Part 31
"Ei ole oikeaa eikä väärää, äiti, on vain paras; ja jos minun olisi aloitettava uudestaan, niin tekisin, mikä on parasta, parasta itselleni ja ihmisille ympärilläni."
"Et tiedä, mitä sanot, Magnus. On hetkiä, jolloin saattaa _näyttää_ olevan parasta ryöstää, jopa tappaakin --"
"Ja miks'ei?" intti Magnus, joka parast'aikaa salpasi ovea. "Jos joku mies tulisi tänä iltana tänne taloon kahdeksantuhatta kruunua taskussaan, niin luuletko, että minua arveluttaisi ottaa ne?"
"Poikani, et ajattele niin."
"Ajattelen tosiaan."
"Sinä olet joutunut epätoivoon, Magnus, ja epätoivoisen ihmisen sanat haipuvat tuuleen. Jos uskoisin todella sinun noin ajattelevan, niin kuolisin, kuolisin heti paikalla."
Hän hyrskähti itkuun, ja sitten oltiin kotvan aikaa ääneti. Vihdoin virkkoi Magnus:
"Älähän välitä, äiti! Mitäpä siitä, ajattelenko niin tai näin, sillä tuskinpa joudun sellaiseen kiusaukseen. Anna minulle kynttilä ja mennään makuulle."
"Olet kantanut hirmuista taakkaa, Magnus, ja jospa vain olisin voinut auttaa sinua siinä --"
"Olet kylläkin, äiti. Ilman sinua ja Eliniä olisin menehtynyt jo kymmenen vuotta sitten."
"Isäsi tiesi ryöstäneensä sinulta perintösi, ja kait sekin osaltaan vaikutti hänen kuolemaansa."
"Ei syy ollut isän yksinään. _Hänkin_ koetti tehdä oikeuden mukaan. Mutta se onneton raukka, joka tulee tuhlaajan jälkeen pellolle, saa korjata tähkien rippeet -- sehän on selvä."
He kääntyivät kumpikin kynttilä kädessä menemään -- Anna ylistupaan ja Magnus vierashuoneeseen -- kun koirat, jotka taas olivat nousseet ja alkaneet nuuskia oven suulla, rupesivat haukkumaan ja ulvomaan.
"Joku on tulossa", sanoi Magnus.
Tuokion kuluttua helähti ikkuna kuin ratsuraipan helapään kopautuksesta, ja sitten lausui ulkoa värisevä, kimeältä sointuva ääni tavanmukaisen islantilaisen tervehdyksen:
"Jumala kanssanne!"
He tuijottivat kumpikin ällistyneinä toisiinsa, ajatusten hitaasti risteillessä heidän aivoissaan. Sitten Magnus tavallisen vastatervehdyksen unohtaen astui takaisin ovelle ja riuhtaisi sen auki.
Ulkoportailta kuului raskaitten jalkojen töminää ja sitten ilmestyi kynnykselle mies. Hän näytti vanhalta, sillä kulmakarvat, viikset, parta, jopa matkaviitan suippopäähineen alta esiinpistävät hiuksetkin olivat lumesta valkeina. Kotvan aikaa hän seisoi kuin matkasta hengästyneenä, silmäillen vuorotellen äitiä ja Magnusta, ja kysyi sitten samalla värisevällä äänellä:
"Voitteko antaa minulle yösijaa ja toimittaa ratsuni katon alle?"
Annasta tuntui kysymys hänelle tehdyltä, mutta sen sijaan että olisi heti vastannut hän loi Magnukseen neuvottoman katseen, joka ilmaisi sanomatonta pelkoa. Magnus katsahti takaisin äitiinsä ja epäröi hetkisen, pidellen ovea auki. Sitten hän sanoi:
"Tulkaahan sisään", ja vieras astui taloon.
VII OSA.
"Vasempaan, oikeaan käy pallon tie pelaajan lyönti sille suunnan määrää; Hän, jonk' oot lyömä tantereelle sie, Hän tietää _Hän vain_ minne matka vie."
I.
