Part 29

Oli tarpeellista ja välttämätöntä, että hän ilmaisisi itsensä omalle perheelleen. Mitenkä muutoin saattaisi hän panna aikomansa tuuman toimeen, ostaa kartanon huomenaamuisessa huutokaupassa ja jättää sen takaisin veljelleen? Ja mitenkä muutoin kuin veren ja isyyden oikeudella saattoi hän vaatia lastaan sekä viedä hänet muassaan jälleen palatessaan Englantiin?

Näitä miettien hän palasi hallitustaloon ilmoittaen aikomuksensa matkustaa Thingvelliriin.

"Thingvelliriinkö?" huudahti ministeri. "Onhan aivan luonnollista, että haluatte nähdä meidän vanhan historiallisen kokouspaikkamme, joka on ollut niin monien tarujemme näyttämönä. Mutta miksi matkustaa sinne juuri tänään! Ei ole joka päivä vilkasta liikettä vanhassa kaupungissamme, mutta tämä, kuten tiedätte, on vuoden viimeinen päivä, ja ennen puoltayötä meillä on monet hauskat juhlamenot. Miksi ette viivy huomiseen asti? Huomenna mielelläni seuraan mukananne."

"Minulla on erityinen syy matkustaa jo tänään", vastasi Kristian Kristiansson.

"Sepä vahinko; ja kaupunkilaisemme tuntevat siitä ikävää pettymystä. Totuuden sanoakseni en ole tehnyt mitään muuta koko aamuna, kuin ottanut vastaan lähetystöjä, jotka ovat tulleet pyytämään, että pitäisin teille yleiset juhlapidot. Jokainen yhteiskuntaluokka on kiihdyksissään, ja ylioppilaat puuhailevat soihtukulkuetta."

"Se päättää asian. Nyt minun _täytyy_ lähteä joka tapauksessa."

"Te olette liian kaino, herra Kristiansson. Mutta ehkäpä ette tunne tietä. Ja sitä paitsi, katsokaahan noita pilviä -- lumimyrsky on tulossa."

"Tunnen joka tuuman tiestä, ja lumimyrsky vain lisää huviani, ellei tule liian raju."

"Ellei tule liian raju! Uskokaa minua, ei mikään maailmassa ole niin kurjaa kuin joutua sokaisevan lumimyrskyn yllättämäksi Sammaltunturin kankaalla. Mutta täytymys on täytymys, ja jos teillä on jokin erityinen syy matkaanne, niin ei ole minun asiani teitä pidättää."

"On myöhä, herra Finsen, ja päivät ovat lyhyet -- minun on lähdettävä siekailematta."

"Lähetän heti paikalla hakemaan poneja. Te tarvitsette kaksi -- yhden itsellenne ja toisen hevospojalle. Tehän palaatte muutamien päivien päästä, joten otaksun, että jätätte matkakapineenne tänne."

Hevospoika saapui ponineen puolenpäivän aikaan, ja kun tällä välin tieto Kristianssonin lähdöstä oli levinnyt läpi kaupungin, niin oli joukko kaupunkilaisia kokoontunut portille katsomaan hänen lähtöään. Näiden joukossa olivat pankkiiri Palsson, kauppias Oddsson, kapteeni Zinsen, valtuuston puheenjohtaja Jonsson ja -- kummallisinta kaikesta -- ukko Nielsen.

Kutkuttavan utelias mieliala vallitsi tässä pienessä rykelmässä, sillä huhu noista kahdestasadastatuhannesta kruunusta oli kulkenut suusta suuhun, ja ihmetellen kyselivät ihmiset, kuka tämä muukalainen oli, ken hänen isänsä oli ollut ja mitä hän tekisi niin paljolla rahalla. Pitkässä sinisessä matkanutussaan ja tiukasti istuva karvalakki päässään tullessaan ulos rakennuksesta, jättäen porttikäytävässä hyvästi isännälleen ja emännälleen, näkyi Kristian Kristiansson olevan reippaalla tuulella, sillä hän tervehti hilpeästi jokaista portilla, mainiten useimmat joukosta nimeltään.

