Part 8

Oskar hapuili sormillaan koskettimia eikä vastannut, jolloin Helga alkoi peittelemättömän ivallisesti kuvailla sitä tylsää liike-elämän latua, mikä häntä odotteli naimisensa jälkeen -- sen koronlaskuja, sen saivarteluja maamiesten kanssa, sen kaiken maailman kiluihin ja kaluihin ulottuvia ostoja ja myyntejä.

"Kyllä on sääli", hän lausui.

"Älä kiduta minua, Helga", pyyteli Oskar.

"Eikö ole mitään pelastuksen tietä?"

"Ei, ei, ei!"

"Ei niin mitään tietä, Oskar?"

"Mennään", äännähti Oskar ja oli tullut alaovelle asti, ennenkuin muisti jättäneensä hattunsa lehterille.

Thoralla oli tee valmiina heidän saapuessaan kotiin. Hän oli hauskan takkavalkean ääressä polvillaan, leikkomiaan voileivän viipaleita karistelemassa, ja vilkaisi heihin hermostunut, kysyvä, kyyneleinen hymy huulillaan.

"Pikku raukka! Ei saa antaa hänen sitä koskaan tietää -- ei koskaan, ei!" ajatteli Oskar.

V.

Thora jo tiesi, ja suuri sydän tuossa pikku rinnassa oli pakahtumaisillaan. Hän oli alkanut ajatella, että hänelle itselleen nyt käy samoin kuin Magnukselle Oskarin tultua -- Oskar alkoi rakastua Helgaan, ja hän, kuten Magnus, jäädä yksikseen.

Tähän epäilykseen hän ei kuitenkaan voinut taipua ankaratta taistelutta, ja herttaisen sydämen ensimmäisenä otteluna oli vihollisen puolustus: Oskar oli paljon, paljon uhrannut, suostuessaan naimaan hänet; ei ollut ihme jos hän toisinaan hiukan olikin katumapäällä. Sitä hän vihjaili täti Margretillekin eräänä tuollaisena pitkänä tovina, minkä he saivat olla kahden kesken kotona.

"Eikö sinustakin Oskar ollut hyvin uhrautuvainen, allekirjoittaessaan tuon sopimuksen?"

"Uhrautuvainen? Mitäpä uhrauksia tarvitaan kirjoittautumaan suuren omaisuuden saajaksi", tuumi täti Margret.

"Mutta hänenhän täytyi ottaa liike haltuunsa."

"Totta kyllä -- Islannin paras liike."

"Helga näyttää arvelevan, että se on hiukan ala-arvoinen Oskarille, täti Margret."

"Se on kyllin hyvä Helgan isälle, ja hän sen pani pystyyn. Eikähän Oskarilla sitä paitsi ollut mitään muutakaan, ja rumakin jäärä on ruokaa nälkäiselle."

"Mutta soitannollisia lahjoja oli hänellä, täti, ja Helga pitää niitä suuren arvoisina."

"Vai pitää? Ei tarvitse alastomain kulkea toisten vaatteita paikkaamassa. Oskarin soittelu ei olisi hänelle kolikkoakaan tuottanut, ja mitä taas kunniaan tulee, niin olisiko hän varattomana päässyt suurkäräjille ja kaikkeen muuhun hyvään?"

"Et siis luule Oskarin menettäneen paljoa mennessään sopimukseen?"

"No vielä mitä! Kenties onkin kenkä toisessa jalassa, jos tietää tahdot."

Thora oli taas monet päivät onnellinen tämän puhelun perästä. Oskarin ja Helgan soitellessa Wagneriaan hän hyöri kotoisissa puuhissaan pikku laulelmiaan hyräillen. Hän haaveili niitä aikoja, jolloin valtiopäivät aloittaisivat istuntonsa -- kukaties Oskar politiikkaan heittäytyessään kohoaisi puhemieheksi, jopa kuvernööriksikin, ja kaikki johtuisi siitä, että Oskar nai hänet.

