Part 30

Mutta parin tunnin kuluttua alkoi tämän pyhän oletuksen tuli sammua. Hän tunsi väsymystä ja hänen rintansa kohoili raskaasti kuin tukehtumaisillaan; vielä päälliseksi hän ajoi eksyksiin yhä syventyvässä lumessa, ja tamman kompastuessa nietoksiin hän tuskin jaksoi vetää sitä jaloilleen. Silloin, ennen kuin hän aavistikaan, alkoi ääni jälleen kuiskia hänelle.

"Miksi jätit lepomajan? Olkoonkin ruununvouti paikalla, ei mitään ostajia pääse sinne tänä iltana, eikä huutokauppaa voida ostajitta pitää."

Tämän ajatuksen juuri juolahtaessa hänelle mieleen hän näki punertavan pilkun välkkyvän pimeästä ja käänsi hevosensa valoa kohti. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi sen maatalon ikkunaksi ja oven löydettyään huhuili, kunnes huoneesta riensi mies vastaan.

"Olen eksynyt tieltäni", huikkasi hän tälle yli tuulen tohinan. "Mikä paikka tämä lienee?"

"Tämä on Kora", huusi mies vastaukseksi, ja silloin ilmestyi ovikäytävälle myöskin nainen hänen taakseen. Mies oli Jon Vidalin ja nainen Gudrun, mutta ei kumpikaan tuntenut häntä.

"Minne herra oli menossa?" kysyi Jon.

"Huutokauppaan Thingvelliriin."

"Ette olekaan sitten paljoa poikennut oikealta uralta. Jatkakaahan oikealle, kunnes pääsette joen yli, ja seuratkaa sitten kivipatsaita kuilulle asti."

Kristian Kristiansson epäröi. "Olen uuvuksissa, olen ratsastanut Reykjavikista asti, eikä näytä hyödyttävän matkata eteenpäin. Ei kukaan muu hullaannu matkustamaan tällaisella ilmalla, ja ellei ole väkeä huutamassa, niin eihän huutokaupasta voi tulla mitään. Jos siis voitte antaa minulle suojaa ja yösijaa..."

"Herra on tervetullut, mutta jos haluatte saada maatilan, niin kyllä olisi parasta teidän viipymättä matkustaa paikalle."

"Kuinka niin?"

"Sehän on pakkohuutokauppa, ja hän myy tilan joka tapauksessa."

"Miten hän voi myydä, jollei ole ostajaa?"

"Silloin ruununvouti itse tarjoo jonkun puolesta, ja tiedetään kyllä kenen."

"Kuka se on?"

"Eräs hallitusvirastosta, joka on mielitellyt tuota maatilaa jo viisitoista vuotta."

"Siis luulette, että ruununvouti pitää huutokaupan aamulla, olkoon ketään saapuvilla tahi ei?"

"Aivan varmaan. Mitä vähemmän tarjoojia, sitä mieluisampaa hänelle ja sitä parempi kauppa ministerille."

"Täytynee minun sitten lähteä", sanoi Kristian Kristiansson.

"Tulkaa ensin sisälle lämmittelemään", kehoitti Jon. "Tuuli on tyyntymässä -- pian se lakkaa."

Pian särpi Kristian Kristiansson kuumaa kahvia kodassa, Jonin ja Gudrunin puhellessa majakartanon perheestä.

"Me palvelimme siellä kymmenen vuotta, joten hyvin tunnemme väen", virkkoi Jon.

"Vanha Anna-raukka!" säälitteli Gudrun. "Hän olisi tervetullut jakamaan kanssani kaiken mitä täällä on, mutta kun puolikasvuiset poikamme makaavat porstuakamarissa, niin ei ole ainoatakaan vuodetta liikenemään."

"Eikö heillä ole kasvattitytärkin?"

"On, Herra nähköön; ja kukapa ei häntä halusta ottaisi avuksi askareihin, mutta isäntä ei tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta. 'Elin ei saa ruveta kenenkään palkolliseksi', hän sanoo.