"Pikku tamma on kuumissaan -- se kaipaa sukimista ja lepoa ennen kuin annatte sille apetta."
"Kyllä pidän huolta siitä, herra", sanoi Magnus ja lähti ulos temmaten oven kiinni jälkeensä.
Kristian Kristiansson oli astahtanut pari askelta etemmä ovesta ja seisoi siinä kuin lumottuna. Hänen sydämensä hytkähteli ja valtimo löi rajusti, ja hän tunsi tuupertuvansa nurin, jos ottaisi vielä askeleenkin eteenpäin. Niin usein oli hän kuvitellut itseään tässä asemassa, ettei ollut ensiksi pitää sitä totena. Pimeässä ponnistelleita silmiä häikäisi kynttiläin valo, mutta hän koetti kuitenkin katsella ympärilleen muistiaan jännittäen. Ensi silmäyksellä majatalo kaikkinensa -- vanhat muotokuvat seinällä, vanha bornholmilaiskello nurkassa, takka ja lepotuoli sitä vastapäätä -- näytti hänestä tyhjältä ja ilottomalta kun oli vastikään tullut hallitustalon kodikkaista huoneista. Se täytti hänen mielensä katumuksella, ja omantunnon tuska yhä kiihtyi hänen katsahtaessaan äitiinsä.
Hänen tumma tukkansa oli käynyt valkeaksi, ja ennen rakkauden ja onnen kauneutta säteilleet kasvot olivat nyt kärsimysten uurtamat.
Kristian Kristianssonin sydän ikävöi kiihkeästi äidin vastaanottoa, ja vaikka hän oli päättänyt olla ilmaisematta itseään ennen aamua, oli hänellä täysi työ pidättäytyessään huudahtamasta mikäli yltyvältä liikutukseltaan olisi kyennytkään: "Äiti, etkö tunne minua? Olen Oskar", sitten kietoakseen kätensä hänen armaaseen kaulaansa, kuten aina oli ajatellut tehdä.
Sillävälin oli Anna taas saavuttanut malttinsa ja sytytteli katossa riippuvaa lamppua; hän vilkaisi tulokkaaseen ja tuumi: "Mies on kylmästä aivan kankeana, eikä ihmekään." Sitten hän lähti lieden luo ja rupesi puhaltelemaan sitä sytyksiin, käskien vierasta riisumaan hyisiä vaatteitaan.
"Eikö herra halua heittää pois päällystakkiansa ja saappaitansa?" hän sanoi, ja vaikka kysymys oli niin luonnollinen, niin toinen ei kuitenkaan voinut heti vastata, sillä ääni petti.
"Takkinne ja saappaanne, hyvä herra, minä panen ne tänne pankon korvalle kuivamaan."
"Oh, niin! Kyllä, mielelläni."
Anna seisoi vieressä hänen heittäessään yltään viittansa ja pyyhkiessään lumen hiuksistaan ja parrastaan ja näin nuoremmaksi ja komeammaksi muuttuessaan, mutta ajatteli vain: "Muukalainen hän on luultavasti. Minkähän tähden hän matkustaa tällaisessa säässä?"
Sitten vieras veti ratsassaappaat jaloistaan, ja Anna toi hänelle parin Magnuksen tohveleja.
"Teillä mahtoi olla hirveä matka?"
"Olihan se jotakuinkin kurja", hän vastasi, ja sen jälkeen hänen oli parempi olla.
"Kyllä silloin herrasmies on halukas saamaan matkansa suoritetuksi, kun kulkee tällaisenakin päivänä."
"Niinpä olinkin -- minulla on perillä yhtä ja toista toimitettavaa."
"Oletteko tullut kaukaakin?"
"Alusta lukien? Kyllä, hyvin kaukaa."
"Ehkä Reykjavikista?"
"Kauempaa -- Englannista asti."
"Englannistako?"
"Niin -- Lontoosta."
Kumartuessaan panemaan tohveleja jalkaansa hänestä tuntui, että äiti katseli häntä, ja hän vapisi peljäten ja samalla toivoen tulevansa tunnetuksi.
