Part 16

Magnus palasi hitain askelin, sanoen: "Ole levollinen, äiti! Etkö näe mitä on tapahtunut? Thora on mennyt lapsen luo."

"Lapsen luo? Johtajan kotiin? Suokoon Jumala sinun olevan oikeassa, Magnus. Mutta hän ei kahteen päivään ole lasta maininnut."

"Kuitenkin", selitti Magnus, "hänen sydänparkaansa on raadellut tämä kirottu seikka, että hänet on lapsestaan erotettu, ja hän on lähtenyt sen luo."

"Menemme katsomaan", virkkoi Anna. "Mutta siunaa ja varjele, mikä teko! Ja hän niin sairas ja heikko! Se on hänen kuolemansa! Voi, miksi jätin häntä silmänräpäykseksikään? Mitähän Oskar sanookaan?"

"Jos Oskar on viisas, niin hän ei sano mitään", tuumi Magnus. "Ja jos mitään tapahtuu ja hänellä on rahtuakaan omaatuntoa, niin hän kiroaa itseään viimeiseen elonpäiväänsä asti."

"Älä sano sitä, Magnus", pyyteli Anna. "Jos siinä oli mitään väärää, niin olemme kaikin syypäät. Ei se ollut Oskarin vika --"

"Olipa tietenkin Oskarin vika", väitti Magnus. "Oskarin vika oli, että hän antoi Helgan kääriä itsensä sormensa ympäri ja tehdä teidät kaikki viheliäisiksi orjikseen."

"Missä on huivini? Laskin sen jonnekin enkä nyt löydä, mutta mennäänhän. Äläkä ole ankara äidillesi, Magnus -- hän yritti parastaan tehdä --"

"En minä sinua moiti, äiti", sanoi Magnus, "mutta jos", hän lisäsi, ja sanat tulivat kiristyneiden hampaiden raosta, "jos tässä katalassa maassa olisi laki rankaisemassa Oskarin kaltaisia miehiä, niin olisin ensimmäinen sitä käyttämään niin totta kuin elän."

He olivat lähdössä ulos talosta, kun ovelle astui kolme miestä -- ruununvouti ja kaksi vierasta.

"Hyvää iltaa, Anna-rouva", lausui ruununvouti. "Nämä herrat ovat virkamiehiä Kööpenhaminasta, juuri saapuneita 'Lauralla'. He haluavat tärkeässä asiassa tavata kuvernööriä, ja arvelin teidän ehkä tietävän sanoa, milloin hän palaa Thingvelliristä."

"En osaa sanoa, en tiedä, olen kovassa kiireessä", hätäili Anna.

"Tämä nuori mies", selitti ruununvouti muukalaisille, "on kuvernöörin _vanhempi_ poika, ja jos tahtoisitte puhutella häntä --"

"Kyllä", vastasivat miehet.

"Onko asia niin tärkeä? Poikani on lähdössä ulos kanssani. Eikö sitä voida jättää huomiseen?" puheli Anna.

"Käykäähän edellä, äiti. Minä seuraan pian perässä", esitti Magnus, ja Annan rientäessä kadulle Magnus vei vieraat kuvernöörin virkahuoneeseen. Toinen miehistä otti povitaskustaan paperin ja sanoi:

"Luonnollisesti tunnette isänne käsialan?"

"Tunnen", vastasi Magnus.

"Ja tietysti on hänen nimikirjoituksensa teille tuttu. Oletteko hyvä ja sanotte, onko _tämä_ isänne nimikirjoitus"? virkkoi mies avaten paperinsa ja ojentaen sen Magnukselle.

Se oli Oskar Stephenssonille asetettu sadan tuhannen kruunun tunnuste, kuvernöörin hyväksymä ja johtajan asettama.

Maailma pyöri Magnuksen silmissä, sillä hän älysi silmänräpäyksessä, mitä paperi merkitsi. Oli miltei kuin olisi heti paikalla vastattu hänen rukoukseensa saada valta rangaista Oskaria. Paperi ratisi hänen kädessään eikä hän saanut muutamaan sekuntiin puhutuksi. Sitten hän nosti kasvonsa ja sanoi:

"Kysytte minulta onko tämä isäni nimikirjoitus. Ettekö katso soveliaammaksi kysyä häneltä itseltään?"

