Part 10

"Poikani, rakasta vaimoasi. Ei ole mitään jalompaa tässä puutteellisessa ihmisolossa, ei kauniimpaa ja taivaallisempaa näkyä kuin, että hyvä tyttö jättää isän, joka häntä rakastaa, ja kodin, jossa on ollut onnellinen, ja lausu hänen tulevalle puolisolleen: 'Mennyt oli kaunis, mutta tulevaisen uskon kaiken sinulle'. Ansaitse se luottamus, poikani, ole luja, ole urhea, ole uskollinen, niin Hän, joka kaikki heikkoutemme tuntee, ennen meitä vaellettuaan maan päällä, Hän sinua tukee, jos jalkasi horjuvat.

"Olkaa toisillenne hyvät kumppanit tämän maailmaa matkalla, rakkaani, ja jos Jumala suo teille lapsia, niin pitäkää niitä, jotka ovat siteinä teitä itseänne yhä likeisemmin yhteen liittämässä. Ennen kaikkea rakastakaa toinen toistanne, sillä se on ensimmäinen käsky, ja varjelkoon ja opastakoon Hän, joka sen antoi, teidät kautta elämän okaisten polkujen."

Piispan ääni alkoi lopulla värähdellä, ja puheen päätyttyä kuului seurakunnassa moni yskäisevän ja niistävän. Oskarkin huohotti raskaasti Thoran vierellä, ja Helga polki hänen laahustaan, mutta Thora itse oli tyyni kuin luottava lapsi.

Seuraavana hetkenä hän oli Oskarin vieressä alttaria portaalla polvillaan -- juuri siinä, missä he olivat rippilapsina polvistuneet -- ja piispa saneli valan kaavaa. Hengähtämätön hiljaisuus vallitsi täpö täydessä tuomiokirkossa tämän, juhlallisen ja kauniin toimituksen kestäessä -- ainiaan nuoren, ainiaan vanhan, ainiaan jylhän toimituksen -- joka vihkii miehen vaimolle, vaimon miehelle, myötä- ja vastoinkäymisessä, sairaana ja terveenä ollessa, "kunnes kuolema meidät erottaa."

Oskar yhä hengitti syvään, mutta Thora oli liian onnellinen kiihtyäkseen, liian varma pelätäkseen. Kun piispa liitti heidän kätensä yhteen ja laski omansa niiden päälle, tunsi Thora Oskarin käden vapisevan ja hänen valtimonsa tykähtelevän, ja hän olisi tahtonut tyynnyttää ja viihdyttää Oskaria, sillä he olivat nousseet jaloilleen, ja eräs apulaispapeista valitsi virren:

"Ohjaa lapses, Taatto, ohjaa kautt' elon varjopolkujen."

Kuoro sen aloitti, mutta seurakunta yhtyi mukaan, ja kaikkien äänet tuntuivat liikutuksesta väräjävän. Thora tunsi liitelevänsä kauas, kauas, mutta piteli yhä Oskaria kädestä. Hän oli kuulevinaan Magnuksen äänen muiden joukossa takanaan -- soinnukkaan äänen, joka oli kajahdellut noina entisaikojen iltahetkinä. Magnus parka! Mutta eihän Magnuksella olisi hänestä iloa ollut, näin oli parempi hänellekin.

Hän vaipui alemma yläilmoista, kun virsi päättyi ja piispa pudisti häntä kädestä, ja kuvernööri seurasi esimerkkiä, ja morsiusneidot astuivat esiin ja suutelivat häntä koko seurakunnan nähden. Mutta Oskar tarjosi hänelle käsivartensa ja heidän astuessaan alas pääkäytävää aloittivat urut ja kuoro jälleen:

"Oi Suuri Rakkaus, kuule pyyntö meidän, Sä aatokselle liian ylhäinen."

Thora oli nyt varma Magnuksen äänestä, ja ylös urkulehterille katsahtaessaan hän näkikin hänet. Niin, Magnus oli tuolla; hän oli kuorossa; hän oli palannut pohjanpuolesta Thoran häissä laulamaan.