"Te ette luultavasti milloinkaan ole käynyt niin kaukana, emäntä", hän virkkoi pää kumarruksissa.
"En ole."
"Eikä kukaan perheestänne?"
Vastustamaton kiusaus pakotti hänet noin kysymään, mutta äiti ei näyttänyt kuulevan häntä -- hän oli polvillaan takan luona taittelemassa oksia tuleen.
"Istukaahan lämmittelemään. Poikani sammutti tulen, mutta nämä risut syttyvät aivan paikalla. Te kait olette täällä asioilla?"
"Niin, asioilla."
Anna ajatteli huutokauppaa ja odotti, että vieras alkaisi puhua siitä. Mutta tämä ei alkanutkaan, ja Annat jatkoi: "Englannista tulee usein matkamiehiä tänne ostamaan lampaita ja ponihevosia, mutta he eivät juuri kulje talvisaikaan."
Toinen ei vieläkään puuttunut puheeseen; hän ajatteli Eliniä ja katseli ympärilleen löytääkseen joitakin merkkejä hänestä. Anna nousi lieden luota sanoen:
"Mutta teillähän on nälkä niin pitkästä ratsastuksesta -- mitä antaisin syödäksenne?"
"Mitä tahansa -- mitä teillä vain sattuu olemaan valmiina."
"Pelkäänpä, ettei minulla ole mitään valmista -- sellaista nimittäin, mikä kelpaisi teikäläisille."
Niin pian kuin taas voitti liikutuksensa hän sanoi: "Eikö islantilaisessa talossa aina ole savustettua lampaanlihaa?"
"On kyllä, jos siitä huolitte."
"Pidän siitä enemmän kuin mistään muusta."
Sitten oltiin kotvan ääneti, ja Oskarista tuntui, että äiti taas tarkasteli häntä. "Olettekin ehkä islantilainen?" tiedusteli Anna.
"Olen -- islantilainen olen", hän vastasi.
"Mikä on nimenne?"
Hänet hurmasi taaskin hurja halu ilmaista itsensä heti paikalla äidilleen. Se poisti miltei kokonaan pelon, sillä häntä vaivasi vilpillisyys ja vastakkaiset äänet kiistasivat hänen omassatunnossaan, mutta hetken kuluttua järki kuitenkin pääsi voitolle, ja hän sanoi pala kurkussa:
"Kristian Kristianssoniksi minua kutsutaan."
"Vai niin. Olipa onni, että tapasitte meidät vielä valveilla. Olimme juuri maata menossa."
"Muut perheenne jäsenet ovat kai jo menneetkin?"
"Ei niitä olekaan näkemättänne jäänyt muita kuin yksi -- poikani tytär -- ja hän oli juuri poistunut, kun astuitte sisään."
Oskar silmäili äitiään tämän astuessa hänen ohitseen ja huomasi hänen kantavan kaulallaan koristetta, jonka hän oli tuonut tuliaisiksi Oxfordista palatessaan. Se pani veren taas kuohahtamaan ohimoille, ja aivan huomaamattaan hän tuli sanoneeksi:
"Tiedättekö, emäntä, että olen nukkunut tässä talossa ennenkin?"
"Siitä mahtaa sitten olla hyvin kauan; minä en muista nähneeni teitä."
"Pitkä aika siitä jo onkin", sanoi hän osoittaen Annan muotokuvaa seinällä, "tuo on varmaan teidän kuvanne?"
"Olihan tuo ennen. Nuorempana se oli näköiseni."
Oskarin ääni muuttui yht'äkkiä lempeäksi hänen sanoessaan: "Olitte aivan tuollainen, kun viimeksi näin teidät, rouva."
"Sitten ette ole käynyt täällä vähintään kymmeneen vuoteen."
"En olekaan", hän vastasi ja näyttäen kuvernöörin muotokuvaa lisäsi: "tuo on miehenne."
"Siitä mahtaa olla enemmänkin kuin kymmenen vuotta, kun olitte täällä käymässä, sillä mieheni on jo kolmattatoista vuotta maannut naudassaan."