"Ei ole miehen oma syy, että Magnus Stephensson on joutunut vauriolle", vakuutti Jon. "Hänellä on Simsonin voimat, ja työtä on tehnyt kuuden edestä."

"Miten hän kestää kärsimyksensä?"

"Huonosti", vastasi Gudrun. "Hän ei nykyisin käy koskaan kirkossa eikä lue rukouksia kotonakaan."

"Niin"; sanoi Jon, "hän on hukannut uskonsa, miesparka, ja kun ihminen sen hukkaa, menee häneltä kaikki hukkaan -- sen tiedätte."

"Ihmiset pelkäävät häntä", kertoi Gudrun. "Hän näyttää mieheltä, jolla ei ole mitään menestystä, joka huitoen käsillään ympärilleen häätää pois hyvät henget, jotka vaeltavat ihmisen sivulla."

"Ja minkä luullaan aikaansaaneen tämän muutoksen hänessä?"

"Pankki ja huonot ajat ovat siihen syypäät", vastasi Jon.

"Ja paha veli", lisäsi Gudrun. "Hänen veljensä on kuollut, ja vanharouva on tehnyt pojastaan pyhimyksen, mutta hän ei uskalla mainita hänen nimeään Magnuksen kuullen, sillä, silloin tämä nousee ylös ja lähtee ulos huoneesta."

"Vihaako hän siis veljeään niin kovin?"

"Oli aika, jolloin uskon hänen halunneen tappaa veljensä", tuumi Jon.

Kristian Kristiansson hypähti ylös ja valmistautui jatkamaan matkaansa Thingvelliriin, vaikka puoleksi jäätyneine jäsenineen tuskin pääsi satulaan tai turvonneilla sormillaan saattoi pidellä ohjaksia. Taaskin oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja toivo, jolla oli aloittanut matkansa -- riemuisan yhtymisen toivo -- oli nyt poissa.

Magnuksen kiihkeys teki hänelle mahdottomaksi ilmaista itseään omaisilleen. Jos hän ovelle ratsastaen huudahtaisi: "Minä olen Oskar, sanoma kuolemastani oli väärä, ja nyt olen palannut kotia rikkaana ja menestystä kokeneena", niin mitä vastaisikaan siihen Magnus? Hän vastaisi: "Isäsi on kuollut, vaimosi on myöskin haudassa, äitisi ja tyttäresi ovat pitkät vuodet kärsineet köyhyyttä ja puutettakin -- kaikki sinun rikkomustesi seurauksena -- luuletko, että sinun kurjat kolikkosi voivat sitä korvata?" Ja sitten hänen veljensä työntäisi hänet takaisin maantielle.

Ei hän tänä iltana saattanut ilmaista itseään -- ei ainakaan tänä iltana! Ehkä sentään huomenna, kun huutokauppa oli pidetty ja ruununvouti lähtenyt talosta, niin, ehkä huomenna, kun hän olisi tasoittanut tien ja täten varmistunut vastaanotostaan! Mutta nyt täytyi hänen mennä majataloon tavallisena matkustajana, joka oli tullut huutokauppaa varten paikalle.

Täten mietittyään menettelytapansa valmiiksi hän kävi jälleen toivokkaammaksi ja ponnisteli reippaammin mielin eteenpäin. Rajuilma oli nyt tauonnut, ja hänen päästyään Almanagjan äkkikäänteeseen tyyntyi tuuli kokonaan ja tantereelle näytti vain jättiläisvuori syytäneen laavansa lumena alas.

Itse rotko oli muistoja täynnä -- muistoja hänen kunniansa, muistoja alennuksensa päivästä -- mutta jääpuikkoja riippui nyt siellä, missä kansojen liput olivat liehuneet, ja suunnatonten sienten näköisiä luminietoksia oli röykkiöitynyt silloisten telttojen sijoille. Hän muisti noita-akan, joka oli sanonut: "Varo veljeäsi!" ja hän ajatteli valkeita kasvoja, jotka olivat pistäytyneet ovesta kesken tanssin. Viimattoman tyvenen vallitessa alkoi taivas seljetä muodostaen rotkon äkkijyrkkien seinämien välille majesteetillisen tähdistä välkkyvän katon, mutta hän hapuili pimeässä Hukutuslammen jäätyneelle pinnalle ja ihan läheltä sivuutti paikan, missä oli istunut Helgan kanssa.