"Epäilemättä -- kyllä niin -- oikeassa olette", selitti muukalainen, "mutta suojellaksemme isäänne -- ja osaltaan teitäkin, kenties --"

"Kenties", sanoi Magnus, ja hän antoi paperin takaisin.

"Magnus", lausui ruununvouti, "minua pyydettiin pitämään sinua silmällä, jos tänään tulisit kaupunkiin, mutta minusta näkyy eräs toinen perheessänne tarvitsevan melko lailla enemmän silmälläpitoa. Etkö annakin meille apuasi?"

Magnus vavahteli kiusauksen kynsissä. Ääni hänen sisällään huusi: "Puhu! Paljasta hänet! Nyt on aikasi!" Hänen alahuulensa värähteli, silmäluomensa nytkähtelivät, ja hän vastasi kumeasti:

"Kuvernööri ei palaa ennen puoltayötä. Antakaa minun tulla luoksenne huomenaamulla."

"Hyvä!" sanoi ruununvouti. Magnus saattoi heidät ovelle ja kiiti sitten pois johtajan asunnolle päin.

"Tuo iso mies puhuu milloin tahtoo", virkahti toinen muukalainen, heidän kolmisin astellessaan alas katua, "ja milloin hän ei tahdo, silloin ei häneltä paholainenkaan saisi sanaa suusta."

IV.

Kahdesta johtajan talolle vievästä tiestä oli Thora valinnut lyhemmän ja käytetymmän, mutta oli kuitenkin huomaamattomana päässyt puikkelehtimaan kadulta kadulle. Taloa lähetessään hän oli kohdannut ruununvoudin ja nuo kaksi muukalaista, mutta he olivat vilkkaassa keskustelussa eivätkä nähneet hänen hoipertelevan sivuitseen pää Annan huiviin kiedottuna.

Kahdesti hän oli pysähtynyt hengähtämään ja kerran nojautunut lyhtypylvästä vasten, sillä hänen päätään huimasi ja nilkkojaan kivisti. Tähän asti niin lyhyeltä näyttänyt pikku matka oli nyt venynyt pitkäksi taipaleeksi, mutta loppui viimeinkin, ja hän läheni isänsä taloa kadun puolelta.

Hän oli aikonut hiljaa hiipiä sinne, astua sisään varkain, kuunnella, kunnes tiesi, missä lasta pidettiin ja sitten livahtaa huoneeseen sitä sieppaamaan.

Siinä mielessä hän nousi ylös kiviastuimia ja väänsi varovasti ovenripaa, mutta tuskin hän ehti äänettömästi työntää ovea raolleen, kun kajahti äänekäs helinä kellosta, jota siinä ei ennen ollut.

Tuossa tuokiossa alkoivat lapikkaat kiireesti kapsata alas portaita, ja ennenkuin hänen sekavat aivonsa ennättivät päättää mitä tehdä, tirkisteli täti Margret häntä kasvoihin.

"Varjele taivas, sinäkö?" huusi täti Margret ja näytti olevan tuupertua seljälleen.

Musertavan tappion tuskaa tuntien Thora seisoi vaiti, sydän jytisevänä kuin pyydystetyn linnun.

"Hyvä Jumala, kuinka sinä tänne yksinäsi pääsit! Ja mitä ihmettä Anna ajatteli sinut laskiessaan?" kummasteli täti Margret.

Sitten Thora kouristavaan purkaukseen puhjeten tunnusti: "Anna ei tiennyt mitään, täti Margret -- hän oli nukkumassa -- tulin pienoista katsomaan." Ja sitten hän lannistui peräti, piteli ovesta ja itki kuin lapsi.

