Part 15

"Onko tuo tuolla höyrylaiva -- vuonon suussa?" kysyi Oskar.

"Epäilemättä se on höyrylaiva", vastasi Helga.

"'Laura' on päivän myöhästynyt -- sen oli määrä eilen saapua."

"Sitten tuo tietysti on 'Laura'."

Aurinko oli nyt noussut, mutta Oskar värisi kuin viluissaan. "Olen varmaankin viheliäinen pelkuri, Helga, sillä postilaivan näkeminen säikyttelee minua", hän huokasi.

Mutta Helga vain nauroi ja hätisti varoittavasti kädellään. "Emme siitä puhu tänään, Oskar -- tänään ainakaan. Katsohan!" hän huusi, viitaten mustan laavalakeuden yli ulottuvalla ruskealla tiejuovalla liikehtivien tummien pilkkujen riviin. "Katsohan tuolla matkaavata heimoasi. Eikö sinusta tunnu kuin Mekkaan palaavasta Muhametista? Tahi Gileadin vuorelle nousevasta Jaakobista laumoineen ja paimenineen ja --"

"Ja vaimoineen", täydensi Oskar.

"Niin, ja vaimoineen", nauroi Helga, ja molemmat puhkesivat yht'aikaa nauramaan.

He kannustivat taas ratsujaan ja Helga lauleli itsekseen heidän heiluessaan eteenpäin.

"Olenpa aika narri", ajatteli Oskar. "Miksi hautautuisin onnettomuuteen, ennenkuin se tulee? Ja miksi niin suuresti olisin huolissani Thorasta? Eikö Helga ole yhtä sääliteltävä? Kohtalomme kurjassa vyyhdessä on hänen solmu, jota ei saa konsanaan auki. Ja kuinka onnelliselta hän kuitenkin näyttääkään! Miks'en _minä_ olisi onnellinen?"

"Helga", virkkoi Oskar heidän jälleen hiljentäessään, "ethän kaiketi soisi eläneesi noina vanhoina aikoina?"

"Soisin kylläkin", vastasi Helga.

"Mitä? Ja pitäisit miehesi yhteisenä toisen naisen kanssa?"

"Ei se mitään ole. Tekeväthän naiset nykyaikanakin samaten."

Ja sitten he taas nauroivat, vaikka epäiltävän rattoisasti, ja läksivät taaskin laukkaan.

"Olen ilkiö", ajatteli Oskar. "Ja niin pahasti kuin olenkin Thoraa loukannut, niin on Helgalle tekemäni vääryys vieläkin kauheampi. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia, toiveita, tulevaisuutta. Hänen täytyy lähteä Tanskaan takaisin, ja minun on pitkitettävä velvollisuuteni uralla. Mutta miks'emme ensin viettäisi yhtä onnen päivää? Yhtä ilon päivää, ennenkuin unelma on mennyttä?"

He seisahtuivat tien vieressä kaartelevan joen rantaan hevosiaan juottamaan, riisuen viittansa ja sitoen ne satulain taakse mytyksi, sillä täydellä terällä paistava aurinko oli lämmittänyt ilman.

"Kumma piirre noissa patriarkoissa oli", virkkoi Oskar.

"No mikä?" kysäisi Helga.

"Aivan ilmeisesti he pitivät mahdollisena, että mies rakastaa useampaa kuin yhtä naista."

"Ja eikö hän voi?" kysyi Helga.

"Minä kysyn _sinulta_", sanoi Oskar, "eikö mies voi rakastaa useampaa kuin yhtä naista?"

"Miksikä ei! Eikö meitä _kaikkia_ käsketä rakastamaan toinen toistamme?" nauroi Helga, ja sitten Oskar nosti hänet syliinsä ja heilautti takaisin satulaan, ja he läksivät uudestaan taipaleelle.