Tämä yhä jännitti uteliaisuutta, ja herkeämättömän naurun ja kokkapuheiden kaikuessa alkoivat rohkeimmat yritellä kysymyksiä.

"Aiotte yöpyä majatalo-kartanoon, herra Kristiansson, vai mitä?"

"Epäilemättä, herra Jonsson, epäilemättä."

"Mutta siellä pidetään huutokauppa huomenna, kuten tiedätte -- siellä pidetään huutokauppa huomenna, joten teidät ajetaan pois niin pian."

"Ellei", puuttui puheeseen kapteeni, viekkaasti räpäytellen oikeaa silmäänsä, "herra Kristiansson osta koko vanhaa kontua ja rupea maanviljelijäksi ja majatalonpitäjäksi."

"Miksi ei, kapteeni Zinsen, miksi ei?"

"Raskasta työtä aamusta iltaan, herraseni."

"No, eipä kukaan ole kuorsaamalla rikastunut."

Kristian Kristiansson oli heilahtanut satulaan, kun johtaja Nielsen tuli hänen luokseen, kirkastunut kiilto vettyneissä silmissään, ja lausui:

"Älkää kummastuko, jos seuraan teitä Thingvelliriin. Elämä on lyhyt, ja ennen kuin kuolen on minulla jotakin sanottavaa Magnus Stephenssonille."

"Me puhuimme _hänestä_ laivalla, muistattehan, hänestä ja hänen lurjusmaisesta nuoremmasta veljestään", sanoi kauppias.

"Niin tosiaan", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten viime hetkessä, kun poni-poikakin oli noussut ratsunsa selkään ja kaikki oli valmiina lähtöön, muukalaisen valtasi huimapäisyyden henki ja hän lisäsi: "Mutta te teitte yhden erehdyksen, herra Oddsson."

"Ja minkä, herra Kristiansson?"

"Te sanoitte, että Oskar Stephensson ei ollut koskaan tehnyt mitään muuta elämässään kuin lopettanut sen, mutta kerran hän teki jotakin, sen muistan. Hän oli ehdokkaana valtiopäiville, siihen aikaan kun oli kotona, ja antoi aimo löylytyksen sille pässinpäälle, joka asettui vastaehdokkaaksi. Hyvästi!"

Hänen mentyään tuntui kuin olisi päästy lumouksesta. Hänen viime sanoissaan, hänen naurussaan sekä siinä tavassa, millä hän kohotti lakkiaan nelistäessään kevyesti tietä ylöspäin, oli jotakin, mikä herätti hämärää aavistusta hänen oikeasta olemuksestaan portilla seisovien pakinoitsijain parvessa. Hetkisen he töllistelivät aivan ymmällään toinen toistaan silmiin, kunnes kauppias virkkoi: "Kuka hiidessä hän onkaan?"

"Sanonko ma, kenen sisareni väittää hänen olevan?" kysäisi Nielsen.

"No kenen?"

"Itsensä Oskar Stephenssonin."

Oli kuin salama olisi iskenyt heidän keskeensä.

"Niin, se selittäisi monta seikkaa -- se selittäisi, se," lausui pankkiiri, ja hän kertoi jutun Magnus Stephenssonin koroista.

Puolessa tunnissa oli tieto kulovalkean kohinalla ja nopeudella kulkenut kautta kaupungin. Kristian Kristiansson olikin Oskar Stephensson! Senhän hän oli tavallaan itse viittaamalla ilmaissut, eikä siitä mitään epäilystä saattanut olla!

Sinä iltana kerrottiin satoja juttuja Oskar Stephenssonista. Jotkut niistä olivat hyviä ja juteltiin kyyneleet silmissä, mutta toiset pahoja, ja kuitenkin niihin vastattiin kaikuvalla naurulla. Hotellin tupakkahuoneessa ylioppilaat lauloivat Oskarin lauluja, kunnes lamput sammuivat, ja sen jälkeen he hoilailivat niitä pimeässä kymmenkuntaan eri sävellajiin, niin että ikkunat tärisivät heidän voimakkaiden ääntensä kai'usta.