Jäätyneen putouksen yli johtavalta sillalta hän ensi kertaa näki majatalon ikkunain tuikkeen, ja tällöin tuntui sydämen sykintä hänen rinnassaan salpautuvan. Hänen äitinsä, veljensä ja pieni rakas tyttärensä olivat tuolla, ja hän oli kymmenen vuotta valmistellut yhtyäkseen heihin, mutta nyt näin lähellä ollessaan hän tuskin sai lähteneeksi edelleen.

Tuntisiko äiti hänet -- joka oli ensimmäisenä lukenut hänen kasvonpiirteensä ja tuntenut hänet kehdosta saakka? Kristian pelkäsi niin käyvän, ja sitten hän pamppailevan sydämensä levottomassa tuskassa taasen pelkäsi, että niin _ei_ kävisi. Ei kenkään Islannissa ollut tähän asti tuntenut häntä, ja nyt hän tiesi olevansa vähemmän näköisensä kuin konsanaan, sillä hän oli palstatilalla kuvastimeen vilkaistessaan nähnyt huulensa turvonneiksi ja silmiensä verestävän tämän kauhean päivän nääntymyksen johdosta.

Hän oli ravata narskuttanut joen paikullisen jään yli sillan alapuolelta ja saapunut pihattopolun äänettömälle lumivaipalle, kun ovi aukeni ja kaksi miestä astui ulos. "Ruununvouti ja pastori", ajatteli hän. Hän pidätti ratsuaan, eivätkä he häntä kuulleet, mutta heidän käännyttyään pappilan polulle alkoivat koirat sisällä haukkua.

Hänen sydämensä sykintä oli hänet tukehuttaa, eikä olisi paljoa tarvittu, jotta hän olisi kääntynyt pakoon. Kuinka kauan hän siinä seisoi -- viisikö minuuttia vai kymmenen -- sitä hän ei huomannut. Sadat ajatukset ajoivat toisiaan hänen aivoissaan hurjemmin kuin pyryävä lumi. Mutta ajatellen lopuksi, että kaikkivaltias Jumala, joka oli johtanut hänet tämän hirveän päivän vaarojen läpi -- tehden tyhjäksi pahanhengen aivoitukset ja elementtien voimat ja ajaen häntä eteenpäin kaikkivaltiaalla tahdollaan kuin hirmumyrskyn kiidättämää -- niin, ajatellen, että Hän ei olisi nyt vihdoin johtanut häntä sinne muutoin kuin hyvään tarkoitukseen, Kristiansson kannusti hevosensa porrasten eteen ja kosketti ratsuraipallaan ikkunaan.

X.

Magnus Stephensson oli tosiaankin menettänyt uskonsa. Viisitoista vuotta hän oli koko sielunsa voimalla uskonut, että jokaista tässä elämässä kohdellaan ansionsa mukaan: että nuhteeton elämä ennemmin tai myöhemmin palkitaan ja pahuus rangaistaan. Mutta maailman kokemus oli vähitellen vuosi vuodelta jäytänyt tätä hänen vahvaa uskoansa ja täyttänyt hänen sydämensä mitä selittämättömimmällä ristiriitaisuudella. Miestä, joka nuhteettomasti eli, ei palkittu, eikä väärintekijä saanut kärsiä rangaistusta. Mitä sitten jäikään enää uskottavaksi? Että maailmaa hallitsemassa ei ollutkaan Jumalaa tahi että Hän ei tehnyt mitään, jos olikin olemassa?