Heidän tiensä kulki jylhää ja karua maisemaa, ohi tulivuorten syytämäin punaisten hietakumpurain ja sammuneiden tulivuorten resuisten aukkojen, yli syvän laavalouhikkoisen laakson, jota polvittelevat polut uurtelivat ja rotkot ristiin rastiin halkoivat, mutta näköalaa lievensivät siellä täällä avautuvat maatilukset, joiden pienet vihreäkattoiset _elfit_ höyrysivät ateriaksi ja keitaina pilkottelevat peltotilkut hohtivat kuin helmi raiskiotanhualla. Viimeiseen maataloon he pysähtyivät hevosiaan lepuuttamaan ja virvokkeita nauttimaan, ollen nyt puolitiessä Thingvelliriin, karavaanin soluessa kaukana takanapäin.

Paitahihasilleen riisuutunut siistimättömän näköinen mies otti ponit hoteisiinsa, ja homsuinen vaimo, likainen esiliina vyötäreillään, toi heille maitoa ja _skyr'iä_. Hän oli vielä nuori, mutta jo kolmen lapsen äiti. Yksi näistä kitisi hänen rinnoillaan, toinen oli takertunut hameenliepeisiin ja kolmas yläkerrasta täyttä kurkkua parkui häntä luokseen. Hän oli kaupunkilaisia, aikoinaan kaunottarena pidetty, mutta oli ollut seitsemän vuotta naimisissa eikä ollut kuuteen vuoteen nähnyt kaupunkia.

"Siinäpä oli!" virkahti Oskar heidän palatessaan tielle. "Siinä näit sitä patriarkkaalista elämää."

"Sittenpä ei minulla ole mitään tekemistä sen kanssa", sanoi Helga. "Huh! ollakin tuollaiseen soppeen haudattuna vuodet päästään, kolmen lapsen ja yhden miehen kanssa! Se saattaisi Thoralle kelvata, mutta minulle on annettava elämää, elämää, elämää!"

"Ja mies, joka sitä sinulle antaa, saanee sinut ruumiinesi sieluinesi, vai mitä?" sanoi Oskar.

"Ruumiineni ja sieluineni", nauroi Helga.

Seuraavan tunnin ajan oli samottava melkein jäljetöntä nummea, paljasta kuin erämaa ja lakeaa kuin sisämaan järvi. Sitä saarsivat jyrkät vuoret, kylmät ja kaukaiset -- toisella puolella jyrkät vierinkivirinteet ja toisella kimaltelevasta lumikuoresta nousevan udun verhoamat kielekkeet. Kummallakaan puolella ei ollut yhtään ainoaa taloa nähtävissä, ei puuta, ei varpua, ei kukkaa, ei kasvia, ja tuskinpa ruohonkorttakaan; kaikkialla levisi vain hopeanharmaa sammal-aavikko, lyijymäinen ja kalsea kuin kuolleen miehen kasvojen leima. Mikään lintujen liverrys ei tässä yksinäisyydessä soinnahdellut, mutta toisinaan kuovi uikahutti pitkän lemmenhuutelunsa yli erämaan, toisinaan metsäjoutsen liiteli korkealla ylitse inhasti joikuen ulinaansa, ja toisinaan korppi kapsahti kallionkärjelle surunvoittoista vaakuntaansa koikkumaan. Rivi tienviittoja, murenneita ja vanhoja, osoitti ulkonevilla kivisillä käsivarrentyngillään suuntaa, edeten yhä eteenpäin kuin hävitystä taistelusta perätysten laahustavat soturit. Keskellä aroa oli lepotalo talvipyryjen yllättämille matkustavaisille -- pieni mökki, puolittain makuusuoja, puolittain talli, sisällä ainoastaan laudoista kyhätty vuodesija ja lattialla kimppu heiniä.

"Voi taivas, millainen paikka eksyä lumipyryssä", huudahti Helga.

"Mutta millainen sadun ja laulun maa", huomautti Oskar; "ja jos joku voisi sommitella sen säveliksi, jylhiksi kuin sen jäätiköt ja rajuiksi kuin sen tulenpurkaukset, niin ne valloittaisivat maailman väkirynnäköllä."

"Tee se, Oskar, tee se, niin rakastan sinua", intoili Helga.