Mutta tukalaa oli istuskella tuntikausia huoneessa, missä toiset tuskin huomasivat hänen läsnäoloaan, ja vaikka Thora yritti salata tuskaansa, jottei Oskar olisi häpeissään, niin kävi hänen mielensä joskus katkeraksi Helgaa kohtaan ja pyrki purkautumaan. Häntä pidätteli vain suloinen, lohdullinen epäilys, jota hän vaaliskeli sydämensä sisimmässä sopessa -- nimittäin että oli lopultakin erehtynyt ja ettei Oskar todenperään välittänyt Helgasta.

"Täti", sanoi hän, "eikö mustasukkaisuus mielestäsi ole typerää?"

"Miten sattuu, Thora."

"Jos vaimo esimerkiksi luulottelee miehensä osoittavan liiallista huomaavaisuutta toiselle naiselle -- niin etkö pidä mustasukkaisuutta siinä typeränä?"

"Typerä hän on, jos ilmaisee mielentilansa, tyttöseni. Pistoa ei vältetä puremalla käärmeeltä pää, ja jos vaimo miehelleen näyttäytyy mustasukkaiseksi, niin hän tekee juuri, mitä toinen nainen on tahtonutkin."

"Hänen siis tulisi pysyä hievahtamatta ja hiiskumatta?"

"Niin tietysti. Jos mies tahtoo karata hänen luotaan, niin parempi on, että mokoma saa tahtonsa tapahtumaan, ja jollei karkaa, niin hän on sitä enemmän häpeissään luullessaan, ettei vaimo tiedä."

"Tarkoitat, että jos mies joutuu vain hetkellisen lumouksen valtaan --"

"Ihan sitä! Lumoutuminen kelpaa pikku keimailuun, mutta se on kuin kirkas metalli -- mustuu kosteassa komerossa piankin. Kultaa sitä sellaisiin paikkoihin tarvitaan, rakkaani."

"Toisin sanoen, hyvä täti, rakkaus on avioliitossa kaikki kaikessa?"

"Niin on, totta tosiaan -- tuskaannuksineen ja pettymyksineen, lapsineen ja sairasteluineen ja kaikkineen. Ja kun on naiminen edessä, silloinpa typerinkin mies sen oivaltaa, Jumalan kiitos."

"Sinähän tunnet hyvin miehet, täti kulta -- kumma kun et itse ole mennyt naimisiin."

"Siksipä juuri, tyttöseni!"

Nyt oli Thoran taas helpompi verhota tuskiansa hymyilyillä. Hän kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hänen rakkautensa sukeutuisi Oskarin koko maailmaksi. Sielunsa salakomeroissa hän ajatteli niitä päiviä, jolloin tulisi lapsia ja kenties sairauttakin, ja he vetäytyisivät kiinni -- lujasti kiinni toisiinsa sen johdosta, että elämän raskaat pilvet kaartelivat heidän taivaallaan. Thora ei mielestään ollut kaunis, hän oli vain yksinkertainen ja halpa pikku olento, hän ei olisi Oskaria ansainnut ja oli monessa pikku kohdassa rakastettunsa alapuolella, mutta oi, hänen rakkautensa oli ihmeellinen! Mikään maailmassa ei ollut niin ihmeellistä kuin hänen rakkautensa. Se saisi aikaan suuria, se oli kuolemaa lujempi, se pysyisi Oskarin tukena loppuun asti.

Mutta sittenkin oli hänen työlästä vaieten kestää haavojaan, ja kun Oskar ja Helga läksivät tuomiokirkkoon, hänet kotiin jättäen, niin hän itsekseen selitti olevansa liian oppimaton Oskarin vaimoksi, ja kaikki suloisen rakkauden sankaruus luhistui.

"Eikö olekin Helga etevä, täti Margret?"

Täti nosti katseensa kutimestaan ja pilkisti kysyjään lasiensa takaa.

"Eteväkö? -- tyttö, joka ei osaa parsia sukkaa eikä panna perunapataa tulelle!"

"Mutta tiedäthän, kuinka hän osaa puhua, täti."