Sillä välin oli ryhmä vakavampia kansalaisia käynyt kertomassa oletuksensa ministerille, ja tämä oli vastannut viekkaalla hymyilyllään:

"Emme tietenkään saata häntä paljastaa, mutta voimme jatkaa juhlan valmistuksia ja siten houkutella häntä ilmaisemaan itsensä."

Niitä jatkettiin viipymättä. Juhla tapahtuisi lainoppineiden klubissa sen päivän iltana, jona vieras palaisi Reykjavikiin. Ministerin oli esitettävä malja "Kristian Kristianssonille, Islannin lempipojalle ja perilliselle!" Sitten oli ylioppilaiden määrä laulaa Oskar Stephenssonin isänmaallinen hymni "Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa!" Ja kun juhlavieras oli puhunut, niin tuomiokirkon kuoro laulaisi Kristian Kristianssonin liikuttavan virren: "Ken astuu ylös Herran vuorelle, ken nousee Hänen pyhään paikkaansa? Yksin se, jolla on puhtaat kädet ja puhdas sydän ja joka ei ole turhuudessa pöyhkeillyt!"

Kaikki muu oli unohdettua! Poissa oli viha, joka kymmenen vuotta oli Oskar Stephenssonin nimeen liittynyt! Häpeä, jota ei edes kuolema ollut saattanut karkoittaa, oli hävinnyt pois neron häikäisevän valosoihdun tieltä, menestyksen välkkyvän suitsutus-alttarin edestä.

VIII.

Sill'aikaa oli mies itse matkalla Thingvelliriin. Jos pilvet taivaalla riippuivatkin synkkinä, niin oli hänen sydämensä hilpeä ja reipas; vaikka meri mylvi mustaa rantavyörymää vastaan yksitoikkoisen joleasti, sointui koko hänen olennossaan riemukkaan toivon sävel. Hänen ajatuksensa, mielikuvituksensa, tunteensa ja toimihalunsa oli hurjassa hyörinässä, ja ensi kerran tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi Islantiin palattuaan.

Jumala oli sallinut hänen tulla ajoissa pelastamaan omaisensa joutumasta mieron tielle! Hän oli rikkonut ja hän oli kärsinyt, mutta sovituksen pyhää velvollisuutta ei häneltä kiellettäisi! Majatalokartano, joka oli pantattu hänen veljensä pelastamiseksi lain kourista, jätettäisiin nyt velattomana takaisin omistajalleen! Kaksisataatuhatta kruunua oli hänellä taskussaan, ja niillä hän ostaisi tuon vanhan kartanon huutokaupassa huomen-aamulla!

Lyhyttä laukkaa tietä pitkin ulos kaupungista ratsastettaessa liiteli hänen toivokas ja riemuitseva sielunsa syyslehden lailla, jota tuuli teuhaten kuljettaa. Hän kuvitteli saapuvansa kartanolle illan hämyssä ja tapaavansa äitinsä, Magnuksen sekä tyttärensä Elinin. Hän kuuli lausuvansa: "Äiti, etkö _sinä_ tunne minua? Minä olen Oskar, ja olen palannut kotiin sovittamaan entiset." Ja seuraavana päivänä, huutokaupan ollessa ohi, oikeudenpalvelijain lähdettyä ja jokaisen itkiessä onnesta, hän kuvitteli ottavansa Elinin polvelleen -- Elinin, jolla oli Thoran silmät mutta jonka kasvoissa hän näkisi omat piirteensä ikäänkuin kuvastimessa -- niin, ja kuiskaavansa hänelle hellästi: "Sinä tulet nyt mukaani, rakkahimpani, ja jos lapsena olet jäänyt jotakin vaille, niin olet nyt naisena saava siitä täyden korvauksen!"