Teräväkielinen hyvä sielu ei voinut kestää enempää. "Ja sitä saatkin, rakkaani", hän vakuutti hellästi. "Saatpa kylläkin, vauvaseni", hän vahvisti äärettömän säälivästi. "Saat niin varmasti kuin nimeni on Margret Nielsen", hän lupasi vielä kerran, jyrkän päättävästi. "Jättivät tänne minut kuin vahtikoiraksi sillä käskyllä, ettei kukaan saanut lasta lähestyä, mutta se oli tarkoitettu eräälle toiselle -- eräälle, joka sen aikoi varastaa -- niin sanottiin -- vaikk'ei mahdukaan vanhaan tyhmään kallooni, mitä merkillistä aika mies voi tahtoa imevästä lapsesta. Mutta olenpa hupelo, kun pidättelen sinua ovella! Tule yläkertaan, tyttöseni. Käyhän edelläni, Thora hyvä -- se on oikein -- mutta ei niin pikaisesti -- näetpä lapsesi kylläkin pian. Ja Thora kultaseni, jollen ole yrittänyt tuoda sitä takaisin sinulle, niin ei siihen ole ollut syynä rakkauden puute, eikä tunteittesi ymmärtämisen eikä kärsimystesi tajuamisen puute, vaan kun isäsi ja Helga, ja Oskarkin -- Ei, toisaanne, Thora -- lapsi on kadunpuoleisessa makuukamarissa."

"Onko hän terve?" kysyi Thora nopeaan hengittäen, siltamalle päästyään.

"Terveempi ei voi olla, ja niin rusoposkinen ja viehkeä", takasi täti Margret, työntyen Thoran edelle ja avaten oven.

Mutta kavuttuaan portaat niin ylenmäärin joutuisasti Thora pysähtyi kynnykselle ja painoi vasemmalla kädellään lujasti kylkeään. "Maltahan! En voi vielä käydä sisälle", hän sanoi. "En ihan vielä, täti Margret. Nukkuuko hän?"

"Sikeästi nukkuukin, Jumala häntä siunatkoon!"

"Onko tuo hänen hengitystään?"

"Ei, sehän on kissa. Eipäs, lapsihan se sittenkin on. Mutta tule, rakkaani, tule", hoputti täti Margret, ja sitten nuori äiti hengitystään pidätellen astui huoneeseen.

Lapsi nukkui kehdossa vaaleansinisessä pitsimyssyssään; pieni kellertäväin hiusten juovittama pää oli punakkana painunut valkealle pielukselle. Lattialla kehräsi kissa laskeutuvan auringon lämpöisessä sädekehässä, ja kaikki oli suloista ja rauhallista.

"Pienoiseni! Pienoiseni!" huusi Thora, ja hän vaipui polvilleen kätkyen ääreen ja ojensi käsivartensa sen yli kuin suojelevilla siivillään pesäänsä peittävä lintu.

Lapsi heräsi äitinsä hengityksen hiljaisen huounnan tuulahtaessa nukkuville kasvoilleen ja alkoi itkeä, jolloin Thora otti sen käsivarsilleen, nosti ylös kehdosta ja vaaliskeli sitä hellästi, pidellen sen pientä sojottavaa kätöstä omassa kädessään, niin ohutta, valkeaa ja hentoista.

"Pulloaan se tahtoo, Thora", virkkoi täti Margret, "ja tässä se onkin valmiina odottamassa -- minä pidän sitä uuninreunalla lämpöisenä."

"Minä annan sitä sille, minä annan sitä sille", huusi Thora.

"Luuletko osaavasi, kaunoiseni? Mutta osaathan tietystikin. Hyväinen aika, sepä ihmeellistä -- kun ihminen on äiti, niin hän osaa pienoiselle mitä vaan. Enkeli tuntuu kuiskuttavan: 'tee näin', ja hän tekee, ja se on juuri omiansa lapselle."

Pikku olento imeskeli nyt tukevasti, pikkaraiset kasvot äitinsä rintaa kohti ja pullea, punainen nyrkki hänen kelmeällä poskellaan.

