Part 14

Juro naurahdus oli vastauksena, puolittain tukahtunut, kuin partaan pärähtävänä, ja sitten virkkoi väkinäinen ääni: "Tekisin kai, Thora."

"Ja jos tarvitsisin sinua -- tahi lapsonen -- niin sinä vannaankin seuraisit meitä, kuten kerran sanoit, maan ääriin?"

"Sano vain 'tule', niin tulen, Thora."

Tätä seurasi hetken hiljaisuus; sitten pulpahteli jälleen hilpeä nauru, ja Magnus tunsi kuumenevansa hiusmartoa myöten.

"Mutta sitä ei tietysti voi tapahtua, Magnus. Meillä on Oskar, joten emme voi konsanaan tarvita sinua."

"Ette, minua ette voi konsanaan tarvita, Thora."

Sinä hetkenä Anna ja täti Margret palasivat, neuvottelusta kiihkoissaan ja hermostuneina, ja tuuppasivat Magnuksen ulos huoneesta. Sitten, lasta yölepoa varten kylvetettäessä suljettujen ovien takana, tavanmukaisen kirkumisen säestyksellä, Anna suori Thoran hiukset yöksi, ja Thora pakisi Magnuksesta.

"Ihmiset pitävät häntä jäykkänä ja hidasmielisenä, mutta kyllä hän vielä jonakuna päivänä heitä hämmästyttää", hän sanoi.

"Palmikoinko kuin ennenkin?" kysyi Anna.

"Aivan kuin ennen. Mutta kätesihän vapisevat tänä ihana, äiti!"

"Sen se hoiteleminen tekee."

"Magnus parka! Hänellä ei ole ainoatakaan itsekästä ajatusta sydämessään. Mikä tahansa tyttö voisi häntä rakastaa, ja kenties, jollen olisi koskaan tuntenut Oskaria --"

"Tohtori Olsen sanoo, että sinun tulee ottaa pulveri tänä iltana, lapseni. Se saa sinut nukkumaan aamuun asti."

"Sinun se nauttia pitäisi -- sinun ja täti Margretin."

"Oi, jos sen voisin tehdä puolestasi, niin hätäkö olisikaan, rakkaani", huoahti Anna. "Mutta tässä se on -- juo pian, tahi minä ehkä juon."

Thora maistoi Annan ojentamasta lasista ja sanoi: "Tuossa meni! Tuo nyt lapsi tänne."

Täti Margret toi lapsen, hyssytellen sen uneen, ja laski hellästi äidin syliin.

"Voi sitä nypykkää! _Se_ ei unijuomia kaipaa. Rakas, rakas tyttöseni! Mutta, mitä ihmettä -- täti Margretinkin kädet vapisevat! Olen näännyttänyt teidät molemmat."

"Mitäs tyhjää! Nukuhan pois. Minä väännän liekin alemmaksi", vastasi täti Margret, käänsi kierrintä ja asetti lampun vuodeuutimien taakse pöydälle.

"Olet niin hyvä minulle! Jokainen on minulle hyvä", kuului vuoteen pimennosta heikommin.

"Kun sinua jokainen rakastaa, Thora", huomautti Anna kyyneltyen. "Se sinun täytyy aina uskoa, tapahtui mitä tahansa."

"Suloista on olla rakastettu! Jos vain voisin ajatella sen kestävän --"

Lapsi kävi levottomaksi, ja Thora alkoi hyräillä sitä uneen --

"Vaipuos, lapsonen, enkelinä unehen; silmäsi umpeen luo --"

Raukea ääni lauloi säkeen ja pysähtyi; toisen, ja taas pysähtyi, ja sitten virkahti heikosti:

"Olisipa suloista näin uinahtaa jonakin päivänä lapsi ja minä -- herätäkseen taivaassa!"

"Sh!"

"Oskarin vuoksi olisin pahoillani, mutta sittenkin --"

Heikko ääni sopersi, keveä hengitys kävi vitkallisemmaksi, sinervät silmäluomet painuivat umpeen, kalpeat huulet jäivät raolleen, valkeat käsivarret höllenivät, ja sitten nuo kaksi lasta, äiti ja pienokainen, lepäsivät unen helmassa yhtenä.