"Siitä onkin enemmän kuin kymmenen vuotta. Totta puhuen siitä on kuusitoista vuotta -- lähes kuusitoista."
Anna katseli häntä kiinteästi tovin, ja jotakin näkyi liikkuvan hänen muistissaan, sillä hänen povensa kohoili huomattavasti, mutta hän virkkoi vaan syvään huoahtaen: "Meillä on ollut paljon ikävyyksiä, sen jälkeen kun viimeksi liikuitte näillä mailla."
"Niinpä kyllä, olen kuullut -- kuulin kerrottavan Reykjavikissa. Teillä oli poika --"
"Poikani juuri avasi teille oven."
"Mutta oli teillä toinenkin -- nuorempi."
"Oli, mutta -- emme puhele hänestä nykyään milloinkaan."
"Kenen kuvaa kannatte kaulallanne, emäntä?"
"Hänen -- hän on kuollut."
"Kuoli kunniattomana, eikö niin?"
"Kukapa tietää? Ihminen näkee teon, mutta Jumala seikan, joka sen matkaansaatti, sanotaan."
"Reykjavikissa uskotaan hänestä kuitenkin hyvin huonoa. Kertovat hänen ryöstäneen isältään jok'ainoan pennin, silloin kun hän karkasi maasta; eikä kuulu koskaan lähettäneen mitään apua kotona olevan lapsensa toimeentuloksi."
"Turvatonta on helppo haavoittaa", puolusteli Anna. "Isä varasti itseltään pelastaakseen poikansa, jos tahdotte kuulla totuuden; ja joskaan hän ei lähettänyt mitään lapselleen -- niin eihän poikaparalla ollut mitä lähettää, sillä hän oli itsekin puilla paljailla."
"Niinkö olikin asian laita?"
"Vasta hänen kuoltuaan saimme sen kuulla. Muuan hänen isänsä englantilaisista ystävistä kirjoitti meille. Ja koko elämänsä ajan kirjoitteli minulle poikani monista puuhailuistaan ja hyvästä menestyksestään -- vain rohkaistakseen sydäntäni ja säästääkseen mieltäni kiusaantumasta."
Loppumaton hellyys tuhlaajapoikaa kohtaan sai kyyneleet kihahtamaan äidin silmiin ja sorti hänen äänensä, ja hän yritti lähteä pois, mutta Oskar ei voinut antaa hänen mennä.
"Sepä oli ikävää, ettei hänen isänsä elänyt niin kauan, että olisi kuullut tämän. Kenties olisi se pehmittänyt hänen sydäntään poika parkaa kohtaan."
"Pehmitystä ei tarvittukaan -- ainakaan loppupuolella."
"Antoiko isä hänelle anteeksi?"
"Hän kuoli siinä luulossa, että hänen pojastaan oli sukeutunut suuri mies, kuten hän oli toivonut, ja että kaikki oli sovitettu. Se oli tosin vain harhaluulo, mutta se teki hänet hyvin onnelliseksi."
"Poikanne oli soittoniekka, eikö niin?"
"Oli, herra Kristiansson; ja jo pienestä pitäen hän yhtenään töherteli jos jotakin, mitä sanoi sävellyksikseen. Mutta nuo paperipalaset katosivat aina, enkä kuuna päivänä tietäisi, mitä niistä syntyi, jollen hänen isänsä kuollessa olisi niitä nähnyt."
"Ja missä ne olivat?"
"Hänen isä parkansa kädessä."
Kristian Kristiansson oli kävellyt edestakaisin; suonet tykkivät polttavina ohimoilla, ja häntä halutti kiihkeästi ilmaista itsensä, mutta toiselta puolen hän pelkäsi tehdä sitä. Oman kehnouden tukahduttava tunto haihdutti nyt mielestä muun, ja ennen kuin tiesikään, mitä teki, hän puhkesi sanomaan:
"Mies, joka voi tehdä vääryyttä isälle, joka niin suuresti häntä rakasti, mahtoi olla heittiö -- sydämetön konna, joka ansaitsikin sen, mitä hänelle sittemmin tapahtui."