"Mutta sinä tarvitset maitoa, lapseni", jutteli täti Margret. "Niin, ja jotakin voimistavaa myös, ja molempia saat ihan tuossa paikassa. Laskehan väsynyt pääsi tälle aluselle, kultaseni, ja odota kunnes käyn karahvin."

Lapsi oli jo torkahtamassa, ja Thora silmäili sitä rakkaasti ja huoahti:

"Jumala siunatkoon äiditöntä pienoistani!"

"Äiditöntä tosiaankin! Kuka häntä äidittömäksi sanoo? Minusta hänellä näyttää olevan liiankin monta äitiä", selitteli täti Margret.

Imuke luiskahti lapsen hölleneviltä huulilta, ja Thora kumartui suutelemaan pois pikku suukkosesta pirahtelevat pisarat.

"Soisinpa voivani kuolla", hän sanoi. "Soisin voivani nyt kuolla, täti Margret."

Ja täti Margret vastasi kuuluvasti sopertaen: "Vai kuolla! Siemaisepa tämä pisara konjakkia ja vettä, äläkä noin joutavia lepertele."

Thora joi kulauksen, ja heti heitti hänet heikkous, mutta voimien palatessa elpyi se salainen aie, mikä hänet oli taloon jouduttanut.

"Minun täytyy kiirehtiä", hän ajatteli. "Anna seuraa perässäni."

Hänen vaivaantuneen ja loukatun äitiytensä viaton itsekkyys ei tiennyt mitään omaatuntoa, ja hän ryhtyi aprikoimaan miten suoriutua täti Margretista ja viedä lapsi pois.

Se oli pulmallinen ongelma, ja hän istui kauan sitä pohtien, mutta sattuma sen vihdoin ratkaisi.

"Voi sentään", rupatteli täti Margret, "miten viehättävän näköinen sinä olet tuossa istuessasi lapsi sylissä! Mutta olisipa aika yllätys joillekuille, jos voisivat nyt poiketa sisälle ja nähdä sinut! Eivätpä voi, Jumalan kiitosi Ovat viiden penikulman takana, ja ennen kuin palaavat, olet sinä poissa eikä yksikään ole hullua hurskaampi koko jutusta. Kun kissa on kylällä, niin hiiret hyppivät pöydälle. Mutta siunaa ja varjele mikä myrsky nousisikaan, jos konsanaan saisivat vihiä, että minä annoin sinun koskea pikku enkeliin! En tiedä sanoa, kuka siinä seikassa pahin on -- isäsi, Oskar vai Helga. Kai sentään Helga on pahin, jos siksi tulee. Sinä, Thora, olet Nielsen, mutta Helga -- hän on toisesta katraasta kotoisin. Hän on peräti ovela ja aina valmis tempun keksimään. Helga tuon ovikellonkin hankki ja kuullessani sinun tulevan sisälle ajattelin: 'Taas se ruununvouti sieltä pistäikse'; mutta sinä olisit minut höyhenelläkin nujertanut. Taivasten tekijä!"

Täti Margret, katsellessaan ulos ikkunasta, kohotti äkkiä kätensä ilmaan.

"Mitä nyt?" huudahti Thora.

"Siellä tulee -- ei -- kyllä, Anna tulee! Ja hänen takanaan ruununvouti ja kaksi viranomaista!"

"Ne tulevat minua noutamaan", tuskaantui Thora. "Tahtovat viedä minut pois lapseni luota. Mene alas pysähdyttämään niitä, täti Margret. Sano ett'en ole täällä -- sano minun menneen -- sano mitä tahansa --"

"Hiljaa, nypykkäni, älähän kiihdy. Jätä Margret Nielsenin järjestettäväksi tämä pikku asia. Minä vien Annan ja ruununvoudin taempaan vierashuoneeseen ja jaarittelen niille puuta heinää. Sitten sinä puikahdat ulos katuovesta ja riennät takaisin kotiin kenenkään tietämättä tuon taivaallista retkestäsi."

"Niin, niin, se käy päinsä", hoki Thora. "Sinä olet hiljaa kuin hiiri, ja minä pidän aika rähäkkää."

"Niin, niin, niin."