"Osaa papukaijakin, tyttöseni, ja harvoin säästelee korppikaan ääntänsä."

"Mutta mieshän tietysti tahtoo vaimoaan toverikseen, täti -- juttelemaan kanssaan niistä asioista, joita harrastaa, ja ehkä arvostelemaan työtänsäkin."

"Tahtooko? No jos tahtonee -- mutta hassahtaneeksi tuomitsen sen miespahan, joka mieluummin nai arvostelijan kuin hyvän taloudenhoitajan."

Siitä pitäen oli Thoralla aina tee valmiina Oskarin ja Helgan palatessa tuomiokirkosta, ja jos hänen sydämensä värähtelikin, niin hän koetti kumminkin olla varuillaan, ettei Oskar milloinkaan näkisi kyyneltä hänen silmässään. Mutta monestikin, tuntiessaan olevansa kannaksena noiden kahden välillä, heidät yhdessä ja kuitenkin erillään pitäen, hänen tahtonsa pingoittunut jousi hölleni ja hän oli tykkänään lannistua. Päivä päivältä hän odotti Oskarin sydämen puhuvan hänelle, ja kun se ei sanoiksi saanut, niin hänen täytyi uskoa Helgan kauneuden olevan estämässä.

"Eikö Helga ole kaunis, täti Margret?"

"Saattaa olla", vastasi täti.

"Sinä _tiedät_ sen, täti. Tiedäthän hänet Islannin kauneimmaksi tytöksi."

"Ehkä -- ja ehkä en."

"Sellaisesta kauneudesta on suurta etua -- saat jokaisen ja kaiken valtaansa. Jos tyttö vain on tarpeeksi kaunis, niin kaikki miehet matelevat hänen jaloissaan."

"Moisia ventoselkäisiä temppuilijoita ei ole kovinkaan kosolta näillä mailla. Ei, ei, kauneus ei ole kaikki, Thora, ja se on meidän toisten onni."

Puna alkoi nousta Thoran hiusmartoon asti, ja tämän hätälipun osuessa silmiinsä täti Margret jatkoi:

"Mutta hienoista höyhenistä upeat linnut, -- ja tiedän, että muutamat islantilaispukuiset saisivat Helgan näyttämään vähäiseltä, jos hänen tanskalaisiin hepsuihinsa itsensä pynttäisivät."

Thoran punastuneet kasvot alkoivat säihkyä kuin auringonnousu.

"Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Kauneus on silmänmakeaa, mutta ei vatsantäytettä."

"Täti Margret, miten voit sanoa noin rumasti!"

"Rumastiko? Puhunpahan ainakin suoraan suuni puhtaaksi samalla. Miksikäs vaskea kullalla tinattaisiin, kultaseni!"

Tämä keskustelu sai Thoran paremmin malttamaan mielensä, hänen ja Helgan erilaisuus kun näytti pienemmältä. Hän päätti pukeutua englantilaiseen kuosiin, jottei Oskar näkisi niin suurta eroa.

Hänellä oli säästöjä -- isänsä antamia pukuvaroja. Määräraha ei ollut suuri, mutta edellisinä vuosina oli siitä liiennyt suurin osa poiskin, ja tänä vuonna hän oli aikonut ostaa sadetakin merimies Hansille, joka oli menettämässä viimeisenkin arvonsa tunnon ja hyristeli talvisäällä ilman alustakkiakin. Mutta nytpä päättikin hän olla itsekäs, tuhlata rahansa omiin tarpeisiinsa, ja se oli ihan oikein, koska hän Oskarin vuoksi niin teki.

Homman täytyi pysyä salaisuutena, suurena salaisuutena, ollakseen kaikille yllätyksenä -- puoli taistelua kun oli jo siten voitettavissa. Hän osti postiosoituksen säästöillään ja tilasi Edinburgista sellaisen puvun, kuin oli muutamassa muoti-ilmoituksessa nähnyt kuvattuna.