"Niinkuin meidän käsketään rakastaa toinen toistamme?" kysyi Oskar.

"Ehkäpä niin", nauroi Helga; ja Oskarin heilauttaessa hänet jälleen satulaan luiskahti Helgan käsi hänen olaltaan ja Oskarin huulet koskettivat Helgan poskea.

Sen jälkeen he molemmat lauloivat lyhyttä laukkaa ratsastaessaan, sillä Oskaria painostaneet pilvet olivat häipyneet, ja jos maa oli harmaja, niin hohti taivaan laki sinisenä ja punainen veri virtaili lämpimänä heidän suonissaan.

Mutta äkkiä avautui heidän jalkainsa juuressa uusi näyttämö -- syvä tasanko, jonka keskellä kimmeltelevä sininen järvi oli pikku saarista täplikäs kuin kotkanmuna ja jota pehmeäpiirteiset vihreät kummut saarsivat. Se oli unelma autiossa maassa, allas päivänpaistetta lukemattomien huippujen ympäröimänä, jotka kohosivat sen äärellä valkeaan verhoutuneina, kuin talaareihin pukeutunut kuoro veisaamassa kiitosvirttään Jumalalle. Musta laava oli siellä kuten muuallakin, ja notkelma oli kekoinensa rakkuloilla ja uurtoinensa kuopikas sekä rotkojen halkoma; mutta verijuuri versoi rosoisen louhikon raoissa ja mustikat reunustivat ammottavia kuiluja; ja tuntui miltei kuin olisi enkeli liitänyt maanjäristysten repelemän maiseman yli ja sitä siipiensä kukkeudella pyyhkäissyt. Tämä oli Thingvellir, julistuspaikka, Pohjolan käräjäsija, tuhansien satujen näyttämö, tuhansien laulujen aihe.

Oskar ja Helga olivat nyt lähellä matkansa päätä ja odottelivat kaupunkilaisia. Puolta tuntia myöhemmin saapui karavaani tomupilvessä ja hälisevänä, mutta kaikki hyvällä tuulella ja aterioimaan ahnaina. Huudahteltiin edelläjuoksijoille ja joitakin kaksimielisiä sukkeluuksia ladeltiin, mutta Oskar ei kuullut eikä Helga piitannut. He asettuivat kuvernöörin taakse ja laskeusivat hänen seurueessaan lakitasangolle.

Tie sinne kulki leveän syvänteen kautta, jonka yhdensuuntaiset seinät kohosivat molemmin puolin syvää viertotietä kuin jonkin historiantakaisen kaupungin rauniokatu, mutta kolmin verroin suurenmoisempina ja jylhempinä kuin mikään ihmiskätten työ, ollen suorastaan syntyneitä luonnon kupeista ja revenneen maan uumenista. Siinä oli suuria aukkoja ikäänkuin holvikaaria, tyhjiä lomia kuin ikkunoita, katkenneita kärkiä kuin päätykoristeiden jäännöksiä, ja omituisia riimukiviä kuin veistoteoksia, kaikki kuin perustuksiltaan järkytettyinä ja kallellaan kuin kaatumassa, ja kaiken yläpuolella liehui toinen toistaan tavoittelevilta kaltailta tanskalaisen sotalaivan uljaat liput, joiden välistä aamuauringon säteet kirkkaina kalpoina välähtelivät.

Puolimatkassa kuilua oli kalliopenger ("Lakivuori" selitti Oskar Helgalle) ja sen juurella lampi, jonka kirkkaanvihreät syvyydet näyttivät kylmiltä ja hyytäviltä sitä siimestävien kallioiden kämmenellä.

"Tuo se on hukutuslampi", selitteli Oskar. "Kun vain oli uskoton miehelleen, niin hänet syöstiin kallioilta veteen."

"Ja mitä tehtiin uskottomille miehille?" naureskeli Helga.