Äänettöminä istuivat molemmat vaimot hämyssä jonkun minuutin kuin rikolliset, muuta kuulematta kuin kellon raksutuksen. Sitten täti Margret hiipi Annan luokse, joka värjötteli pää mustaan silkkiesiliinaan peitettynä, ja kuiskasi:

"Oskar odottelee ovella. Jos se laisinkaan on tehtävä, niin on se nyt tehtävä."

Anna sieppasi verhon silmiltään ja näki Oskarin seisovan kynnyksellä viitta yllään. Hän nousi tutisevin jäsenin ja hamuili vuoteen luo. Sen ääreen hän pysähtyi tuokioksi kuuntelemaan Thoran säännöllistä hengitystä. Sitten hän veti äidin valkeat käsivarret erilleen ja nosti lapsen niiltä.

Täti Margret kietaisi nukkuvan pienokaisen ympärille huivin ja Oskar verhosi sen viittaansa.

"Yö on lauha, ei se kylmety", hän sopersi. Silmänräpäyksessä hän sujahti ulos, täti Margret kintereillään. Sitten Anna hoippui ulompaan kamariin ja peitti taas kasvonsa. "Oi, Jumala minulle anteeksi antakoon! Anteeksi, anteeksi!" hän nyyhki.

XI.

Aurinko paistoi makuukamariin Thoran herätessä hieno puna valjuilla poskipäillään ja onnekkuuden ilme silmissään; hän näki Annan murheellisena nyökkäilevän vuoteen ääressä.

"Missä lapsi on?" kysyi Thora.

"Maltahan nyt, kultaseni, hiukan", vastaili Anna.

"Missä hän on?"

"Makaa alallasi, Thora. Aikanaan saat kaikki kuulla."

"Mutta sanohan toki, missä on pikku Elinini, Anna?"

"Lupaa minulle, ett'et kiihdy, Thora, niin ilmaisen sinulle asian."

Thora nousi kyynärpäilleen ja äännähti nopeaan hengittäen: "Ethän tarkoittane vieneesi häntä pois?"

"Katsopa nyt, johan sinä kiihdyt, Thora!"

Thora mietti hetkisen ja sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani siitä, että sen sanoin, Anna. Tein siinä kovin väärin. Tiedän, ett'et kuolemaksesikaan minua tahtoisi loukata. Mutta miksi et minulle sano, missä pikku tyttini on? Hän kait on lapsenkamarissa? Otit hänet yöllä pois minulta, ja nyt hän uinailee kehdossaan -- niinhän? Tahi kukaties on täti Margret vienyt hänet alas ovelle. Kas, eikö tuo olekin hän -- kuuluuhan lapsen ääntä pihalta? Vai jonkun muunko pienoinen itkee tiellä? Puhu, Anna! Sinä kiusoittelet minua vain, sen tiedän. Mutta minä olen niin heikko, niin hupsu, ja sydämeni jyskii rumpuna."

Anna yhä nyökkäili ja voihkaili: "Voi sentäänkin! Voi sentäänkin!"

Thora tähysteli häntä tovin pelosta laajenevin silmin ja sitten huusi kimeällä äänellä: "Täti Margret! Tät Margret! Täti Margret!"

"Täti Margret on mennyt, Thora", sanoi Anna.

"Mennyt! Täti Margret mennyt! Ja pienokaiseni -- onko hänkin poissa?"

Anna vain nyökkäili ja voihki. "Oi oi! Voi sentäänkin!"

Thora ponnistelihe noustakseen koholle vuoteellaan, mutta hänen poskensa vaalenivat ja silmänsä kierivät ja äänekkäästi kirkaisten hän pyörtyneenä valahti patjoille.

Palvelustytöt tohahtivat juoksujalkaa makuukamariin ja avasivat Thoran puristuneet nyrkit, Annan haudellessa otsaa.

"Mitä olenkaan tehnyt! Voi noita lääkäreitä! Vähän ne äidin tunteista tietävät. Ainakin se hänet tappaa. Lapsi raukkaseni! Lapsi raukkaseni! Sanokaahan vielä muuta!"