"Se onni, jok'ei häivy, olkoon heidän, jotk' ainiaaksi liität yhtenen --"

Hän näki Magnuksen kasvot vain kerran vilaukselta, mutta selvästi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niitä tuollaisina -- niin kaihoisina ja niin leppeinä, ja kuitenkin lujina ja miehuullisina. Magnuksen katse oli vakaasti kiintynyt nuottikirjaan, ja hän heilui hiukan ja lauloi kuin kaikella voimallaan.

"Suo riemu, joka voittaa maisen murheen, suo rauha, joka taiston tyynnyttää."

Magnus häipyi häneltä silmänräpäyksessä, sillä ihmiset kuiskivat hänelle ohi mennessä: "Thora kulta!" "Jumala Thoraamme siunatkoon!"

Oskar kumarteli molemmille puolille käytävää, ja ihmiset puhelivat hänellekin. "Niin uljaalta hän näyttääkin!" "Näyttääpä hän myös siltä, että pystyy pitämään huolta vaimostaan!" "Vaalipas häntä hyvin, Oskar!"

Viimein olivat he jälleen eteisessä, ja Thora tunsi samettiviittaansa asetettavan hartioilleen. Päistärikkö seisoi ulkopuolella, ja merimies Hans (uudet hihaliivit yllään) juotti sitä sangostaan.

Oskar nosti hänet satulaan, ja he kääntyivät kotia kohti. Kellot alkoivat taas kajahdella -- iloisena hälinänä -- ja silloin, vihdoinkin, alkoivat Thoran kyyneleet tulvehtia. Kaikki olivat olleet hänelle niin hyviä! Se tapahtui kaikki Oskarin tähden! Olipa suloista ajatella, että he olivat hänelle ystävällisiä Oskarin tähden! Jumalalle kiitos Oskarista! Jumalalle kiitos elämästä!

X.

Anna ja täti Margret olivat johtajan talon ovella heitä vastassa. He suutelivat Thoraa ja nimittelivät häntä "rouva Stephenssoniksi" ja veivät hänet sitten yläkertaan vaihtamaan pukua. Hänen ehtiessään takaisin alas olivat hääjuhlaan kutsutut vieraat jo parhaassa tulohommassa riisumassa lumikenkiään, pudistelemassa Oskarin kättä ja kaikki yht'aikaa rupattamassa.

Pöytä oli katettu kaksiosaiseen vierashuoneeseen, missä kihlajaiset oli pidetty; johtaja istui pöydän päässä, Oskar oikealla (juuri siinä, missä oli tallannut Helgan valokuvaa) ja Thora vasemmalla puolellaan (missä Magnus oli jakkaralla istunut äitinsä vieressä), kuvernöörin istuessa vastapäätä johtajaa, Anna ja täti Margret kummallakin puolellaan, ja piispa, ruununvouti sekä tohtori välissä. Helga istui puolitiessä, Niels Finsen toisella puolellaan ja rehtori toisella.

Thora ujoili, mutta oli pirteänä, hieman punehtuen neitseellisen arvokkaasti, kun hänelle lausuttiin kärkeviä huomautteluja. Hän sai huoneen heläjämään rattoisalla naurullaan. Aterian aikana kohotti miltei jokainen lasiaan hänelle, ja sen lopulla kuvernööri nousi, kumarsi hänelle juhlallisen ryhdikkäänä ja alkoi puhua.

"Minä nousen", virkkoi kuvernööri, "ehdottamaan morsiamen ja sulhasen maljan. Me kaikki olemme onnellisia siitä avioliitosta, jota nyt on juhlittu, eikä yksikään voi olla onnellisempi kuin minä. On vuosikausia ollut sydämeni rakkaimpana toiveena, että johtaja Nielsenin ja minun välinen elinaikainen ystävyys lujentuisi lapsissamme vielä kiinteämmällä siteellä."

"Terveydeksesi, veikko", keskeytti johtaja lasinsa kohottaen, ja kuvernööri pysähtyi ottamaan siemauksen hänen kanssaan.