Kello helähti alhaalla, ja täti Margret kuiskasi: "Siinä ovat! Laske nyt lapsi takaisin kehtoon, kultaseni, ja vedä peite sen ylle."

"En vielä, annahan kun suutelen sitä vielä, vain viimeisen kerran", vastusti Thora.

Portaiden alapäästä kuului hätäinen ääni: "Margret! Margret Nielsen!"

"Täytyy lähteä -- ole nopea", kuiskasi täti Margret, ja alakertaan pyrähtäen hän huusi: "minä tulen", ja sitten kuului sekavaa sorinaa ja ovi paiskattiin kiinni. Thora oli taaskin yksinään, ja sorretun äitiyden kuumeellinen voima valtasi hänet kuin hulluus. "Ne ovat tulleet jälleen riistämään lastani", hän ajatteli.

Silmänräpäyksessä hän oli luiskauttanut kengät jalastaan, siepannut peitteen ja kietaissut nukkuvan lapsen siihen, hiipinyt sukkasillaan alas portaita ja takakäytävän kautta ulos talosta.

V.

Sillävälin oli taemmassa vierashuoneessa surkea ilveily käymässä. Anna seisoi vaaleana ja vapisten, täti Margretin pysyessä ihmeteltävän viisaan ja nokkelan näköisenä.

"Thora!" oihkaisi Anna. "Oletko Thoraa nähnyt?"

"Olenko _minä_ Thoraa nähnyt! Sinä kai uneksit, Annaseni."

"Sitten hän on kadonnut, ja minä olin lopultakin oikeassa", valitteli Anna.

"Onko se mahdollista?" ihmetteli täti Margret.

"Magnus väitti varmaksi, että hän oli lähtenyt lastaan katsomaan, mutta hän onkin mennyt pitemmälle, lapsi raukka, emmekä me häntä enää milloinkaan näe."

"Sepä on surkeata", virkkoi täti Margret, ja silloin Anna törmäsi hänen kimppuunsa.

"Margret Nielsen, etkö käsitä sanojani? Lapsi parka oli päästään sekaisin ja pujahti ulos minun nukkuessani, ja, Luoja tiesi, mihin on joutunutkaan."

"Sh! Pidä suusi kiinni, Anna, ja tule tähän huoneeseen, niin sanon sinulle jotakin. Magnus oli sittenkin oikeassa."

"Hän _on_ siis ollut täällä?"

"On nytkin -- yläkerrassa juuri paraikaa."

"Oi, Jumalan kiitos --"

"Älä puhu, jottei tyttö raukka kuule. Äläkä myöskään ole hänelle vihoissasi, ja jos toit ruununvoudin noutamaan häntä takaisin --"

"Minäkö toin ruununvoudin? Mitä hullutuksia lateletkaan?"

"No emmekö siis voikin antaa hänen viipyä hiukan kauemmin? Joka päivä ei hänellä sitä tilaisuutta --"

"Viipyköön minun puolestani koko yönkin, Margret."

"Se on mahdotonta, johtaja on niin säikäyksissään. Ja kuvernööri sitten --"

"Totta sanot", myönsi Anna,

"Mutta hän voi huoletta viipyä lapsensa luona vielä tunnin, vai mitä?" esitti täti Margret.

"No tunnin ehkä vielä", arveli Anna.

"Lapsi poloinen, hänen piti meidän puhellessamme livahtaa ulos, mutta me menemmekin yllättämään hänet. Ja kun hänet näet pikku tylleröinen rinnallaan, katselemassa sitä ja suutelemassa sitä niin surullinen hymy huulillaan, pikku raukan, niin tulvii sydämesi kukkuroilleen. Mutta, kaiken hyvän nimessä, pyyhi silmäsi ja niistä nenäsi, Anna, ja koetahan totta totisesti olla iloisemman näköinen -- hiljakseen nyt, hiljakseen, ettei hän luule ruununvoudin olevan kintereillämme."

Ja niin nämä kaksi vanhusta tuhertaen kuin nuhan saaneet, mutta yritellen hymyillä ja näyttää onnellisilta, laahustivat varovasti makuuhuoneeseen.