Puku saapui eräällä rahtilaivalla, ja Thora oli kuin lapsi salamyhkäisessä ilossaan, salavihkaa kuljettaessaan ison pahvilaatikon yläkertaan kamariinsa, ja johtajan ja täti Margretin uteliaisiin kyselyihin verukkelehtiessaan selittämättömillä pikku nyökkäyksillä ja välttelyillä.

Oli pakastanut, ja iltapäivällä Oskar pistäysi ehdottamaan, että mentäisiin kävelylle järvenrantaan ja koeteltaisiin, joko jää kannatti luistella. Helga suostui halukkaasti, mutta Thora kieltäytyi -- hänellä oli hiukan tehtävää, tärkeääkin; saisivatpa palatessaan nähdä.

Heti kun Oskar ja Helga olivat lähteneet ja tätä Margret luvannut kiehauttaa teeveden, niin Thora hiipi ylös kamariinsa, lukitsi oven, avasi laatikon ja otti esille uudet pukimet, joiden oli aikaansaatava ihmeellinen muutos. Ne olivat viehättävät, ne olivat kuin taikamaailman haaveita, suloisempia kuin mikään mitä Helgalla oli -- sininen _voile_-puku, silkkivyötärys, kirjailtu olkakaista. Laskoshame oli kuin auringonhohde Heklalla kesäisen sadekuuron jälkeen, ja röijyn silkki kimmelsi kauniina kuin jäätikön pinta, jossa ilmakuplat kuultavat kiiltävän kuorensa alta.

Thora nauroi riemastuksissaan, ja riisuessaan vanhan islantilaisen vaatetuksensa hän heitti sen syrjään kuin viimeistä kertaa käytettynä -- lyhyen hameen, kankean röijyn ja kiilloitetun eduksen. Hän kummasteli, miten oli voinutkaan pitää niitä niin kauan, jopa tuumi, mihin ne nyt käyttäisi -- päättäen ne antaa eräälle nuorelle leskelle, jolta äskettäin oli lapsi kuollut kurkkumätään ja joka oli liittynyt Pelastusarmeijan suojakodin väkeen.

Uuden puvun käsiinsä ottaessaan hän oli hiukan ymmällä, miten saisi sen ylleen ja miltei toivotteli, että olisi tullut Helgalta näitä seikkoja tiedustelleeksi. Poimuhameesta hän suoriutui kylläkin helposti, ja sen laaja laahus tuntui lisäävän vartalon pituutta ja arvokkuutta, mutta röijy se vasta oli merkillinen kiusankappale. Se oli takaa kiinnitettävä, ja epätoivoisesti yriteltyään pujotella hakasia paikoilleen hän oli vähällä kutsua täti Margretin -- mutta ajatteli, ettei se sentään mitenkään käynyt päinsä ja ponnisteli sitkeästi edelleen.

Huoneessa oli kylmä, mutta puvun vihdoin viimein ollessa yllä hehkuivat hänen kasvonsa kuumeisen poltteisina. Hän oli uumilleen kiinnittänyt hopeasolkisen vyönsä, se kun oli Oskarin lahjoittama, ja suorinut hiuksensa sivujakaukselle, koska Helgakin sitä tapaa käytti. Kuvastimessa itseään katsellessaan hän taaskin nauroi ylpeänä ja onnellisena.

Mitä sanoisi Oskar hänet nähdessään? Hän sanoisi: "No mutta Helgahan tässä on! Toinen Helga! Ei ihan yhtä pitkäkasvuinen kenties, mutta aivan -- niin, todellakin aivan yhtä sievä!" Ja sitten Helga suutahtaisi ja kääntyisi kateelliseksi -- kenties palaisi takaisin Tanskaan.

Hän sipsutteli varpaisillaan edestakaisin, sädehtivin silmin vilkaisten tuon tuostakin kuvastimeen, kunnes kuuli ääniä eteisestä.

"Thora!" huudettiin portaiden alapäästä. Siellä oli Oskar.

"Minä tulen", vastasi Thora.

"Entäs se suuri yllätys?"

"Heti kohta!"