"Oli ehkä sekin aika", hän jatkoi, "jolloin pelkäsin tämän toiveen menevän tyhjiin."

"Ei, ei!" väitti johtaja; Thora painoi päänsä alas, Anna huoahti kuuluvasti ja syntyi tovin äänettömyys, kuin olisi jonkin poissaolevan henki käväissyt huoneessa.

"Mutta suloinen on siunaus, joka seuraa turmiota", lausui kuvernööri, "ja Jumalalle siitä kiitos, että nyt olemme yhtä mieltä ja yhtä perhettä."

Kun seurueen lasit olivat herenneet kilisemästä, kävi kuvernööri puhumaan Thorasta. "Hän on aina ollut kuin tytär talossamme, ja nyt hän tosiaankin on tyttäremme. Olemme häntä rakastaneet koko hänen elämänsä ajan, ja tänään olemme antaneet hänelle parhaan, mitä meillä oli kenellekään annettavana -- poikamme, lempipoikamme, toiveittemme epäjumalan ja sydämemme ylpeyden. Jumala heitä molempia siunatkoon!"

Saatuaan silmänsä pyyhityksi punaraitaisella nenäliinallaan johtaja heti nousi naurahtaen seisaalleen ja sanoi:

"Peräksi kääntyy keula, kun meri nousee, enkä minä ole suurestikaan tottunut soutamaan taaksepäin, mutta kuvernöörin kanssa yhdyn kiittämään Jumalaa siitä, että uhkaamaan noussut myrsky on asettunut ja me saamme purjehtia tasaisella tuulella. Mitä Oskariin tulee, niin on hän ollut kummipoikani aina siitä pitäen kun oli mitään, ja tänään on hänestä tullut poikani, enkä voisi parempaa poikaa toivoa."

"Ja sen sanon", pitkitti johtaja, niin pian kuin pääsi jatkamaan, "että pieni lupaus pidettynä on parempi kuin suuri unohdettuna, ja aion pitää erään pikku lupauksen, jonka kihlauspäivänä tein. Kenties eivät kaikki sitä usko, mutta minun mielestäni nuorten tulee olla nuoria ja nauttia nuoruudestaan, niin kauan kuin heillä sitä riittää. Sain jotenkuten omani hukatuksi, ja pelkkää työtä, työtä, työtä on ollut minulla koko ilmoisen ikäni. Samoin on kuvernöörin laita; työtä, työtä, työtä vain on ollut hänenkin elämänsä, eikä meillä ole ollut lomapäivää kummallakaan. Mutta nyt me aiomme matkustaa aurinkoisiin etelämaihin, missä maa ja meri eivät ole valkeat kuin tämä ja tuo." Johtaja viittasi kädellään edessään ja takanaan olevaan ikkunaan. "Niin, me saamme nähdä vanhoina päivinämme maailmaa, kuvernööri ja minä, mutta se tapahtuu silmin, jotka ovat paremmat kuin meidän nyt -- lastemme silmin."

"Emmekä myöskään", jatkoi johtaja seurueen taas asetuttua hiljaiseksi, "kitsastele kuluja, ja jos Oskar tahtoo kurkistaa alimman lautasensa alle, niin hän löytää hiukan pyöränvoidetta matkalleen."

Oskar nosti hedehnälautastaan ja otti sen alta kaksi maksuosoitusta, ja sitten kun maljaan oli yhdytty, hän nousi vastaamaan. Kukaan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä niin kalpeana, niin hermostuneena tai niin totisena.

"Kiitän isää ja johtajaa", hän sanoi, "meidän saamastamme loistavasta lahjasta -- joka on paljoa runsaampi kuin mitenkään voimme matkallamme tarvita. Kiitän teitä kaikkia häihimme tulostanne -- on niin hauska nähdä ympärillään ihmisiä, jotka ovat meidät tunteneet koko ikämme. 'Löydä vaimosi ystävistäsi', sanotaan. Minä olen omani löytänyt melkein perheestäni, ja uskon, että nyt yhtyneet kaksi haaraa eivät koskaan eriä -- tulos siitä, mitä tänään aamupäivällä olemme tehneet."