Thora tointui tuokion kuluttua ja katseli etsien ympärilleen.

"Oskar", hän äänteli, "tahdon puhutella Oskaria."

"Sinä saat, kultaseni", vastasi Anna, lähettäen palvelustytön tuotapikaa hakemaan häntä johtajan luota. Oskar harppaili yläkertaan neljä astuinta kerrallaan ja syöksähti pyrynä huoneeseen.

"Thora parkani!" hän virkkoi hengästyksissään, kumartuen vuoteen yli häntä suutelemaan.

Thoran silmät olivat olleet kuivat ja jäykät, mutta sulivat nyt ja kävivät sumeeseen. "Oskar", hän sanoi, "äitisi on lähettänyt pikku Elinimme pois -- anastanut hänet yöllä -- ja minä olen niin heikkona ja huonona, ett'en voi nousta häntä etsimään."

"Oi, ei rakkaani, ei äiti", vastasi Oskar. "Makaahan hiljakseen, niin selitän."

"Tuo hänet minulle takaisin, Oskar. Rakastan pienokaistani. En voi elää ilman häntä."

"Tiedän sinun häntä rakastavan, Thora, ja lupaan sinulle, että saat hänet aikanaan takaisin."

"Ei, ei, rakkaani -- nyt."

"Ei ihan vielä, Thora, mutta takaan kunniasanallani, että lapsi on turvassa. Ne pitävät hänestä kaikkea mahdollista huolta."

"Mitä _oikeutta_ on niillä pitää huolta minun pienoisestani?" huudahti Thora. "Hän on minun. Minun täytyy saada hänet takaisin. _Tahdon_ hänet takaisin."

Thoran säihkyvät silmät, jotka muunsivat koko kasvojen luonteen, ja raivosta ja vihasta kähisevä ääni muistuttivat petoeläintä, jolta on viety poikanen. Vääntyneiden, vaaleiden kasvonpiirteiden näkö värähdytti Oskaria, mutta hän vastasi säyseästi.

"Thora, jos antaudut tuollaisiin tunteisiin, niin saatat itsesi jälleen sairaaksi ja silloin pienokainen ei milloinkaan palaa luoksesi. Jos vain kuuntelet, niin kerron sinulle kaikki. Olit peräti huonona, ennenkuin pienokainen tuli, la lääkäri pelkäsi, että voisit tehdä jotakin vahinkoa sille. Sen tähden, pelastaaksemme sinut tuskasta ja vaarasta, minä otin hänet sinulta pois vähäksi aikaa -- siksi aikaa vain -- kunnes olet paremmassa voinnissa ja varmempi itsestäsi, Thora."

Suuri hiljaisuus silloin valtasi Thoran valittelun ja hän kuiskasi oneasti: "Sinäkö sen siis teitkin, Oskar?"

"No -- niin, rakkaani, minä -- mutta mitä tein, se tapahtui omaksi parhaaksenne -- sinun ja pikku Elinin. Ja jos vain odotat, vain olet kärsivällinen, niin lapsesi tuodaan sinulle takaisin ja me olemme onnellisia."

Thoran kosteat silmät kuivuivat itsestään, mutta lasimainen ja hymytön oli se valo, joka niihin tuli.

"Missä on lapseni nyt?" hän kysyi.

"Ei kaukanakaan -- voinhan sanoakin, isäsi luona. Täti Margret kääräisi sen huiviin ja minä itse kannoin sinne."

"Annoit siis lapseni Helgalle?" sanoi Thora.

"No -- niin, minä annoin hänet Helgalle. Mutta täti Margret on siellä nyt. Ja sitä paitsi minä aion käydä siellä pitkin päivää -- joten sinun ei tarvitse vaivaantua eikä olla huolissasi mistään -- ei ikinä mistään. Ymmärräthän nyt kaikki, rakkaani?"

"Kyllä, ymmärrän nyt kaikki", vastasi Thora.

Lasimaiset, hymyttömät silmät yhä tähystelivät Oskariin, mutta hän käsitti väärin niissä loistavan valon.