Magnus Stephensson oli koettanut elää oikein. Hän oli ottanut kantaakseen muiden heittämät kuormat ja ponnistellut lujin sydämin. Viisitoista vuotta hän oli orjan tavoin raatanut, ja vaikka maksamatta jääneet velat yhä kasvoivat, niin ei hän koskaan ollut tahtonut uskoa lopun olevan tulossa. Kiinnityssumma oli ääretön, korko aivan liiallinen, ja pankin täytyisi tulla huomaamaan, että enempää kuin mitä hän sai irti maasta ja karjasta oli ihmisten mahdoton tehdä!

Mutta ulosmittaus oli lopultakin tehty, myyntikuulutukset julistettu ja molemmat esihuutokaupat pidetty. Silloin oli hänen uskonsa kadonnut kuin silmänräpäyksessä, ja hänen sielustaan oli noussut tuo juhlallisen korkea, joskin jumalaaherjaava huuto, jolla ihmiskunta hamasta maailman alusta oli taivasta kohti kohottanut valituksen ja vastalauseen karsimansa kurjuuden tähden: "Minä olen totellut Sinun lakejasi; minä olen elänyt nuhteettomasti; minä olen auttanut köyhiä ja tukenut ahdistettuja; minä olen jakanut leipäni orpojen kanssa ja suojellut leskiä -- mitä olet _Sinä_ tehnyt minulle?"

Siinä synkässä äänettömyydessä, joka tätä tärisyttävää kysymystä seuraa, häviää enemmänkin kuin ihmisen uskonto, ja niinpä oli Magnus Stephenssoniltakin mennyt samalla kertaa hänen uskonsa oikeaan ja väärään, hänen luottamuksensa oikeuteen, omaantuntoon ja hyveeseen, jättäen jälkeensä ainoastaan eläimellisen luonnon rajut kouristukset.

Siitä hetkestä asti kun ruununvouti saapui tekemään kalunkirjoitusta, oli Magnus tehnyt tuskin muuta kuin istunut salissa ja juonut. Hän istui siellä päivät päästänsä, karkeat lumisäärykset vedettyinä saapasten yli, nyreät kasvot uuniin päin käännettyinä, kädet työnnettyinä syvälle housuntaskuihin, leveä otsa raskaissa rypyissä raudanharmaan tukan lovireunaisen sängen alla, jykevä leuka rinnalle painuneena ja tukevat lanteet nauskuttelemassa tuolia hänen sillä vääntelehtiessään.

Äiti yritti pitkin päivää moneen toviin häntä lohdutella.

"Älä ole liian alakuloinen, Magnus", lausui Anna. "Tähdet tuikkivat, silloin kun on pimeä, tiedäthän."

"Eikö jo ole tarpeeksi pimeätä?" vastasi tämä katkerasti nauraen ja joi taas.

Välillä tuli myös Elin hänen luokseen. Hän oli nyt pitkä tyttö, melkein kuusitoistavuotias, jo hiven naisekkuutta kasvoissa ja vartalossa, mutta lyhyessä sinisessä hameessaan ja solkikengät jalassa sipsutellen oli hänellä tapana kiepsahtaa Magnuksen polvelle ja toisen kätensä kaulaan kietoen laskea toinen polttavalle otsalle pikku äitimäisellä tavallaan koettaen tyynnyttää setäänsä.

"Kas, kas! No, kyllä riittää. Menehän nyt isoäidin luo, tyttöseni, minä olen väsyksissä", esteli Magnus.

Aikaisin päivällä olivat häntä kiusanneet ajatukset, että mahdollisesti saapuisi kaukaisempia vieraita taloon yöpymään ollakseen saapuvilla aamuisessa huutokaupassa, ja mielessään hän jo kuvitteli koko majatalo-kartanon olevan täynnä niitä ja miten hänen täytyisi kuunnella heidän välinpitämätöntä pakinaansa ja sydämetöntä nauruaan voimatta viskata heitä maantielle, vaikka voimattomassa vimmassa sormet syhyilivät. Mutta kun rajuilma nousi valloilleen, niin hänen pelkonsa tässä suhteessa hälveni, ja tuulen ja lumen vinkuessa ja tuiskutessa ulkona istui hän monta tuntia perätysten yksinään synkässä ja juhlallisessa rauhassa.