Lammen partaalta valahti vaahtoinen virta ukkosenjyrynä pauhaten äkkijyrkänteeltä alas laaksoon, missä monisormisena haarukkana painausi järveen. Noiden purojen takana oli uurteinen tasanko, nyt telttoja valkeanaan, mutta vain kaksi taloa oli näkösällä -- pieni puinen pappila, jonka vieressä kohosi pienoinen kivestä rakennettu sälekattoinen kirkko, sekä Magnus Stephenssonin majatalo.

Magnus itse seisoi siellä odottelemassa, pestynä ja juhlatamineissaan, koko yön apumiehensä Jon Vidalinin kanssa tehtyään valmisteluja vieraitaan varten. Ja kun Oskar hiukan kiihdyksissään ja hämillään ratsasti kohdalle, niin Magnus oli häntä vastassa sellainen hilpeä sävy kasvoillaan kuin ainakin miehellä, joka on tehnyt veljensä kanssa sovinnon ja aikoi sen pitää.

"Miten Thora tänään jaksaa?" kysyi hän Oskarin hevoselta satulavyötä päästellessään, ja Oskar vastasi hermostuneesti:

"Paremmin -- nimittäin -- no, kenties ei aivan hyvin tänään, Magnus."

"Hänelle on lapsi annettu takaisin?" sanoi Magnus.

"Ei vielä", vastasi Oskar. "Toden sanoakseni, isä --" ja sitten hän soperteli rikotun lupauksensa jatkon. Magnuksen kasvot synkkenivät ja hän virkkoi:

"Ei ole siis laisinkaan kysytty tohtorin mieltä?"

"Ei, vastoin isän määräyksiä oli selvästi mahdotonta --"

"Ja Thora on yhä hallitustalossa, ja hänen lapsensa yhä johtajan luona?"

"Niin on."

Magnus katsoi Oskarista Helgaan, joka nyt seisoi hänen vieressään, ja hänen kasvonsa kävivät synkkää synkemmiksi.

"Jon Vidalin", hän huusi käheällä äänellä olkansa yli takanaan seisovalle miehelle, "satuloi hevoseni -- minä lähden Reykjavikiin."

"Mutta Magnus", vastusti palvelija, "kun on niin paljon työtä tänään ja sellaiset rahat tulossa --"

"Satuloi pian", huusi Magnus kuin tukehtumaisillaan.

"Magnus", yritti Oskar, "sinun itsesi vuoksi katson oikeaksi sanoa sinulle --"

Mutta Magnus lopetti jutun lyhyeen käännähtämällä pois.

"Anna hänen mennä", sanoi Helga, ja ennenkuin ihmiset teltoissa ja majatalossa asettuivat aamiaiselle oli Magnus matkalla takaisin kaupunkiin.

II.

Sill'aikaa oli Thora kotona kovan kiusauksen kourissa. Hän oli kuullut Magnuksen ja miehensä sovinnonteon ja sanonut itselleen: "Oskar lähtee heti tapaamaan tohtori Olsenia, ja tohtori sanoo: 'Kyllä tosiaankin, pikku äiti on aivan kyllin terve nyt vaalimaan pienoistaan. Anna lapsi hänelle hetikohta takaisin'. Sitten Oskar ryntää yläkertaan ja tuiskahtaa tuulena huoneeseen, jotta tuntuu kuin ikkuna olisi auki, ja huutaa: 'Hihhei! Tohtori sanoo, että lapsi saa tulla takaisin!' Ja sitten Anna tarttuu häntä olkapäihin ja pyöräyttää hänet ulos, ja jokainen nauraa."

Mutta Oskarin tulo viipyi pitkään, eikä hän tullessaan puhunut tohtorista mitään. Hän vain pakisi heidän pikku Elinistään ja sanoi vastikään käyneensä häntä katsomassa. Tämä oli niin punakka ja terve ja alkoi jo "huomatakin", jos ojensi sille sormensa, niin se siihen tuijotti kuin suuren puun oksaan ja sitten tarrasi kiinni niin lujasti, kuin olisi pikku ruumiillaan siinä riippunut.

"En voinut riistäytyä hänen luotansa, Thora", hän selitteli. "On ihmeellistä kuinka paljon iloa voi lapsesta saada."