Hevospoikaankin tarttui hänen kepeä mielialansa, ja heidän ratsastaessaan eteenpäin hän lauleli pätkiä keijukaislaulusta:

"Tanssi öin ja päivin vaan, kaikki kuihtuu aikanaan, lempi vain jää ainiaan."

Hän oli pitkä kahdeksantoistavuotias poika ja tuli epäilemättä äitiinsä, tyttömäisistä vaaleanpunaisista kasvoistaan päättäen. He olivat sivuuttaneet lämpimät lähteet ja Ellida-virran ja nousseet ensimmäisen matkalla kohtaavan ylänteen harjalle, ennen kuin pojan päivänpaisteinen mieliala alkoi laskea. Silloin, heidän lepuuttaessaan hevosiaan ja sitoessaan satulavyöt kireämmälle, lausui tämä pelästyneellä kuiskauksella:

"Kuuletteko sitä, herra?"

"Mitä niin?" vastasi Kristian Kristiansson.

"Vuorenhuippua", vastasi poika, osoittaen ryhmyistä epätasaista kalliota, joka kohosi oikealla kädellä olevan vuoren korkeimmalta harjalta ja jonka laella synkkä musta pilvi lipui, näyttäen ilman hirviöltä.

"Mitä siitä sitten, poikaseni?"

"Myrsky ja vuorenkärki ovat ystäviä, herra, sillä ne puhelevat aina keskenään, ennen kuin tuuli viuhuu alas. Ihmiset vapisevat kuullessaan niiden puhelevan, sillä he tietävät siitä, että rajumyrsky on tulossa."

"Rientäkäämme eteenpäin sitten!" lausui Kristian Kristiansson.

Puolessa tunnissa he saapuivat Punaisen Vuoren, Punaisen Järven ja tumman, jylhärantaisen Syvälammen kolkolle, karulle seudulle, ja tällöin särkyi vuorenkärjellä väikkynyt pilvi moniin osiin, joista jokainen näkyi taistelevan toisensa kanssa taivaalla, sillä sieltä kuului ukkosenkaltaisia jymähtelyjä.

"Eikö olisi parempi pysähtyä Keskilaakson kartanoon, herra?" ehdotteli poika.

Mutta Kristian Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta, Eliniä sekä huomen-aamuista huutokauppaa, ja päätti rientää edelleen.

He olivat Sammalkankaan liepeillä, kun alkoi tulla lunta. Se putoili aluksi suurina hahtuvina, joiden muoto muistutti kuolleita perhosia, sillä vielä ei tuullut alhaalla, vaikka pilvet yhä kiivaammin kiitelivät taivaalla ja jyly ylhäällä yltyi.

Kristian Kristiansson muisti, mitä ministeri oli sanonut, ettei mikään maailmassa ollut kurjempaa kuin joutua lumimyrskyn yllättämäksi tällä autiolla nummella, ja hetkiseksi hän kysyi itseltään, eikö olisi sentään parasta kääntyä takaisin Keskilaaksoon ja odottaa siellä, kunnes rajuilma oli ohitse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän sanoi itselleen, että ne hornan voimat, jotka olivat vainunneet hänen askeleitaan, siitä asti kun hän astui maalle Islantiin, yrittivät pidättää häntä hänen aikomastaan hyvästä työstä, jonka vuoksi hänen täytyi rientää eteenpäin kaiken uhallakin.

"Oletko peloissasi, poikaseni?" hän kysyi.

"En juuri peloissanikaan", änkytti poika.

"Siis joutuin vain eteenpäin!"

Itse kangas, kun he sille saapuivat, oli valkoinen aavikko, mustien kallioiden ja tunturien reunustama. Tien he saattoivat löytää ainoastaan seuraamalla viittoja, jotka seisoivat ikäänkuin valkopäät vahtisotilaat selkä myrskyyn päin käännettynä harvassa rivissä, jota jatkui yli koko kaamean kentän.