Paitsi ruununvoutia ei muita henkilöitä käynyt talossa sinä päivänä kuin pastori, ja hänkin tuli vasta kello kymmenen tienoissa iltasella noutamaan ruununvoutia luokseen levolle. Tällöin olivat kaikki tästä sortuneesta huonekunnasta jäljelle jääneet kokoontuneina saliin, jossa Magnus yhä istui uunin vieressä, kun taas ruununpalvelija, Anna ja Elin puuhasivat astiakaapin luona lopettamassa kaluston katsastusta.

"Uh, millainen ilma!" puhkui pastori tömistellen lunta sääryksistään. "Tällaisena yönä eivät teitä toki ainakaan matkustajat häiritse vuoteiltanne -- onhan siitäkin vähän lohdutusta, eikö niin?"

Hän oli jaarittelias, onttosydäminen ja onttopäinen ukki, joka tyytyväisenä laiskiaisena märehti tuhannen kruunun vuosipalkan suuteita.

"Vai niin, tämä on siis viimeinen yönne vanhassa kodissanne, Anna! Sepä on sääli! Niin", jatkoi hän naputtaen nuuskarasiaansa, "alastonna tulin minä äitini kohdusta ja alastonna sinne jälleen palaan! Kiitetty olkoon Herran nimi!"

Magnus liikahutti kärsimättömästi tuoliaan, murahdellen halveksivia kurkkuääniä.

"Olen tuntenut tämän vanhan talon sekä sen ilojen että surujen aikoina jo viisiviidettä ajastaikaa, Anna. Siitä asti kuin isävainajasi -- minä hautasin hänet itse, Jumala suokoon rauhan hänen sielulleen --"

"Suokoon Jumala rauhan hänen sielulleen!" toisti Anna.

"Siitä asti kuin isävainajasi naitti sinut. Ja niin ujoileva, punehtuva, helläsydäminen pikku morsian sinä olitkin!"

Taaskin Magnus kääntelehti levottomasti tuolillaan, jotakin kurkustaan äännähdellen.

"Minä muistan sen niin hyvin, koska samana vuonna isäsi suuri lato paloi poroksi ja hänen serkkunsa Jörgen löydettiin kuolleena kuilusta. Herättipä se huomiota! Loppumattomia tutkisteluja! Todistajia tavaton paljous! Teidän edeltäjällänne, herra ruununvouti, oli kyllälti puuhaa niihin aikoihin."

Ruununvouti mutisi jotakin tavallista, ja Magnus potkaisi takassa kyteviä puita.

"Epäluulo tosiaan kohtasi isääsi, muistathan, ja koska hän oli juopotellut ja juovuspäissään oli sellainen hillitön mies..."

"Oi, Herran tähden, jättäkäämme jo tämä", huudahti Magnus.

"Magnus Stephensson", intti pastori, "jos olemmekin ahdistuksessa, niin tulee kuitenkin käyttäytyä kuin Jumalan järjelliset luodut --"

"Järjellinen helvetti!" ärjäisi Magnus, ja enempää kiistaa välttääkseen lyödä läimäytti ruununvouti kirjansa kiinni, ilmoittaen lopettaneensa ja olevansa lähtövalmis.

Magnus istui äänettömänä, sill'aikaa kun ruununvouti -- teräväpiirteinen kärpänsilmäinen mies -- veti ylleen viittansa ja lumikenkänsä, mutta sitten hän kääntyi oikeudenpalvelijaan ja virkkoi värähtävällä äänellä ja synkkä kiilto silmissään:

"Onko kaikki lopussa, herra ruununvouti?"

"On; se vei paljon aikaa, mutta nyt se on päätetty."

"Minä tarkoitan", lausui Magnus, "onko varma, että huutokauppa on pidettävä?"