Hän odotti, kunnes ovi loksahti kiinni alakerrassa, ja sitten, yhä hiukan naurahdellen, mutta nopeaan hengittäen, voitostaan varmana, vaikka pikku pelon väre sydämessään, hän astui alas portaita ja leijaili vierashuoneeseen.

Oskar nojaili uuninreunukseen, ja Helga istui jakkaralla jalkojaan pystyvalkean ääressä lämmitellen. He kääntyivät Thoraan ja katselivat häntä suurin silmin. Jäätävää vaitioloa kesti hetkisen, ja sitten virkkoi Thora, nopeammin ja yhä nopeammin hengittäen:

"No, mitä arvelette?"

Helga alkoi nauraa, ensin hiljaa tirskuen, mutta lopulta remahtaen hillittömään puuskaan, joka tarttui hymyään pidätelleeseen Oskariinkin ja tempasi hänet mukaansa.

Thoran surkea katse masentui, ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:

"Mutta mitä te nauratte?"

"Rakas, rakas lapseni!" huudahti Oskar; ja Helga äännähteli yhä kikattaen:

"Pikku muotikauppias! Se tekee hänet ihan muotikauppiaan näköiseksi!"

"Ei, ei, ei sitä", puolusteli Oskar. "Mutta Thora se ei ole. Thora on suloinen, yksinkertainen Islannin impi, jonka viehkeytenä on hänen koruttomuutensa, kun taasen tämä --"

"Näen", sanoi Thora, ja kääntyi sydän kurkussa lähtemään.

Oskar astui ovelle häntä pysähdyttämään, mutta kimeästi huudahtaen kuin kuolinhaavansa saanut jänis Thora torjui tulijan luotansa ja pakeni. Hän astui hitaasti yläkertaan, riisui englantilaisen pukunsa ja sulloi sen entiseen pahvilaatikkoon, jonka työnsi vuoteen alle -- itkeskellen hieman ja silmiään pyyhkien.

Hän tiesi vihdoinkin totuuden -- tiesi, mikä hän Oskarin mielestä oli. Yksinkertainen Islannin impi -- siinä kaikki mitä Oskar milloinkaan oli hänessä nähnyt! Hänhän oli lumonnut Oskarin vain hetkeksi, ja Helgaahan Oskar rakastikin!

Vierashuoneen oven sulkeuduttua Oskar katsahti Helgaan ja ihmetteli:

"Mikähän häntä vaivaa?"

"Etkö näe?" kysyi Helga.

"No en kuolemaksenikaan -- mikä?"

"Saattavatpa nämä älykkäät pojat olla lyhytjärkisiä! Voisin sen sinulle selittää kolmella sanalla."

"Selitähän siis -- selitä."

"Thora on mustasukkainen."

"Puhutko vakavasti?"

Helgan kasvot sävähtivät punaisiksi: hän loi katseensa Oskariin, jota puistatti salaperäinen väristys. Suuri yllätys oli lopultakin tullut.

VI.

Oskar nukkui huonosti sinä yönä. Kahden kuukauden ajan hän oli samoillut unelmien yrttitarhassa, missä suloisten kukkasien tuoksu huumasi aistit, mutta nyt hän vihdoinkin oli hereillä, laahattavana oman tuomioistuimensa eteen. Omantunnon tutkinnossa hän oli sekä oikeutta valvovana tuomarina että syyllisenä vankina, ja katkonaisen unen ja eloisan valveutumisen pitkinä hetkinä, nähdessään elämänsä ja vaikuttimensa kuin salamain valaisemina, hän asetti vastattavakseen muutamia kamalia kysymyksiä.

Onko Thoran lemmenkateus oikeutettu?

Ei, on! Nimittäin -- olen saattanut heittää hänet yksikseen -- ajattelemattomasti jättää omille oloilleen.

Rakastatko Helgaa?

Sitä ei ole tarvis ajatella. Ihailen häntä -- ihailen hänen kauneuttaan ja älykkyyttään, mutta --

Siis _et_ häntä rakasta?

Rakastan hänen seuraansa -- puhelen hänen kanssaan mielelläni; hän on pirteä ja sukkela; meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.