Kuului hiukan hyväksymisen jupinaa, ja uudelleen aloittaessaan Oskarin ääni kävi epävarmaksi ja sortui.

"Kiitän myös piispaa", hän sanoi, "sanoista -- viisaista ja liikuttavista sanoista -- mitä hän puhui meitä vihkiessään. Tiedän, että rakkaus -- rakkaus on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja minä -- minä toivon, että avioliittoni on oikea. En rakasta vaimoani niin suuresti, kuin minun pitäisi -- kuin hän ansaitsisi. En voi koskaan sitä tehdä; se on mahdotonta. Mutta toivon ajan mittaan tulevani rakastamaan häntä yhä enemmän ja enemmän, ja karttamaan jokaista kiusausta, mikä voisi minua vietellä rakastamaan häntä vähemmän. Tiedän, ett'en ole sen hyvän, herttaisen tytön arvoinen, joka tänään on antaunut omakseni, mutta koetan niin elää, ettei hän sitä milloinkaan katuisi. 'Useasti on vaimon viat anteeksi annettava', sanoo toinen sananlasku, mutta oikeampi olisi tässä tapauksessa puhua miehen vioista, ja rukoilen Jumalaa, ettei vaimoni koskaan saisi liian paljon anteeksi annettavaa."

Oskarin painuessa istumaan pitivät miehet hänen puhettaan hieman tehtynä ja tavoittelevana, mutta naisista olisi jok'ainoa tahtonut hypähtää häntä suutelemaan. Thora pyyhiskeli julkisesti silmiään, mutta hänen kasvonsa hohtivat puolipäivän sädeloistoa, ja äänettömyyden jälkeen heränneessä sorinassa huusi täti Margret hänelle pöydän yli:

"Rouva Stephensson, pidä sinä vaaria miehestäsi, jottei kukaan näistä nuorista naikkosista karkaa hänen kanssaan."

Maljoja esitettiin vielä kuvernöörille, johtajalle, ja lopuksi morsiusneidoille, joiden maljan rehtori ehdotti leikkisässä puheessa.

"Sanovat, ettei kaikkien naisten suutelo ole samaa", hän sanoi, "enkä vanhanapoikana ole mies siitä mitään tietämään; mutta tämä nuori mies tässä vasemmalla kädelläni" (rehtori viittasi Niels Finseniin), "jolla on oikeus pitää itseään oikeana sulhaspoikana tänään, on minulle kuiskaten tunnustanut huomanneensa erään morsiusneidon niin viehättäväksi ja kauniiksi, että jos hän olisi ollut Oskarin sijassa ja ahdasmielinen laki olisi hänet pakottanut valitsemaan johtajan kahden tyttären välillä, niin olisi hän livistänyt johonkin vieraaseen maahan, missä olisi voinut naida molemmat."

Kaikki nauroivat ja silmäilivät Helgaa, joka itse oli tirskunut hiukan hysteerisesti ja katsellut Oskaria koko päivällisajan. Ja silloin Thora, onnea tulvillaan, vilkaisi alas sisareensa ja muisti suuren suunnitelmansa, jolla oli aikonut hyvittää salaisen epäluuloisuutensa. Nyt oli oikea hetki sen toteuttamiseen -- nyt hänen ollessaan kuningattarena valtakunnassaan -- ja puolittain rohkeana, puolittain arkaillen hän nousi istuimeltaan, kietoi kätensä isänsä kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin.

Johtajan kasvot oikenivat hetkeksi, levisivät sitten jälleen, ja hän sanoi: "Mutta mitäs Oskar siitä arvelee?"

"Oskar _varmasti_ suostuu", vakuutti Thora, ja kuiskutteli taasenkin isänsä korvaan.

"No, enhän tee taaperoa sanastani; minä myönnyn; mutta sinun pitää kysyä Oskarilta."