Oli ihmeellistä, ettei Oskar älynnyt loukkaavansa häntä joka hetki, mutta Thora vain ajatteli: "Tiedän, miten on asian laita -- Oskar aikoo tuottaa minulle yllätyksen. Hän ei tahdo minulle ilmoittaa lapsen tulevan, ennenkuin se tulee. Hän tuo lapsen takaisin niinkuin veikin, yöllä, minun nukkuessani; ja kun aamulla herään, niin tuossa onkin pikkuinen."

Tässä suloisessa toivossa Thora sinä iltana ummisti silmänsä aikaisin, ennenkuin auringonlaskun punainen hehku oli kokonaan häipynyt hänen kamarinsa seiniltä, lausuen pikku rukouksen Oskarin puolesta ja toisen pikku rukouksen pikku Elinin puolesta, että tyttönen olisi yhtä viehättävä kuin aina, hänen aamusella nähdessään lapsen; ja sitten hän vaipui uneen.

Seuraavana päivänä herätessään hän kuulosteli lapsen hengitystä, ja ollen sitä kuulevinaan ojensi hellän käden sitä paikkaa kohti, missä lapsen piti maata, ja avasi sitten hymyillen silmänsä. Mutta lasta ei ollut siinä, ja päivänpaiste kaikkosi kamarista.

Käydessään sinä aamuna häntä katsomassa tohtori näytti vakavalta ja huolestuneelta. "Pelkään pikku potilaani liiaksi kiusaavan mieltään", hän pahoitteli. "Pää on kuuma kuuma ja tuntuu olevan kuumetta hiukan. Hänen täytyy maata alallaan, aivan alallaan muutamia päiviä; muutoin en mene takaamaan, mitä tapahtuu."

Vain tämän sanoi tohtori, ei sanaakaan lapsesta, ja kun hän vei Annan lapsenkamariin tavallisia ohjeitaan antaakseen, niin Thora kuunteli jännitettynä, mutta sielläkään ei hiiskuttu lapsesta mitään.

Sitten saapui kuvernööri, kultakaluunainen takki nuuskalle tuoksuvana, ja hän silitteli Thoran korupeitteelle valahtanutta käsivartta ja huomautteli, ettei saanut olla mistään huolissaan.

"Pikku tyttäreni täytyy toipua niin nopeasti kuin suinkin", hän toivotteli. "Hänen täytyy syödä paremmin, ja jos jotakin kaipaa, niin täytyy hänen pyytää sitä ja hän saa sen, olkoonpa mitä ikinä."

Thora yritti sanoa, ettei mitään muuta kaivannut kuin lastaan, ja että jos sen antaisivat, niin hän piankin tervehtyisi, mutta hänen kurkkuunsa koski eikä hän voinut puhua. Hänen oma isänsä poikkesi sisälle viimeisenä, tuoden aamiaisen ja väkevän tupakan hajua mukanaan, ja hän laski leikkiä tyttärelleen meluavasti.

"Ohhoh! Ei tämä kelpaa! Meidänpä täytynee lähettää sinut uudestaan matkaan, Helga kaitsijanasi. Ja kuules, pikku rouvaseni, sinun on väleen parannuttava ja tultava noutamaan pois tuo lapsesi. Se mullistaa talomme ylös alaisin. Siellä ei kukaan näe aurinkoakaan tuolta pikku hituselta, eivätkä täti Margret ja täti Helga enää pysty mitään muuta ajattelemaan."

Tähän mennessä oli Thora johtunut siihen vakaumukseen, että perhe oli päättänyt olla lasta hänelle palauttamatta ja että Helga oli syynä tuohon julmaan päätökseen. Sitten hänet valtasi raju intohimo, jonka moista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hän vihasi sisartaan kamalasti. Helga, joka häneltä oli ensin puolison ryöstänyt, oli nyt ryöstänyt lapsenkin, ja hänen omaisensa silmät sokaisten käyttänyt hänen heikkouttaan ja sairauttaan puolustuksena ja verukkeena. Mutta hän saattaisi Helgan häviölle, jokaisen häviölle; hankkisi lapsensa takaisin, seuratkoon mitä tahansa, eivätkä kaikki maan tahi taivaan tahi hornan vallat sitä häneltä enää veisi.