Jollet siis rakasta Helgaa, niin miksi et hänestä erkane mieluummin kuin näet Thoran kärsivän?

En voi! En voi!

Siis _rakastat_ Helgaa?

Niin! Niin! Rakastan.

Entäs Thora?

Olen Thoran vuoksi pahoillani -- suuresti pahoillani.

Oletko lakannut häntä rakastamasta?

Sitä en voi sanoa. Thoraa kohtaan on minussa sama tunne nyt kuin aina.

Et siis ole _koskaan_ häntä rakastanut?

Luulin rakastavani -- luulin vilpittömästi.

Thoran herättämä tunne siis oli harhaluulo?

Mitä onnettomin harhaluulo, ja olen tuskissani hänen vuokseen.

Mutta olet kihloissa hänen kanssaan?

Jumala minua armahda, niin olen!

Mitä nyt aiot tehdä?

Mitäkö aion tehdä? Minä -- niin, minä aion totella luonnon käskyä. Sattuma, hairahdus ja harhaluulo ovat minut kihlanneet väärälle naiselle, mutta täytyykö minun kytkeytyä häneen huomattuani, etten häntä rakasta? Ei! Hän on herttainen ja rakas, enkä hänessä mitään vikaa näe, mutta minun on noudattaminen sydämeni lakia, ja kuka minua tuomitsee, jos niin teen?

Mutta entäs maan laki -- olethan allekirjoittanut naimasopimuksen?

Niinpä kyllä, mutta onko avioliitto samaa kuin kaikk muut maailmalliset toimitukset? Onko pakko pitkittää pelkästään sen vuoksi, että on alkuun lähtenyt? Voidaanko ihmissydämiä käsitellä kauppatavarana?

Sinä siis _et_ aio naida Thoraa?

En voi -- se on mahdotonta -- nyt, kun hänen sisarensa on ilmestynyt eteeni, näen liiankin selvästi, etten häntä rakasta.

Mutta _hän_ rakastaa sinua!

Se on säälittävää. Thora raukka!

Hän arvelee, että sinä olet luisumassa häneltä pois?

Surkeata -- näen millaisia kärsimyksiä olen hänelle tuottanut.

Mitä tapahtuu, jos hänet kokonaan hylkäät?

Hänen sydämensä pakahtuu -- hänen hellä, suloinen lapsensydämensä pakahtuu.

Voitko särkeä hänen sydämensä?

En, en, en! Särkyköön omani ennen!

Mitä siis teet?

Minun täytyy naida hänet. Nyt näen sen olevan välttämätöntä -- se on velvollisuuteni -- siitä ei mikään pelasta.

Maltahan! Erään seikan olet vielä unohtanut. Jos täytät sopimuksen ja otat vaimoksesi Thoran, niin on sinun oltava valmis elämään hänen elämäänsä.

Tiedän sen! Tiedän sen! Enkä siihen sovellu! Olkoon hyvä tahi paha, en sovellu siihen!

Mutta jos rikot sopimukseni etkä nai Thoraa, niin saatat elää Helgan elämää.

Niin, kyllä, ja siihen elämään sovellun paremmin kuin mihinkään muuhun. Se innostuttaa, elähyttää, ylentää minua.

Toinen on alhaisempaa elämää, ja toinen korkeampaa?

En siedä sitä ajatella.

Tiedät Thoran naidessasi tuomitsevasi itsesi ainiaaksi tuohon alhaisempaan elämään ja luopuvasi kaikesta korkeamman toivosta ja ajattelusta?

Tämä on kidutusta -- kidutusta!

Mutta korkeampi elämä on omalle itselleen omistettua elämää, kun taasen alhaisempi on uhrautumiselle pyhitttyä -- kumpaisen valitset?

Se ratkaisee -- minun täytyy pysyä sopimuksessa, olkoot seuraukset mitkä tahansa.