Sitten Thora naurellen ja punehtuen hiipi Oskarin taakse ja kuiskaili hänenkin korvaansa, syrjin katsellen Helgaan. Kuunnellessaan kävi Oskar totiseksi kasvoiltaan ja sanoi:

"Mutta haluatko sitä aivan varmasti, Thora?"

"Kyllä, kyllä, kyllä", vahvisti Thora nauraen ja punastellen, sillä nyt oli koko seurue kääntänyt katseensa häneen.

"Puhutaan siitä huomenna", vastusti Oskar.

"Ei, ei, nyt", intti Thora.

"Mutta kenties ei Helga itsekään --" aloitti Oskar ja pysähtyi sitten, mutta Helga kuuli nimeään mainittavan ja kysyi hermostuneesti naurahtaen:

"Mitä Helgasta?"

"Niin, mitä hänestä?" tiedustelivat useat äänet yht'aikaa ja johtaja selitti asian.

"Thora haluaa sisartaan seuraamaan heitä matkalle ja koettaa suostutella Oskaria."

Jokunen yritti epäilevästi huudahtaa "miks'ei?" ja "mainiota!" ja sitten vallitsi äänettömyys, jota vain Thoran ääni keskeytti:

"Tee se, Oskar, tee!"

Tällaista olisi Oskar kaikkein vähimmin odottanut -- kiusausta tiellään juuri sinä hetkenä, jolloin yritti sitä pakoilla; intohimon sulkuportti jälleen avattuna, vaikka hän oli niin tiukasti koettanut sitä sulkea -- ja sen teki Thora itse sokeassa hellämielisyydessään ja viattomassa ilossaan, ikäänkuin hornan vallat olisivat häntä pilanaan pitäneet.

Mutta seurue odotti Oskarin vastausta; ja jottei olisi itseään ilmiantanut hän koetti lyödä leikiksi. "En ole kuten Niels -- en tahdo teitä molempia", hän sanoi; mutta yhä rukoili mielistelevä ääni hänen korvansa juuressa:

"Tee se, Oskar, tee, tee!" Ja Oskarin aina vaan epäröidessä tokaisi rehtori:

"No no, Oskar, vaimonsa ensimmäisen pyynnön kieltäminen on paha alku."

"Enhän kielläkään", selitti Oskar, "ja jos Helga itse todella ja totisesti luulee olevansa halukas lähtemään mukaan --"

"Tahtoisitko mennä, Helga?" kysyi johtaja, ja taasenkin seurasi kotvasen ymmälläoloa, joll'aikaa Helga, purren alahuultaan sielussaan riehuvaa taistelua ilmaisevalla rajuudella, katseli pöydän yli Oskariin ikäänkuin koettaen hänen kasvoistaan lukea mitä vastaisi.

"Käske hänen myöntyä, Oskar", kehoitti Thora.

"Myönnynhän minä", sanoi Helga, ja Thora paukutti voitonriemuisena käsiään ja pani huoneen heläjämään nauruaan.

Niels Finsen oli istuutunut pianon ääreen, ja palvelijat tekivät tilaa tanssia varten, kun Anna hiipi Thoran taakse ja kuiskasi:

"Eteisessä joku haluaa puhutella sinua, Thora."

"Se on kenties --?"

"Niin, kultaseni", vastasi Anna, ja Thora seurasi häntä ulos huoneesta.

XI.

Magnus odotteli eteisessä, puettuna lumisääryksiin ja pitkään turkkikauluksiseen päällystakkiin, joka oli karkea ja kulunut, vyötäisiltä huivilla sidottu. Hänen kasvoissaan näkyi syviä uurtoja, jotka voimakkaassa miehessä ovat kohtaloonsa taipumisen leimana, heikossa epätoivon. Thora ei mielestään ollut koskaan nähnyt häntä noin kookkaana ja komeana, mutta hänen äänensä oli puhuessa hempeä kuin naisen ja huulet vetäysivät mitä viehkeimpään hymyyn. Thora sulki vierashuoneen oven ehkäistäkseen pianonsoittoa kuulumasta, astui sitten hänen luokseen ja ojensi kätensä, tuntien pienuutta ja heikkoutta, hennossa valkeassa hunnussaan ollen ja morsiuskruunu otsallaan.