"Nyt sinä olet järkevä", hän sanoi. "Jokainen ihastuu kuullessaan, että olet niin ajattelevainen ja alistut, sillä kaikki luulivat, että olisit lohduton -- kaikki paitsi Helga."

"Helga?"

"Helga sanoi sinun yhdessä tunnissa pääsevän entisellesi, ja oikeassa hän olikin. Helga tunsi sinut paremmin kuin kukaan meistä."

"Niin, Helga tunsi minut paremmin kuin kukaan teistä", kertasi Thora.

Sitten Oskar istuutui jalkapäähän ja jutteli hilpeästi kaikenlaisista asioista, sillävälin kun Anna, ilon kyyneleitä itkien Thoran mielialan muutoksesta, käski noutamaan Thoran aamiaisen ja viekoitteli hänet jonkun palan maistamaankin. Oskar puheli työstään -- työstä, mitä aikoi tehdä, kun alkaisi, ja pian hän alkaisikin, jo hyvinkin pian. Sitten kunnianhimoisista suunnitelmistaan suurkäräjillä, ja lopuksi julistuksesta. Juhla oli määrätty tapahtuvaksi ylihuomenna; jokainen oli aikeissa mennä mukaan, ja kaupunki jäisi tyhjilleen. Itse hän oli päättänyt jäädä kotiin Thoran luo, mutta siihen nähden että koko aate oli hänen ja että hänellä oli ollut niin johtava asema tässä puuhassa, oli ihmistenkin mielestä varsin ikävää, jollei hän voinut lyöttäytyä matkaan.

"Sitä paitsi on juhlahymni, tiedäthän", jatkoi Oskar. "Olen kerrannut kuoron kanssa ja se on kovin epävarma, mutta jos uskoisin, että urkuri voisi sen pitää koossa, niin en lähtisi missään tapauksessa."

"Mitä Helga sanoo?" kysyi Thora.

"Helga? Mitäkö sanoo? Helga arvelee, että minun _täytyy_ lähteä."

"Niin minäkin", virkkoi Thora.

"Sinäkin? Todellako? Oi miten suloinen, itseäsi muistamaton olento sinä oletkaan!" huudahti Oskar, ja Thoraa otsalle suudellen hän juoksi takaisin Eliniä katsomaan.

Lasimaiset, hymyttömät silmät katselivat hänen poistumistaan, mutta niiden valo oli epätoivon.

XII.

Hallitustalosta ulos mennessään Oskar kohtasi Magnuksen, joka seisoskeli portaiden alapäässä ratsuraippa kädessä ja Kultaharja kuistin suussa. Magnuksen kasvoille nousseesta tummasta pilvestä Oskar saattoi nähdä, että hänen veljensä oli ynseällä ja kapinallisella päällä, ja vihollisuuksia karttaakseen hän tervehti Magnusta ja yritti livahtaa edelleen.

"Odota", sanoi Magnus.

"Toisella kertaa", hätäili Oskar.

"Nyt", vaati Magnus, laski ison kouransa Oskarin käsivarrelle ja veti hänet eteiseen takaisin.

Oskar tulistui julkeutta ja kysäisi terävästi: "No, mitä nyt?"

"Oskar", sanoi Magnus, "kuulin, mitä makuuhuoneessa tapahtui."

"Olit siis kuuntelemassa?"

"Olin."

"Et häpeä sanoa olleesi portailla vaanimassa -- kenties nelin kontan kyykkien -- mitä minä vaimoni kanssa puhelin?"

"Olisin kuunnellut vatsallani ryömien, jos tarvittu olisi", selitti Magnus, ja hänen kasvonsa synkkenivät synkkenemistään.

"Saanko kysyä, miksi kuuntelit?" kiukkuili Oskar.

"Syystä ett'en voinut menetellä muutoin."

"Miten niin?"

"Olen taannut olevani täällä tarvittaessa."

"Vaimolleni?"

"Niin."

"Suonet anteeksi, Magnus, jos sanon, että sinun olisi paljoa parempi hoitaa omia asioitasi."