Aamulla herätessään rauhattomasta unestaan Oskar luuli näkevänsä tiensä selvänä. Hänen rautaisen kohtalonsa kovalla ongelmalla oli yksi ainoa ratkaisu -- hänen täytyi uhrautua! Hän oli kihloissa ja pakotettu menemään naimisiin. Hän rakasti Helgaa, mutta hänen tuli repäistä tämä pois sydämestään. Hän halusi säveltäjäksi ja elää korkeampaa elämää, mutta hänen täytyi tyytyä alempaan elämään ja täyttää velvollisuutensa.

Muutamat vastustamattomat tuskan vihlaukset väkisinkin panivat pari kyyneltä kiertymään silmiin, ja sitten Oskar aikaisin lähti työhönsä, tavallaan tyytyväisenäkin itseensä ja uhrautumisestaan hieman ylpeänä.

Oli syyskaravanien aika, jolloin maamiehet toivat vuoden viimeiset ihrat ja villat, saadakseen tilinsä selviksi ja suoritetuiksi. Toimisto ja tavarasuojamat kuhisivat väkeä kuin markkinatori, ja työtä oli jokaiselle. Oskar lyöttäysi hämmästyttävällä tarmolla päivän puuhiin, ja aamiaiselta palatessaan johtaja häntä kiusoitteli uutteruudesta. "Parempi sentään myöhäänkin kuin ei milloinkaan", huomautti johtaja, "ja hyvä syyspäivä vastaa kahta keväistä."

Kaiken aamua autteli Oskar toimistossa laskujen selvitystyössä. Hänen toimenaan oli suostutella maamiehiä tilierotuksiinsa, sillä monet olivat tyytymättömiä ja melkein kaikki velassa johtajalle. Toiset nurkuivat tuotteistaan saamaansa maksua, toiset ulkomaisen tavaran kalleutta. Oskar sai kehoitella, mielistellä ja lauhdutella heitä, ja lopuksi asettaa vekselit, joilla he velkansa suorittivat. Hänen oli ikävä ja kurja olla.

Puolenpäivän aikaan Helga toimitti sanan, ilmoittaen haluavansa iltapäivällä kerrata joitakuita jaksoja uudesta sävellyksestä ja kysyen, voiko Oskar lähteä mukaan tuomiokirkkoon. Hän vastasi kiireitten liikeasiain pidättävän häntä työssä. Tuskaksi kävi lähettää sellainen vastaus, mutta olihan hän tehnyt vuoteensa ja aikoi sillä maata.

Iltapäivän hän vietti tavarasuojamassa, missä maamiesten tuotteet punnittiin ja sullottiin talvivarastoon. Ihran ja villan haju, miesten märkien vaatteiden huuru ja kaikkialla tuoksahtava hiki ummehduttivat ilman tunkkaiseksi, ja Oskar käski heittää isot ovet sepposen selälleen.

Yht'äkkiä kajahti kirkkaan, kuulakan talvi-ilman halki tuomiokirkon urkujen soitto, ja se oli viimeinen pisara hänen maljaansa. Tuntui kuin olisi ääni kutsunut häntä alemmasta maailmasta siihen ylhäisempään, jota hän ikävöi -- kuin olisi Helga viittoillut tuossa ankeassa ympäristössä riutuvalle toverilleen ja kuin olisivat hänen kasvonsa väikkyneet vyöryvillä ääniaalloilla.

Ensi kertaa tunsi Oskar katkeruutta Thoraa kohtaan, kuin olisi hän itse ollut vanki ja toinen hänen vartiansa. Silloin ratsasti oven eteen mies vaaleanruskean ponin selässä, jono kuormaponeja takanaan. Tulija oli Magnus, ja nähdessään hänen seisovan pöydän alkopuolella siinä, missä hän ennen oli sisäpuolella ollut, joutui Oskar hiukani häpeisiinsä ja kutsui hänet punnitsijan konttoriin.