Mutta huone oli tyhjänä ja Thora poissa.

Vaimot katselivat toisiaan hetkisen, ja sitten täti Margret hyökkäsi kätkyen ääreen. Lapsikin oli poissa.

Silloin helähti ovikello taaskin. Täti Margret huusi: "Siellä hän on!" ja molemmat syöksähtivät kilvan alas katsomaan.

Magnus sieltä oli tulossa sisälle.

"Thora on _ollut_ täällä, mutta on mennyt -- mennyt juuri tällä hetkellä", huusi Anna.

"Ja vienyt lapsen mukanaan", huusi täti Margret.

Sanaakaan virkkamatta Magnus käännähti ympäri ja kiiti takaisin kadulle. Siellä hän tapasi ruununvoudin ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana hetkenä molemmat naiset juoksentelivat sinne tänne, ja miehet olivat lähteneet eri haaroille.

Puoli tuntia jälkeenpäin he taas tapasivat toisensa johtajan talolla. Ei ollut löytynyt Thoraa eikä lasta. He olivat kadonneet niin tyyten kuin laavavirran nielaisemina.

Vaimot istuivat vieretysten valjuin kasvoin ja säikkynein silmin, punoen nenäliinojaan solmuilta.

"Tohtori oli sittenkin oikeassa", huokaili Anna. "Oikeassa olivat kaikki, vaikka pidimme heitä niin kovina ja julmina. Lapsi raukka tahtoi kuolla -- hän sanoi sen minulle itse."

"Sanoi minullekin -- juuri tänä päivänä hän sanoi", huomautti täti Margret.

"Eikö kaupungissa ole mitään taloa, missä hänen on ollut tapana käydä?" kysyi ruununvouti.

"Ei mitään", vastasi Anna, ja täti Margret selitti: "Thora ei ollut niitä -- hän ei milloinkaan hörppinyt kahvia eikä juoruillut kenenkään kanssa."

"Koettakaamme vielä", esitti Magnus ruununvoudille.

Aurinko oli laskenut vuonon taa; ja tasangon mustat kalliot alkoivat häipyä illan sankkaan hämyyn, kun miehet toistamiseen palasivat johtajan kotiin. Heidän etsintänsä oli ollut turha, ja Magnuksen kasvot olivat vaaleat ja nääntyneet.

Anna ja täti Margret istuivat vierashuoneen ikkunassa vilpittömän murheen vallassa, mutta saaden jonkinlaista tyydytystä tuskaansa kadulle kasaantuneiden kaupunkilaisvaimojen säälittelevistä katseista.

"Tiesin sen hyödyttömäksi", virkkoi Anna. "Hän on mennyttä, pikku raukka -- pelkään, että hän on mennyt taivaaseen, lapsi poloinen."

"Ja ottanut viattoman, rakkaan pienokaisen mukaansa", lisäsi täti Margret.

"Onko kenenkään mieleen juolahtanut pistäytyä uudelleen hallitustaloon?" kysyi ruununvouti.

"Minä menin sinne ensin", vastasi Magnus.

"Ja järvelle?"

"Siellä käväisin sitten."

"Entäs laiturille?"

"Lähdin laiturillekin. Mutta en usko Thoran lopettaneen itseään", selitti Magnus.

"Sitten hän on jo nääntynyt kuoliaaksi, ja yhdentekevää on siis kaikki", virkahti Anna.

"Hän on vielä sukkasillaan -- katsokaahan", huomautti täti Margret, näyttäen Thoran yläkertaan jättämiä lapikkaita, ja hän kyyristyi suutelemaan niitä ja puhkesi itkuun.

"Yksi mahdollisuus on jälellä -- hän on saattanut yrittää seurata miestään", sanoi Magnus.

"Niin kauas, ja hevosetta?" epäili ruununvouti.

"Se on viimeinen toivo -- koetanpa sitäkin", päätti Magnus. "Äiti", hän lisäsi, "sinun olisi paras mennä kotiin."