"Aivan varma. Ei siitä tietääkseni ole ollut epäilystäkään."

"Katsokaahan, herra", jatkoi Magnus seisaalleen nousten. "Ruununvouti voi tehdä paljon, jos tahtoo käyttää vaikutusvaltaansa. Antakaa minulle vielä yksi koetus, niin suoritan kaikki, mitä olen velkaa. Minä olen kärsinyt viisi huonoa vuotta perätysten -- ei ihme, että jäi korkoja maksamatta. Viime kesänä menetin neljäkymmentä karitsaa yhtenä ainoana yönä ja seuraavana aamuna kaksi hiehoa ja vasikan. Sitten tuli vielä tulva syksyllä, lakaisten puolet heinistäni järveen. Mutta eihän sellaisia ilmoja saata iänkaiken kestää. Varmastikin saamme taasen sarjan hyviä vuosia. Suokaa minulle vielä neljä vuotta -- niin näette mitä saan aikaan."

"Asia ei enää pyynnöstä parane", vastasi virkamies.

"Älkää sanoko niin, herra ruununvouti. Kuulkaahan! Sukuni on viljellyt tätä tilaa puolentoistasataa vuotta, eikä siitä senvuoksi mielellään tahtoisi luopua. Oma lihani ja vereni ovat sen maaperässä -- lihaksieni voima ja otsani hiki. Suokaa minulle edes kolme vuotta, hyvä herra -- vain kolme."

"Mahdotonta!" lausui ruununvouti.

"Ruununvouti, tulkaahan tänne", sanoi Magnus vetäen miehen syrjään ja puhuen matalalla äänellä, jotta naiset eivät häntä kuulisi. "En välitä rahtuakaan itsestäni -- kyllä minä tulen toimeen tavalla tai toisella, ja ellen tule, niin ei silläkään väliä -- mutta ajattelen lasta. Tytön pitäisi periä talo, ja hän on orpo, mutta hän näin ollen ei saa mitään. Suokaa minulle vielä yksi koetus, lapsen tähden, ruununvouti. Älkää panko minua koville. Myykää pois puolet karjastani korkojen maksuksi ja jättäkää minulle vain kaksi vuotta -- edes kaksi."

"Tiedätte hyvin, että kiinnitys koskee yhtä hyvin irtaimistoa kuin itse tilustakin", vastasi ruununvouti. "Miten saattaisin heikontaa vakuutta? Mitä tyttöön tulee, niin hän on nuori ja terve: antakaa hänen mennä palvelemaan."

Magnus puri huultaan koettaen hillitä itseään ja sitten hän lausui: "Olette oikeassa, herra; tyttö ja minä saatamme pitää huolta itsestämme, mutta entäs äiti vanha. Hän syntyi tässä talossa ja täällä toivoi saavansa kuollakin. En niin suuresti huolehtisi, jos hän olisi poissa, ja totta puhuen hän ei enää olekaan terve. Suokaa minulle vielä yksi vuosi, herra ruununvouti -- yksi ainoa vuosi!"

"On turha tuhlata sanoja. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle. Ainoa, minkä nyt voin tehdä on --"

"Mitä, herra?"

"Jos voitte maksaa minulle kaikki korot ennen kello yhdeksää huomenna, niin saatan omalla vastuullani peruuttaa huutokaupan."

"Kahdeksantuhatta kruunua!" virkkoi Magnus korottaen äänensä pilkalliseksi huudahdukseksi; "pyydätte minua hankkimaan kahdeksantuhatta kruunua ennen yhdeksää aamulla? Yhtä hyvinhän saattaisitte pyytää, että toisin teille kuun!"

"Älkäämme siis puhuko enempää tästä asiasta. Pankki on ollut hyvin kärsivällinen, hyvin leppeä --"

"Pankki!" huudahti Magnus epätoivonsa rajulla uhmalla. "Onko pankilla äitiä? Onko pankilla lasta? Ei! Pankki on suuri kiskova hirviö ilman sydäntä, joka sykkisi sääliä ketäkään kohtaan. Jumal'avita, hitto vieköön pankin kaikkine houkkioineen ja matelevine orjineen!"