"Oi, ei hän ollut ensinkään sellainen", puolusteli taas Anna. "Olkoonpa niin, että hän teki väärin -- sitä en tahdo kieltää -- mutta hyväsydämisempää poikaa ei ole milloinkaan maailmaan syntynyt. Kaikki häntä rakastivat, ja hän rakasti kaikkia, ja mitä minuun tulee --"
Kristian Kristiansson toipui Annan värähtelevän äänen kuullessaan. "Jumala häntä siunatkoon!" hän ajatteli. Uusi sävel soi hänen sydämessään. Mutta hän virkkoi vain huomattavasti matalammalla äänellä: "Pyydän anteeksi! Hänen äitinsä ei tietysti voi ajatella niin, mutta vasta ensi kertaa Islantiin tultuani kuulen hänestä nyt hyvän sanan."
"En aikonut ensinkään ruveta puhelemaan hänestä. Enkä milloinkaan teekään sitä toisen poikani läsnäollessa. -- Hst! Hän tuleekin juuri."
Mutta taampaa kuulunut ääni syntyikin makuuhuoneen oven avaamisesta ja sulkemisesta, eikä keittiön, ja sitten kuului keveitä tytön askeleita. Samassa Anna huudahti:
"Elin! Luulin sinun olevan unen helmoissa, lapsukaiseni."
"Olinkin jo, mutta heräsin ja kuulin täällä olevan vieraita. Sen tähden nousin sinua auttamaan, isoäiti."
Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän. Hänen selkänsä takaa kuuluva helakka ääni kaikui hänen korvissaan kuin pohjattoman kuilun yli tulleena, sillä se oli tuttu ääni, mutta ikäänkuin unien utujen hämmentämä tai öisten pilvien pidättelemä.
"Tässä, herra Kristiansson, on poikani tytär", Anna esitteli. Ja Kristian Kristiansson kääntyi katsomaan. Hän näki edessään nuoren tytön, solakan kuin täysikasvuinen nainen -- heleähipiäisen, kasvot leppeät ja hymyilevät, kauniit sinisilmät. Hänellä oli yllään nauhoitettu liivi, alaspäin käännetty kaulus, hilkka, helavyö ja hiukset palmikolla, ja hän oli kuin elävä kuva äidistään niiltä ajoilta, jolloin Oskar palasi yliopistosta.
Tämä oli hänen tyttärensä, hänen pikku Elininsä, jota hän oli niin kaukaa tullut tapaamaan, mutta hänestä tuntui kuin kaikki nuo hirveät vuodet olisivat yht'äkkiä vierähtäneet takaisin, ja siinä olisikin ollut Thora palanneena elämään.
II.
"No koska nyt kerran olet täällä, niin voithan kattaa pöydän", huomautti Anna.
"Kyllä, isoäiti", vastasi tyttö.
"Pane savustettua lammasta, lihamakkaraa ja kuivattua kampelaa. Minä pistäydyn kodassa kahvia valmistamassa."
"Kyllä, isoäiti."
"Olkaa kuin kotonanne, Kristian Kristiansson -- poikani tytär palvelee teitä."
"Kyllä koetan", hän yritti sanoa, mutta ääni ei tahtonut luistaa.