Veljesten keskustelu oli lyhyt ja vähäpätöinen, mutta jok'ainoa jokapäiväinenkin sana tuntui polttavalta. Oskar kysyi, miten Magnus viihtyi maa-alalla ja oliko hänellä hyvät palkolliset. Toinen vastasi: "kyllä"; hän oli aina pitänyt maataloudesta, palkollisina hänellä oli entiset, ja kaikki muukin oli ennallaan. Oskar tiedusti, oliko kuvernööri antanut tyydyttävät ehdot, ja Magnus myönsi; maatila oli hänellä nyt vuokralla, joutuakseen vanhusten kuoltua hänen omakseen.

"Mitenkä sinun asiasi täällä menevät?" kysäsi Magnus.

"Minun? No, melko hyvin, kylläkin."

"Onko työ mieleistäsi?"

"Kyllä -- no -- ehk'ei juuri mieluista, enhän sitä odottanutkaan; mutta ei ole hätääkään sentään."

Heidän oli vaikeneminen, sillä tavarasuojamassa nousi hälinä tavallista äänekkäämmäksi -- jotkut maamiehet torailivat punnitsijan kanssa.

"Entäs Thora?" virkkoi Magnus hetkisen kuluttua.

"Thora? Hm, menetteleepähän kyllä, luullakseni. Niin, kyllähän Thora hyvin jaksaa."

"Äiti sanoo hänen käyneen kalpeaksi."

"Hänenkö? Kalpeaksi? Enpä ole huomannut. Kenties sentään: ilmatkin käyvät kylmemmiksi."

Syntyi tukala pysähdys puhelussa, ja Oskar kuuli tuomiokirkon urkujen alkavan pauhata hänen oman motettinsa alkusäveliä.

"Helga kuuluu tulleen kotiin", tokaisi Magnus.

"Niin, kyllä, Helga on tullut kotiin", vastasi Oskar.

"Sanovat häntä kauniiksi."

"Kauniiksiko? Kyllä, onhan hän sievähkö, todella koko sievä -- ja soitannollinen -- lahjoiltaan kieltämättä soitannollinen. Hänestä on tosiaan varttunut varsin viehättävä tyttö -- varsin viehättävä!"

Taaskin seurasi hankala vaitiolo, joll'aikaa motetti helähteli tavarasuojaman soraäänien lomassa.

"Häät ovat kai piankin?" sanoi Magnus.

"Häät? Hm, totta puhuen, Magnus, niistä ei vielä ole mitään päätetty."

"Ei vielä?"

"Ei mitään varmaa, tarkoitan -- määrättyä päivää nimittäin. En tiedä miksi, mutta --"

Oskar katsahti veljeensä ja tunsi kielensä kangistuvan.

Magnus oli tyyni, hänen silmänsä pysyivät levollisina ja äänensä hiljaisena, mutta kasvoissa oli jotakin, mikä elvytti kamalan muiston kihlaus-illasta, jolloin Magnus heidän viimeksi puhellessaan oli sanonut: "Jos koskaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko minua -- otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta Luojan, minä surmaan sinut."

Oskar söi johtajan pöydässä sinä iltana. Hän oli silmäänpistävän totinen, ja täti Margret kiusoittelikin häntä tuppisuuksi, mutta aterian lopulla hän paperossiaan sytyttäessään huomautti:

"Kummi-isä, toivoakseni suostutte siihen, että kohdakkoin vietämme häät?"

Thora oli näyttänyt kalpealta ja hermostuneelta, mutta punehtui nyt iloisin katsein, kun taasen Helgan kasvot, jotka olivat olleet kuumissaan ja kiihtyneet, vaaleten jäykkenivät.

"Mikä olisi mielestäsi kohdakkoin -- pääsiäinen? kysyi johtaja.

"Aikaisemmin, paljoa aikaisemmin, sanokaamme tammikuun puolivälissä viimeistäänkin", arveli Oskar.

"Mutta mitä Thora sanoo?"

Kirkastuvin silmin ja aaltoilevin povin istuimeltaan nousten astui Thora Oskarin luo ja suuteli häntä.

"Sitä siis sanoo Thora!" nauroi johtaja. "Hyvä on, minulla ei ole vastaan! Määrätäänpä siis tammikuun puoliväli: päivämäärän saatte päättää keskenänne."