"Magnus Stephensson", virkkoi pastori pientä lihavaa kättään kohottaen "pyydän teitä muistamaan, että on pappismies seurassanne, ja jos te sadattelette eli turhaan lausutte Jumalan nimen --"

"Lausun turhaan Jumalan nimen! _Te_ sitä kylliksi teette -- teette sitä joka sunnuntai."

"En tahdo olla käsittävinäni teitä väärin, Magnus Stephensson -- tiedänhän, että nyt olette suuresti epäuskon vallassa, ja siitä asti kun lakkasitte kirkossa käymästä --"

"Kirkossa! Te rukoilette Jumalaa kirkoissanne, ja mitä Hän tekee teidän hyväksenne? Mitä Hän tekee kenenkään hyväksi? Mitä Hän on tehnyt minulle?"

"Jos elämänne olisi ollut suora ja puhdas, niin Hän olisi teitä kainnut."

"Ja eikö se ole sitten ollut? Enkö ole koettanut tehdä mikä on oikein? Ja kuitenkin Jumala näkee minut myytävän puille paljaille, häädettävän kodistani ja rakkaimpani jätettävän maantien-ojaan kuolemaan."

"Jumala kurittaa omiansa, ja jos me vain uskomme Häneen --"

"Uskomme Häneen? Missä Hän on? Onko Hän pohjoismaissa? Minä en ole koskaan kuullut sitä. Onko Hän etelässä? En ole koskaan nähnyt Häntä täällä, vaikka pirun olen kylläkin usein nähnyt. Hän on pilvissä jos missään eikä siitä ole mitään hyötyä minulle."

"Magnus Stephensson --"

"Jos Jumala on maan päällä, niin tehköön jotakin. Täällä Hänellä on hyvä tilaisuus siihen. Te sanotte köyhiä Hänen kansakseen, ettekö niin? No, minä olen ruokkinut ja suojannut Hänen kansaansa viisitoista vuotta, ja nyt itse kaipaan ruokaa ja suojaa. Tarvitsen kahdeksantuhatta kruunua ennen kello yhdeksää aamulla, ja jos Jumala voi toimia mitään tässä maailmassa, antakoon Hän minun saada nuo rahat ja pelastaa äitini ja lapseni nälkään nääntymästä. Mutta Hän ei voi sitä tehdä! Hän ei voi tehdä mitään!"

"Magnus Stephensson", sanoi pikkuinen pappi taas kohottaen pienen pullean kätensä, "kun kerran seisotte sen suuren valkean istuimen edessä, on Jumalalla yhtä ja toista teille anteeksi annettavaa."

"Pastori Peter, kun minä tulen sen suuren valkean istuimen eteen, on minulla yhtä ja toista Jumalalle anteeksi annettavaa -- siltä minusta näyttää."

"Jumalanpilkkaa! Herjausta!" huudahti pastori, ja hänen lähdettyään ruununvoudin jälkeen talosta nauraa rämäytti Magnus halveksivasti hänen peräänsä yön pimeyteen. Samassa kaksi lammaskoiraa, jotka olivat kuono käpäläin päällä maanneet oven suulla, alkoi murista ja haukkua ikäänkuin tahtoen meluun yhtyä, mutta Magnus -- joka muuten aina oli ollut eläinten ystävä -- potkaisi niitä äkäisesti ja hoiperteli sitten takaisin paikalleen lieden luo.

Kun vieraitten mentyä pieni perhe oli yksikseen, niin Elin, joka oli seisonut astiakaapin luona, meni Magnuksen puolelle, pujahti tavalliselle paikalleen hänen polvelleen ja sanoi --

"Älä ole huolissasi minun tähteni, Magnus-setä! Minne hyvänsä sinun on mentävä, sinne minäkin tahdon mennä, ja mikä kelpaa sinulle, se kelpaa kyllä Elinillekin. Ja sitä paitsi, kuka tietää mitä voi tapahtua, ennen kuin vouti huomenna palaa? Nythän on uudenvuoden aatto, setä. Kaikkea hyvää tulee uutena vuonna -- ihmeitä tapahtuu uutena vuonna, setä."