Annan mentyä hän istui tuokion katsellen Eliniä, kun tämä sipsutteli kaapille ja taas pöydän luo, kävi ruokasäiliössä, levitti liinan pöydälle ja asetti sille lautasia ja mokaa. Tyttö oli niin yksinkertaisen luonnollinen ja vapaa kaikesta itsetietoisuudesta, että tuskin näytti huomaavan Kristianssonin läsnäoloa, sillä hän hyräili hiljaa itsekseen ikäänkuin olisi pitänyt povessaan laululintusta, jota ei saanut vaiennetuksi. Kristianssonin sydän laajeni ja hytkähteli, kun hän katseellaan seurasi tytön toimia, ja tämän lähtiessä huoneesta näytti valo siellä himmenevän, ja hänen tullessaan takaisin kävi ilma lämpimämmäksi. Tuon hetken huumaavassa onnessa tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi menettänyt tyttären jok'ainoana noista viidestätoista vuodesta, jotka oli elänyt ilman häntä, ja nyt, kun Elin oli läsnä, niin likellä, hänen käsiään poltti ja kutkutti saada syleillä häntä. Hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja huudahtaa: "Lapseni! Lapseni! Eikö mikään sinulle sano, kuka olen? Minä olen isäsi, olen kaivannut sinua kovin paljon ja kovin usein ajatellut sinua ja nyt olen tullut noutamaan tyttöstäni, emmekä milloinkaan enää erkane toisistamme!" Mutta peläten säikähdyttävänsä Eliniä ja arkaillen ilmaista itseään hänen täytyi taas voittaa liikutuksensa ja hän sanoi vaan:
"Nimesihän on Elin?"
"On, herra", tyttö vastasi.
"Sepä kaunis nimi. Isäsi sen valitsi, eikö niin?"
"En ole koskaan kuullut sitä. Sanoiko isoäiti niin?"
"Isoäiti ja minä", änkytti Kristiansson, "puhelimme äsken isästäsi. Etkö muista häntä?"
"Oi en, hän kuoli, kun olin aivan pieni."
"Onpa se mahtanut olla vahinko sinulle, lapsukaiseni."
"Sitä en voi sanoa, hyvä herra, sillä nähkääs, Magnus-setä on ollut minulle isän sijassa kaiken elinaikani, enkä milloinkaan ole huomannut siinä mitään eroitusta."
"Se oli sitten vahinko isällesi itselleen. Kuinka onnelliseksi olisitkaan hänet saattanut, ja miten ylpeä hän olisi sinusta ollutkaan!"
"Sitäkään en tiedä sanoa", intti tyttönen, "sillä viisi vuotta eli hän syntymäni jälkeen, mutta ei milloinkaan näyttänyt välittävän minusta."
"Onko isoäitisi niin kertonut?"
"Ei ole, herra. Toden totta, ei ole! Eikä Magnus-setäkään. Mutta kaikki tuntevat isäni elämän. Tytötkin koulussa tiesivät kaikki."
Polttava häpeän tunne valtasi Kristianssonin, ja kuuma sykkivä povi jähmettyi.
"Et siis sure isäsi kuolemaa, Elin?"
"Ei olisi oikein sanoa niin, herra!"
"Et ainakaan tunne rakkautta häntä kohtaan?"
"En ole koskaan tuntenut häntä -- eihän sitä voi rakastaa, jota ei tunne. Ehkä, jos hän olisi elänyt kauemmin ja palannut kotiin, olisin saattanut ruveta häntä rakastamaan. Mutta en ymmärrä, miten sittenkään olisin voinut, jos ihmiset puhuvat hänestä totta."
"Mitä he puhuvat, lapsonen?"
"Sanovat, että hän oli paha äidille, ja että tämä osaltaan oli syynä äidin aikaiseen kuolemaan."
"Et ole siis milloinkaan toivonut, että olisit saanut nähdä ja tuntea isäsi?"
"Mitenkä sitä olisin voinut? Jos hän ei ollut hyvä äitiraukalleni, mitenkä voisin ajatella, että hän olisi ollut hyvä minulle? Mutta nyt on illallisenne valmis. Isoäiti tuo kohta kahvia, -- ettekö aloita lihalla, herra?"
Hän istahti pöytään, mutta hänen nälkänsä oli haihtunut. Hetkisen hän melkein toivoi takaisin pimeään yöhön, josta oli tullut. Tytön koruttomat sanat olivat olleet kuolinsoittoa hänen toiveilleen. Hän oli jättänyt lapsensa näiksi moniksi vuosiksi toisten huostaan -- saattoiko hän nyt palatessaan toivoa rakkautta, jonka itse oli hukannut? Oi ei! Hän oli tullut liian myöhään -- liian myöhään! Mutta juuri kun osa suunnitelmasta oli haipunut varjojen pimentoon, välähti uusi valo hänen sydämeensä ja hän reipastui pian.