Autiuden tunne oli ihan lamaannuttava, ja ääni tuntui varoittavan: "Palaja takaisin, kun vielä on aikaa!" Mutta taaskin Kristian Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta ja Eliniä ja huomista huutokauppaa ja hoputti hevostaan kahlaamaan syventyneen lumen lävitse.

He eivät olleet paljoakaan edenneet, kun tuuli painui alas, vimmatusti viuhtoen vasten heidän kasvojaan. Lumihiutaleet ryöppysivät ja sinkoilivat heidän ympärillään kuin piikiven palaset. Jokainen hiekale tuntui viiltävän ihoa, samalla kuin kylmä kävi tuimaksi. Jäätä hyytyi heidän kulmilleen ja silmäripsiinsä, niin että heidän täytyi joka toinen minuutti pysähtyä, taitellakseen sitä pois.

Lopuksi yllätti heidät pimeyskin, paksun lumituiskun tuottama kamala, haudankaltainen pimeys. Hurja lumipyörre vyöryi yli aavikon, täyttäen tupruillaan ilman ja verhoten matkailijat toistensa näkyvistä. Tuli niin synkkä pimeys, että he saattoivat nähdä vain muutaman kyynärän pitkältä ympärilleen, yhdessä pysyäkseen ollen pakotettuina vähän väliä huutamaan toisilleen.

He olivat nyt joutuneet täydellisesti myrskyn valtaan eivätkä voineet enää ajatella takaisin palaamista. Tuuli kohisi, ulvoi ja itki; lumi löi purevasti vasten kasvoja. Ei missään ollut kalliota, puuta tai pensasta tarjoamassa suojaa; ei ollut ympärillä eikä yläpuolella muuta kuin avara erämaa ja yhäti synkkenevä pimeys.

Kristian Kristiansson surkutteli poikaa, mutta hänen oma rohkeutensa oli myrskyn yltyessä yhä ylennyt. Hän taisteli mielestään rajua kaksinkamppailua luonnonvoimien kanssa. Taipaleen päässä olivat hänen äitinsä, Magnus ja Elin, jotka hän kykenisi pelastamaan hädästä, kunhan vain ehtisi perille ennen aamua. Se oli kuin taistelua elämästä, lähimpiensä ja rakkaimpainsa elämästä, luonnonvoimien hurjaa hillittömyyttä vastaan. Itse luontokin näytti olevan vielä sydämettömämpänä kuin se yleensäkin on ihmistä vastaan, käyden nyt armottomalla sodalla estämään häntä auttamasta omaisiansa. Mutta hän voittaisi sen! Tuiskutkoon vain lunta, satakoon rakeita tai jyrisköön taivas, mutta kotiinsa hän ehtisi ennen huutokaupan alkua! Hevoset alkoivat ensinnä uupua. Kristian Kristiansson ratsasti voimakkaalla täysi-ikäisellä tammalla, mutta pojan hepo oli nuori, vasta äsken opetettu, ja se näkyi olevan pökertymäisillään tuiskuun ja tuuleen. Tuokion kuluttua se käänsi pois päänsä myrskystä eikä suostunut kulkemaan eteenpäin, joten pojan täytyi astua alas satulasta ja käydä sen edellä, kiskoen sitä perässään suitsista. Pian se kokonaan pysähtyen lysähti kyljelleen ja saatiin vaivoin jaloilleen jälleen.

"Se on vasta nelitalvias, ja tämä on sen ensimmäinen matka", sanoi poika valittavalla äänellä, sivaltaessaan itsepäistä ratsua raipalla.

Mutta pian alkoi jo poika itsekin nääntyä. Hänellä oli rukkaset käsissään, mutta hevosta suitsista kiskoessaan hän kadotti toisen niistä. Sen tähden paleltui hänen paljas kätensä puutuen pian aivan hervottomaksi. Hevosta taluttaessa olivat hänen vaatteensa jäätyneet jäykiksi, niin että hän tuskin kykeni jalkojansa siirtelemään. Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, ja vain vaivalloisesti saattoi hän katkonaisin sanoin vastata kumppanilleen, kun tämä huusi hänelle edestä päin. Vihdoin kuului tyrehtyvä vaikerrus:

"Tulkaa noutamaan minut, hyvä herra -- minä en jaksa enää."