"Tulin hyvästelemään ja hauskaa matkaa toivottamaan", aloitti Magnus.

"Olenpa iloinen, että tulit", vastasi Thora. "Kuulin sinun menneen pois ja pelkäsin, etten saisi sinua nähdäkään."

"Toin sinulle tämän häälahjaksi", sanoi Magnus ottaen eteisen pöydältä suuren, valkean karhunnahan, jota Thora ei ollut huomannut.

"Siinäpä komea talja!" huudahti Thora.

"Onko se hyvä?" kysyi Magnus.

"Erinomaisen kaunis. En ole koskaan nähnyt tämän veroista. Sepä lie maksanut sinulle suuren summan."

"Ei paljoakaan. Ostin sen pohjanpuolesta."

"Tätäkö hankkimaan sinne siis lähditkin?"

"Niin."

"Ja talvella! Niin pitkälle, kylmälle matkalle!"

"Minä olen vahva, Thora -- ei minua koskaan pakkanen hätyytä."

Hänen surulliset silmänsä kiilsivät, ja Thoran kurkkuun nousi pala.

"Käytän sitä laivassa ja junassa ja kaikkialla", hän sanoi. "Ja aina silloin ajattelen sinua."

"Ajatteletko?"

"Todella niin teen. Mutta mehän lähdemme etelään, tiedätkös."

"Sen tiedän."

"Englantiin ja Ranskaan -- ehkä Italiaan."

"Se kyllä on sinulle terveellistä, Thora. Aurinko on sinulle hyväksi. Ja saat nähdä hedelmiä ja kukkasia kasvamassa -- se on ihanaa."

"Eikö olekin?"

Piano kävi äänekkäämmäksi, ja kuului jalkojen sipsutusta -- vierashuoneessa alettiin tanssia.

"Ja ajattelehan -- Helga lähtee mukaan", virkahti Thora.

"Helga!"

"Eikö Anna sinulle sanonut?"

"Lähteekö Helga teidän kanssanne Italiaan?"

"Lähteepä kyllä, ja se on meille kovin hupaista. Hän on niin näppärä ja vireä -- Oskar ei voi olla hetkeäkään huonolla tuulella, silloin kun Helga on mukana."

Nuo vakavat kasvot kääntyivät hetkeksi syrjin, ja sitten Magnus virkkoi yhä hennommin:

"Toivon, että olet onnellinen matkallasi, Thora."

"Varmasti olenkin. Kaikki me olemme onnellisia, siihen luotan. Lähdemme 'Lauralla' huomenaamulla."

"Niin äiti kertoi -- olen vienyt matkatavaranne laivaan ja hankkinut teille hytin."

"Ja sen olet tehnyt, sill'aikaa kun me --"

"Tahdoin tehdä jotakin hyväksesi, Thora."

"Mutta, Magnus, sinunhan olisi oikeastaan tullut olla täällä. Oskar sitä aina halusi. Hän, kuuletkos, tahtoikin sinua sulhaspojaksi."

"Oskar? Tahtoiko?"

"Tahtoipa todellakin, mutta sinua ei löytynyt, kun olit lähtenyt matkallesi."

Soiton ja tanssin melussa kuului sisältä kuvernöörin ääni ja johtajan sydämellinen nauru.

"Ehkä oli parasta, että jäinkin pois", huomautti Magnus. "Vanhukset eivät ole antaneet tekoani anteeksi, ja jos konsanaan osuisivat epäilemään, että joku muu oli vastuunalainen --"

Hän vaikeni, Thora loi katseensa maahan ja sanoi:

"Olin niin iloinen nähdessäni sinut tuomiokirkossa."

"Siellä oli kaunista", virkkoi Magnus.

"Et ole nyt pahalla mielellä Oskaria vastaan?"