"Eikö isoäiti kutsunut teitä Kristian Kristianssoniksi?" kysäisi tyttö.
"Kutsui", hän vastasi. "Oletko milloinkaan ennen kuullut sitä nimeä, lapseni?"
Tyttö käänsi innosta hehkuvat kasvonsa häntä kohti, sanoen: "Kaikki islantilaisethan sen tuntevat. Suurella, Englannissa asuvalla säveltäjällähän on sama nimi."
Päihdyttävä riemu täytti hänen mielensä, ja hän sanoi:
"Vai niin, sinä -- sinäkin olet kuullut hänestä?"
"Minä laulelen hänen laulujaan, herra. Ne ovat kauniita! Luultavasti ei koko maailmassa ole sen kauniimpia lauluja. Haluatteko, että laulan jonkun niistä, kun te aterioitte?"
"Tahdotko todellakin?"
"Mielelläni minä laulan", sanoi tyttö, ja Kristianssonin vielä henkeään pidätellessä oli hän pujahtanut ulos huoneesta kuin kuutamon hohde ja tullut takaisin päivän säteenä, tuoden kitaran tullessaan.
"Tämä kitara on äitini; nyt se on minun, ja se onkin verrattoman hyvä", hän selitteli, ja tuolla täydellisellä itsetietoisuudella, joka meitä lapsissa viehättää, hän istahti ja alkoi soitella. Hetken perästä hän taukosi ja kysyi pää kallellaan:
"Minkähän nyt ottaisin? Mutta te tunnettekin ehkä ne kaikki ja haluatte kuulla minun laulavan jonkun erityisen?"
Miehen pää oli painunut alas, ja liikutuksen aallot hyrskyivät hänessä. "Laula -- laula mitä hyvänsä haluat, rakkaani", hän vastasi.
Hätäinen innostus, jolla hän lausui nämä sanat, kummastutti tyttöä hieman, mutta sitten hän hymyili taas entistä viehkeämmin ja alkoi laulaa, ensin hiljemmin matalia, vaikka kirkkaita säveliä, sitten kohoten korkealle, liverrellen kuin leivonen, joka taivaan sinikorkeudessa säveleitään helkyttelee.
Kristian Kristiansson ei voinut syödä. Hän istui vaan kyynärpäät pöytään nojaten ja kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen oma lapsensa lauloi hänen sepittämäänsä laulua äänellä, joka oli tytön äidin, vieläpä kuulijankin äänen kaltainen.
Laulun loputtua tyttö käänsi kyynelten kostuttaman katseensa häneen sanoen: "Eikö se olekin kaunis?"
"Lauloit sen niin kauniisti, lapseni", hän sanoi, ja lisäsi sitten hetken kuluttua: "Elin, tahtoisitko kuulla jotakin siitä miehestä, joka tuon laulun on laatinut, ja miten hän tuli sen sepittäneeksi?"
Elinin halukkaisuus oli liikuttava. "Tietysti, tietysti tahdon!" hän huudahti. "Tunnetteko sitten kaimanne?"
"Olen tuntenut hänet koko elinaikansa, lapsukaiseni."
"Kertokaa hänestä! Oi kertokaa! Se, jolla on niin kauniita aatteita ja tunteita, mahtaa olla hyvin hyvä ja jalo?"