Hiukan myöhemmin hän alkoi hourailla, puheli äidistään ja yritti riisua vaatteitaan, ikäänkuin mennäkseen levolle.

Kristian Kristiansson tunsi suurta tuskaa mielessään ajatellessaan, mitä kärsimyksiä oli poika paralle tuottanut. Hän nosti pojan satulaan, selkä käännettynä hevosen päätä kohti, lohdutellen häntä, mikäli tässä hirvittävässä asemassa kykeni.

"Rohkeutta, poikani, rohkeutta! Lepomaja ei saata olla kaukana. Siellä saamme suojaa, kunnes myrsky on ohi."

Kivipaateroista rakennettu pieni huone, johon hän aikoinaan oli Helgan kanssa astunut sisään, oli kuumenäyn tavoin kuvastanut hänen sielunsa silmissä. Kuinka kauan hän sai epätoivoisesti ponnistella, ennen kuin sinne pääsi, sitä hän ei itsekään tietänyt, mutta käyden varsan edellä ja taluttaen tammaa sivullaan hän vihdoin saapui majalle.

Heti kun pääsivät katon alle lankesi poika polvilleen ja alkoi sopertavalla äänellä kohmettuneiden huultensa välistä lukea uskontunnustusta: "Minä uskon isään Jumalaan kaikkivaltiaaseen --." Hän luuli lausuvansa iltarukoustaan.

Lepomaja oli huonosti varustettu, mutta siellä löytyi kuitenkin heiniä hevosille, jotka niitä heti rupesivatkin ahmimaan. Ei ollut lamppua, ja kun ovi suojaksi lumituiskulta suljettiin, oli sisällä pilkkosen pimeä.

Hetkisen perästä lämpisi ilma hevosten hengityksestä, ja miesten vaatteet sulivat. Tämä tuotti kovan vilun, ja heidän täytyi lyödä käsiään hartioihinsa, jott'eivät hampaita kalistellen olisi kylmissään värisseet. Sitten ilma kävi kuumaksi, kun hevoset alkoivat hikoilla; ja poika sieppasikin päällysvaatteet yltään, laskeutuen makuulle varsan kanssa vieretysten, aivan kuin kumpikin olisivat olleet ihmisolentoja.

Kristian Kristiansson heittäysi pitkäkseen matkustajia varten valmistetulle puulavalle, kuunnellen myrskyn pauhinaa ulkona. Tuuli ulvoi ja vinkui huoneen nurkissa, ja hän tunsi, että nietokset sen ympärillä paisuivat yhä paksummiksi. Jos myrskyä täten jatkuisi, niin saattaisi pikku hökkeli piankin hautautua lumeen, ja sitten olisi vaikeata tai mahdotonta sieltä raivata tietänsä ulos.

Hänen mielenlujuutensa alkoi vähetä. Hän alkoi kauhistua hirvittävää asemaansa. Julmat luonnonvoimat tuntuivat pääsevän hänestä voitolle. Hän oli vasta puolitiessä matkaansa, ja ellei hän pääsisi sen päähän ennen aamua, niin jäisivät hänen äitinsä ja pikku Elin kodittomiksi. Mutta myrsky ei näyttänyt taukoamisen merkkejä; hevoset olivat uupuneet, poni-poika menehtyneenä ja kaikesta päättäen oli mahdotonta päästä etenemään.

Yht'äkkiä uusi ajatus pälkähti hänen päähänsä. Istualleen kohoten hän huudahti:

"Poika, poika! Kuulehan, tunnetko tietä Borgista Thingvelliriin?"

"Kyllä, herra", kuului pojan uninen ääni pimeydestä.