Mutta tytön lapsellisen suloinen hilpeys, joka oli ollut hänen elämänsä päivänpaisteena niin monta vuotta, ei häneen enää tehonnut, ja nyrpein sanoin työntäen hänet syrjään hän nousi ja lähti ulos takaovesta.

Silloin Anna, joka oli istunut ääneti pöydän ääressä otti Raamatun ja neljä virsikirjaa nurkkahyllyltä ja soitti kellolla rukoukseen.

"Voi minua houkkaa!" hän sanoi. "Unohdinkin, että Erik on poissa. Kunpa nyt olisi löytänyt jossakin suojaa, poika parka -- säälisinpä koiraakin, jonka pitäisi olla taivasalla tällaisena yönä."

Ja sitten Elin Magnuksen puutteessa luki luvun, jonka Anna oli hänelle osoittanut. Se oli psalmi, joka alkaa sanoilla: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." Kun tuo lyhyt luku oli loppunut, nousivat molemmat naiset seisaalleen ja lauloivat virren -- Elin nuoruuden hopeanheleällä sopraanolla ja Anna vanhuudesta käreällä äänellään, he kahden yksinäisessä asunnossa autioiden kukkulain keskellä, ympärillään ainoastaan pimeys ja lumi -- ja Jumalan äärettömät siivet.

"Oi onnellinen on se mies, ken kärsiviä hellii; kun murheet häntä ahdistaa, hän Jumalassa levon saa."

Anna istahti virren loputtua, mutta Elin jäi vielä seisomaan pöydän viereen, ja silmänsä sulkien ja viattomat kasvonsa ylöspäin kohotettuina hän lausui itsekseen pienen rukouksen.

"Oi Isä", hän sanoi, "siunaa Magnus-setää, ettei hänen tarvitse peljätä mitään pahaa. Näytä minulle, miten voisin auttaa häntä, etten tuottaisi hänelle huolta ja rasitusta. Rakas Jeesus, lähetä ihme, joka pelastaa Magnus-sedän, isoäidin ja minut. Se on niin pieni asia sinulle, mutta niin suuren suuri meille, ja me tulemme niin onnellisiksi ja saamme asua Herran huoneessa ikuisesti. Kristuksen tähden. Amen."

Sitten hän avasi luottamusta loistavat silmänsä ja sanoi: "Minä uskon _varmaan_, että hän auttaa, mummo", ja suudellen Annaa hän iloisella äänellä toivotti "hyvää yötä" ja lähti levolle.

Rukouksen jälkeen Magnus palasi saliin ja kävi takan luo hajoittelemaan kekäleitä yöksi. Huolten pilvet näyttivät painavan häntä raskaammin kuin koskaan, ja niitä karkoittaakseen Anna alkoi puhua Elinistä.

"Hän alkaa yhä enemmän tulla äitiinsä, ja toisin ajoin minusta tuntuu vain unelta, että rakas Thoramme on kuollut. Jos olisit kuullut Elinin äsken rukoilevan tuota pelastavaa ihmetyötä, niin sydämesi olisi täyttynyt tulvilleen. Hän meni levolle varmasti vakuutettuna siitä, että ihme tapahtuu ennen huomisaamua."

"Olisipa se todella ihme, joka nyt voisi meitä auttaa", sanoi Magnus. "Eikä ihmeitä tapahdu paitsi semmoisia, joita teemme itsellemme."

"Mitä sillä tarkoitat, Magnus?" tiedusti Anna sytyttäessään kynttilöitä.

"Tarkoitan, että jos minun pitäisi elää elämäni uudestaan, niin en yrittäisi tehdä sitä, mikä on oikein, äiti."

"Ethän toki tahtoisi tehdä väärin, vai miten?"