"En voi -- en rohkene -- ja jos mitään tapahtuu, niin en enää koskaan kykene käymään tyttö paran kamarissa", vastasi Anna.

Ulkona Magnus sammuvassa valossa seisoi kotvasen pyyhkimässä Kultaharjan lautasia ja taputtelemassa sen kyyryyn painunutta kaulaa.

"En luule olevan toista hevosta saatavissa kaupungissa", virkkoi ruununvouti, "mutta sinä tapat komean ponisi."

"Kuoleepa sitten kunnialla", mörähti Magnus.

"Magnus", jatkoi ruununvouti, "aion tutkia jokaisen talon Reykjavikissa, ja jos onnistun tänä iltana, niin odotan sinun auttavan meitä aamulla."

"Jos _ette_ onnistu, niin autan teitä", murahti Magnus kolkosti naurahtaen, ja katosi pimeään.

VI.

Thora oli menetellyt sikäli kuin luonnollisinta ja sen vuoksi vähimmin odotettavissa. Aikoen vain palata takaisin vuoteelleen hallitustaloon ja viedä lapsen mukanaan hän oli kaikkein yksinkertaisimmin niin tehnyt. Ruununvoutia välttääkseen hän oli poistunut isänsä talosta takaoven kautta, ja karttaakseen ihmisiä liikekaduilla hän oli valinnut pitemmän ja hiljaisemman kahdesta kotitiestä.

Tämä tie vei järven ohi, mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua lopettaa itseään. Ennen hän useasti oli sydämensä pohjasta ikävöinyt kuolemaa, mutta oman lapsen rakastaminen voitti kaikki sellaiset tunteet nyt. Matka oli hyvin pitkä, hän ei väsymystään tuntenut; tiet olivat rosoiset, mutta hän ei tiennyt niiden haavoittavan jalkojaan; hän asteli vinhasti, mutta ei hengästystään huomannut. Hänellä oli vain yksi pelko, -- että hänet saavutettaisiin; vain yksi kammo -- että lapsi häneltä temmattaisiin pois.

Kuumeisin käsin pienokaistaan pidellen hän riensi eteenpäin, itkien itsekseen, nauraen itsekseen, povi paisuvana hurjasta ilosta, jolla ei ollut mitään katumusta, ei minkäänlaatuisia tunnonvaivoja, ei huolta menneestä eikä tulevasta. Se oli äitiyttä -- äitiyttä, jumalallisinta, pirullisinta, hellintä, kamalinta, suloisinta, viileintä kaikista sydämen intohimoista.

Kotiin vihdoin saapuessaan hän tapasi talon kylmillään, mutta ovet seposen seljällään, kuin olisi huoneissa vielä kiirinyt äskeisten hätäisten askelten kaiku. Hiipien yläkertaan kalliine kantamuksineen hän pääsi turvallisesti kamariinsa ja siekailematta lukitsi oven perässään. Hän nauroi sitä tehdessään, ajatellen, miten Anna ja täti Margret häntä seuraisivat ja huomaisivatkin tapanneensa.

Sitten hän riisuutui ja nousi jälleen vuoteeseensa, ja kokonaiseksi pitkäksi, taivaalliseksi tunniksi antausi lapsestaan iloitsemaan -- pitelemään, vaaliskelemaan, hellimään, suutelemaan sitä, ahmimaan onneaan kaikin aistein. Pikku olento oli kaupunginmatkallaan nukkunut, mutta nyt se heräsi ja makasi rauhallisena äitinsä vierellä, tämän tapaillessa sen hentoa ruumista kiihkein käsin ja pistäessä sen nyrkit ja jalat yksitellen suuhunsa.

Tovin kuluttua lapsi väsyi ja alkoi itkeä, jolloin Thora vasta muisti unohtaneensa maitopullon. Hän koetti lasta viihdytellä, mutta se ei tyyntynyt, ja sitten hänet valtasi äkillinen ajatus, äidillisyyden sokea vaikutin, ja hän pani pienokaisen rinnoilleen. Lapsi takertui rintaan ja tyyntyi, ja maito, jota ei siihen asti ollut siihen laskeutunut, alkoi heti herua.