"En nyt. Kun näin teidän yhdessä polvistuvan alttarin eteen, niin en voinut olla ajattelematta päivää, jona kaikki olimme siellä polvillamme. Ja sitten -- sitten oli Oskar taas kerrankin pikku veljeni."

"Magnus -- etkö -- etkö suutele minua?"

Hän epäröi hetkisen, mutta Thora kohotti suloiset kasvonsa häntä kohti -- puhtaina kuin pyhimyksen, ja kyynelten kostuttamina -- ja Magnus avasi suuren sylinsä, veti valkean pikku olennon rinnalleen ja suuteli häntä otsalle morsiuskruunun alle.

"Hyvästi, pikku tyttö, ja Jumala siunatkoon sinua ja tehköön sinut hyvin onnelliseksi. Mutta jos koskaan minua tarvitset, niin sano: 'tule', ja minä tulen luoksesi -- maan äärimmäiseen soppeenkin."

Thora alkoi nyyhkiä ääneensä, ja Magnus oli olevinaan kiireissään, kääntyen ovelle. Hänen täytyi lähteä, kun oli pitkä matka edessä.

"Ja Päistärikkökin on ulkopuolella -- en saa antaa sen odottaa."

"Päistärikkö?"

"Äiti pyysi minua hoitelemaan sitä, kunnes palaat -- sen vuoksi vien sen takaisin maatilalle."

"Anna minun sanoa sille hyvästi", pyysi Thora.

Magnus kääri hänet kiireestä kantapäähän asti karhunnahkaan ja talutti alas portaita kadulle. Oli pimeä, mutta tähdet tuikkivat ja revontulet halkoivat taivasta kuin suunnattoman säilän heilahdukset. Kaikki oli valkeaa ja hiljaista, kuului vain pianon heikko kaiku ja tanssijain etäinen töminä. Kaksi satuloitua hevosta seisoi levollisina lumessa, ohjakset harjan yli heitettynä, ja toisen selkään nousten virkkoi Magnus:

"Tämä on Kultaharja -- Päistärikön iso veli."

Thora löysi oman poninsa, silitti sen korvia ja suuteli kuonoa ja pakeni sitten pakkasilmasta takaisin ovelle.

"Hyvät veljekset käyvät hyvin yhdessä: pääsemme puoliyöksi kotiin", huusi Magnus.

Thora silmäili lähtöä. Välähtävä pohjanpalon patsas valaisi noita kolmea tienmutkassa -- Magnus ratsasti Kultaharjalla ja Päistärikkö laukkasi ripeästi vieressä, tyhjä satula selässään.

XII.

Thoran palatessa vierashuoneeseen Oskar ja Helga tanssivat vilkasta valssia, molemmat säihkyvin silmin ja tulistunein kasvoin. Sitten Thora itse tanssi kuvernöörin johtajan, rehtorin ja tietystikin Oskarin kanssa. Mutta huone kävi kuumaksi ja ummehtuneeksi, ilmassa oli liiaksi kiihkoa ja painostavaa sähköisyyttä, ja kotvasen kuluttua Thora alkoi vaaleta ja oli pyörtyä. Täti Margretin huomauttamana tämän nähdessään rupesi Oskar vihjailemaan, että oli aika hajaantua. Nuoret miehet kiusoittelivat häntä ("Tahdot päästä meistä eroon, hä?") ja Helga, joka tuntui yhä enemmän ja enemmän hysteeriseltä, vastusteli kiihkeästi väittäen, että yö oli vasta alullaan, mutta Oskar lähetti morsiamensa yläkertaan valmistautumaan miehensä kotiin lähteäkseen.

"No viekäämme hänet kaikin kotiin", virkahti muuan morsiusneito, ja kun Thora saapui yökävelyään varten huppuun kietoutuneena, ainoastaan silmät, nenä ja suu näkyvissä, niin ympäröi hänet samaan tapaan verhoutunut ryhmä iloisia tyttöjä, siristen kuin sirkat keväällä.