Hänen tunteensa tuimuus, jos sitä olisivat kyenneet ympärillä olijat älyämään, oli muuttanut tuntemattomaksi hänen suloisen, hellän sielunsa. Hän oli kuin pentunsa menettänyt tiikeri lähdössä sitä takaisin perimään. Kaikki muut intohimot ja tunteet, mitä hänellä oli konsanaan ollut -- miehensä rakastaminen, täti Margretiin, isäänsä ja kuvernööriin kiintyminen, Magnuksen sääliminen ja kaikkia elollisia olentoja kohtaan tuntemansa hellyys -- paloivat tuhaksi tuossa kaikkikuluttavassa kaipuussa saada lapsensa luokseen. Se sai hänet hurjaksi, se sai hänet julmaksi, viekkaaksi.

Thora päätti varastaa lapsensa takaisin. Huomispäivä -- julistuspäivä -- soisi hänelle tilaisuuden siihen. Melkein kaikki lähtisivät Thingvelliriin, sen vuoksi olisi hänen tiensä vapaampi. Ainoastaan Anna jäisi kotiin häntä hoitelemaan ja täti Margret lapsen luokse. Kuumeisesti hän pelkäsi vaan Oskarinkin voivan jäädä, sillä silloin ei Helgakaan lähtisi, ja hänen suunnitelmansa menisi tyhjiin.

Thora makasi valveillaan koko yön läpeensä. Ennen aamunkoittoa hän kuuli ihmisten huhuilevan pimeässä; päivän sarastaessa hän kuuli kuvernöörin lähdön, ja Oskarin huutaessa hänen ikkunansa alla hän tiesi Helgan olevat mukana, kuullessaan kahden hevosen astuntaa.

Jokaisen mentyä hän suunnattomasta helpotuksesta huoahtaen vaipui pielukselleen.

"Miten pian he palaavat, Anna?" hän kysyi.

"Eivät paljoakaan ennen puoltayötä, pelkään. Mutta sinä et saa tuskailla kenenkään vuoksi, lapseni, sillä kaikki koetetaan järjestää parhaaksesi", lohdutteli Anna.

Sitten kuulakka nuori sielu kiusauksensa rajun tulen polttelemana alkoi kutoa juonia Annan pettämiseksi saadakseen hänet pois tieltä. Hän virkahti:

"Eikö sinulla ole mitään asioita toimitettavana tänä aamuna, äiti -- kaupungilla, tarkoitan -- jäätyäsi yksiksesi ja palvelijainkin mentyä?"

"Asioita? Siunatkoon, kaupungissahan on tänään kuin pyhäpäivä eikä ainoatakaan puotia ole avoinna", selitti Anna.

Toisena hetkenä Thora muistutti:

"Anna, jos haluat mennä alas keittiöön ruoanlaittoon, niin älä minua ajattele."

"Keittelemiset on kaikki tehty, kultaseni", selitti Anna. "Maria ne eilen hommasi, eikä minulla nyt ole muuta tekemistä kuin lämmittää astiat lapsenkamarin kamiinin päällä. Minun ei ole tarvis jättää sinua minuutiksikaan, näetkös."

Thora alkoi käydä rauhattomaksi pulassaan, mutta ajatteli sitten: "Jo tiedänkin! Minä toimitan hänet käymään makuulle päivällisen jälkeen, ja sitten nousen ylös, pukeudun ja lähden."

Tämä johdatti mieleen hänen vaatteensa, jotka oli riisuttu sairausyönä ja jonnekin sullottu. Saisi vetää auki ja kopeloida laatikoita, ja se vei aikaa ja aiheuttaisi melua. Hän siis sanoi:

"Äitiseni, eivätkö vaatteeni mielestäsi käy kosteiksi ollessaan näin kauan käyttämättöminä?"