"Hän ei ole kumpaakaan, Elin, vaan ainoastaan kurja piintynyt syntinen kuten mekin. Jo aikaisessa nuoruudessaan hän teki vääryyttä nuorta vaimoaan kohtaan, ja tämä kuoli. Sitten teki hän vääryyttä isäänsä kohtaan ja oli pakotettu lähtemään maastaan. Sen jälkeen sai hän kestää paljon kärsimyksiä ja teki paljon syntiä. Mutta vihdoin hän tuli järkiinsä ja muisti pientä tytärtään, jonka oli jättänyt kotiin. Hän halusi heti palata lapsensa luokse ja viimeinkin ruveta hänen isäkseen ja korvata hänelle kaikki mitä vaimovainajaansa kohtaan oli laiminlyönyt. Mutta hänellä oli sitä ennen monta seikkaa suoriteltavana, sillä hän oli ikäänkuin hautaantuneena vieremän alle, jonka itse oli irroittanut, ja hänen täytyi raivata itselleen tie elämään ja maailmaan. Kun hän siis oli niin kaukana poissa ja hänen sydämensä ikävöi tuon pikku tytön rakkautta, jonka kohtalosta hän ei mitään tiennyt, ja kun hän niin hartaasti -- oi, niin hartaasti -- halusi päästä hänen luokseen, mutta ei voinut, koska oli tehnyt paljon syntiä ja ensin oli velvollinen kärsimään rangaistuksensa, niin hän sepitti tuon laulun. Se oli hänen sielunsa vaikeroiva huuto vaimonsa luo taivaaseen, jotta tämä ilahuttaisi ja hoivaisi heidän lastaan maan päällä."
Elinin kuunnellessa kertomusta Kristian Kristianssonista vierähtivät silmiin äsken kihonneet kyyneleet karpaloina hänen poskilleen, ja povi nousi ja laski verkalleen.
"Ihanaa!" huokasi tyttö. Ja kun kertoja näki, kuinka lasta liikutti tuon miehen surullinen kohtalo, miehen, joka ei ollut hänen isänsä, alkoi vieraasta taas näyttää valoisammalta, ja hän mietti itsekseen, miten Elin voisi rakastaa häntä Kristian Kristianssonina, jos ei rakastanut juuri hänen tosi luonnettaan.
Tuohon ajatukseen sekaantui tuskankin varjoa, mutta hän työnsi sen syrjään. Vuosikausia kestäneen raskaan työn ja kaihon jälkeen oli hän palannut kotiin vaatimaan lastaan takaisin, ja se, mitä hän oli pelännyt, oli nyt toteutunut -- lapsen sydän oli myrkyttynyt isäänsä vastaan. Mutta samalla kun tyttö kammosi Oskar Stephenssonia rakasti hän Kristian Kristianssonia! Oi ihanaa, sokeata, korkealentoista harhaluuloa, eikö hän voisi antaa sen pysyä sellaisena?
Hänen tunteensa temmelsivät kuin tumman virran pyörteet, ja hän nousi astuakseen tytön luo, tietämättä mitä oli tehtävä tai sanottava, kun samassa Anna tuli keittiöstä höyryävine kahvipannuineen ja virkkoi ystävällisellä äänellään:
"Tässä sitä nyt vihdoinkin on! Hiillos oli päässyt sammumaan, ja minullakos oli vaivaa saada tulta."
Ja kun Kristiansson siinä näki molemmat, sekä äitinsä että lapsensa vieressään, oli hän taas joutumaisillaan tunteittensa valtaan ja hän sai tehdä kaiken voitavansa pidättääkseen koko totuutta yht'äkkiä tulemasta esiin, siten vihdoinkin lopettaakseen alati uudistuvat kidutukset. Mutta kun tunnustuksen sanat jo olivat kielelle kerkeämässä, ehätti hänet ajatus: "Ei tänä iltana, huomenaamuna, ja silloin on ilon ja onnen hetki!"
Melkein samassa saapui Magnuskin sisään kertoen: "Pikku tamma oli aivan uuvuksissa, herra, mutta minä harjasin sitä ja annoin sille heiniä ja käyn vielä viemässä silppuakin ennen maatamenoa."
"Ottakaamme ryyppy sitä ennen", ehdotteli Kristian Kristiansson, ja sitten Elin kantoi astiat keittiöön ja rupesi niitä huuhtelemaan, Anna poistui Magnuksen makuuhuoneeseen siistimään sitä vierasta varten, ja veljekset jäivät istumaan kahden kesken, pullo pöydällä.
III.