"Tämä on oma asiani. Oskar, sinun on annettava lapsi takaisin Thoralle."

"Toden totta, Magnus, heittäydyt arvaamattoman vapaaksi. Jollet olisi veljeni --"

"Pyh! Anna lapsi äidilleen."

"Jumal'auta, mies", ärjäisi Oskar, huohottaen kuin hengästyksiinsä juosseena, "luuletko todella minun antavan syrjäisen, olkoonpa tämä vaikka veljenikin, määräillä miten minun on menetteleminen perhevaikeuksiini nähden, ja matkata Thingvelliristä asti johtamaan kotoisia asioitani? Mitä oikeutta on sinulla sekaantua minun oloihini -- vaimoni ja minun suhteisiin?"

Magnuksen kasvoilla tummeni pilvi yhä uhkaavammaksi, ja hän sanoi:

"Kysyt mitä oikeutta?"

"Niin juuri."

"Minä rakastin Thora Nielseniä."

"Pidät välttämättömänä sen minulle julistaa?" vastasi Oskar. "Muistuttaaksesiko, että hän sinut hylkäsi minun vuokseni?"

"Se on valhe, Oskar Stephensson."

"Lujaa kieltä!" murisi Oskar naurahtaen, mutta hän vapisi silminnähtävästi.

"Luovuin hänestä, vaikka olisin voinut pitää hänen sanastaan kiinni. Ratkaisin tytön onnen hyväksi omaani vastaan. Luovutin hänet sinulle, tehdäkseni hänet onnelliseksi. Tämä oli ehto, jolla hänet sinulle annoin, ja mikä on tulos? Mikä on tulos, minä kysyn? Olet antanut toisen naisen saada hänen sijansa."

"Toisen naisen?" kertasi Oskar. "Sillä tapaako puhut hänen omasta sisarestaan -- Helgasta?"

"Sisar tahi ei, hän on kidutellut Thoraa joka tavalla, mitä hänen itsekäs sielunsa on osannut keksiä", sanoi Magnus. "Sen hän on tehnyt, ja sinä olet häntä autellut ja viskannut pois aarteen, jota minä olen pitänyt elämääni kalliimpana."

Oskarilta puhkesi vastustava huudahdus, mutta Magnus vaiensi hänet sanatulvalla sellaisella, ettei oltu moista konsanaan kuultu hänen vaiteliailta huuliltaan. "Luuletko, ett'en tiedä millaiseen elämään johdit tuon onnettoman lapsen, silloin kun olitte poissa -- sinä ja tyttö yhdessä? Ja nyt kun hänelle tulee pienokainen ja hänen miehensä palaa hänen luokseen takaisin, kuten hänen täytyykin, jos on mies, niin annat hänen sisarensa vehkeilevän sydämen riistää häneltä ainoankin onnen."

Taaskin panivat Oskarin vaalenevat huulet parhaansa nauraakseen. "Magnus", hän sanoi, "sinulle on mahdoton suuttua. Nähtävästi et tiedä, että lapsi otettiin äidiltään perheen suostumuksella ja lääkärin neuvosta."

"Ho hoo! Luuletko, ett'en tiedä, kuka sen tuuman esitti? Luuletko, ett'en näe Helgan tarkoitusta. Luuletko, ett'en kuule hänen surkeita ruikutuksiaan -- yhtä hyvin kuin olisin niitä kuuntelemassa! Viaton pikku raukka on hengenvaarassa! Sen täytyy joutua hänelle -- _hänen_ on sitä vaalittava. Miksi? Saattaakseen sinut takaisin jalkainsa juureen -- kiinnittääkseen sinut itseensä hinnalla millä tahansa. Ja sinä suinpäin kompastut hänen juoniinsa -- kun sitä itse tahdot -- kun et tunne itseäsi etkä vaimoasi etkä naista, joka ei kelpaisi hänen kengännauhojaan päästämään."

Oskar luimisteli Magnuksen ripittäessä, sillä jokainen sana osui ytimeen.

"Oskar", uudisti Magnus, "annathan lapsen takaisin äidilleen -- se on parhaaksi, ole varma siitä."