"Kosteiksi? Viidessä päivässä ja sydänkesällä!" huudahti Anna.

"Olisi kuitenkin hauska nähdä niitä tuulettumassa, sehän panisi ajattelemaan, että tästä vielä voi noustakin."

"No sitäpä sitten saat, kultaseni, saat kylläkin", vastasi Anna, ja leikkisästi kuin lasta mairitellen otti tämä hyvä sielu Thoran vaatteet kaapista yksitellen, näytteli niitä hänelle ja ripusti ne sitten tuolille lapsenkamarin kamiinin eteen, päristen ja kaklatellen päivästä, jona Thora ne panisi ylleen ja lähtisi alakertaan vaippoineen ja päähuivineen, Oskar apunansa.

Thora silmäili hänen puuhiaan tarkkaavaisesti ja huomautti sitten:

"En ole vielä nähnyt kauhtanaani, Anna."

"Kauhtanaasi -- kävelykauhtanaasi! Siunatkoon, mitä kaikkea sen päähän pälkähtääkään! Mutta ei, ei! Ilosta me kaikki tanssimme, jos sitä kolmeen viikkoon tarvitset, Thora."

Tunnit hidastelivat julmasti ennen päivällistä, ja sen perästä auringon viiru seinällä ei pitkään aikaan jättänyt vuodetta; mutta viimein bornholmilaiskello alakerrassa löi kolme, ja sitten Thora virkkoi:

"Äiti, kaiketi olet hyvin väsyksissäsi. Soisin sinua lähtevän huoneeseesi lepäämään."

"Jättääksenikö kultaseni yksikseen? Enkä", vastasi Anna.

"Mutta minä tahtoisin itsekin levätä, mutta en voi jollet sinäkin lepää."

"Jos todella luulet nukkuvasi --"

"Varmasti nukun", vakuutti Thora.

"No, koska sait niin vähän unta viime yönä --", taipuill Anna, ja Thora alkoi haukotella ja huokua.

"Jätän siis molemmat ovet auki. Ja katsohan, Thora -- panen pöytäkellon tähän viereesi, ja jos heräät ja minua tarvitset -- nukunhan kuin kissa, pieninkin rasahdus minut havahduttaa --"

"Hyvää yötä, äiti", virkkoi uneliaalla äänellä Thora, ja Thoran erehdystä hymyillen ja nyökkäillen Anna hiipi varpaisillaan huoneesta.

Thora kuunteli viimeistä kepeää astahdusta käytävästä ja nousi sitten vuoteellaan. Hän oli vihdoinkin yksinään, ja aika oli tullut kukistaa mustasukkaisuuden ja kateuden yllyttämä rakkauden ja hyvyyden salaliitto, joka oli häneltä riistänyt lapsen. Lapsensa, ainoa lapsensa piti hänen saada takaisin, maksoi mitä maksoi!

Hän pudottausi lattialle ja tuli siinä pyyhkäisseeksi soittokellon alas pöydältä. Se tipahti hillitysti helähtäen matolle, ja hän pidätteli tovin hengitystään ja kuunteli. Mutta Annan huoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan, minkä vuoksi hän tarttui makuuvaatteisiin ja kohottausi jaloilleen. Silloin seinät alkoivat silmissä vilistä ja hän ensi kerran tiesi, miten oli heikko. Mutta hänen sydämensä oli voimakas, jos olivat jäsenet voipuneet, ja hän hoippui lapsenkamariin, missä hänen vaatteensa vielä riippuivat tuolinselillä. Uuvuttavaksi kävi niitä ylleen pukea, mutta aikeessaan hän ei väsähtänyt. Vihdoin hän pääsi valmiiksi ja katseli itseään kuvastimessa. Silmät veristivät, huulet olivat kalpeat, posket kuopalla ja valjut. Kukaan ei kadulla voinut häntä tuntea; mutta jos sentään voisi kauhtanansa löytää --

Kaappikello kilautti puoli neljää, ja Thora alkoi hiipiä pitkin käytävää. Hänen oli mentävä Annan makuuhuoneen ohi, ja ovi oli selko selällään. Annan huivi oli sisällä, tuolille heitettynä; hän sieppasi sen ja verhosi sillä hartiansa ja päänsä. Sitten hän lähti alakertaan. Hänen jäsenensä tutisivat, joskaan ei pelosta, ja jos kukaan olisi nyt yrittänyt pysähdyttää, niin olisi hän taistellut kuin raivotar.

