sanonee.