"Minulla on oma mielipiteeni siitä, mikä parhaaksi on", vastasi Oskar ylpistyen, "ja jos tällä haavaa äidin ja lapsen on mielestäni paras olla erillään --"

"Oskar Stephensson", keskeytti Magnus, "annathan lapsen takaisin äidilleen."

"Ja jos kieltäydyn, niin millä oikeudella minua komennat?" sanoi Oskar.

"Oikeudella, minkä sain luovuttaessani Thoran sinulle", vastasi Magnus.

"Ja sillä oikeudella, minkä minä sain hänen tullessaan vaimokseni, minä menettelen hänen lapseensa nähden sikäli, kuin oikeaksi näen", uhitteli Oskar.

Siitä Magnus menetti kaiken malttinsa.

"Onko hän koira, että voit häneltä penikat riistää?" hän huusi.

"Laki antaa minulle oikeuden menetellä hänen jälkeläisiinsä nähden, miten sopivaksi katson", intti Oskar,

"Sitten hiiteen laki", huusi Magnus. "Ja jos olet kuuro pyytelyilleni, niin minä -- minä --"

"Pitkitä vaan", sanoi Oskar. "Et ensi kertaa uhkaile rikkoa lakia."

"_Sinä_ särjet tyttöraukan sydämen, ja vielä puhut minulle lain loukkaamisesta. Mutta minä teen enemmänkin kuin sen. Jollet anna lasta äidilleen, niin sen otan väkisin ja itse annan hänelle. Ja jos yksikään mies yrittää minua estää, olkoon kuka tahi mikä hyvänsä, niin jumaliste isken häneltä hampaat kurkkuun."

Ratsuraippansa lattiaan mäjäyttäen oli Magnus astahtanut eteenpäin ja pui nyrkkiään Oskarin värähtelevien kasvojen edessä, mutta portaiden yläpäästä huudettiin: "Magnus! Oskar! Magnus! Oskar!"

Anna juoksi alas portaita ja asettui miesten väliin -- Oskarin hennon, notkean vartalon ja vaaleatukkaisen pään, sekä Magnuksen vantteran rungon ja mustenevien kasvojen, molempain kiivaasti läähättäessä, raivosta ja vihasta vapisten.

"Poikani! Poikani! Hävetkää! Hävetkää!" huusi Anna. "Jokainen sana kuuluu makuuhuoneeseen, ja Thora itkee silmänsä pilalle."

Magnuksen käsi vaipui alas, hän vetäysi askeleen pari sivummalle, ikäänkuin nolostuneena ja häpeissään, mutta Oskar seisoi hievahtamatta paikallaan.

"Magnus -- Oskar", pitkitti Anna, "jos te kumpikin rakastatte tyttö raukkaa, joka avuttomana makaa yläkerrassa, niin eikö teidän juuri siitä syystä tulisi olla ystävyksiä eikä vihamiehiä? Ja ajatelkaahan minua, pojat. Minä olen äitinne. Tottahan saman äidin pojat voivat rauhassa elää. Imetin teitä molempia, ollessanne pieniä, ja jos teidän välillänne nyt olisi kiistaa, iskuja ja ehkä verenvuodatusta, niin se olisi kuolemani -- en voisi sitä kestää."

Sitten hän kääntyi Magnukseen ja soperteli, mikäli sokaisevilta kyyneliltään kykeni:

"Magnus, et saa olla vihainen Oskarille. Hän on nuorempi veljesi, muista se. Sinä ja hän nukuitte samassa vuoteessa lapsina. Ja hänen poikana ollessaan oli tapanasi kanniskella häntä selässäsi ja tapella hänen puolestaan."

Magnus hytkähti ja kääntyi jälleen, kunnes seisoi selin äitiinsä, ja arvellen, ettei hän ollut järkytettävissä pyörähti Anna Oskariin päin.