"Lapseni on minun", hän ajatteli. "Mitä oikeutta heillä on pitää häntä poissa minulta?"

Seuraavana hetkenä hän oli kadulla.

III.

Bornholmilaiskello löi neljä. Anna heräsi ja kun ei Thoran huoneesta mitään ääntä kuullut, meni hän lapsenkamariin ja puuhaili hiljakseen kamiinin ympärillä. Sitten eräästä avoimesta ikkunasta pelmahtava tuulenhenki kahisteli kurottuja uutimia makuuhuoneessa, ja Anna huusi ovelta"

"Makaahan vain, Thora, minä laitan teetä", ja sitten hän hyräili itsekseen nuoruutensa äänellä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän tokaisi: "Uni tuntuu minut pökerryttäneen -- kaadoinpa kiehuvan veden, ennenkuin teelehtiä muistinkaan."

Pian sen jälkeen hän vaappui Thoran kamariin teetarjotinta molemmin käsin pidellen ja sanoen hymyhuulin: "Tässä nyt on, mutta kiität Luojaasi, että Maria tulee aamuksi takaisin."

Hän oli laskemassa tarjotinta vuoteen vieressä olevalle pyöreälle pöydälle, jolla soittokellon olisi pitänyt olla, kun hänen katseensa sattui tyhjään vuoteeseen. Hänen sydäntään hytkäytti, ja hän käänsi päänsä hitaasti olan yli, huutaen: "Thora!"

Vastausta ei kuulunut; huone oli tyhjillään. Anna muisti lapsenkamarin tuoleille levittämänsä vaatteet. Ne olivat poissa. "Thora! Thora!" hän huusi hätäisin kuiskauksin.

Sitten hymy palasi hänen kasvoilleen. "Nytpä tiedän", hän ajatteli, "Thora on pukeutunut ja mennyt alas vierashuoneeseen, vain näyttääkseen minulle, mihin jo kykenee."

Hymyn karkoitti tuima otsan rypistys. "Mutta annanpa aika kyytiä", hän tuumaili ja riensi alakertaan päättävin askelin ja läimäytti vierashuoneen oven seinään asti, sanoen: "Tosiaan, Thora, on kovin häijyä --"

Mutta torat kuoleutuivat kurkkuun, sillä Thoraa ei siellä ollutkaan. Sitten hänen sydämensä vipatti kuin huurteisen hallan jäykistämä lehti, ja hän juoksenteli pitkin taloa huoneesta huoneeseen, huudellen pelosta kimeällä ja nyyhkytysten tukahduttelemalla äänellä: "Thora, missä olet? Thora! Tyttöseni! Älä minulta piilottele! Thora! Thora!"

Samassa Kultaharja porhalsi pää kumarassa pihalle; ja Magnus astui sisälle. Äitinsä äänen kuullessaan hän juoksi yläkertaan ja joutui Annan kanssa käytävässä vastatusten.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.

"Thora on kadonnut", oihkaisi Anna.

"Kadonnutko?"

"Hän houkutteli minut käymään levolle nyt iltapäivällä ja nukkuessani nousi ylös ja pukeutui, ja on nyt tipo tiessään."

"Otamme ensin varman selon", arveli Magnus, ja tämä jäykkäjäseninen mies kiiti ympäri taloa kuin torpeedo, Annan istuessa tuolilla oman huoneensa oven suussa, käsiään väännellen ja ajattelemattomuuttaan soimaten.

"Auta armias! Auta armias! Mitä olenkaan tehnyt? Miten voin koskaan antaa itselleni anteeksi? Lapsi parka ei ollut tajussaan -- hän ei tiennyt mitä teki."