"Minkälainen se on?"

"Hirveä, herra!"

"Tätäkin pahempi?"

"Kymmenen kertaa pahempi -- se kulkee Hengeltunturin yli ja kiehuvien lähteiden ohitse."

"Jumalan kiitos!" huoahti Kristian Kristiansson tyytyväisenä laskeutuen jälleen pitkäkseen, siinä mielessä, että myrsky, joka häntä viivytti, tietenkin pidättäisi ruununvoudinkin, joten ei siis huomisesta huutokaupasta tulisikaan mitään.

Tuuli yhä vinkui ja ulvoi ulkona autiolla aavikolla, mutta myrsky ei miestämme enää kauhistuttanut. Poika ja varsa olivat nukahtaneet ja hengittivät raskaasti, tamma pureksi loppuja heiniä, ja Kristian Kristiansson, sydämensä keventyneeksi ja tilansa turvallisemmaksi tuntien, laittausi makuulle hänkin ja oli torkahtamassa uneen, kun samalla kuuli tömähdyksen huoneen katolta.

Hän hätkähti ylös ja alkoi kuunnella. Tamma myöskin kuuli oudot äänet, sillä syömästä lakaten se tuli lattian poikki Kristianssonin luo ikäänkuin peloissaan ja laski päänsä hänen jaloilleen lavalle. Vasta hetkisen kuluttua hän erotti äänet ihmisaskeleiksi ja älysi jonkun kävelevän katolla, ja silloin hän heti huusi, kysyen kuka siellä oli. Vastaukseksi kuului ääni ikäänkuin haudasta: "Laskekaa sisään!"

Hän siirsi pois satulat, joilla oli oven teljennyt, ja avasi sen. Silloin hän näki, että lunta jo oli ehtinyt pyryttää ovenkohdan umpeen, mutta se oli hetkessä puhkaistu pois lapiolla, joka sitä tarkoitusta varten riippui majan seinällä. Seuraavassa tuokiossa astui mies kynnyksen yli -- mies ja hevonen.

IX.

"Oi Jumalani sitä iltaa!" päivitteli vieras. Hän näkyi olevan pelästyneenä ja kauhuissaan rajusäästä, josta nyt pääsi suojaan.

Kun Kristian Kristiansson oli taas sulkenut ja teljittänyt oven, niin pimeys näytti entistäkin sankemmalta.

"Onko teillä tulitikkuja?" hän kysyi.

"Ei -- on -- tarkoitan, ne taisivat päästä kastumaan", vastasi vieras. Hän raapaisi yhtä, mutta se pihahti sammuksiin.

"Olkaa sitten varuillanne! Tuolla makaa poika lattialla. Tuokaa hevosenne tänne."

"Kiitoksia! Olipa onni, että kuulin äänenne! Olin eksynyt tieltäni ja kummastelin, millä ontolla pohjalla kävelinkään, kun huusitte altani. Se oli säikähdyttää minut kuoliaaksi."

Ääni kuului nuorelta; vieras oli varmaan nuori mies, luultavasti nuori talonpoika. He puhelivat keskenään pimeässä, kumpaisenkaan kykenemättä erottamaan toistensa kasvoja.

"Kuka te olette, nuori mies?" kysyi Kristian Kristiansson.

"Olen Erik Arnasson, tulen Thingvelliristä. Ja kuka te olette?"

"Olen matkailija, menossa sinne."

"Varmaankin huutokauppaan?"

"Niin."

"Sittenpä tulenkin juuri talosta, johon te aiotte."

"Oletteko renkinä majatalossa?"

"Olin, mutta nyt ovat kaikki palkolliset jo lähteneet. Minun vuoroni tuli viimeiseksi."

"Missä ovat Gudrun ja Jon Vidalin?"

"He ovat viljelleet Kora-tiluksia jo kymmenen vuotta."

"Entä Asher?"