"Oskar", hän rukoili, "sinun täytyy tehdä Magnuksen kanssa sovinto. Sinun täytyy, vaikkapa vain Thoran tähden. Muista, että _sinä_ olet hänet saanut, Oskar, ja jos on totta, että Magnus hänet sinulle luovutti, vaikka häntä itse rakasti, niin ajattelehan uhrausta, mikä hänen on täytynyt tehdä teidän molempain hyväksi! Kenties Magnus rakastaa häntä vieläkin ja on itsensä tuominnut elinaikaiseen yksinäisyyteen hänet menetettyään. Ja kenties Magnus itkee sydämensä kuiviin hänen tähtensä, pitkät yöt pääksytysten. Noin suuresti kärsivällä rakkaudella on suuret puolustelunsa, Oskar. Eikö se anna hänelle oikeutta huolehtia Thoran onnesta? Ja jos Magnus ajattelee hänen kärsivän pikku Elinin kaipuussa --"

Oskarin kurkkua kuroi, ja hän äännähti käheästi: "Thora saakoon lapsensa takaisin, äiti. Jos lääkäri sanoo sen olevan turvallista, niin hän saa lapsen heti takaisin."

"Kas siinä", sanoi Anna, "se on kohtuus -- mikään ei voisi olla sen kohtuullisempaa, Magnus. Tulehan, sinun täytyy pudistaa Oskaria kädestä."

Anna laski kätensä Magnuksen käsivarrelle, mutta tämä ei liikahtanut.

"Magnus", sanoi Anna, "olkoonkin äitisi rakkaus kaikki, mitä sinulle on enää jäänyt, mutta se pysyy kauan, poikani. Sinun ei tarvitse siitä luopua kenenkään hyväksi, eikä kukaan sitä voi anastaa. Lopultakin on äidin rakkaus paras. Se säilyy sinulla ja viihdyttelee sinua mitä tahansa teetkin ja mitä tahansa maailma sinulle tehnee. Magnus, sinun täytyy sopia veljesi kanssa -- pienen veljesi kanssa -- äitisi takia, Magnus --"

Magnus käännähti ja näki Oskarin edessään murtuneena, käsi ojolla. Silloin hänen oma kätensä heilahti esiin, vetäysi takaisin, heilahti taaskin, ja seuraavassa hetkessä tanakka jättiläinen kietaisi käsivartensa Oskarin kaulaan nyyhkien kuin lapsi.

Kaksi minuuttia jälkeenpäin Magnus oli matkalla kotiin, viuhutellen pitkää raippaansa Kultaharjan kiitävän pään yli ja hoilaten ja nelistäen kuin mielipuoli.

IV OSA.

"Rakkaista meille, parhaist' ainiaan, mit' Aika, Sallimus soi satoaan, joi maljan jotkut kierrost' ennen, kahta, yksittäin, vaiti vaipuin uinumaan."

I.

Lainjulistuspäivää oli päätetty viettää yleisenä juhlapäivänä. Aattona oli pikku pääkaupungista lähtenyt Thingvelliriin satakunta kuormahevosta, teltoilla ja ruokavaroilla sälytettyinä. Vuonoon ankkuroinut tanskalainen sotalaiva oli lainannut puolet lippujaan, ja raittiusliitto lähettänyt kaikki tunnusmerkkinsä. Tilaisuudesta tuntui sukeutuvan suurenmoinen ja loistava.

Ennen päivänkoittoa oli kaupunki liikkeellä, ja vanhempi väki hankkiutui matkaan hituliailla poneilla. Jokainen oli ratsain, sillä taival oli pitkä eikä Islannissa juuri ollut teitä, vaunuja ei nimeksikään. Vähää jälkeen ensi sarastuksen läksi kuvernööri, kolmikolkkainen juhlahattu päässään ja vyötetty kauhtana kultakaluunaisen virkapukunsa yllä. Johtaja Nielsen ratsasti hänen vieressään, ja piispa, ylituomari sekä useimmat edusmiehet seurasivat saattueena. Muinaisten päivien suuren juhlamenon elvyttäminen, jolla lyötiin kättä mahtaville vainajille tuhatvuotisen juovan yli -- se oli saanut jokaisen mielikuvituksen hereille.