Vihdoin tuli lopullinen hetki, jolloin Thoran oli ainiaaksi jätettävä isänsä koti, ja silloin täti Margret, jonka kasvot olivat venyneet hullunkurisen pitkiksi ja vetisteleviksi, joutui kokonaan epätoivon valtaan.

"Ei auta puhua", hän voihki, "minä menetän hänet, enkä tiedä, miten pikku nupukalleni nyt käynee."

"Joutavia, Margret", hymähti johtaja, "Oskar pitää hänestä huolta."

"Muistakoonkin pitää, tahi murhaan hänet", uhkasi täti, ja se ajatus, että täti Margret kenenkään murhaisi, sai koko seurueen hilpeälle mielelle juuri lähtöhetkellä.

Johtajan perhe saattoi heitä ovelle, ja Helga seisoi tanssista kuumissaan ja kiihtyneenä, mutta yhä ohuessa puvussaan portaiden päässä pitelemässä lamppua päänsä yllä, tietä valaistakseen. Häntä turhaan varoiteltiin lasisäiliöisen öljylampun vaarallisuudesta.

"Ole varovainen, Helga, ole varovainen", huomautti Oskar, mutta Helga vain huusi:

"Hyvää yötä, hauskoja unia!" ja heilutteli liehahtelevaa lamppua korkealla.

"Helga, Jumalan tähden, Helga!" huuteli Oskar, ja Thora sanoi:

"Niin, Helga hyvä, älähän saata tapaturmaa hääpäiväksemme."

"Minkä parempi päivä, sen parempi teko!" vastasi Helga, ja hänen helähtelevä, hysteerinen naurunsa kaikui heidän takanaan, kun he katosivat pimeään.

Hääjoukko lähti kahtena parvena, Oskar nuorten miesten keskessä, joiden käsivarret olivat hänet kietoneet, ja Thora neitosien ympäröimänä, jotka pitelivät häntä vyötäreistä ja aina väliin pysähtyivät kuiskimaan veitikkamaisia huomautuksia hänen korviinsa. Kuohkea lumi narskui jalkojen alla ja revontulessa loimuava tähtitaivas sykähteli ja värähteli kuin sydämet heidän povissaan.

Hallitustalon portille tultaessa esitti joku, että Oskarin piti innokkaana saga-miehenä vanhan tavan mukaan kantaa morsiamensa kynnyksen yli; ja sitten Thoran riemuksi Oskar vallattoman naurun kajahdellessa ylt'ympärillä sieppasi hänet syliinsä ja kantoi sisälle taloon, missä Anna (joka oli pujahtanut kotiin aikaisemmin) kiidätti hänet yläkertaan, muiden pistäytyessä vierashuoneeseen viimeistä eromaljaa tyhjentämään.

Pystyvalkea räiski morsiuskamarissa, uutimet olivat alasvedetyt, vuode avoinna, ja huone näytti pieneltä valkealta haahkanuntuvapesältä, kun Thora sykähtelevin sydämin siihen astui.

"Onpa tämä ollut päivä!" huoahti hän.

"On kyllä", sanoi Anna, sulkien oven.

"No, voinhan aina sanoa, että minulla oli ihmeellinen hääpäivä, vai mitä?"

"Voit todellakin. Naisella on elämässään vain kaksi päivää omaa -- aivan omaa -- ja hääpäivä on niistä toinen."

"Ja mikä onkaan toinen, Anna?"

"Toinen? Hm, se toinen on vielä liian kaukana sinun ajateltavaksesi, mutta kaikki päivät sillä välillä kuuluvat jollekulle muulle -- hänen lapsilleen tahi miehelleen."

"Mutta onpa suloista! Onpa kaunista! Elää miestään varten, antaa hänelle kaikki, elämänsä, itsensä, kaikkensa! Siinä on onnellisuutta, eikö olekin, Anna?"

"On todella, rakkaani, ja ehkä tuskaakin. Mutta tässä elämässä on parempaakin kuin onnellisuus, Thora, nimittäin siunattuna oleminen."