"Hän on myöskin lähtenyt. Joukkomme hupeni vähiin isäntämme jouduttua ahdinkoon. Minä olen palvellut häntä pienestä nulikasta asti, mutta tänään iltapäivällä hän antoi minulle erokirjan."

"Missä on vanha Maria?"

"Jo aikoja kuollut."

"Eikö siis ketään ole jäljellä?"

"Ei ketään muita kuin isäntä, hänen vanha äitinsä ja nuori tyttärensä."

"Tytärkö?"

"Niin, jokainen sanoo häntä tyttäreksi, mutta hän on vain veljentytär."

"Eikö ketään muuta ole talossa tänä iltana?"

"Ei minun tietääkseni. Eivätkä hekään siellä enää toista yötä liene."

"Mutta eihän huutokauppaa saateta toimittaa huomenna, ystäväni. Ei ruununvoudin ole mitenkään mahdollista päästä sinne tänään. Hänen on tultava Borgista, ja tie vuoren yli on vieläkin tukalampi kuin tämä."

"Ruununvouti on jo siellä."

"Nytkö jo?"

"Niin, hän jäi keittiöön, kun minä läksin, parhaillaan piti kalunkirjoitusta. Hän aikoi nukkua yönsä pappilassa."

Kristian Kristianssonin hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Ei ollut siis tuo peloittava matka mitenkään vältettävissä. Hänen täytyi lähteä taipaleelle rajuilmasta huolimatta. Hänen jäsenensä olivat raskaat kuin lyijy ja yrittäessään hän saattoi ainoastaan suurella ponnistuksella liikuttaa niitä. Kuitenkin hän ravisti itsensä valveille puolihorroksestaan ja alkoi satuloida hevostaan.

"Mikähän aika nyt lienee, nuori mies?"

"En tiedä, kelloni on seisahtunut. Eikä olisi valoa nähdäksenikään. Ainakin lienee seitsemän tienoissa. Mutta eihän herra toki aio pitkittää matkaansa tänä iltana?"

"Minun täytyy."

"Te ette pääse Thingvelliriin. Tukalaa oli matkustaminen minullekin, vaikka oli selkäni tuuleen päin, mutta teillä se käy kymmenen kertaa vaikeammaksi, kasvot vastaviimaan käännettyinä. Te jäätte tielle. Ystävänne eivät teistä sen koommin kuule."

"Hyvää yötä! Viekää poika muassanne Reykjavikiin aamulla."

Taasen lumiaavikolle tultuaan Kristian Kristiansson ei muusta tiennyt kuin että oli suinpäin, ehdottomasti pyrittävä eteenpäin. Satula oli kostea, hänestä tuntui ikäänkuin olisi ratsastanut kylmässä vedessä; lunta oli syvemmältä kuin ennen, ja toisinaan hänen hevosensa upposi siihen satulavöitänsä myöten; pimeys oli nyt yön pilkkopimeyttä, ja vain töin ja tuskin osasi hän seurata tienviittojen osoittamaa latua; tuuli vinkui vasten hänen ruumistaan, lumi ryöppysi kipeästi hänen kasvoihinsa, mutta yhäti hän ponnisteli eteenpäin, sillä uusi uskallusta ja toivoa synnyttävä ajatus oli tullut hänen mieleensä:

Kaikkivaltias taisteli hänen puolestaan hänen hurjassa ottelussaan luonnonvoimia vastaan! Hornan liittoutuneet vallat olivat koettaneet estää häntä pelastamasta omaisiaan, ja hänen tultuaan lepomajalle olivat ne tuutineet hänet petolliseen levollisuuteen, mutta Jumala oli lähettänyt tämän talonpojan majatalosta varoittamaan häntä, että hänen omaisiansa yhäti uhkasi vaara ja että jos hän viipyisi suojassa aamuun asti, niin hän saapuisi matkansa päähän liian myöhään! Näin ajatellen hänen mielensä rohkaistui, sillä hän tunsi olevansa Sen välittömässä läheisyydessä, joka on voimakkaintakin myrskyä mahtavampi.