Se oli tuon riemuisan tunnin ilon huippukohta, ruumiillinen hurmio, jonka moista Thora ei koskaan ennen ollut kokenut.

Sen jälkeen häneen tuli rauhaisempi henki, ja hän katseli rakkaasti povellaan lepäävää pienokaista, suuteli suutelemistaan sitä ja hoki: "Jumala lastani siunatkoon."

Sitten hän äänellä niin heikolla ja hopeanheleällä, kuin olisi se taivaasta helkkynyt, alkoi laulaa lastansa uneen.

Uinuos, lapsonen, enkelinä unehen, silmäsi umpeen luo.

Lapsi nukkui, ja aina laulaessaan Thora tunsi vuorottaisia kuumeen ja vilun väristyksiä ruumiissaan. Hämärä, katkonainen ja houriva tajunta vaihtelehti tullen ja häviten, ja ihmisiä tuntui saapuvan huoneeseen ja astuvan ulos. Ensinnä ilmestyi Helga, sitten siinä seisoi Oskar, ja Magnus lopulta nousi näkyviin. Helga oli ottamaisillaan lasta vuoteesta ja Oskar häntä auttamassa, ja Thora yritti huutaa eikä voinut, mutta silloin Magnus ilmestyi oven suuhun.

Yhteen toviin hän luuli olevansa kuollut, ja ihmiset haastelivat hänen ympärillään. He olivat kaikki outoja -- enimmäkseen vaimoja, joiden hän oli nähnyt menevän Pelastusarmeijan suojakotiin. "Hän on mennyttä, tyttö parka", virkkoi muuan, ja joku toinen lisäsi: "Sen parempi -- ovathan poloisen vaivat lopussa." "Sanotaan hänen yrittäneen lopettaa itsensä", tiesi joku "Ihmekö se?" arveli toinen. "Hänellä ei ollut sijaa tässä maailmassa enää." "Kukaan ei voi sanoa, ettei hän rakastanut miestään", lausui ääni hänen jalkopäässään. "Siinäpä surkeus onkin -- mies rakasti hänen sisartaan", huomautti ääni hänen päänsä takana. "Kenties hän juuri siitä syystä ajatteli päiviensä päättäneistä -- jättääkseen miehelleen vapauden, tehdäkseen hänet onnelliseksi?" "No, tyttö menetteli väärin Magnukseen nähden; mutta kaikki tiedämme, kuka hänen kuolemansa tuotti." Ja sitten he jokainen vakuuttivat yhteen suuhun: "Mies saa palkkansa, mies saa palkkansa", ja Thora oli suruissaan Oskarin vuoksi.

Toisena tovina hän oli olevinaan siunattuna pyhimyksenä paratiisissa, lilja- ja ruusukiehkura päässään, mutta hänen sydämessään pisteli kuitenkin oka, ja taivaan iloissakin hän tunsi turruttavaa tuskaa, joka ei helpottanut, koska hän ei voinut olla ajattelematta pienokaistaan. Sen vuoksi hän pyysi rakasta Jumalaa sallimaan hänen mennä alas maan päälle katsomaan pikku Eliniään, ja Hän antoi hänen tulla, ja Thora tuli. Oskar ja Helga olivat nyt yhdessä hymyävien puutarhojen sulostuttamassa maassa, ja talossa, joka oli kullattuja huonekaluja täynnä. Mutta hän ei nähnyt Eliniään missään, kunnes viimein löysi hänet eräästä yläkerran kamarista, unhotettuna ja yksinäisenä. Silloin valuivat polttavat kyyneleet pitkin hänen poskia, ja hän istuutui lapsensa luokse ja viihdytteli häntä, eikä Elin ollut peloissaan. "Viivyhän luonani hiukan kauemmin, äitiseni", pyyteli lapsi, ja hän jäi ja lauloi pienoiselleen, eikä kukaan muu kuullut paitsi pikku Elin.

Uinuos, lapsonen, enkelinä unehen, silmäsi umpeen luo.