Oltuaan ensimmäinen sitä ajattelemaan oli Oskar Stephensson viimeisiä lähtemään. Hän oli käväissyt johtajan kodissa vilkaisemassa lasta ja Helgaa noutamassa. Aurinko punersi idän tunturien laella heidän noustessaan nuorten nopsajalkaisten poniensa selkään. Oli sees aamu, joka ennusteli auringonpaisteista päivää.

Helgalla oli villalakkinsa ja valkea puuhkavaippansa, Oskarin ratsastuspukua verhosi uusi italialainen levätti huolettomasti hartioille heitettynä. Heidän ainoa tiensä ulos kaupungista sivuutti hallitustalon, Thoran makuuhuoneen ikkunan alitse, ja sen kohdalle seisahtuen Oskar alkoi huudella ikkunaan.

"Halloo! Halloo!" hän hoilasi.

"Kannattaako herättää häntä?" vastusteli Helga

Mutta ikkuna avautui ja Annan kasvot pilkistivät kadulle.

"Täällä on Oskar", hän sanoi kääntäen päänsä sisään päin.

"Hyvästi, Thora! Tulemme illalla takaisin."

Sisältä kuului epäselvää sorinaa, ja sitten Anna selitti: "Thora sanoo 'hyvästi!' ja ettei sinun ole tarvis hänen vuokseen kiirehtiä kotiin."

Oskar nauroi ja vastasi: "Katsotaan, katsotaan." Ja ratsastajat painoivat kantapäänsä hevosten kylkiin ja kiitivät pois. Helga oli virkeällä päällä, mutta Oskaria painostivat pilvet, joita hän turhaan koki hälventää.

"Kaikki käy hyvin, vai mitä?" kysäisi Helga.

"Jumala tiesi", vastasi Oskar. "Hän on kyllä levollinen ja näköjään alistunut. Mutta hänen silmänsä ovat niin kuivat, huulet kalpeat, posket verettömät ja näivettyneet."

"Voitko sitten muuta odottaakaan neljä vuorokautta jälkeen synnytyksen?" arveli Helga.

"Totta sekin, mutta oikein tuollaisena en ole häntä koskaan ennen nähnyt. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä sielu jähmettynyt jääkuoreen."

"Noudatithan neuvoani?"

"Sen tein."

"Ja mitä kuvernööri sanoi?"

"Sanoi Magnuksen sekautumista hävyttömyydeksi eikä tahtonut ottaa moista kuullakseenkaan."

"Asiat siis jäävät ennalleen?"

"Aivan."

"Entäs Magnus itse?" tiedusti Helga.

"Magnus on maatilalla."

"Mutta jos hän palaisi kaikkien ollessa poissa?"

"Tänään hän ei voi palata -- saa kyllikseen puuhaa vieraistaan."

"Mutta jospa hän kaiken uhallakin palaisi?"

"Siinä tapauksessa", selitti Oskar, äänensä alentaen ja syrjään kääntyen, "on ruununvoudilla määräys puuttua häneen."

He olivat saavuttaneet edellään lähteneen kulkueen jälkipään, ja tomu ja hälisevän karavaanin melu kävi sietämättömäksi Helgalle.

"Kierretäänpä kuumien lähteiden kautta, niin pääsemme noiden edelle", hän esitti, ja he ratsastivat täyttä laukkaa pitkin vasemmalle poikkeavaa kujannetta, missä höyryävä utu leijaili vuolaan virran yli. Puolta tuntia myöhemmin he palasivat valtatielle, kahlasivat erään joen poikki ja lönköttivät sen takana nousevaa mäkeä ylös. Kulkue oli nyt loitolla takanapäin ja pieni puinen pääkaupunki jo pitkän matkan päässä, jalat harmajassa vuonossa ja valkeat, syleilevät käsivarret lumisina tuntureina tapailemassa meren ja taivaan kirkastuvaa rajaviirua.

"Kas niin", äännähti Helga hiljentäen, säihkyvin silmin Oskariin vilkaisten.

"Pikku Thora parka! Pahoilla mielin hänet jätin. Mutta kaiketikin kaikki tulee kuntoon", sureskeli Oskar.

"Varmasti", vakuutti Helga.